Part 30

Siitä saakka, kun Petja oli astunut Obolenskin kasakkarykmenttiin ja matkustanut Bjelaja Tserkoviin, jossa tätä rykmenttiä muodostettiin, oli kreivitär ollut kauhun vallassa. Ajatus siitä, että hänen molemmat poikansa olivat sodassa, että kumpikin oli poistunut hänen siipiensä suojasta, että tänään tai huomenna jompikumpi heistä tai molemmat yhdessä saattavat saada surmansa, kuten erään hänen tuttavansa kolme poikaa, syöpyi ensi kerran tänä kesänä hänen päähänsä kiduttavan selvästi. Hän koetti saada Nikolain palaamaan luokseen, aikoi itse matkustaa Petjan luo ja hankkia tälle jonkun toimen Pietarista, mutta kaikki näytti mahdottomalta. Petja ei voinut palata muutoin kuin rykmenttinsä kanssa tai siirtymällä johonkuhun toiseen, toimivaan rykmenttiin. Nikolai oli jossain armeijan mukana ja viimeisen kirjeensä jälkeen, jossa hän seikkaperäisesti oli kuvaillut kohtaustaan ruhtinatar Marian kanssa, ei hän ollut antanut itsestään minkäänlaisia tietoja. Kreivitär ei saanut öisin unta ja jos hän toisinaan nukahtikin, kummittelivat hänelle unessa surmatut pojat. Monien neuvottelujen ja keskustelujen jälkeen keksi kreivi lopultakin keinon kreivinnan tyynnyttämiseksi. Hän siirsi Petjan Obolenskin rykmentistä Besuhovin rykmenttiin, jota muodostettiin lähellä Moskovaa. Vaikka Petja pysyi edelleenkin sotapalveluksessa, sai ruhtinatar tästä siirrosta lohdutusta, sillä hän näki edes yhden poikansa vielä olevan äidin silmän ylettyvissä ja hän toivoi voivansa järjestää Petjan asiat niin, ettei hän enää laskisi tätä luotaan, vaan toimittaisi hänet aina semmoisiin palveluspaikkoihin, joissa ollen hän ei mitenkään joutuisi taisteluun. Niin kauvan kuin Nikolai oli vaarojen pyörteissä, tuntui kreivittärestä (ja hän katuikin tätä), että hän rakastaa vanhinta poikaansa enemmän kuin muita lapsiaan. Mutta kun nuorin, vallaton poika, joka ei ollut oppinut paljo mitään, joka oli särkenyt kaikki talossa ja oli kaikki kyllästyttänyt, jonka poskia oli kaunistanut raikas puna ja tuskin näkyvä untuvainen karva, oli joutunut noiden suurten, kauheiden, julmien miesten joukkoon, jotka siellä _jostain syystä_ taistelivat ja löysivät siitä jotain iloa, silloin tuntui äidistä, että hän rakasti kaikista enin juuri häntä ja kaikista enin kuin ketään muuta lapsistaan. Kuta lähemmä joutui se aika, jolloin odotetun Petjan piti palata Moskovaan, sitä suuremmaksi yltyi kreivittären levottomuus. Hänestä tuntui nyt, ettei hän koskaan saavuta tätä onnea. Ei ainoastaan Sonjan, vaan myöskin rakkaan Natashan, jopa miehenkin läsnäolo vaivasi kreivitärtä. "Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan, minä en tarvitse ketään muita kuin Petjan". ajatteli hän.

Elokuun lopulla olivat Rostovilaiset saaneet toisen kirjeen Nikolailta. Hän kirjotti Voroneshin läänistä, jonne hänet oli lähetetty hakemaan hevosia. Tämä kirje ei kuitenkaan tyynnyttänyt kreivitärtä. Sillä vaikka hän tiesikin, että yksi hänen pojistaan oli vaaran ulkopuolella, hätäili hän sitä enemmän Petjan tähden.

