Part 31

Mutta kun täytyi karttaa nousua rappuja myöten ylös, saatettiin haavottunut sivurakennukseen ja asetettiin m-me Schossin entiseen huoneeseen. Haavottunut upseeri oli ruhtinas Andrei Bolkonski.

XV.

Valkeni Moskovan viimeinen päivä. Oli kirkas, eloisa syysilma. Päivä oli sunnuntai. Samoin kuin muinakin sunnuntaina kutsuivat nytkin kaikkien temppelien kellot aamujumalanpalvelukseen. Näytti, ettei kukaan vielä voinut aavistaa, mikä Moskovaa odotti.

Ainoastaan kaksi yleisen aseman viisaria osotti sitä tilaa, jossa Moskova oli: rahvas eli köyhien luokka ja tavaroiden hinnat. Tehtaiden työväkeä, palvelusväkeä ja musikkoja läksi tänä päivänä varhain aamulla Trigorille valtavan suurin laumoin, joissa näkyi virkamiehiä, seminaarinoppilaita ja aatelismiehiä. Kun joukko oli siellä jonkun aikaa odotellut eikä Rostoptshinia kuulunut tulevaksi ja kun oli tultu siihen johtopäätökseen, että Moskova luovutetaan, vyöryi väkijoukko ympäri Moskovaa ja hajaantui kapakkoihin ja ravintoloihin. Tämän päivän hinnatkin osottivat, millä kannalla asiat olivat. Aseiden, kullan, kärryjen ja hevosten hinnat nousivat nousemistaan, vaan muiden tavaroiden hinnat alenivat aimo vauhtia, niin että keskellä päivää tapahtui, että kalliita tavaroita, kuten verkaa, kuletettiin puolesta hinnasta, vaan musikan hevosesta maksettiin viisinsadoin ruplin. Huonekaluja, peiliä ja pronssitavaroita annettiin ilmaiseksi.

Rostovilaisten säntillisessä ja vanhassa talossa osottautui entisten elämänehtojen käänne hyvin heikosti. Palvelusväessä oli tapahtunut vain se muutos, että yöllä oli kadonnut kolme henkeä suuresta rahvaantuvasta, mutta mitään ei oltu varastettu. Ja hintoihin nähden oli huomattavissa vain se, että 30 hevoskuntaa, jotka olivat saapuneet maakylistä, muodosti niin suuren rikkauden, että monet sitä kadehtivat ja tarjosivat niistä Rostovilaisille suunnattomia rahasummia. Vaan ei siinä kyllä, että kuormahevosista tarjottiin suunnattomia rahoja, vaan eilisestä illasta ja syyskuun 1 p:n aamusta pitäen oli Rostovilaisten pihassa sitäpaitsi käynyt haavottuneiden upseerien y.m. vartavasten lähetettyjä palvelijoita ja laahautuipa itse haavottuneita upseeriakin, sekä Rostovilaisilla että naapuritalossa olevia, rukoilemaan Rostovilaisten palvelusväkeä, että he puuhaisivat heille hevosia, joilla pääsisivät lähtemään Moskovasta. Vaikka vouti, jonka puoleen näillä pyynnöillä käännyttiin, säälikin haavottuneita, kieltäytyi hän kuitenkin jyrkästi niihin suostumasta sanoen, ettei hän uskalla ilmottaa asiaa kreiville. Niin surkealta kuin tuntuikin jättää haavottuneet upseerit, oli kuitenkin päivänselvää, että jos olisi suostunut yhden pyyntöön, olisi pitänyt suostua toisenkin ja kaikkien pyyntöön, jopa luovuttaa lopulta omatkin ajoneuvot. Kolmellakymmenellä hevosella ei olisi voitu pelastaa kaikkia haavottuneita ja eihän yleisessä hädässä voinut olla pitämättä huolta itsestään ja omasta perheestään. Näin ajatteli vouti herransa puolesta.

