Part 28
"Häpeä on väistää vaaraa; vain pelkurit pakenevat Moskovasta", sanottiin näille. Rostoptshin terotti lehtisissään heidän mieliinsä, että Moskovasta muuttaminen on häpeällistä. Vaikka ihmisistä oli häpeä saada pelkurin nimi ja häpeä oli lähteä, muuttivat he kuitenkin tietäessään, että sen piti olla sillä tavoin. Miksi he muuttivat? Ei voi otaksua, että Rostoptshin oli pelotellut heitä niillä julmuuksilla, joita Napoleon harjotti vallottamissaan maissa. Muuttohommat alkoivat ja ensimäisinä muuttivat rikkaat, sivistyneet ihmiset, jotka kyllä tiesivät että Wien ja Berliini jäivät eheiksi ja että Napoleonin vallotettua nämä kaupungin asukkaat kuitenkin viettivät aikaansa hauskasti tenhoavien ranskalaisten parissa, joista silloin sanomattomasti pitivät venäläiset miehet ja varsinkin naiset.
Ihmiset muuttivat Moskovasta siksi, ettei venäläisiä varten voinut olla kysymystä siitä, hyväkö vai huono tulisi olla Moskovassa ranskalaisten hallituksen alaisena. Ranskalaisten hallituksen alaiseksi ei voinut jäädä, sillä se olisi ollut kaikista pahinta. Ihmiset muuttivat jo ennen Borodinoakin, mutta paljoa kiihkeämmin Borodinon jälkeen; muuttivat huolimatta kehotuksista nousta puolustamaan kaupunkia, huolimatta Moskovan ylipäällikön ilmotuksista, että hän aikoo Iverskin Jumalan Äidin kuva etunenässä rynnätä tappelemaan, huolimatta ilmapalloista, joiden piti tuhota vihollinen ja huolimatta kaikesta siitä hölynpölystä, jota Rostoptshin kirjotti lehtisiinsä. Ihmiset tiesivät, että sotajoukon on tapeltava ja että jos se ei voi tapella, niin oli turha viedä naiset ja palvelijat Moskovan muurien ulkopuolelle Napoleonia vastaan, vaan että on muutettava kaupungista, niin raskaalta kuin tuntuikin jättää omaisuutensa tuhon omaksi. Ihmiset olivat muuttaneet ajattelematta tuon suuren rikkaan pääkaupungin mahtavaa merkitystä, jonka asukkaat olivat hylänneet ja nähtävästi polttaneetkin (autioiden asuntojen polttaminen ja hävittäminen ei ole Venäjän kansan luonteen mukaista). Ihmiset muuttivat kukin itseään varten, mutta samalla yksistään siitä syystä, että he olivat muuttaneet, tapahtui juuri se mahtava tapaus, joka on kaikkina aikoina oleva Venäjän kansan mainehikkain. Se rouva, joka neekeripoikineen ja narreineen matkusti Moskovasta Saratovin kylään hämärä tunne mielessä siitä, ettei hän ilkeä jäädä Bonaparten palvelijaksi ja peloissaan siitä, ettei hänen matkaansa vain keskeytettäisi kreivi Rostoptshinin käskystä, avusti osaltaan yksinkertaisesti ja vilpittömästi sen suuren tehtävän toteutumista, joka pelasti Venäjän. Kreivi Rostoptshin taas, joka milloin häpäisi niitä, jotka muuttivat, milloin kuletutti heitä virastoihin, milloin jakoi mihinkään kelpaamattomia aseita päihtyneelle rahvaalle, milloin pystytteli jumalankuvia, milloin kielsi kuletuttamasta pyhäinjäännöksiä ja pyhäinkuvia, milloin anasti kaikki Moskovassa olevat kuormarattaat, milloin siirrätteli 136 hevosella Leppichin rakenteillaan olevaa ilmapalloa, milloin antoi vihjauksia siitä, että hän poltattaa Moskovan, milloin kertoi, miten hän oli polttanut talonsa ja kirjottanut ranskalaisille julistuksia, joissa hän oli juhlallisesti nuhdellut näitä siitä, että he olivat hävittäneet hänen orpokotinsa, milloin otti vastaan Moskovan polttajan maineen, milloin taas kieltäytyi siitä, milloin käski ottamaan kiinni kaikki urkkijat ja tuomaan ne luokseen, milloin karkotti Moskovasta kaikki ranskalaiset, milloin jätti kaupunkiin rouva Auber-Chalmén, joka oli Moskovan ranskalaisen väestön keskustana, vaan toiselta puolen käski melkein aivan syyttä vangita ja karkottaa maanpakoon vanhan, kunnianarvoisen postitirehtööri Kljutsharevin, milloin kokosi kansaa Trigorille ranskalaisia vastustamaan, milloin taas, päästäkseen irti tuosta kansasta, antoi sen surmattavaksi jonkun henkilön, vaan itse pakeni näkemästä näytelmää, milloin puheli, ettei hän jaksanut kärsiä Moskovan onnettomuutta, milloin kirjoitti albumeihin ranskalaisia runoja osanotostaan Moskovan kohtaloon,[160], -- tämä samainen mies ei ymmärtänyt tekeillään olevan tapahtuman merkitystä, vaan tahtoi ainoastaan itse tehdä jotain, hämmästyttää ihmisiä, tehdä jotain isänmaallisen sankarillista ja hän riehui kuin telmivä poika Moskovan jättämisen ja polttamisen mahtavan ja välttämättömän tapauksen tähden koettaen voimattomalla kädellään milloin kiihottaa, milloin ehkäistä vuolaana vyöryvää kansan tulvaa, joka nieli hänetkin aaltoihinsa.
