Part 27
Venäläisten sotaväessä alkaa peräytymisen edetessä yhä voimakkaammin leimuta vihankulo vihollista vastaan ja peräytyessä se sakoo ja kasvaa. Borodinossa tapahtuu yhteentörmäys. Ei kumpikaan armeija hajoa, mutta taistelun päätyttyä peräytyy Venäjän armeija yhtä välttämättömästi kuin pallo, jonka toista, kiivaammin kieri valoa vastaan törmättyään täytyy ponnahtaa takasin; ja yhtä välttämättömästi (vaikkakin menetettyään törmäyksessä kaiken voimansa) vyöryy vainoretken vauhtiin päässyt pallo vielä jonkun matkaa eteenpäin.
Venäläiset peräytyivät 120 virstaa Moskovan taakse, ranskalaiset saapuvat Moskovaan ja pysähtyvät sinne. Viiteen viikkoon tämän jälkeen ei tapahdu ainoatakaan taistelua. Ranskalaiset eivät liiku mihinkään. Kuolinhaavansa saaneen ja verta vuotavan pedon tavoin, joka nuolee haavojaan, viipyvät he viisi viikkoa Moskovassa mitään yrittämättä, kunnes yhtäkkiä ja ilman mitään uutta syytä karkaavat takasin: syöksyvät Kalugan tielle (ja voitettuaan, sillä he jäivät Malo-Jaroslavetsin taistelutantereen herroiksi) he rientävät ainoaankaan vakavampaan taisteluun antautumatta yhä kiivaampaa vauhtia takasin Smolenskiin, Smolenskin taa, Vilnan ja Beresinan taa ja etemmä.
Elokuun 26 p:n iltana oli Kutusof ja koko Venäjän armeija vakuutettu siitä, että Borodinon taistelu oli voitettu. Ainakin kirjotti Kutusof sillä tavoin hallitsijalle. Kutusof käski valmistautumaan uuteen taisteluun lyödäkseen vihollisen lopullisesti, mutta ei siitä syystä, että hän olisi halunnut ketään pettää, vaan siitä syystä, että hän tiesi vihollisen olevan voitetun, kuten sen tiesi jokainen taisteluun osaa ottanut.
Mutta samana iltana ja seuraavana aamuna alkoi saapua sanomia toisensa perästä kuulumattomista vaurioista, puolen armeijan tuhosta ja uusi taistelu näytti ruumiillisesti mahdottomalta.
Taisteluun _ei voitu_ ryhtyä, kun kaikki tiedot eivät vielä olleet käsissä, haavottuneet eivät olleet korjatut, ampumavarat eivät olleet täydennetyt, kaatuneiden lukumäärää ei oltu laskettu, uusia päälliköitä ei oltu määrätty surmansa saaneiden sijaan eikä miehistö ollut saanut riittävää ravintoa eikä lepoa. Mutta samalla Ranskan armeija vyöryy jo seuraavana aamuna heti taistelun jälkeen aivan kuin itsestään Venäjän joukkoja vastaan. Kutusof oli aikonut hyökätä seuraavana päivänä ja koko armeija halusi sitä. Mutta hyökkäyksen tekemiseen ei riitä yksistään halu, siihen täytyy olla myöskin mahdollisuutta ja tätä mahdollisuutta puuttui. Ei voitu olla peräytymättä toista ja kolmatta erää ja viimein 1 p. syyskuuta, kun armeija läheni Moskovaa, vaati asioiden pakko armeijan väistymään Moskovan taa, vaikka jokaisessa joukkojen rivissä oli vastustushalu kasvanut korkeimmilleen. Ja armeija peräytyi vielä yhden ja viimeisen erän ja luovutti Moskovan viholliselle.