Kun kreivi Ilja Andreitsh heräsi syyskuun 1 p:n aamulla, poistui hän makuuhuoneestaan varovasti, jottei olisi herättänyt vasta aamuyöstä nukkunutta kreivitärtä ja meni sinipunervassa, silkkisessä aamunutussaan ulkorapuille. Kuormat seisoivat pihalla valmiina lähtöön. Rappujen edessä odottivat matkavaunut. Vouti seisoi lähellä rappuja ja keskusteli erään vanhan upseerinpalvelijan ja nuoren, kalpean upseerin kanssa, joka kantoi kättään siteissä. Kun vouti huomasi kreivin, teki hän upseerille ja vanhukselle merkitsevän ja ankaran kädenliikkeen, jolla hän viittasi näitä poistumaan.

-- No onko kaikki jo valmista, Vasiljitsh? -- kysyi kreivi kaljua päätään hieroskellen ja suopeasti katsoen upseeriin ja vanhukseen, joille hän nyökäytti päätään. (Kreivi piti uusista henkilöistä.)

-- Vaikka paikalla pantaisiin valjaisiin, teidän ylhäisyytenne.

-- Sepä mainiota! Kunhan kreivitär herää, niin sitte Jumalan nimeen matkalle. Entäs te? -- virkkoi hän upseerille. -- Oletteko minun talossani?

Upseeri astui lähemmä. Hänen kalpeille kasvoilleen lennähti äkkiä heleä puna.

-- Kreivi, olkaa armollinen, sallikaa minun ... Jumalan nimessä ... sijottua jollekulle kuormistanne. Minulla ei ole mitään mukanani ... kunhan pääsen vaikka kuormassa, yhdentekevää...

Upseeri ei ehtinyt sanottavaansa loppuun, kun vanha upseerinpalvelija teki kreiville samallaisen kysymyksen herransa puolesta.

-- Kyllä, kyllä! -- virkkoi kreivi nopeasti. -- Hyvin mielelläni. Vasiljitsh, koeta järjestää jotenkin, tyhjennä pari kuormaa ja katso, että ... tuota ... jos mitä tarvitsee... -- sanoi kreivi epämääräisesti jotain käskien.

Mutta samassa silmänräpäyksessä vahvisti upseerin lämmin kiitollisuuden osotus sen, mitä kreivi oli käskenyt. Kun kreivi katsahti ympärilleen, näki hän pihalla, portilla ja sivurakennuksen ikkunassa haavottuneita ja upseerinpalvelijoita. Kaikki katsoivat kreiviin ja alkoivat lähetä portaita.

-- Suvaitkaa, teidän ylhäisyytenne, lähteä kuvahuoneeseen. Mitä suvaitsette käskeä kuvien suhteen? -- sanoi vouti.

Ja kreivi meni sisään yhdessä hänen kanssaan uudistaen määräyksensä siitä, ettei olisi annettava kieltoa niille upseereille, jotka pyytävät päästä mukaan.

-- Voihan sitä jotain puolentaa, -- lisäsi hän hiljaisella salaperäisellä äänellä aivan kuin peläten, että joku kuulisi hänen sanansa.

Kello 9 heräsi kreivitär ja Matrjona Timofejevna, hänen entinen sisäkkönsä, joka palveli kreivittärellä santarmipäällikön tapaisena henkilönä, tuli ilmottamaan kreivittärelle, että Maria Karlovna on hyvin loukkaantunut ja että neidin kesäpukuja ei saa jättää tänne. Kreivittären kyselyjen johdosta, miksi m-me Schoss oli loukkaantunut, kävi ilmi, että hänen kirstunsa oli otettu pois kuormasta ja että kaikkia kuormia puretaan, kun muka haalitaan mukaan haavottuneita, jotka kreivi oli yksinkertaisuudessaan käskenyt ottaa mukaan. Kreivitär käski kutsumaan luokseen miehensä.