Vaikka jo elokuun 20 p:stä saakka melkein kaikki Rostovien tuttavat olivat poistuneet Moskovasta, vaikka kaikki koettivat saada kreivitärtä lähtemään niin pian kuin mahdollista, ei hän tahtonut kuulla puhuttavan lähdöstä mitään, niin kauan kun hänen aarteensa ja jumaloimansa Petja oli tulematta. Petja saapuikin 28 p:nä. Sairaloisen kiihkeä hellyys, jolla äiti otti vastaan poikansa, ei miellyttänyt 16-vuotiasta upseeria. Vaikka äiti salasi häneltä aikeensa olla häntä enää laskematta siipiensä suojasta, oivalsi Petja äitinsä aikeet ja vaistomaisesti peläten, että hän pahottaisi äitinsä mielen ja että hän näyttäisi akkamaiselta (näin hän ajatteli itse mielessään) hän käyttäytyi äitiään kohtaan kylmästi, koetti karttaa häntä ja Moskovassa olonsa aikana pysytteli ainoastaan Natashan seurassa, jota kohtaan hän aina tunsi erityistä, melkein rakastuneenomaista, veljellistä hellyyttä.

Kreivin tavallisen huolettomuuden tähden ei elokuun 28 p:nä ollut juuri mitään valmista lähtöä varten ja Rjasanin ja Moskovan kylistä odotetut kuormahevoset, joilla talon kaikki omaisuus oli kuletettava pois, saapuivat vasta 30 p:nä.

Elokuun 20 p:stä elokuun 30 p:vään vallitsi Moskovassa ankara touhu ja liike. Dorogomilovskin portin kautta tuotiin joka päivä kaupunkiin tuhansittain Borodinon taistelussa haavottuneita sotamiehiä, joita sijotettiin ympäri kaupunkia ja tuhannet kuormat poistuivat samaan aikaan asukkaineen ja omaisuuksineen muiden porttien kautta kaupungista. Rostoptshinin lehtisistä huolimatta kerrottiin kaupungilla mitä ristiriitaisimpia ja kummallisimpia uutisia, jotka saattoivat olla myöskin johtuneita juuri noista lehtisistä. Yksi kertoi, että oli kielletty kenenkään lähtemästä kaupungista, toinen taas tiesi päinvastoin, että kaikista kirkoista oli korjattu pyhäinkuvat ja että kaikki asukkaat lähetetään kaupungista väkipakolla. Joku kertoi, että Borodinon taistelun jälkeen oli tapahtunut uusi taistelu, jossa oli tuhottu ranskalaiset, joku taas puhui päinvastoin, että koko Venäjän armeija oli muserrettu. Joku kertoi, että Moskovan nostoväki marssi papisto etunenässä Trigorille. Ken taas kertoi salavihkaa, että oli saatu kiinni pettureita, että musikat kapinoivat ja rosvosivat niitä, jotka lähtevät kaupungista j.n.e., j.n.e. Näin kyllä puhuttiin, mutta todellisuudessa tunsivat kuitenkin sekä ne, jotka poistuivat kaupungista kuin myöskin ne, jotka jäivät paikoilleen (huolimatta siitä ettei vielä oltu pidetty neuvottelua Filissä, jossa piti päätettämän Moskovan jättäminen), vaikkeivät he ilmaisseetkaan ajatuksiaan, että Moskova ehdottomasti luovutetaan ja että on mahdollisimman pian jouduttava pois kaupungista ja pelastettava omaisuus. Tunnettiin, että kaiken täytyi yhtäkkiä repeytyä ja muuttua, mutta syyskuun 1 päivään saakka ei vielä ollut mitään muuttunut. Samoin kuin pahantekijä, jota viedään telotettavaksi, tietää että hänen tuhonsa tulee tuossa tuokiossa, mutta hän yhä vain silmäilee ympärilleen ja korjailee päässään huonosti olevaa lakkia, samoin Moskovakin tahtomattaan jatkoi tavallista elämäänsä, vaikka se kyllä tiesi, että kohta oli lyövä se hävityksen hetki, jolloinka katkeavat kaikki ne sovinnaiset elämän muodot, joissa oli totuttu elämään.