VI.
Helena, joka oli palannut hovin kanssa Vilnasta Pietariin, joutui täällä pulmalliseen asemaan.
Pietarissa nautti Helena ylhäisen, eräässä valtion korkeimmista viroista olevan henkilön erityistä suosiota. Vilnassa taas hän oli tutustunut erääseen nuoreen ulkomaalaiseen prinssiin. Hänen saapuessaan Pietariin oli täällä sekä prinssi että ylimys, ja kun kumpikin näistä esitti oikeutensa, esiintyi Helenalle tehtävä, jommoista ei vielä koskaan ollut esiintynyt hänen elämässään: säilyttää läheiset välinsä kumpaankin ja samalla kumpaakaan loukkaamatta.
Se, mikä jostakusta muusta naisesta olisi tuntunut työläältä ja mahdottomaltakin, ei ajatteluttanut hetkeäkään kreivitär Besuhovia, joka nähtävästi syystä kyllä nautti mitä älykkäimmän naisen mainetta. Jos hän olisi ruvennut peittämään menettelyään ja viekkaudella selviytymään hankalasta asemasta, niin olisi hän tällä tavoin pilannut asiansa ja tunnustanut itsensä syylliseksi. Mutta kuten todellisen suuri ihminen, joka voi kaikki minkä vain tahtoo, asettautui Helenakin heti totuuden kehään, johon hän uskoi vilpittömästi, vaan pani kaikki muut syyllisen asemaan,
Jo ensi kerralla, kun nuori ulkomaalainen henkilö uskalsi moittia häntä, sanoi hän ylpeästi nostaen pystyyn kauniin päänsä ja kääntyen puoleksi kupeittain ulkomaalaiseen:
-- _Voilà l'égoisme et la cruauté des hommes! Je ne m'attendais pas à autre chose. La femme se sacrifie pour vous, elle souffre, et voilà sa récompense. Quel droit avez-vous, Monseigneur, de me demander compte de mes amitié's de mes affections? C'est un homme qui a été plus qu'un père pour moi_.[161]
Ulkomaalainen aikoi sanoa jotain, mutta Helena keskeytti hänet.
-- _Eh bien, oui_, -- sanoi hän, -- _peut-être qu'il a pour moi d'autres sentiments que ceux d'un père, mais ce n'est pas une raison pour que je lui ferme ma porte. Je ne suis pas un homme pour être ingrate. Sachez, Monseigneur, pour tout ce qui a rapport à mes sentiments intimes, je ne rends compte qu'à Dieu et à ma condense_,[162] -- lopetti hän koskettaen kädellään korkealle aaltoilevaa, kaunista rintaansa ja taivasta kohti katsoen.
-- _Mais écoutez moi, au nom de Dieu_.[163]
-- _Epousez moi, et je serai votre esclave_.[164]
-- _Mais c'est impossible_.[165]
-- _Vous ne daignez pas descendre jusqu'à moi vous_[166] -- sanoi Helena ja purskahti itkuun.