-- Mitäs se semmoinen on, ystäväni? Minä kuulin, että tavaroita taas puretaan.

-- Niin ... tuota _ma chère_[195] minä aijoin sanoa sinulle vain, että ... _ma chére_ kreivittäreni ... minun luonani kävi eräs upseeri, pyytävät antamaan muutamia kuormarattaita haavottuneille. Onhan se kaikki yhtä etua ja ajattelehan, minkälaista olisi heidän jäädä tänne!... Ovathan he meidän huostassamme, itse olemme heidät kutsuneet, siellä on upseeria ... tiedätkö, että minä ... tuota ... _ma chère_, että ... tuota ... _ma chère_, lähtekööt mukaan ... eihän tässä ole mitään kiirettä.

Kreivi sanoi tämän arasti, kuten hänen tapansa oli puhua aina silloin, kun oli puhe rahoista. Kreivitär taas oli tottunut tähän äänilajiin, joka aina ennusti jotain semmoista asiaa, josta koitui häviötä lapsille, kuten esimerkiksi jonkun tauluhuoneen tai kasvihuoneen rakentaminen ja kotiteatterin tai kotiorkesterin järjestäminen, mutta hän oli myöskin aina tottunut panemaan sitä vastaan, mitä tuo äänen sävy ilmaisi sekä piti sen myöskin velvollisuutenaan.

Hän otti entisen nöyrän, surkean muodon ja sanoi miehelleen:

-- Kuulehan, kreivi, sinä olet vienyt asiat niin pitkälle, ettei talolla enään ole mitään arvoa ja nyt tahdot tuhota kaiken meidän _lastemme_ -- omaisuuden. Olethan itse puhunut, että talossa on hyvyyttä 100 tuhannen edestä. Minä, ystäväni, en suostu en vaikka mikä olisi. Tee kuten tahdot! Haavottuneilla on hallituksensa, sen he tietävät. Etkö muista, että Lopuhinit tuolta vastapäätä muuttivat jo toissa päivänä kaikkineen päivineen. Sillä tavalla oikeat ihmiset tekevät. Me vain olemme pöllöjä. Sääli toki lapsia, ellet minua sääli.

Kreivi alkoi viittoa käsillään ja läksi huoneesta mitään virkkamatta.

-- Isä, mistä on kysymys? -- sanoi hänelle Natasha, joka oli hänen jälestään tullut äidin huoneeseen.

-- Ei mistään! Mitä se sinuun kuuluu! -- sanoi kreivi äkäisesti.

-- Onpas, minä kuulin, -- sanoi Natasha. -- Miksi äiti ei tahdo?

-- Mitä se sinuun kuuluu? -- kiljasi kreivi.

Natasha siirtyi ikkunan ääreen ja vaipui ajatuksiinsa.

-- Kuulkaahan isä, Berg tuli meille, -- sanoi hän katsoessaan ulos.

XVI.

Berg, Rostovilaisten vävy, oli jo päässyt everstiksi ja saanut Vladimirin ja Annan ritarimerkit sekä oli nyt entisessä, rauhallisessa ja hauskassa toisen armeijakunnan esikunnan päällikön ensimäisen osaston apulaisen virassa.

Hän oli saapunut syyskuun 1 p:nä armeijasta Moskovaan.

Hänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä Moskovassa, mutta kun hän oli huomannut, että kaikki pyrkivät armeijasta Moskovaan ja hommailivat täällä jotain, katsoi hänkin tarpeelliseksi pyytää lomaa koti- ja perheasioiden tähden.

Berg ajoi appensa talon eteen siistillä ajopeleillään, joita veti pari lihavia harmaita hevosia, jotka olivat aivan samanlaiset kuin eräällä ruhtinaalla. Hän silmäili tarkkaan pihalla olevia kuormia ja rappuja noustessaan otti taskustaan puhtaan nenäliinan ja sitoi sen solmuun.