Niiden kolmen päivän kuluessa, joiden jälkeen Moskova joutui vihollisen valtaan, toimiskeltiin Rostovien perheessä kaikenmoisissa jokapäiväisissä askareissa. Perheen pää kreivi Ilja Andreitsh liikkui myötäänsä kaupungilla kuulemassa kaikkialla kulkevia huhuja, vaan kotona antoi hän ylimalkaisia, pintapuolisia ja hätäisiä määräyksiä matkavalmistuksista.

Kreivitär piti silmällä tavaroiden kokoonpanemista, oli tyytymätön kaikkiin ja kulki Petjan kintereillä, joka myötäänsä karttoi hänen seuraansa ja jonka tähden hän oli mustasukkainen Natashalle, jonka kanssa Petja vietti kaiken aikansa. Sonja yksinään piti huolta asioiden käytännöllisestä puolesta, tavaroiden korjaamisesta. Sonja oli ollut viime aikoina tavattoman surumielinen ja vähäpuheinen. Nikolain kirje, jossa tämä oli puhunut ruhtinatar Mariasta, aiheutti kreivittären hyvillä mielin puhumaan Sonjan kuullen siitä, että kreivitär piti ruhtinatar Marian ja Nikolain kohtausta Jumalan sallimuksena.

-- Minä en koskaan ollut iloinen silloin, -- sanoi kreivitär, -- kun Bolkonski oli Natashan sulhanen, vaan aina olen minä toivonut ja aavistanutkin sitä, että Nikolai menee naimisiin ruhtinattaren kanssa. Ja miten hyvin se olisikin!

Sonja tunsi, että tämä oli totta, että Rostovien asioiden parantamisen ainoana mahdollisuutena oli avioliitto rikkaan kanssa ja että ruhtinattaren kanssa tulisi hyvä naimiskauppa. Mutta tämä oli hänestä hyvin katkeraa. Surustaan huolimatta tai mahdollisesti juuri surunsa tähden otti hän suorittaakseen tavaroiden korjaamisen ja kokoonpanon vaikean tehtävän ja niin hän puuhaili aamusta iltaan. Kreivi ja kreivitär puhuttelivat häntä vain silloin, kun heillä oli jotain käskemistä. Petja ja Natasha eivät ollenkaan auttaneet vanhempiaan, vaan enimmäkseen olivat kotoväen tiellä ja häiritsivät muita. Melkein päivät pääksytysten kuului talossa heidän juoksuaan, huutojaan ja aiheetonta nauruaan. He eivät nauraneet eivätkä iloinneet ollenkaan sen tähden, että heillä olisi ollut jotain syytä nauruun, mutta heidän mielensä oli täynnä iloa ja riemua ja sen tähden oli kaikki, mikä vain sattui tapahtumaan, heistä naurun ja ilon aihetta. Petjan mieli oli iloinen siitä, että hän, joka oli lähtenyt kotoaan poikana, oli palannut takaisin (kuten kaikki hänelle sanoivat) uljaana miehenä. Hän oli iloinen siitä, että oli päässyt Bjelaja Tserkovista, josta ei olisi kohtakaan päässyt taisteluun ja tullut Moskovaan, jossa muutaman päivän kuluttua ruvetaan tappelemaan, vaan etupäässä oli hän iloinen sen tähden, että Natasha, jonka mielialat olivat aina vaikuttaneet häneen, oli iloinen. Natashan ilo johtui taas siitä, että hän oli liian kauan ollut surun kahleissa ja ettei nyt mikään muistuttanut hänelle hänen surunsa syytä ja että hän oli terve. Sen lisäksi oli hän iloinen siksi, että oli olemassa henkilö, joka häntä ihaili (muiden ihailu oli sitä pyörien voidetta, joka oli välttämätöntä sen vuoksi, että hänen koneensa olisi voinut liikkua aivan vapaasti) ja Petja ihaili häntä. Pääasiassa olivat he iloisia sentähden, että sota oli saapunut lähelle Moskovaa, että kaupungin porttien luona ruvetaan taistelemaan, että jaetaan aseita, että kaikki pakenevat ja matkustavat jonnekin ja että yleensä tapahtuu jotain tavatonta, joka synnyttää iloa ihmisessä ja varsinkin nuoressa.