Ulkomaalainen rupesi häntä lohduttelemaan. Helena puheli itkunsa seasta (aivan kuin unohtaen itsensä), ettei mikään voinut häntä estää menemästä avioliittoon, että on olemassa muitakin esimerkkiä (tällöin oli esimerkkiä vielä vähän, Mutta Helena mainitsi Napoleonin ja muita korkeita henkilöitä), ettei hän vielä koskaan ole ollut miehensä vaimo ja että hänestä oli vain tehty uhri.
-- Mutta laki, uskonto... -- virkkoi ulkomaalainen, joka jo alkoi antautua.
-- Laki, uskonto... Mitä varten ne olisivat keksityt, elleivät ne voisi tehdä sitä! -- sanoi Helena.
Arvon ulkomaalaista ihmetytti se, ettei näin yksinkertainen ajatus ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän kääntyi sen vuoksi kysymään neuvoa jesuiittain yhdistyksen pyhiltä veljiltä, joiden kanssa hän oli läheisissä suhteissa.
Muutaman päivän kuluttua tämän jälkeen esitettiin Helenalle eräässä juhlassa, jonka hän piti huvilassaan Kamenni Ostrovissa, vanha, lumihapsinen, säihkyvän mustasilmäinen ja tenhoava _m:r de Jobert, un jésuite à robe courte_,[167] joka ilotulituksen valossa ja musiikin soidessa puheli Helenalle kauan aikaa puutarhassa rakkaudesta Jumalaan, Kristukseen, Jumalan Äidin sydämeen ja siitä ilosta, jonka ainoa oikea katolinen kirkko antaa sekä tässä että tulevassa elämässä. Helena oli liikutettu ja muutaman kerran nousi hänen ja m:r Jobertin silmiin kyyneleitä ja äänet värisivät. Tanssi, johon eräs kavalieri tuli kutsumaan Helenaa, keskeytti hänen keskustelunsa tulevan _directeur de conscience'nsä_[168] kanssa. Mutta seuraavana päivänä saapui m:r Jobert illalla yksinään Helenan luo ja tästä pitäen alkoivat hänen käyntinsä tihenemistään tihetä.
Eräänä päivänä vei hän Helenan katoliseen temppeliin, jossa Helena polvistui erään alttarin eteen, jonka luo hänet oli johdettu. Vanha, tenhoava ranskalainen laski kätensä hänen päänsä päälle ja Helenasta, kuten hän jälestäpäin kertoi, oli kuin raikkaan tuulen henkäys olisi häntä koskettanut ja tunkeutunut hänen sieluunsa. Hänelle selitettiin, että se oli _la grace_.[169]
Sitte saatettiin hänen luokseen apotti _à robe longue_,[170] joka ripitti hänet ja antoi hänelle synnin päästön. Seuraavana päivänä hänelle tuotiin rasia, jossa oli Herran ehtoollinen ja joka jätettiin hänen kotiinsa nautitsemista varten. Muutamien päivien kuluttua sai Helena tietää mielihyväkseen, että hän nyt oli astunut oikean katolisen kirkon yhteyteen ja että näinä päivinä itse paavi saa tiedon asiasta ja lähettää jonkunlaisen paperin.
Kaikki, mikä tällä välin oli tapahtunut hänen ympärillään ja hänelle itselleen, kaikki se huomio jonka häneen olivat kohdistaneet monet viisaat henkilöt ja joka oli pukeutunut erittäin hienoon, imartelevaan muotoon ja se kyyhkyn valkea puhtaus, jossa hän nyt oli (kaiken tämän aikaa hän oli pitänyt valkeita pukuja, jotka olivat koristetut valkeilla nauhoilla), -- kaikki tämä oli tuottanut hänelle sulaa mielihyvää. Mutta tämä mielihyvä ei estänyt häntä heittämästä hetkeksikään silmistään tarkotusperäänsä. Ja kuten aina tapahtuu, että tyhmä ihminen viekastelemisessa pettää viisaampansa, älysi Helenakin, että hänen imartelemisensa ja puuhat hänen tähtensä tarkottivat etupäässä sitä, että kun hän oli saatu käännetyksi katolilaisuuteen, häneltä saisi helposti rahoja jesuiittain laitoksille (josta hänelle hienosittain huomautettiinkin). Mutta ennen kuin hän antoi rahoja, vaati hän, että hänen edestään toimitettaisiin valmiiksi kaikki ne monet menot, jotka hänet vapauttaisivat miehestään. Hänen käsityksensä mukaan oli uskonnon merkitys ainoastaan siinä, että inhimillisiä haluja tyydyttäessä tuli noudattaa yleistä sopivaisuutta. Keskustellessaan kerran rippi-isänsä kanssa vaati hän tältä jyrkästi vastausta siitä, missä määrin hänen avioliittonsa sitoo häntä.