Eteisestä hiipi Berg nopein askelin vierashuoneeseen, syleili kreiviä, suuteli Natashan ja Sonjan kättä ja kysyi hätäisesti äidin terveydentilaa.

-- Terveys ei nyt ole kysymyksessä. Kerro vain, mitä armeijaan kuuluu. Peräytyvätkö joukot vai syttyykö taistelu?

-- Iankaikkinen Jumala yksistään voi ratkaista isänmaan kohtalon, isä kulta. Armeija hehkuu sankarihenkeä ja nyt ovat johtajat kokoutuneet neuvotteluun. Tietämätöntä on, miten käy. Mutta minä sanon teille yleensä, isä kulta, ettei sitä sankarillista intoa, sitä Venäjänmaan aito muinaista miehuutta, jota sotaväki näytti ja osotti 26 p:n taistelussa, riitä mitkään sanat kuvaamaan... Minä sanon teille, isä kulta (hän löi rintoihinsa, kuten eräs kenraali kertoessaan hänen kuullensa oli tehnyt, vaikka liian myöhään, sillä rintoihin olisi pitänyt lyödä mainitessa sanoja: "Venäjänmaan sotajoukot"), minä sanon teille suoraan, ettei meidän, päällikköjen, suinkaan tarvinnut ajaa sotamiehiä tai jotain semmoista, vaan meillä oli päinvastoin täysi työ hillitessämme noita, noita ... niin, miehuullisia ja muinaisia sankaritöitä, -- lisäsi hän hätäisesti. -- Kenraali Barclay de Tolly, sanon minä, pani henkensä alttiiksi ollessaan kaikkialla joukkojen etunenässä. Meidän osastomme asetettiin mäen rinteelle.

Ja tämän jälkeen kertoi Berg kaikki, mitä hän muisti kuulemistaan erilaisista jutuista tuolta ajalta. Natasha katsoi silmiään hellittämättä Bergiin ja aivan kuin etsien hänen kasvoiltaan jonkun kysymyksen ratkaisua. Natashan katse kiusotti Bergiä.

-- Semmoista sankariutta yleensä, jota Venäjänmaan soturit osottivat, ei voi kuvailla eikä kyllin riittävästi ylistää! -- sanoi Berg Natashaan vilkaisten ja aivan kuin haluten saada hänet hyvälle tuulelle, hymyili hän vastaukseksi Natashan tuijottavaan katseeseen... -- "Venäjä ei ole Moskovassa, vaan sen poikien sydämissä!" Eikö niin, isä kulta? -- sanoi Berg.

Nyt saapui divaanihuoneesta kreivitär väsyneen ja tyytymättömän näköisenä. Berg hypähti nopeasti vastaan, suuteli kreivittären kättä, tiedusteli hänen vointiaan ja pään nyökytyksellä ilmaisten osanottonsa hän jäi seisomaan kreivittären viereen.

-- Niin, äitiseni, minä sanon teille totisesti, että raskas ja murheellinen on nyt aika jokaiselle venäläiselle. Mutta miksi olla näin levottomia ja hätäillä? Kyllä te vielä ehditte matkustaa...

-- Minusta on aivan käsittämätöntä, mitä miehet tekevät, -- sanoi kreivitär miehelleen, -- sillä minulle sanottiin vastikään, ettei vielä ole mitään valmista. Täytyyhän edes jonkun komentaa ja käskeä. Tästä ei tule loppua milloinkaan!

Kreivi aikoi jotain sanoa, mutta näytti hillitsevän itsensä. Hän nousi tuoliltaan ja alkoi mennä ovelle.

Samassa otti Berg taskustaan nenäliinan aivan kuin niistämistä varten, mutta huomattuaan sen olevan solmussa hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa murheellisesti ja merkitsevästi päätään nyökyttäen.

-- Minun olisi teille, isä kulta, tehtävä suuri pyyntö, -- sanoi hän.