XIII.

Lauantaina elokuun 30 p:nä näytti kaikki olevan Rostovien talossa mullin mallin. Kaikki ovet olivat seposelällään, kaikki huonekalut kannetut ulos tai siirretty toisiin paikkoihin, peilit ja kuvat otettu pois seiniltä. Huoneessa oli kirstuja, heinäkasoja, käärepaperia ja nuoraa. Musikkoja ja talonpalvelijoita, jotka kantoivat tavaroita, liikkui raskain askelin parkettilattioilla. Piha oli tungokseen asti täynnä musikkojen kärryjä, joista muutamat olivat kukkuroillaan tavaroita ja nuoritetut, muutamat vielä tyhjiä.

Suuren palvelijajoukon ja kuormamiesten ääniä kaikui sekasin sekä pihalla että talon sisässä. Kreivi oli aamulla lähtenyt jonnekin. Kreivitär, jonka päätä oli ruvennut kivistämään humusta ja melusta, lepäsi uudessa divaanihuoneessa etikkakääre otsalla. Petja ei ollut kotona (hän oli mennyt erään toverinsa luokse, jonka kanssa hän aikoi siirtyä nostoväestä toimivaan armeijaan). Sonja oli salissa ja piti silmällä kristalli- ja porsliini-esineiden pakkausta. Natasha istui häviön vallassa olevan huoneensa lattialla sikin sokin heitettyjen vaatteiden, nauhojen ja huivien keskellä ja hievahtamatta lattiaan katsoen piti käsissään vanhaa juhlapukuaan, sitä samaa (nyt jo muodista vanhentunutta) pukua, jossa hän ensi kerran oli ollut tanssiaisissa Pietarissa.

Natashaa hävetti, kun hän ei tehnyt mitään talossa, vaikka kaikki muut puuhailivat ja sen tähden oli hän useita kertoja aamusta saakka koettanut ryhtyä johonkuhun työhön. Mutta työ ei ollut hänen sisäisten ajatustensa mukaista. Hän ei voinut eikä osannut tehdä mitään, vaikka miten olisi ponnistellut ajatuksiaan ja voimiaan. Hän seisoi jonkun aikaa Sonjan vieressä, kun porsliini-esineitä pantiin laatikkoihin ja aikoi auttaa, mutta samassa luopui aikeestaan ja meni omaan huoneeseensa laittamaan omia tavaroitaan. Alussa oli häntä ilahuttanut se, että hän oli jakanut vaatteensa ja nauhansa sisäköille, mutta myöhemmin, kun muut vaatteet kuitenkin täytyi korjata talteen, tuntui tämä hänestä ikävältä.

"Dunjasha, korjaa, veikkonen, sinä minun tavaroitani! Korjaatko?" Ja kun Dunjasha mielellään lupautui tekemään kaikki, istuutui Natasha lattialle, otti käsiinsä vanhan juhlapukunsa ja vaipui ajattelemaan, mutta hänen ajatuksensa eivät ollenkaan liikkuneet niissä asioissa, joiden nyt olisi luullut askaroittaneen hänen mieltään. Natasha heräsi ajatuksistaan siitä, että viereisestä palvelijattarien huoneesta alkoi kuulua tyttöjen ääniä ja näiden nopeita askelia huoneesta ulos. Natasha nousi ylös ja katsoi ulos. Kadulle oli seisahtunut tavattoman pitkä haavoittuneiden jono.

Tyttöjä, lakeijoita, taloudenhoitajatar, lapsenhoitaja, kokkia, kuskia, ratsupalvelijoita y.m. seisoi portilla ja katseli haavottuneita.