He istuivat salissa ikkunan ääressä. Oli iltahämärä. Ikkunasta tulvi sisään kukkien tuoksu. Helena oli valkeassa puvussa, joka rinnan ja hartioitten seudulta oli niin ohut, että ihon haalea hehku hohti läpi. Hyvästi syötetty apotti, jonka pöhöinen leuka oli sileäksi ajeltu, suu miellyttävä ja luja ja valkeat kädet nöyrässä asennossa polvilla, istui aivan lähellä Helenaa ja suu hienossa hymyn väreessä sekä tyynin, ihastunein katsein silmäillen silloin tällöin Helenan kasvoja selvitti ajatuksiaan kysymyksessä olevasta asiasta. Helena katsoi levottomasti hymyillen apotin kiehkuraiseen tukkaan, täyteläisiin poskiin ja odotti joka hetki uutta käännettä keskusteluun. Mutta vaikka apotti näyttikin nauttivan puhetoverinsa kauneudesta, oli hän syventynyt ajettavaansa asiaan.
Omantunnon johtajan ajatuskulku oli tämmöinen. Tuntematta sen asian merkitystä, johon olette ryhtyneet, olette te antaneet lupauksen avio-uskollisuudesta miehelle, joka astuttuaan avioliittoon ja uskomatta avioliiton uskonnolliseen merkitykseen, on tehnyt pyhyyden herjauksen. Tällä avioliitolla ei ole ollut sitä kaksinaista merkitystä, joka sillä pitäisi olla. Mutta siitä huolimatta on teidän lupauksenne sitonut teitä. Te olette luopunut hänestä. Mitä olette tällä tehneet? _Péché véniel_ vaiko _péché mortel_?[171] -- _Péché véniel_, sillä te olette ilman pahaa aijetta tehneet tekonne. Jos te nyt lasten saamisen toivossa menisitte uuteen avioliittoon, niin voitaisiin teidän syntinne antaa anteeksi. Mutta kysymys ratkeaa taas kahtia: ensimäinen...
-- Mutta minä luulen, -- virkkoi Helena yhtäkkiä ikävystyneenä ja hurmaavasti hymyillen, -- että minä astuttuani oikean uskonnon yhteyteen en voi enää olla sidottu siihen, johon minua väärä uskonto on velvoittanut. _Directeur de comciense_ hämmästyi aika tavalla tästä johtopäätöksestä, jonka Helena oli tehnyt Kolumbuksen munan helppoudella. Apottia ihastutti hänen oppilaansa odottamattoman nopean edistyksen näyte, mutta toisekseen ei hän voinut luopua todistuskappaleittensa sarjasta, jonka hän työllä ja vaivalla oli rakentanut.
-- _Entendons nous, comtesse_,[172] -- sanoi hän hymyillen ja ryhtyi kumoamaan rippilapsensa väitteitä.
VII.
Helena käsitti, että asia oli aivan yksinkertainen ja helppo papilliseltakin kannalta katsoen, mutta että hänen ohjaajansa rakensivat vaikeuksia vain siksi, kun he pelkäsivät, millä silmin maalliset viranomaiset katsovat tätä asiaa.
Tämän tähden päätti Helena ryhtyä valmistamaan asiaa seurapiireissä. Hän kietoi ylimysvanhuksen mustasukkaisuuden pauloihin ja sanoi tälle samoin kuin ensimäisellekin kosijalle, s.o. asetti asian sille kannalle, että ainoa keino saavuttaa omistusoikeus häneen oli naimiskauppa. Vanha arvon ylimys oli ensi hetkenä tästä ehdotuksesta mennä naimisiin elävän aviomiehen rinnalta ensi alussa yhtä hämmästynyt kuin ensimäinenkin, nuori henkilö, mutta Helenan horjumaton vakuutus siitä, että asia oli yhtä yksinkertainen ja luonnollinen kuin neitoihmisenkin miehelään meno, vaikutti häneenkin. Jos Helenasta olisi huomannut vaikka kuinkakin vähiä epäröimisen, häpeän tai salaperäisyyden merkkiä, niin olisi hänen asiansa auttamattomasti joutunut tappiolle. Mutta puhumattakaan näistä merkeistä hän päinvastoin kerroskeli lapsellisen avomielisesti läheisille ystävilleen (näinä oli koko Pietari), että häntä on kosinut sekä prinssi että ylimys, että hän rakastaa kumpaakin ja pelkää saavansa kummankin loukkautumaan.