Niiden ihmisten mieleen, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, että sotapäälliköt laativat sotien ja taistelujen suunnitelmat samalla tavoin kuin kuka hyvänsä meistä työhuoneessaan kartan ääressä istuessaan mietiskelee sitä, miten ja miten hän järjestäisi sen tai sen taistelun kulun, nousee kysymyksiä: miksei Kutusof peräytyessään menetellyt niin ja niin, miksei hän asettunut asemaan ennen Filiä, miksei hän peräytynyt suorastaan Kalugan tielle jätettyään Moskovan j.n.e. Ne ihmiset, jotka näin ovat tottuneet ajattelemaan, unohtavat tai eivät tienne niitä välttämättömiä ehtoja, joiden vallitessa jokaisen sotapäällikön toiminta aina tapahtuu. Sotapäällikön toiminta ei ole vähimmässäkään määrässä semmoista, joksi me sen kuvittelemme mukavasti huoneessamme istuessamme ja tutkiessamme kartalta jotain taistelua, johon kummallekin puolen on ottanut osaa tunnettu määrä väkeä ja joka on tapahtunut tunnetussa paikassa sekä alkaessamme mietteemme jostain tunnetusta hetkestä. Ylipäällikkö ei ole milloinkaan jonkun tapahtuman _alussa_ semmoisissa oloissa, joiden kannalta me aina tapausta tarkastelemme. Ylipäällikkö on aina keskellä tapauksen liikkuvaa sarjaa ja lisäksi sillä tavoin, ettei hänellä ole milloinkaan, ei ainoanakaan hetkenä tilaisuutta kaikin puolin harkita tekeillään olevan tapauksen koko merkitystä. Tapaus valautuu huomaamatta, tuokio tuokiolta merkitykseensä ja jokaisena tapauksen johdonmukaisena, keskeymättömänä valautumisen hetkenä on ylipäällikkö mitä kiehuvimman juonien, huolien, riippuvaisuuden, valtamahdin, suunnitelmien, neuvojen, uhkauksien ja petosten myllerryksen keskellä -- hänen on aina pakko vastata lukemattoman moniin ja aina semmoisiin kysymyksiin, jotka aina ovat toistensa suoria vastakohtia.
Oppineet sotatieteilijät puhuvat meille mitä vakavimmin, että Kutusovin olisi pitänyt aikoja ennen Filiä marssittaa joukkonsa Kalugan tielle ja että joku muka olisi tehnytkin tämmöisen ehdotuksen. Mutta ylipäällikölle esitetään varsinkin vaarallisina hetkinä kymmeniä suunnitelmia yht'aikaa, joista jokainen, niin tarkasti kuin ne ovatkin laaditut strategiian ja taktiikan sääntöjen mukaan, on toisensa vastakohta. Ylipäällikön asiana näyttäisi siis olevan vain valita joku näistä suunnitelmista. Mutta tätäkään hän ei voi tehdä. Tapaukset ja aika eivät odota. Otaksutaan, että hänelle tehdään ehdotus marssia 28 p:nä Kalugan tielle, mutta samaan aikaan kiitää Miloradovitshin adjutantti kysymään häneltä, onko hetipaikalla ryhdyttävä otteluun ranskalaisten kanssa tai peräydyttävä. Hänen on annettava määräys heti, samassa silmänräpäyksessä. Mutta peräytymiskäsky ehkäisee meidät kääntymästä Kalugan tielle. Heti adjutantin mentyä kysyy intendentti, mihin ruokavarat ovat kuletettavat ja sairaaloiden päällikkö, mihin haavottuneet on saatettava, vaan kuriiri tuo Pietarista hallitsijan kirjeen, joka ei salli jättää Moskovaa vihollisen käsiin. Ylipäällikön kilpailija, se, joka kaivaa hänelle kuoppaa (semmoisia on aina ja useita) esittää uuden suunnitelman, joka on niin suora Kalugan tielle marssimisen ehdotuksen vastakohta, kuin olla saattaa. Ylipäällikön voimat kaipaavat lepoa ja vahvistumista. Joku kunnianarvoisa kenraali, joka