Natasha heitti päähänsä valkean nenäliinan ja pidellen sen kulmia käsillään kiinni läksi kadulle.

Entinen taloudenhoitajatar, vanha Mavra Kusminitshna läksi portilla seisovasta väkijoukosta eräiden kärryjen luo, joihin oli pystytetty niinimatoista kyhätty kuomu ja rupesi puhumaan kärryissä viruvan nuoren, kalpean upseerin kanssa. Natasha siirtyi muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyi arasti ja yhä pidellen kiinni nenäliinastaan rupesi kuuntelemaan mitä taloudenhoitajatar puhui.

-- Vai niin, vai ei teillä siis Moskovassa ole enää ketään? -- puheli Mavra Kusminitshna. -- Teidän olisi parhainta päästä johonkuhun asuntoon ... vaikka esimerkiksi meille. Herrasväki on lähdössä pois.

-- En tiedä, jos annetaan lupa -- sanoi upseeri heikolla äänellä. -- Tuolla on päällikkö... -- ja hän viittasi erästä paksua majuria kohti, joka palasi takasin katua myöten kuormarattaiden ohi.

Natasha kurkisti säikähtynein silmin haavottuneen upseerin kasvoihin ja meni heti paikalla majurin luo.

-- Saavatko haavottuneet jäädä meidän taloomme? -- kysyi hän.

Majuri nosti hymyillen kätensä kulmalleen.

-- Ketä te tahdotte, neitiseni? -- kysyi hän silmät sirhallaan ja hymyillen.

Natasha toisti tyynesti kysymyksensä ja hänen kasvonsa ja koko käytöksensä siitä huolimatta, että hän yhä piti nenäliinan kulmista kiinni, olivat niin vakavat, että majuri lakkasi hymyilemästä ja hetken mietittyään aivan kuin kysyäkseen itseltään, missä määrin se olisi ollut mahdollista, hän vastasi hänelle myöntävästi.

-- Tietysti, miksikäs ei, -- sanoi hän.

Natasha nyökäytti hieman päätään ja meni nopein askelin Mavra Kusminitshnan luo, joka seisoi upseerin yli kumartuneena ja surkuttelevan osaaottavasti keskusteli hänen kanssaan.

-- Saavat, sanoi hän, saavat! -- virkkoi Natasha supattavalla äänellä.

Haavottuneen upseerin kärryt käännettiin Rostovien pihaan ja kymmenittäin muita alkoi kaupungin asukkaiden kutsusta kääntyä mikä mihinkin pihaan ja pysähtyä Povarskajan kadun talojen käytävien eteen. Natashasta näytti olevan mieleen tämä elämän tavallisen kulun ulkopuolella oleva puuhailu uusien ihmisten kanssa. Hän koetti yhdessä Mavra Kusminitshnan kanssa käännyttää omaan pihaansa mahdollisimman useita haavottuneita.

-- Isälle täytyy kuitenkin ilmoittaa tästä, -- sanoi Mavra Kusminitshna.

-- Ei sillä ole mitään väliä! Me voimme yhdeksi päiväksi siirtyä vierashuoneeseen. Koko meidän puolemme voi luovuttaa heille.

-- Kyllä te nyt, hyvä neiti, menette liian pitkälle! Vaikkapa vain syrjärakennukseen, kylmälle puolelle tai lapsenhoitajan puolelle aikoisi, pitäisi sekin kysyä.

-- Saanhan minä kysyä!

Natasha riensi sisään ja astui varpaisillaan divaanihuoneen raollaan olevalle ovelle, jonka takaa lemusi etikan ja hokmannin tippojen haju.

-- Nukutteko te, äiti?

-- Vai unta tässä saisi! -- virkkoi torkuksistaan heräävä kreivitär.