Ja kautta koko Pietarin kiisi salaman nopeudella huhu, joka ei suinkaan kulettanut tietoa siitä, että Helena haluaa erota miehestään (jos tämmöinen huhu olisi levinnyt, olisivat useat nousseet moista laitonta aijetta vastustamaan), vaan suorastaan siitä, että onneton, kaunis Helena on kahdella päällä siitä, kummanko kanssa hän noista kahdesta menisi naimisiin. Nyt ei enää ollut kysymys siitä, missä määrin tämä oli mahdollista, vaan ainoastaan siitä, kumpi kauppa olisi edullisempi ja mitä mieltä hovi on jutusta. Mutta olipa muutamia paatuneitakin ihmisiä, jotka eivät osanneet pysyä kysymyksen korkeuden tasalla ja jotka näkivät tässä aikeessa avioliiton pyhyyden häväistystä. Näitä ei kuitenkaan ollut paljon ja he pysyivät tavallisesti vaiti, enimmät sitä vastoin puhelivat onnesta, joka oli kohdannut Helenaa ja siitä, kumpi vaali oli parempi. Siitä, oliko hyvin tai pahoin mennä naimisiin elävän miehen leskenä, ei puhuttu, sillä tämän kysymyksen olivat nähtävästi ratkaisseet minua ja teitä (niin puhuttiin) viisaammat ihmiset, ja jos siis epäilisi kysymyksen oikeaa ratkaisua, olisi osottanut tyhmyytensä ja osaamattomuutensa käyttäytyä suuren maailman vaatimusten mukaisesti.
Ainoastaan Maria Dmitrijevna Ahrasimova, joka tänä kesänä oli saapunut Pietariin yhtä poikaansa katsomaan, rohkeni sanoa suoraan ajatuksensa vastoin yleistä mielipidettä. Tavattuaan Helenan kerran tanssiaisissa pysähdytti Maria Dmitrijevna hänet keskellä salia ja kaikkien ollessa äänettöminä sanoi hän römeällä äänellään: "teillä on näkyy ruvettu menemään naimisiin elävän miehen leskenä. Sinä taidat ehkä luulla keksineesi jotain uutta? Myöhästynyt olet, veikkonen. Aikoja sitte se on keksitty. Kaikissa ... sillä tavalla tehdään". Näin sanottuaan meni Maria Dmitrijevna uhkaavan kädenliikkeen tehtyään, leveitä hihojaan kohennellen ja ankarasti ympärilleen silmäillen salin läpi.
Vaikka Maria Dmitrijevnaa pelättiinkin, pidettiin häntä Pietarissa narrina ja sen vuoksi huomattiin hänen sanomistaan sanoista ainoastaan eräs karkea sana, jota sitte kuiskuteltiin korvasta korvaan siinä mielessä, että tuossa sanassa oli kaiken sanotun kärki.
Ruhtinas Vasili, joka viime aikoina oli tavallista tiheämmin ruvennut unohtamaan sen, mitä hän oli puhunut ja joka satoja kertoja toisti yhtä ja samaa, mistä oli puhunut, puheli joka kerran kun hänen onnistui tavata tytärtään:
-- _Hélène, j'ai un mot à vous dire_, -- puheli hän tyttärelleen vieden hänet syrjään ja tempoen kädestä istumaan. -- _J'ai eu vent de certains projets relatifs à ... Vous avez. Eh bien, ma chère enfant, vous savez tant souffert... Mais, chère enfant ... ne consultez que votre coeur. C'est tout ce que je vous dis_.[173]
Ja tuntien aina samaa mielenliikutusta painoi hän poskeaan tyttärensä poskea vastaan ja poistui.
Bilibin, joka ei ollut menettänyt erittäin älykkään miehen mainettaan ja joka oli ollut Helenan vilpitön ystävä, yksi niitä miesystäviä, joita aina on loistavilla naisilla ja jotka eivät koskaan voi päästä näyttelemään rakastuneen osaa, ilmaisi kerran _petit comitéssa_[174] ystävälleen Helenalle mielipiteensä tästä jutusta.