-- Hm?... -- virkkoi kreivi pysähtyen.

-- Minä ajoin juurikään Jusupovin talon ohi, -- sanoi Berg naurahtaen. -- Talon hoitaja, tuttu mies, lennähti ulos ja kysyi: "ettekö ostaisi jotain?" Minä menin sisään, muuten noin vain uteliaisuudesta, ja siellä oli aika soma toalettikaappi. Tehän tiedätte miten Verushka on sitä halunnut ja miten paljo me aina olemme siitä kiistelleet. (Bergin puhe muuttui hänen huomaamattaan iloiseksi ajatellessa kodin mukavuutta, kun hän alkoi puhua toalettikaapista.) Ja mikä erinomainen kalu... Se on nähkääs aukeneva ja varustettu englantilaisella vehkeellä. Ja Verotshkan on jo kauan aikaa tehnyt mieli. Haluaisin valmistaa hänelle yllätyksen. Näin tuolla teidän pihallanne kokonaisen liudan musikkoja. Antakaa minulle yksi, olkaa hyvä, minä maksan hänelle runsaasti ja...

Kreivi rypisteli naamaansa ja alkoi rykiä.

-- Kysykää kreivittäreltä, minä en osaa sanoa mitään.

-- Jos se häiritsee, niin ei millään muotoa tarvitse, sanoi Berg. -- Minä olisin vain Verushkan tähden niin mielelläni tahtonut.

-- Ah, laputtakaa kaikki hiiteen, hiiteen, hiiteen ja vielä kerran hiiteen! ... -- ärjäsi vanha kreivi. -- Pääni menee sekasin.

Ja hän läksi huoneesta. Kreivitär rupesi itkemään.

-- Niin, niin, äiti kulta, raskaat, hyvin raskaat ovat nyt ajat! -- sanoi Berg.

Natasha läksi isänsä jälestä ja aivan kuin työläästi koettaen jotain miettiä aikoi ensin mennä hänen luokseen, mutta juoksikin sitte alas.

Ulkoportailla seisoi Petja, joka asesti niitä miehiä, jotka olivat lähdössä Moskovasta. Kuormat seisoivat pihalla yhä ennallaan. Kaksi näistä oli purettu ja toiseen kapusi upseeri palvelijansa auttamana.

-- Tiedätkö, mistä? -- kysyi Petja Natashalta.

Natasha arvasi, että Petja tarkotti sitä, mistä isä ja äiti olivat riitautuneet. Natasha ei vastannut mitään.

-- Siitä, että isä aikoi antaa kaikki rattaat haavottuneille, sanoi Petja. -- Sen sanoi minulle Vasiljitsh. Minun mielestäni...

-- Minun mielestäni, -- sanoi Natasha äkkiä melkein huutamalla ja kääntäen vihaiset kasvonsa Petjaan, -- minun mielestäni se on niin hävytöntä, niin inhottavaa, niin ... ettei osaa sanoakaan. Olemmeko me mitään saksalaisia?...

Hänen kurkkunsa värisi suonenvedontapaisesti ja peläten hukkaavansa ilman edestä vihansa vimman hän käännähti äkkiä ja juoksi päättävästi rappuja ylös.

Berg istui kreivittären vieressä ja tyynnytteli häntä sukulaisenomaisella kunnioituksella. Kreivi käveli piippu kädessä pitkin huonetta, kun Natasha katkeran vihan vääristämin kasvoin hyöksähti huoneeseen kuin vihurin puuska ja meni nopein askelin äitinsä eteen.

-- Se on hävytöntä! Se on inhottavaa! -- huusi hän... Mahdotonta, että te olisitte käskeneet.

Berg ja kreivitär katsoivat häneen ymmällä ja hämmästyneinä. Kreivi pysähtyi ikkunan eteen kuuntelemaan.