-- Äiti kulta, -- sanoi Natasha laskeutuen polvilleen äitinsä eteen ja asettaen kasvonsa lähelle äitinsä kasvoja. -- Antakaa anteeksi, en tee koskaan enää sillä tavoin, minä herätin teidät. Minut lähetti Mavra Kusminitshna. Tuonne ulos ovat tuoneet haavottuneita upseereja. Suostutteko te? Heillä ei ole mihinkä päänsä kallistaisivat ja minä tiedän, että te suostutte, -- puheli hän nopeasti yhteen hengenvetoon.

-- Mitä upseeria? Keitä on tuotu? En käsitä mitään, -- sanoi kreivitär.

Natasha naurahti, kreivitär hymähti myöskin raukeasti.

-- Arvasinhan, että te suostutte... Minä menen siis sanomaan heille.

Suudeltuaan äitiään Natasha nousi ylös ja läksi. Salissa hän tapasi isänsä, joka äsken oli palannut kaupungilta ja tuonut sieltä huonoja uutisia.

-- Kylläpä on viivytty! -- virkkoi kreivi harmissaan. -- Klubikin on jo kiinni ja poliisi lähtee kaupungista.

-- Sanotteko te isä mitään siitä, että minä olen kutsunut haavottuneita meidän taloomme? -- sanoi hänelle Natasha.

-- Tulkoot vaan minun puolestani, -- vastasi kreivi hajamielisesti. -- Nyt ei ole siitä kysymys, vaan minä pyydän, ettei joutaviin asioihin aikaa hukattaisi, vaan autettaisiin tavaroiden kokoonpanoa ja lähtöä, lähtöä, lähtöä huomenna...

Ja kreivi antoi saman määräyksen palvelijoillekin. Päivällistä syödessä kertoi Petja, joka oli palannut hänkin kaupungilta, omia uutisiaan.

Hän kertoi, että kansaa oli ollut ottamassa aseita Kremlistä, että vaikka Rostoptshinin lehdessä oli ollut sanottuna, että hän antaa äänensä kuulua kahta päivää ennen, on varmaankin jo annettu määräys siitä, että kaikki menisivät huomenna Trigorille aseet kädessä ja että siellä syntyy suuri taistelu.

Arasti ja kauhun tuntein katseli kreivitär poikansa iloisia, punehtuneita kasvoja, sillaikaa kun tämä kertoi kuulumisia. Hän tiesi, että jos hän sanallakaan mainitsee siitä, ettei Petja menisi tuohon taisteluun (hän tiesi, että Petja ilomielin odotti tulevaa taistelua), niin alkaisi silloin Petja puhua jotain miehistä, kunniasta, isänmaasta -- yleensä jotain järjetöntä, miesmäistä ja itsepäistä, jota vastaan ei käynyt väittäminen ja siten olisi asia pilaantunut. Ja sen vuoksi hän toivoen voivansa järjestää asian niin, että olisi päästy lähtemään ennen taistelua ja ottaa Petja mukaan puolustajana ja suojelijana, ei virkkanut Petjalle mitään, vaan kutsui päivällisen jälkeen kreivin luokseen ja rukoili tältä kyynelsilmin, että hän veisi hänen kaupungista niin väleen kuin mahdollista, vaikkapa jo ensi yönä. Kreivitär, joka tähän asti oli osottanut täydellistä pelottomuutta, puhui nyt naisellisen rakkauden luonnollisella viekkaudella, että hän kuolee kauhusta, jollei lähdetä jo tänä yönä. Nyt hän ei teeskennellyt, vaan pelkäsi kaikkea.

XIV.

M-me Schoss, joka oli käymässä tyttärensä luona, lisäsi kreivittären pelkoa entisestään kertomalla, mitä hän oli nähnyt Mjasnitskajan kadulla viinakaupan edustalla. Kun hän oli ollut kotiinsa menossa, ei hän ollut voinut kulkea katua humalaisen kansanjoukon tähden, joka tukkesi tien ja räyhäsi konttorin edustalla. Hänen oli täytynyt ottaa ajuri, jolla oli täytynyt kiertää kotiinsa toista tietä. Ajuri oli kertonut hänelle, että kansa oli särkenyt viinakaupassa tynnyreitä ja että niin oli käsketty.