ei ole saanut merkkiä rintaansa, tulee valittelemaan tätä seikkaa. Asukkaat rukoilevat suojaa. Seutua tarkastamaan lähetetty upseeri palaa matkaltaan ja kertoo aivan päinvastaista kuin häntä ennen samalla asialla ollut upseeri. Vakooja, vanki ja tiedusteluretkellä käynyt kenraali kuvailee kukin eri tavalla vihollisarmeijan asemaa. Ne ihmiset, jotka eivät ole tottuneet käsittämään näitä jokaisen ylipäällikön toiminnan välttämättömiä ehtoja tai unohtaa ne esittävät meille esimerkiksi joukkojen aseman Filissä ja ajattelevat, että ylipäällikkö olisi voinut 1 p:nä syyskuuta aivan vapaasti ratkaista kysymyksen siitä, oliko Moskova luovutettava tai oliko sitä puolustettava, vaikkei tätä kysymystä Venäjän armeijan asemaan nähden 5 virstan päässä Moskovasta voinut olla olemassakaan. Milloinka sitte ratkaistiin tämä kysymys? Se ratkaistiin sekä Drissan että Smolenskin luona, vaan kaikista tuntuvimmin 24 p:nä elokuuta Shevardinon ja 26 p:nä Borodinon taistelussa ja joka päivä ja joka hetki peräytymisen kestäessä Borodinosta Filiin.
III.
Kun Jermolof, jonka Kutusof oli lähettänyt tarkastamaan asemaa, sanoi sotamarsalkalle, ettei Moskovan luona voitu tapella aseman nykyisellä kannalla ollessa ja että oli peräydyttävä, loi Kutusof häneen äänettömän katseen.
-- Annahan kätesi, -- sanoi hän ja käännettyään käden niin, että hän löysi sen valtimon, hän lisäsi: -- et ole terve, veikkonen. Ajattele mitä puhut.
Kutusof ei jaksanut vielä käsittää, että oli mahdollista peräytyä Moskovan taa taistelutta.
Poklonnajan mäellä, kuuden virstan päässä Dorogomilovin tulliportista nousi Kutusof ajopeleistään ja istuutui penkille tiepuoleen. Tavattoman suuri joukko kenraaleja kokoutui hänen ympärilleen. Kreivi Rostoptshin, joka oli saapunut Moskovasta, yhtyi joukkoon. Tämä loistava seurue jakautui useiksi ryhmiksi, joista kukin keskusteli aseman eduista ja puutteista, armeijan tilasta, tulevista suunnitelmista, Moskovan tilasta ja yleensä sotaa koskevista kysymyksistä. Kaikki tunsivat, että vaikkei heitä oltu kutsuttukaan ja vaikkei kokous kantanutkaan erityistä nimeä, oli se kuitenkin sotaneuvottelu. Keskustelut kulkivat yleisten kysymysten aloilla. Jos joku kertoikin mieskohtaisia uutisia tai kyseli niitä, niin tehtiin tämä supattamalla ja samassa siirryttiin taas yleisiin kysymyksiin. Ei kuulunut sukkeluuksia, ei näkynyt naurua eikä edes hymyäkään seurueen keskuudesta. Kaikki näyttivät koettamalla koettavan pysyä aseman tärkeimpien kysymysten tasalla. Ja kukin ryhmä koetti keskustellessaan pysytellä ylipäällikön lähettyvillä (jonka penkki muodosti ryhmien keskustan) ja puhua niin, että hän olisi kuullut heidän keskustelunsa. Ylipäällikkö kuunteli ja tokasi toisinaan keskustelun väliin kysymyksiä, mutta itse hän ei puuttunut puheisiin eikä lausunut mitään mielipiteitä. Kuunneltuaan hetkisen jonkun ryhmän pakinaa, käännähteli hän enimmäkseen selin puhujiin pettyneen näköisenä, aivan kuin ei olisi ollenkaan puhuttu siitä, jota hän olisi halunnut tietää. Yhdet puhuivat äsken valitusta asemasta ja arvostelivat jonkun verran sitäkin, mutta parhaasta päästä niiden kykyä, jotka sen olivat valinneet. Toiset koettivat todistaa, että virhe oli tehty jo aikoja ennen ja että