-- _Ecoultets, Bilibene_ (Helena mainitsi semmoisia ystäviä kuin Bilibin oli aina sukunimeltä), -- sanoi hän ja kosketti Bilibinin hännystakin hihaa valkealla kädellään, jonka sormet olivat täynnä sormuksia. -- _Dites moi comme vous diriez a une soeur, que dois-je faire? Lequel des deux_?[175]
Bilibin kurtisti kulmakarvansa otsanahkan yläpuolelta ryppyihin ja vaipui hymyhuulin ajatuksiinsa.
-- _Vous ne me prenez pas en_ aavistamatta, _vous savez_, -- sanoi hän. -- _Comme véritable ami j'ai pensé et repensé à votre affaire. Voyez vous. Si vous épousez le prince_ (se oli nuori mies), -- hän käänsi sormensa koukkuun, -- _vous perdez pour toujours la chance d'épouser l'autre, et puis vous mécontentez la Cour. (Comme vous savez, il y a une espèce de parenté). Mais si vous épousez le vieux comte, vous faites le bonheur de ses derniers jours, et puis comme veuve du grande ... le prince ne fait plus de mésaillance en vous épousant_[176] -- ja Bilibin suoristi otsanahkansa.
-- _Voilà un véritable ami!_ -- sanoi Helena sädehtien ja vielä kerran koski kädellään Bilibinin hihaan. -- _Mais c'est que j'aime l'un et l'autre, je ne voudrais pas leur faire de chagrin. Je donnerais ma vie pour leur bonheur à tous deux_[177] -- sanoi Helena.
Bilibin kohotti olkapäitään osottaen sillä, että semmoisesta pulmasta ei hänkään kykene päästämään.
"_Une maîtresse-femme! Voilà ce qui s'appelle poser carrément la question. Elle voudrait épouser tous les trois à la fois_",[178] -- ajatteli Bilibin.
-- Mutta sanokaa, mitä teidän miehenne ajattelee tästä asiasta? -- sanoi hän maineensa lujuuden tähden pelkäämättä joutuvansa naurun alaiseksi näin naiivin kysymyksen johdosta. -- Suostuuko hän?
-- _Ah! Il m'aime, tant_! -- sanoi Helena, josta jostain syystä tuntui, että Pierre myöskin rakasti häntä. -- _Il fera tout pour moi_.[179]
Bilibin laski taas otsansa ryppyihin painostaakseen niillä valmiina olevaa vastausta.
-- _Même le divorce_[180] -- sanoi hän.
Helena naurahti.
Yksi niitä ihmisiä, jotka uskalsivat epäillä aiotun avioliiton laillisuutta, oli Helenan äiti, ruhtinatar Kuragina. Häntä vaivasi alituisesti kade tytärtään kohtaan ja nyt, kun kateen esineenä oli ruhtinattaren sydäntä lähinnä oleva henkilö, ei hän saanut rauhaa tältä ajatukselta. Hän neuvotteli venäläisen papin kanssa, missä määrin ero ja avioliittoon meno miehen eläessä oli mahdollista ja pappi sanoi hänelle, että se on mahdotonta ja huomauttipa ruhtinattaren suureksi iloksi raamatun sanoja, joissa suorastaan kielletään menemästä avioliittoon miehen eläessä.
Näillä todistuskappaleilla varustettuna, jotka ruhtinattaresta tuntuivat kumoamattomilta, hän läksi tyttärensä luokse varhain eräänä aamuna, jotta olisi tavannut tämän yksinään kotona.
Kuunneltuaan äitinsä vastaväitteitä hymähti Helena lempeän pilkallisesti.
-- Mutta onhan ilmeisesti sanottu: ken nai eronneen vaimon... -- sanoi vanha kreivitär.
-- _Ah, maman, ne dites pas de bêtises. Vous ne comprenez rien. Dans ma position j'ai des devoirs_,[181] -- sanoi Helena muuttaen puheen ranskankieleksi venäjästä, jolla kielellä puhuessa hänestä aina tuntui piilevän jotain hämäryyttä hänen asiassaan.
-- Mutta, ystäväni...
-- _Ah, maman, comment est-ce que vous ne comprenez pas que le Saint Père qui a le droit de donner des dispenses_...[182]
Tällöin saapui Helenan luona asuva seuranainen ilmoittamaan hänelle, että hänen korkeutensa on salissa ja haluaa nähdä häntä...