-- Äiti, sitä ei saa tehdä. Katsokaa, mitä pihalla on! -- huudahti hän. -- He jäävät tänne!...

-- Mikä sinun on? Kutka he? Mitä sinä tahdot?

-- Haavottuneet! Se ei saa tapahtua, äiti, sehän olisi julmaa... Ei, rakas äiti kulta, ei se ole sitä, antakaa anteeksi, hyvä äiti kulta... Mitä hyvää, äiti kulta, on meille siitä, mitä me viemme mukanamme, katsokaahan vain, mitä pihalla on... Äiti kulta!... Se on mahdotonta!...

Kreivi seisoi ikkunan edessä ja kasvojaan kääntämättä kuunteli Natashan sanoja. Äkkiä rupesi hänen nenänsä tuhisemaan ja hän käänsi kasvonsa ikkunaan päin.

Kreivitär katsahti tyttäreensä, huomasi, että tämän kasvoille oli noussut häpeän puna äidin tähden, näki hänen mielenliikutuksensa, käsitti, miksi hänen miehensä ei nyt katsonut häneen ja hän vilkasi hämmennyksissään ympärilleen.

-- No, tehkää sitte, kuten tahdotte! Enhän minä estä ketään! -- sanoi hän antautumatta kuitenkaan heti paikalla.

-- Äiti kulta, rakas äiti, antakaa anteeksi!...

Mutta kreivitär työnsi tyttärensä luotaan ja meni kreivin luo.

-- _Mon cher_, toimita sinä, niin kuin pitää... Enhän minä oikeastaan ymmärrä, -- sanoi hän luoden katseensa maahan syyllisen tavoin.

-- Munat ... kanaa opettavat... -- virkkoi ruhtinas onnen kyynelten kimaltaessa hänen silmissään ja syleili puolisoaan, joka tyytyväisenä peitti häpeästä punehtuneet kasvonsa miehensä rintaa vasten.

-- Isä, äiti! Saako mennä käskemään? Saako? ... -- kyseli Natasha. -- Otammehan me kuitenkin mukaamme kaiken tarpeellisimman ... -- lisäsi Natasha.

Kreivi nyökäytti hänelle päätään myöntävästi ja Natasha karkasi yhtä nopeasti kuin ennen hippasilla ollessa salin kautta eteiseen ja rappusia alas pihalle.

Miehet keräytyivät Natashan ympärille eivätkä voineet pitää totena hänen antamaa omituista käskyä, ennen kuin itse kreivi tuli puolisonsa puolesta vahvistamaan sen määräyksen, että kaikki kuormarattaat oli luovutettava haavotetuille ja kirstut vietävä aittoihin. Kun miehet olivat päässeet tolkulle asian oikeasta laidasta, alkoivat he ilomielin ja suurella touhulla täyttää uutta käskyä. Palvelijoista ei tämä nyt tuntunut ollenkaan kummalliselta, vaan ihan luonnolliselta; aivan samoin kuin neljännestunti tätä ennen ei kenestäkään ollut tuntunut kummalliselta, että haavottuneet hylättiin, mutta tavarat otettiin, vaan tuntui aivan luonnolliselta.

Koko kotiväki ryhtyi nyt innostuneena sijottamaan haavottuneita kärryihin aivan kuin korvaukseksi siitä, etteivät ennen olleet tehneet tätä. Haavottuneet hoippuivat huoneistaan ja riemua ilmaisevin kalpein kasvoin keräytyivät kärryjen ympärille. Myöskin naapuritaloihin levisi huhu tästä ja Rostovilaisten pihaan alkoi saapua haavottuneita muistakin taloista. Useat haavottuneet pyysivät, ettei tavaroita olisi purettu, vaan että heitä olisi sijotettu kuormien päälle. Mutta kun kerran oli ryhdytty tavaroita purkamaan, ei tätä työtä enää voitu keskeyttää. Samantekevää oli, jätettiinkö kaikki tai puolet. Pitkin pihaa oli hajallaan kirstuja, joissa oli astioita, pronssitavaroita, kuvia ja peiliä, joita viime yönä oli huolellisesti pantu kokoon ja yhä tutkittu, oliko mahdollista saada sijaa sille ja sille laatikoissa ja laatikoille kärryissä.