taisteluun olisi pitänyt ryhtyä muutama päivä sitte. Kolmannet puhuivat Salamankan taistelusta, josta äsken tullut ranskalainen Crosar, joka oli espanjalaisessa puvussa, oli kertonut. (Tämä ranskalainen oli erään saksalaisen prinssin kanssa, jotka kumpikin palvelivat Venäjän armeijassa, selittänyt Saragossan piiritystä otaksuen, että Moskovaakin voisi puolustaa samalla tavalla). Neljännessä ryhmässä puheli Rostoptshin, että hän on Moskovan puolustusväen kanssa valmis uhraamaan henkensä kaupungin muurien edustalla, mutta ettei hän voi olla pahoittelematta sitä tietämättömyyttä, johon hänet oli jätetty ja että jos hän olisi saanut tiedon asioista ennemmin, niin olisi nyt toisin... Viidennet esittivät syviä strateegisia mietteitään ja puhuivat siitä suunnasta, jolle armeijan on käännyttävä. Kuudennet puhuivat aivan joutavanpäiväistä pötyä. Kutusovin kasvot vetäytyivät entistään huolestuneemmiksi ja murheellisemmiksi. Kaikkien keskusteluista huomasi hän sen, ettei Moskovan puolustamiseen ollut _minkäänlaista ruumiillista mahdollisuutta_ näiden sanojen täydellisessä merkityksessä eli toisin sanoen: mahdottomuus oli niin suuri, että jos joku mieletön ylipäällikkö olisi antanut taistelukäskyn, niin olisi syntynyt vain sekamelskaa, vaan tappelusta ei olisi tullut mitään. Siitä ei olisi tullut mitään siksi, että kaikki ylimmät päälliköt, jotka tunsivat aseman mahdottomuuden, keskusteluissaankin harkitsivat vain sitä, mitä tapahtuu tämän aseman epäilemättömän jättämisen jälkeen. Mitenkä olisivat päälliköt voineet johtaa joukkonsa taisteluun, jota he pitivät mahdottomana? Muutamat päälliköt, jopa sotamiehetkin (jotka myöskin harkitsevat asioita) tunnustivat myöskin aseman mahdottomaksi eivätkä voineet siitä syystä lähteä tappelemaan varmassa voiton toivossa. Jos Bennigsen vaatikin tämän aseman puolustamista ja muut sitä moittivat, niin ei kysymyksellä ollut merkitystä itsessään, vaan oli sillä merkityksensä ainoastaan riidan ja juonien aiheena. Tämän käsitti Kutusof.
Bennigsen, joka oli aseman valinnut, vaati korkealentoisen venäläisen isänmaanrakkautensa nimessä (jota Kutusof ei voinut kuunnella kasvojaan vääristelemättä), että Moskovaa on puolustettava. Kutusovista oli Bennigsenin tarkotus selvä kuin päivä: jos puolustus ei onnistuisi, vyöryttäisi hän syyn Kutusovin niskoille, joka taistelutta on kulettanut joukot Varpusvuorille saakka;[157] jos taas se onnistuisi -- lukisi hän sen omaksi ansiokseen, ja jos Kutusof kieltäytyisi, pesisi hän kätensä rikoksesta, että Moskova on hylätty. Mutta vanhan ylipäällikön ajatuksia ei nyt askaroittanut tämä juonittelukysymys. Eräs kammottava ajatus vaivasi häntä ja siihen kysymykseen hän ei ollut kuullut vastausta keneltäkään. Hän ajatteli ainoastaan seuraavaa kysymystä: "minäkö todellakin olen päästänyt Napoleonin Moskovaan saakka ja milloinka olen sen tehnyt? Milloinka se on tapahtunut? Eilenkö, kun lähetin Platoville peräytymiskäskyn -- vaiko toissa iltana, jolloin hieman aikaa levähdin ja käskin Bennigsenin sillä aikaa pitämään huolta asioista? Vai ehkä ennemminkin?... Mutta milloin, milloin on tapahtunut tämä kauhea asia? Moskova täytyy jättää. Sotajoukkojen täytyy peräytyä ja se käsky täytyy antaa."