Päivällisen jälkeen ryhtyi Rostovien kotiväki innostuneesti ja joutuisasti panemaan kokoon tavaroita ja valmistautumaan lähtöön. Vanha kreivi, joka hänkin oli äkkiä ryhtynyt käsiksi töihin, kulki koko iltapäivän lakkaamatta pihalta sisään ja päinvastoin järjettömästi huutaen kiirehtiville ihmisille ja täten heitä yhä kiirehtäen. Petja puuhaili pihalla. Sonja ei tiennyt, mitä tehdä, koska kreivi antoi aivan ristiriitaisia määräyksiä, josta syystä hän oli joutunut aivan ymmälle. Huutaen, riidellen ja meluten juoksi miehiä pitkin pihaa ja huoneita. Natasha oli ominaisella tulisuudellaan hänkin ryhtynyt äkkiä toimimaan. Alussa pidettiin hänen sekaantumistaan tavaroiden kokoonpanemiseen lapsenleikkinä.

Hänen luultiin ainoastaan kujeilevan eikä häntä tahdottu totella, mutta hän vaati itsepäisesti ja kiihkeästi täyttämään hänen käskynsä, äkäili ja olipa vähällä pillahtamaisillaan itkuun, kun häntä ei toteltu. Viimein pääsi hän niin pitkälle, että häneen uskottiin. Hänen ensimäinen urotyönsä, joka maksoi hänelle suunnattomia voimain ponnistuksia ja tuotti hänelle valta-aseman, oli mattojen kokoonpaneminen. Kun Natasha ryhtyi tähän työhön, oli salissa kaksi avointa laatikkoa, toinen melkein reunojaan myöten täynnä porsliiniastioita, toinen mattoja. Sitäpaitsi oli porsliiniastioita joukottain pöydillä ja aitasta tuotiin yhä uusia. Piti alkaa uusi, kolmas laatikko, jota noutamaan läksikin miehiä.

-- Sonja, maltahan, kyllä me saamme nämä näinkin sopimaan, -- sanoi Natasha.

-- Mahdotonta, neiti, jo sitä on yritetty, -- sanoi puhvetinhoitaja.

-- Saattepahan nähdä, eivätkö sovi.

Ja Natasha rupesi aika vauhtia purkamaan laatikosta paperiin käärittyjä lautasia ja teevatia.

-- Teevadit pitää panna tänne, mattojen väliin, -- puheli Natasha.

-- Mattojakin tulee hyvässä lykyssä vielä kolme laatikollista, -- sanoi puhvetinhoitaja.

-- Olehan vain hätäilemättä. -- Ja Natasha rupesi nopeaan ja taitavasti lajittelemaan. -- Näitä ei tarvita, -- sanoi hän kijeviläisistä lautasista. -- Nämä taas otetaan ja pannaan mattojen väliin, -- sanoi hän saksilaisista lautasista.

-- Jätä, veikkonen, sikseen, kyllä me tässä teemme, -- sanoi Sonja nuhtelevasti.

-- Ohhoh, sitä neitiä... -- virkkoi vouti.

Mutta Natasha ei hellittänyt, hän purki kaikki esineet ja alkoi nopeasti järjestää niitä uudestaan laatikkoihin päättäen, ettei huonoja kotimattoja eikä liikoja astioita tarvitse ollenkaan ottaa mukaan. Kun kaikki oli saatu puretuksi, alettiin latominen uudestaan. Ja kun melkein kaikki halpa-arvoiset esineet oli poistettu, saatiin todellakin kaikki, mikä oli arvokasta, sopimaan kahteen laatikkoon. Mattolaatikon kansi ei ottanut mitenkään mennäkseen kiinni. Jonkun verran olisi kyllä esineitä voitu ottaa pois, mutta Natasha ei antanut perää. Hän siirteli ja sovitteli esineitä uudestaan ja pani puhvetinhoitajan ja Petjan, jonka hän oli saanut innostumaan tavaroiden kokoonpanemiseen, painamaan kantta kiinni ja ponnisteli itsekin kaikin voiminsa.