-- Neljä miestä sopii vielä, -- sanoi talonhoitaja, -- minä annan omat kärryni, mitenkäs niitä muuten? -- Antakaa minun pukukärryni, -- virkkoi kreivitär. -- Dunjasha tulee minun kanssani vaunuihin.

Kreivittären pukukärryt ja taloudenhoitajan ajopelit luovutettiin myöskin ja lähetettiin hakemaan haavottuneita kahdesta talosta. Sekä talonväki että palvelijat olivat iloisen pirteitä. Natasha oli niin juhlallisen ja onnellisen reippaalla mielellä, ettei hän ollut moista tuntenut kotvaan aikaan.

-- Mihinkäs tämä sidotaan? -- kyselivät miehet sovitellessaan erästä kirstua vaunujen takapuolella olevalle kapealle jalkalaudalle. -- Pitäisi jättää edes yhdet kärryt.

-- Mitäs siinä on? -- kysyi Natasha.

-- Kreivin kirjoja.

-- Antakaa niiden jäädä, Vasiljitsh kyllä korjaa ne. Niitä ei tarvita.

Avovaunut olivat täynnä väkeä; nousi kysymys siitä, missä Pjotr Iljitsh saisi sijansa.

-- Hän käy kuskilaudalle. Käythän sinä kuskilaudalle, Petja? -- huusi Natasha. Sonja puuhaili myöskin lakkaamatta, mutta hänen puuhiensa tarkotus oli toinen kuin Natashan. Hän korjaili niitä esineitä, jotka oli määrä jättää, kirjotti niistä luettelon kreivittären käskystä ja koetti ottaa mukaan niin paljon kuin mahdollista.

XVII.

Kahta käydessä päivällä seisoivat neljät Rostovilaisten vaunut rappujen edessä valmiina lähtemään. Haavottuneiden kuormat alkoivat liikkua pihasta yksi toisensa jälkeen.

Kun ne ajopelit, joissa kuletettiin ruhtinas Andreita, kulkivat rappujen editse, kiintyi niihin Sonjan huomio, joka järjesteli erään tytön kanssa istuinpaikkaa kreivittärelle tämän tavattoman tilavissa ja korkeissa vaunuissa, jotka seisoivat lähellä rappuja.

-- Kenenkäs ajopelit nuo ovat? -- kysyi Sonja vaunun ikkunasta kurkistaen.

-- Ettekös te ole tienneet, neiti? -- vastasi sisäkkö. -- Ruhtinas on haavottunut, hän oli yötä meillä ja lähtee nyt meidän kanssamme.

-- Mikä ruhtinas? Mikä hänen nimensä on?

-- Se samainen meidän entinen sulhasemme. Ruhtinas Bolkonski! -- vastasi sisäkkö huoaten. -- Kuolemankielissä kuuluu olevan.

Sonja hypähti vaunuista ja juoksi kreivittären luo. Kreivitär, joka jo oli matkatamineissa, hattu päässä ja saali ympärillä, käveli väsyneenä vierashuoneessa odottaen muuta kotiväkiä, jotta olisi hetkinen istuttu sulettujen ovien takana ja rukoiltu ennen lähtöä. Natasha ei ollut huoneessa.

-- _Maman_, -- sanoi Sonja, -- ruhtinas Andrei on täällä, -- hän on haavottunut ja kuolemankielissä. Hän matkustaa meidän kanssamme.

Ruhtinatar säikähtyi, hänen silmänsä lensivät selälleen ja tarttuen Sonjan käteen hän vilkasi ympärilleen.

-- Natasha? -- virkkoi hän.