Tämän kauhean käskyn antaminen tuntui hänestä samalta kuin kieltäytyä armeijan komentamisesta. Eikä siinä kyllin, että hän rakasti valtaa ja oli tottunut siihen (kunnianosotus ruhtinas Prosorovskille, jonka luona hän oli palvellut Turkissa, kiusasi häntä), vaan hän oli lisäksi vakuutettu siitä, että hänen oli sallittu suorittaa Venäjän pelastus ja juuri sen vuoksi oli hänet valittu ylipäälliköksikin kansan tahdosta, vaikkakin vastoin hallitsijan tahtoa. Hän oli ollut vakuutettu siitä, että yksistään hän kykeni näissä tukalissa oloissa pysymään armeijan etunenässä ja että yksistään hän oli koko maailmassa se mies, joka vapisematta voi pitää voittamatonta Napoleonia vastustajanaan. Ja hän kauhistui ajatellessaan käskyä, joka hänen oli annettava. Mutta nyt täytyi tehdä jokin päätös, täytyi lopettaa hänen ympärillään kuhisevat keskustelut, jotka jo alkoivat muuttua liian vapaiksi.
Hän kutsui luokseen vanhimmat kenraalit.
-- _Ma tête, fut elle bonne ou mauvaise, n'a qu'à s'aider d'elle même_,[158] -- sanoi hän penkiltä nousten ja läksi Filiin, jossa hänen ajopelinsä olivat.
IV.
Musikka Andrei Savostjanovin tilavaan, siistiin pirttiin kokoutui kello 2 aikaan neuvosto. Suuren perheen musikat, akat ja lapset tungeskelivat eteisen takana olevalla tupapuolella. Suureen pirttiin oli jäänyt vain Andrein vanhin pojantytär, 6-vuotias Malasha, joka oli uunilla ja jolle hänen armonsa oli antanut sokerimurun. Malasha katseli arasti ja iloisesti kenraalien kasvoja ja tähtiä, kun nämä yksi toisensa perästä astuivat pirttiin ja asettuivat istumaan pirtinperälle korkeille penkeille pyhäinkuvien alle. Itse äijävaari, joksi Malasha mielessään risti Kutusovin, istui muista erikseen pimeässä nurkassa uunin kupeella. Hän istua kyyhötti painuksissaan avattavassa nojatuolissa, ähki ja hoki myötäänsä sekä korjaili takkinsa kaulusta, joka tuntui yhä kuristavan hänen kaulaansa, vaikka se olikin laskettu levälleen. Kukin tulijoista astui sotamarsalkan luo; muutamia hän kätteli, muutamille nyökäytti päätään. Adjutantti Kaisarof aikoi siirtää syrjään Kutusovin vastapäätä olevan ikkunan verhon, mutta kun Kutusof viittasi äkäisesti kädellään, oivalsi Kaisarof, ettei Kutusof halunnut näyttää kasvojaan.