-- Anna jo olla, Natasha, -- virkkoi Sonja. -- Näen kyllä että olet oikeassa, mutta ota tuo päällimäinen pois.

-- En ota, -- hihkasi Natasha hoitaen toisella kädellään hikisille kasvoilleen valahtaneita hiuksiaan ja toisella painellen mattoja. -- Painele, Petja! Vasiljitsh, painelkaa! -- huusi hän.

Mattoja painettiin miehissä ja niin painui kansi kiinni. Natasha paukutteli käsiään, kirkui ilosta ja kyyneleitä pulpahti hänen silmistään. Mutta tätä kesti vain tuokioisen aikaa. Heti ryhtyi hän toisiin toimiin ja nyt luotettiin häneen täydellisesti eikä kreivikään enään äkäillyt, kun hänelle ilmotettiin, että Natalija Iljinitshna oli peruuttanut hänen määräyksensä. Miehiä kävi vähäväliä kysymässä Natashalta, saiko sen ja sen kuorman nuorittaa tai oliko niissä kylliksi tavaroita. Natashan puuhien avulla edistyttiin aika vauhtia: tarpeettomat esineet hylättiin ja kärryihin kuormitettiin niin tiukkaan kuin vain voitiin kaikista arvokkainta.

Mutta niin paljo kuin kaiken väen voimalla aherrettiinkin, ei kuitenkaan oltu saatu läheskään kaikkea kuntoon, vaikka oli jo myöhä yö käsissä. Kreivitär oli jo nukkumassa ja kreivikin läksi levolle siirrettyään lähdön aamuun.

Sonja ja Natasha nukkuivat riisuutumatta divaanihuoneessa.

Tänä yönä kuletettiin vielä yhtä haavottunutta pitkin Povarskajan katua ja Mavra Kusminitshna, joka seisoi portilla, käännytti haavottuneen Rostovilaisten pihaan. Tämä haavottunut oli Mavra Kusminitshnan mielestä hyvin suuri herra. Häntä kuletettiin hyvin kepeissä ajopeleissä, joiden kuomujen esirippu oli laskettu alas. Kuskilaudalla istui ohjasmiehen vieressä vanha kunnianarvoisa kamaripalvelija. Takana ajoi kuormarattailla lääkäri ja kaksi sotamiestä.

-- Olkaa hyvä ja tulkaa meille. Herrasväki on lähdössä pois, koko talo on tyhjä, -- sanoi eukko vanhalle kamaripalvelijalle.

-- Pitänee tulla, -- vastasi kamaripalvelija raskaasti huoahtaen, -- kun ei tässä muutenkaan tiedä mihin viedä! Onhan meillä Moskovassa oma talokin, mutta se on kaukana ja ihan kylmillään.

-- Olkaa hyvä, tulkaa vain meille, meidän herrasväellä on kaikkea kyllälti, olkaa hyvä, -- puheli Mavra Kusminitshna. -- Onkos hän hyvinkin kipeä? -- lisäsi hän.

Kamaripalvelija viittasi kädellään.

-- Emme tiedä mihin viedä! Tohtorilta on kysyttävä.

Kamaripalvelija laskeutui kuskilaudalta ja meni kuormarattaiden luo.

-- Mennään vain, -- sanoi tohtori.

Kamaripalvelija poikkesi sitte kuormavaunujen luo, kurkisti sisään, pudisti päätään ja käski kuskin kääntämään pihaan, jonka jälkeen hän pysähtyi Mavra Kusminitshnan luo.

-- Herra Jesus Kristus! -- virkkoi viimemainittu. Hän ehdotti, että haavottunut vietäisiin herrastaloon.

-- Herrasväki ei ole siitä milläänkään... -- lisäsi hän.