-- _Non, dites lui que je ne veux pas le voir, que je suis furieuse contre lui parce qu'il ma manqué parole_.[183]
-- _Comtesse, à tout péché miséricorde_,[184] -- sanoi nuori, vaaleaverinen, pitkäkasvoinen ja pitkänenäinen mies, joka nyt astui sisään.
Vanha ruhtinatar nousi kunnioittavasti pystyyn ja istuutui samassa paikoilleen. Nuori mies ei kiinnittänyt häneen huomiota. Vanha ruhtinatar nyökäytti tyttärelleen päätään ja poistui ovea kohti.
"Ei, hän on oikeassa", ajatteli vanha ruhtinatar jonka kaikki mielipiteet olivat hajonneet kuin tuhka tuuleen hänen korkeutensa tulon johdosta. "Hän on oikeassa mutta mitenkä me emme oivaltaneet sitä nuoruutemme palaamattomina päivinä? Sehän olisi ollut niin yksinkertaista", ajatteli vanha ruhtinatar vaunuihinsa noustessaan.
* * * * *
Elokuun alussa selveni Helenan asia täydellisesti ja hän kirjotti miehelleen, jota hän kovasti rakasti, kuten hän luuli, kirjeen, jossa hän ilmotti tälle aikomuksestaan mennä naimisiin N.N:n kanssa ja siitä, että hän on astunut ainoan oikean kirkon yhteyteen ja että hän pyytää miestään toimittamaan kaikki ne avioeroa varten välttämättömät muodollisuudet, jotka tämän kirjeen tuoja hänelle tarkemmin selvittää.
"_Sur ce je prie Dieu, mon ami, de vous avoir sous Sa sainte et puissante garde. Votre amie Hélène_".[185]
Tämä kirje tuotiin Pierren asuntoon hänen ollessaan Borodinon kentällä.
VIII.
Borodinon taistelun lopulla riensi Pierre toista kertaa pois Rajevskin patterilta ja suuntasi sotamiesparvien kanssa kulkunsa laaksoa pitkin Knjaskovoon päin, saapui sitomapaikalle, mutta huomattuaan täällä verta ja kuultuaan huutoa ja voihketta jouduttautui hän edelleen sotamiesten seassa.
Ainoa, mitä Pierre toivoi kaikesta sielustaan, oli se, että hän pääsisi mitä pikemmin irtautumaan niistä kauheista mielikuvista, jotka häneen tänäpäivänä olivat syöpyneet, palautua tavallisiin elämänoloihin ja nukahtaa rauhallisesti huoneessa omalle vuoteelleen. Hän tunsi, että hän vasta tavallisissa elämänoloissa kykenee käsittämään omaa itseään ja kaikkea sitä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Mutta näitä elämän tavallisia oloja ei ollut.
Vaikka sen tien seudulla, jota hän kulki, eivät vinkuneet luodit, niin kaamotti kuitenkin kaikilta puolin sama, mitä taistelutantereellakin oli ollut. Samat kärsivät, nääntyneet ja toisinaan kummallisen välinpitämättömät kasvot, samaa verta, samat sotamiesten sinellit, sama ammunnan pauhu, joka yhä vieläkin nosti kauhua mieleen, vaikka se kuuluikin kaukaa. Sitä paitsi oli ilma tukahduttavan kuuma ja pölyinen.
Kulettuaan kolmisen virstaa Moschaiskin maantietä istahti Pierre tiepuoleen.
Illan varjot valahtivat maille ja tykkien jyske oli laannut. Pierre laskeutui käsivaraan pitkälleen, virui siinä asennossa kauan aikaa ja katseli pimeydessä ohitsensa vaeltavia varjoja. Hänestä tuntui myötäänsä, että häntä kohti oli tulossa räikeästi vinkuva pommi. Hän vavahteli ja kohottautui tuon tuostakin katsomaan. Hän ei muistanut, kuinka kauan hän tässä oli virunut. Keskellä yötä tuli kolme sotamiestä, jotka asettautuivat hänen viereensä ja alkoivat tehdä tulta risuista.
Tulta tehdessään vilkuivat sotamiehet Pierreen, asettivat sitten kattilan tulelle, rouhensivat siihen korppuja ja panivat sekaan rasvaa. Rasvaisen keitoksen mehes lemu sulautui savun hajuun. Pierre kohottautui ja huokasi. Sotamiehet, joita oli kolme, söivät Pierrestä välittämättä ja pakisivat keskenään.