Jykevän kuusipöydän ympärille, jolla oli karttoja, suunnitelmia, lyijykyniä ja papereita, kokoutui niin paljon väkeä, että palvelijoiden täytyi tuoda yksi penkki lisäksi, jonka he asettivat pöydän viereen. Tälle penkille istuutuivat äsken tulleet Jermolof, Kaisarof ja Toll. Aivan pyhäinkuvien alla istui ensimäisellä sijalla Yrjön risti kaulassa Barclay de Tolly, sairaloisen kalpein kasvoin ja kaljuun päälakeen sulautuvin korkein otsin. Jo toista päivää oli häntä vaivannut kuume ja nytkin kolotti ja puistatti häntä aika tavalla. Hänen rinnallaan istui Uvarof, joka puheli ja selitti Barclaylle jotain hiljaisella äänellä (kuten kaikki puhelivat) ja vilkkaasti käsillään viittoen. Pieni, pyöreä Dohturof kuunteli silmäluomet pystyssä ja kädet rinnalla ristissä. Toisella puolen istui Ostermann-Tolstoi rohkeapiirteinen, leveä pää välkkyvine silmineen käsivarassa ja näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Rajevski oli kärsimättömästi, tapansa mukaisella liikkeellä röyheltänyt mustan tukkansa ohimojen kohdalta ja katseli vuoroin Kutusoviin, vuoroin oveen. Konovnitsinin lujille, kauniille ja suopeille kasvoille levisi lempeä, veikeä hymy. Hänen katseensa kohtasi Malashan katseen ja hän teki silmillään tytölle merkkiä, jotka saivat tämän hymyilemään.
Kaikki odottivat Bennigseniä, joka parhaillaan lopetteli maukasta päivällistään, koska hänen muka piti lähteä uudestaan tarkastamaan asemaa. Häntä odotettiin kello neljästä kuuteen, jona aikana ei ryhdytty neuvottelemaan, vaan rupateltiin hiljaisella äänellä muista asioista.
Vasta kun Bennigsen astui pirttiin, nousi Kutusof pimeästä nurkastaan ja siirtyi lähemmä pöytää, mutta vain sen verran, etteivät pöydälle tuodut kynttelit päässeet valaisemaan hänen kasvojaan.
Bennigsen avasi kokouksen kysymyksellä: "onko Venäjän pyhä, ikivanha kaupunki jätettävä taistelutta vai onko sitä puolustettava?" Seurasi pitkä ja yleinen äänettömyys. Kaikkien kasvot vetäytyivät vakaviksi ja äänettömyydestä kuului vain Kutusovin äkäistä puhkamista ja rykimisen ähkyä. Kaikkien silmät katsoivat häneen. Malasha katsoi myöskin äijävaariin. Hän oli kaikista lähinnä Kutusovia ja näki, miten tämän kasvot vääristyivät aivan kuin itkua tekevän. Mutta tätä ei kestänyt kauvan.
-- _Venäjän pyhä, ikivanha pääkaupunki_! -- virkkoi hän äkkiä vihaisesti toistaen Bennigsenin sanat ja täten viitaten niiden valheelliseen sointuun. Sallikaa minun sanoa teille, herra kreivi, ettei tuommoisella kysymyksellä ole mitään merkitystä venäläiselle. (Hänen raskas ruumiinsa retkahti etunojaan). Semmoista kysymystä ei voi tehdä eikä semmoisessa kysymyksessä ole järkeä. Se kysymys, jota pohtimaan minä olen kutsunut kokoon nämä herrat, on sotakysymys. Ja se on tämä: "Venäjän pelastus armeijassa. Onko edullisempi ryhtymättä taisteluun panna alttiiksi armeijan ja Moskovan perikato, kuin jättää Moskova taistelutta?" Tästä kysymyksestä tahdon kuulla mielipiteenne. (Hän heittäytyi taapäin tuolin selkämää vasten).