Sekä Sonjalle että kreivittärelle merkitsi tämä tieto ensi hetkenä aivan samaa. He tunsivat Natashansa ja kauhu siitä, miten hänen käy, kun hän saa kuulla tämän tiedon, haihdutti heistä kaiken myötätuntoisuuden sitä miestä kohtaan, jota he kumpikin rakastivat.

-- Natasha ei vielä tiedä, mutta ruhtinas matkustaa meidän kanssamme, -- sanoi Sonja.

-- Kuolemankielissä, sanot?

Sonja nyökäytti päätään.

Kreivitär syleili Sonjaa ja heltyi itkemään.

"Herran tiet ovat tuntemattomat!" ajatteli hän tuntiessaan, että kaikessa mikä nyt tapahtui, alkoi näkyä ihmisten silmiltä tähän asti kätketty Kaikkivaltiaan käsi.

-- No, äiti, nyt on kaikki valmista. Mikä teidän on? -- kysyi Natasha, joka samassa riensi sisään eloisin kasvoin.

-- Ei mikään, -- vastasi kreivitär. -- Jos on valmista, niin lähdetään.

Ja kreivitär painoi päänsä käsipussiaan kohti peittääkseen levottomat kasvonsa. Sonja syleili ja suuteli Natashaa.

Natasha katsahti häneen kysyvästi.

-- Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut?

-- Ei mitään ... ei...

-- Jotain hyvin pahaako minulle? Mitä? -- uteli herkkäuskoinen Natasha.

Sonja huokasi eikä vastannut mitään. Kreivi, Petja, m-me Schoss, Mavra Kusminitshna ja Vasiljitsh tulivat vierashuoneeseen, ja kun ovet oli sulettu, painautuivat kaikki istumaan. Ääneti ja toisiinsa katsomatta istuttiin muutama sekunti.

Ensimäisenä nousi sitte ylös kreivi, joka äänekkäästi huoahdettuaan alkoi ristiä silmiään jumalankuvaan päin. Kaikki tekivät samoin. Sitte kreivi rupesi syleilemään Mavra Kusminitshnaa ja Vasiljitshia, jotka jäivät Moskovaan ja sillä aikaa kun nämä tavottelivat hänen kättään ja suutelivat häntä olkapäähän, taputteli hän heitä kepeästi selkään ja puheli joitain epäselviä, lempeän lohduttavia sanoja. Kreivitär oli mennyt pyhäinkuvahuoneeseen, josta Sonja tapasi hänet polvillaan sinne tänne seinälle hajalleen jääneiden jumalankuvien edessä. (Sukumuistojen tähden oli kaikista kalleimmat pyhäinkuvat otettu mukaan.) Rapuilla ja pihalla hyvästelivät jälellejääviä matkaan lähtevät, joilla oli aseina Petjan antamia tikaria ja miekkoja ja joiden housunlahkeet olivat saapasvarsien sisässä ja kaikki muuten tiukasti remeleillä ja vöillä vyötetyt.

Nytkin, kuten tavallisesti aina matkalle lähtiessä, oli paljon unohdettu ja huonosti sijotettu ajopeleihin. Kaksi palvelijaa sai pitkän aikaa seista vaunujen avoimen oven ja istuinten kummallakin puolen valmiina auttamaan kreivitärtä istuimelle ja samaan aikaan juoksi tyttöjä tyynyjä ja nyyttiä kulettaen edestakaisin talon ja vaunujen ja muiden ajopelien väliä.

-- Ikänään eivät ne muista mitään! -- puheli kreivitär. -- Tiedäthän sinä, etten minä voi näin istua.

Ja Dunjasha lennähti hammasta purren ja mitään vastaamatta sekä kasvoilla vihainen ilme vaunuihin istuinpaikkaa korjailemaan.

-- Kyllä ne ovat väkeä! -- virkkoi kreivi päätään pyörittäen.