Väittely alkoi, mutta Bennigsen ei vielä pitänyt peliä menetettynä. Vastustamatta Barclayn ja muiden mielipidettä, että oli mahdotonta ryhtyä puolustustaisteluun Filissä, esitti Bennigsen innostuneena rakkaudesta venäläiseen isänmaahan ja Moskovaan, että osa sotajoukkoja olisi yön aikana marssitettava oikealta siiveltä vasemmalle ja hyökättävä seuraavana päivänä ranskalaisten oikean siiven kimppuun. Mielipiteet kävivät eri suuntiin, hänen ajatustaan sekä vastustettiin että puolustettiin. Jermolof, Dohturof ja Rajevski olivat samaa mieltä kuin Bennigsen. Liekö näitä kenraaleja johtanut tunne, joka heitä pakotti uhraamaan verta ennen pääkaupungin jättämistä vai muut yksityiset ajatukset, mutta he eivät näyttäneet käsittävän, ettei tämä neuvottelu kyennyt muuttamaan asioiden välttämätöntä kulkua ja että Moskova jo oli jätetty. Muut kenraalit käsittivät tämän ja jättämällä syrjään Moskovaa koskevan kysymyksen he puhelivatkin vain siitä suunnasta, johon sotajoukkojen peräytymisen oli kallistuttava. Malasha, joka hellittämättä oli koko ajan katsellut, mitä hänen edessään tapahtui, käsitti neuvottelun tarkotuksen toisella tavalla. Hänestä tuntui, että asia koski vain "äijävaarin" ja "pitkäliepeisen" (kuten hän ajatuksissaan nimitti Bennigseniä) välistä yksityistä taistelua. Hän näki miten nämä äkäilivät toisilleen puhuessaan, vaan sydämessään hän piti äijävaarin puolta. Keskellä keskustelua hän huomasi, että äijävaari heitti Bennigseniin nopean, viekkaan katseen ja kohta tämän jälkeen huomasi hän suureksi ilokseen, että äijävaari sanottuaan jotain pitkäliepeiselle sai tämän nolostumaan. Bennigsen sävähti äkkiä punaiseksi ja äkeissään nousi kävelemään. Sanat, jotka olivat tehneet tämmöisen vaikutuksen Bennigseniin, olivat Kutusovin tyynesti ja hiljaisella äänellä lausuma mielipide Bennigsenin ehdotuksen edullisuudesta ja epäedullisuudesta: sotajoukkojen siirtämisestä yön aikana oikealta siiveltä vasemmalle hyökkäystä varten ranskalaisten oikean siiven kimppuun.
-- Minä, hyvät herrat, -- sanoi Kutusof, -- en voi hyväksyä kreivin suunnitelmaa. Joukkojen siirtäminen lähellä vihollista on aina vaarallista ja sotahistoria vahvistaa tämän ajatuksen. Niinpä esimerkiksi... (Kutusof näytti vaipuvan ajatuksiinsa esimerkkiä etsiäkseen ja katsoi Bennigseniin valoisin, lapsellisin katsein.) No vaikkapa esimerkiksi Friedlandin taistelu, jonka luulen kreivin hyvin muistavan, oli ... ei onnistunut täydellisesti yksistään siitä syystä, että meidän joukkojemme järjestystä muutettiin liian lähellä vihollista...
Seurasi hetken vaiti-olo, joka kuitenkin tuntui kaikista pitkältä.
Väittely alkoi uudestaan, mutta tuon tuostakin syntyi äänettömyyttä ja tuntui kuin ei olisi enää ollut mistä puhua.
Erään tällaisen äänettömyyden aikana huokasi Kutusof raskaasti aivan kuin aikoen ruveta puhumaan. Kaikki katsoivat häneen.
-- _Eh bien, Messieurs! Je vois que c'est moi qui payerai les pois cassés_,[159] -- sanoi hän ja verkkaan tuolilta noustuaan astui pöydän ääreen. -- Hyvät herrat, olen kuullut teidän ajatuksenne. Vaikka jotkut eivät ole samaa mieltä kuin minä, niin (hän pysähtyi) minä sen vallan nojalla, jonka olen saanut keisariltani ja isänmaaltani -- käsken peräytymään.
Heti tämän jälkeen alkoivat kenraalit hajaantua yhtä juhlallisen ääneti ja varovasti kuin tavallisesti poistutaan hautajaisista.
Muutamat kenraaleista sanoivat vielä jotain ylipäällikölle hiljaisella äänellä ja aivan toisessa äänilajissa kuin he olivat puhuneet neuvottelussa.
Malasha, jota jo oli kotvan odotettu iltaselle, laskeutui uunilta varovasti ja varpaillaan uunin reunuksista pidellen takaperin alas, sekä pujottautui kenraalien välitse ovesta ulos.
Kun kenraalit olivat lähteneet, istui Kutusof kauan aikaa pöytää vasten rynkämäisillään ja aina vaan ajatteli entistä kauheaa kysymystä: "milloin tosiaan ratkaistiin se seikka, että Moskova nyt on jätetty? Milloin tapahtui se, mikä kysymyksen ratkaisi ja kuka on siihen syyssä?"
-- Tätä, tätä en odottanut, -- sanoi hän adjutantti Schneiderille, joka myöhään yöllä tuli hänen luokseen, -- tätä en odottanut! Tätä en osannut uskoa!
-- Teidän on käytävä levolle, teidän armonne, -- sanoi Schneider.
-- Eihän toki! Kyllä ne saavat järsiä hevosen lihaa, kuten turkkilaiset, -- kivahti Kutusof kättä pöytään lyöden, -- kyllä tulevat, kunhan vain...
V.
Samaan aikaan oli Rostoptshinilla tekemistä paljoa tärkeämmästä tapauksesta kuin armeijan peräytyminen taistelutta oli, nimittäin Moskovan jättämisestä ja polttamisesta, mutta Rostoptshin, joka meille esiintyy tämän tapauksen johtajana, toimi päinvastoin kuin Kutusof aivan toisella tavalla.
Tämä tapaus -- Moskovan jättäminen ja polttaminen -- oli yhtä välttämätön kuin sotajoukkojen peräytyminen taistelutta Moskovan taa Borodinon taistelun jälkeen.
Jokainen venäläinen olisi voinut sanoa -- ei suinkaan minkään järkipäätelmän perusteella -- vaan sen tunteen perusteella, joka meissä on ja joka meidän isissämme oli, jo edeltäpäin, sen mitä oli tapahtunut.
Smolenskista alkaen tapahtui kaikissa Venäjänmaan kaupungeissa ja kylissä ilman Rostoptshinia ja hänen lehtisiään aivan samoin kuin Moskovassakin. Kansa odotti vihollista huolettomana, ei kapinoinut, ei metelöinyt eikä silponut ketään kappaleiksi, vaan tyynesti odotti kohtaloaan tuntien kykenevänsä vaikeimman ajan kohdatessa tekemään sen, mikä tehtävä oli. Ja niin pian kun vihollinen alkoi lähetä, pakenivat kansan varakkaimmat ainekset ja hylkäsivät omaisuutensa; köyhimmät jäivät paikoilleen ja polttivat ja tuhosivat sen, mitä käsillä oli.
Tietoisuus siitä, että näin tulee olemaan ja aina tulee näin olemaan, on asunut ja asuu venäläisten mielissä. Ja tämä tietoisuus sekä sen lisäksi vielä aavistus Moskovan vallottamisesta asui v. 1812 Moskovan venäläisessä yleisössä. Ne, jotka alkoivat muuttaa Moskovasta jo heinäkuussa ja elokuun alussa, osottivat, että he odottivat tätä. Ne, jotka muuttivat niine hyvyyksineen, minkä he voivat mukaansa ottaa, vaan jättivät talonsa ja puolet omaisuuttaan paikoilleen, tekivät tämän sen salassa hehkuvan (_latent_) isänmaallisuuden voimasta, joka ei pukeudu korupuheisiin eikä ilmene lasten surmaamisessa isänmaan pelastuksen tähden y.m. luonnottomissa teoissa, vaan joka esiintyy huomaamattomasti, aivan tavallisesti, elimellisesti ja sen vuoksi aina tuottaa mitä voimakkaimmat tulokset.