Part 26

"Sääli, rakkaus veljiin, jotka rakastavat; rakkaus niihin, jotka meitä vihaavat, rakkaus vihamiehiin; niin, se rakkaus, jota Jumala maan päällä saarnasi, jota minulle ruhtinatar Maria opetti ja jota minä en ymmärtänyt, -- senhän tähden minun oli ikävä elämää, se juuri on se, joka olisi osani, jos olisin elossa. Mutta nyt on myöhäistä. Minä tiedän sen!"

XXXVIII.

Taistelutantereen kauhea näky kaatuneineen ja haavottuneineen ja tämän lisäksi pään raskaus ja tiedot kahdenkymmenen kenraalin kuolemasta ja haavottumisesta sekä oman, ennen aina lujan kätensä heikkouden tunteminen tekivät odottamattoman vaikutuksen Napoleoniin, josta tavallisesti oli ollut mieleistä katsella kaatuneita ja haavottuneita, koska hän siten näki ja tunsi sisäisen voimansa (kuten hän ajatteli). Tänä päivänä oli taistelutantereen kauhea näky lamannut tuon hänen henkisen voimansa, jossa hän luuli olevan ansionsa ja suuruutensa. Hän poistui kiireenkaupalla taistelutantereelta ja palasi Shevardinon kummun luo. Hän istui kenttätuolillaan kellankelmeänä, pöhöisenä, raskasmielisenä, silmät sameina, nenä punaisena ja ääni käheänä, kuunteli tahtomattaankin ammunnan jyskettä eikä nostanut katsettaan maasta. Kouristavan tuskallisin ajatuksin hän odotti sen leikin loppua, johon hän piti itseään osallisena, mutta jota hän ei kyennyt pysähdyttämään. Omakohtainen inhimillinen tunne voitti hetkiseksi sen keinotekoisen elämän harhakuvan, jota hän niin kauan aikaa oli palvellut. Hän kuvitteli omaksi syykseen niitä kärsimyksiä ja sitä kuoleman viljaa, jotka hän oli taistelutantereella nähnyt. Pään ja rinnan raskaus muistuttivat hänelle hänen omien kärsimystensä ja kuolemansa mahdollisuutta. Hän ei tänä hetkenä halunnut itselleen ei Moskovaa, ei voittoa eikä mainetta (mitä mainetta hän enää tarvitsikaan!). Ainoa, jota hän nyt toivoi, oli lepo, rauha ja vapaus. Mutta kun hän oli Semenovskojen ylänteellä, tuli tykistön päällikkö esittämään hänelle, että tälle ylänteelle asetettaisiin muutamia pattereita, jotta tuli Knjaskovon luona tungeksivia venäläisiä joukkoja vastaan saataisiin tehokkaammaksi. Napoleon suostui esitykseen ja käski tuomaan itselleen tiedon, minkä vaikutuksen patterit saavat aikaan.

Adjutantti tuli sanomaan, että keisarin käskyn mukaisesti on 200 tykkiä suunnattu venäläisiä vastaan, mutta että venäläiset kestävät yhä entiseen tapaansa.

-- Meidän tulemme raastaa heitä rivittäin, vaan he pysyvät paikoillaan, -- sanoi adjutantti.

-- _Ils en veulent encore_![151] -- sanoi Napoleon käheällä äänellä.

-- _Sire_?[152] -- toisti adjutantti, joka ei ollut kuullut selvään keisarin sanoja.

-- _Ils en veulent encore_, -- sähisi Napoleon vihaisin kasvoin käheällä äänellä, -- _donnez leur-en_.[153]

Ja ilman hänen käskyään tapahtui, mitä hän ei ollut tahtonut ja hän sekaantui asiaan ainoastaan siitä syystä, että hän luuli, että häneltä odotettiin käskyä. Hän siirtyi taas entiseen keinotekoiseen maailmaansa ja ryhtyi taas (kuten se hevonen, joka astuu konelaitoksen pyörivässä häkkipyörässä ja luulottelee tekevänsä jotain itseään varten) nöyrästi esittämään sitä julmaa surullista ja raskasta, epäinhimillistä osaa, joka hänelle oli ennalta määrätty.

Eikä ainoastaan täksi ainoaksi hetkeksi eikä päiväksi ollut pimennyt tuon miehen järki ja omatunto, jota painoi tapahtuman ankara taakka raskaimmin kuin ketään muuta taistelun osallisista, vaan hän ei osannut milloinkaan elämänsä viimeiseen hetkeen saakka käsittää ei hyvää ei kaunista, ei totuutta, eikä tekojensa merkitystä, jotka olivat liiankin kaukana hyvästä ja totuudesta ja liian kaukana kaikesta inhimillisestä, jotta hän olisi kyennyt käsittämään niiden merkityksen. Kun hän ei voinut irtautua teoistaan, joita puoli maailmaa ylisti, niin täytyi hänen silloin irtautua totuudesta, hyvyydestä ja kaikesta inhimillisestä.

Hän ei lukenut yksistään tänä ainoana päivänä ratsastaessaan taistelukentällä, jota peitti kuolleiden ja silpoutuneiden suuret parvet (hänen tahdostaan, kuten hän luuli) ja näihin katsoessaan, kuinka monta venäläistä oli kutakin ranskalaista kohti eikä itseään pettäen ainoastaan nyt löytänyt syitä siihen iloon, että kutakin ranskalaista kohti oli viisi venäläistä kaatunutta ja haavottunutta. Hän ei kirjottanut vain tänä ainoana päivänä kirjeessään Parisiin, että "_le champ de bataille a été superbe_",[154] koska sillä virui 50 tuhatta ruumista, vaan myöskin P. Helenan saarella, erakon yksinäisessä hiljaisuudessa, jossa hän oli sanonut aikovansa omistaa joutoaikansa suurten asiain esittämiseen, hän kirjotti:

La guerre de Russie a dû être la plus populaire des temps modernes: c'était celle du bon sens et des vrais intérêts, celle du repos et de la sécurité de tous; elle était purement pacifique et conservatrice.

C'était pour la grande cause, la fin des hasards et le commencement de la sécurité. Un nouvel horizon, de nouveaux travaux allaient se dérouler, tout plein du bien être et de la prospérité de tous. Le système européen se trouvait fondé; il n'était plus question que de l'organiser.

Satisfait sur ces grands points et tranquille partout, j'aurais eu aussi mon _congrès_ et ma _sainte-alliance_. Ce sont des idées qu'on m'a volées. Dans cette réunion de grands souverains, nous eussions traités de nos intérêts en famille et compté de clerc à maître avec les peuples.

L'Europe n'eût bientôt fait de la sorte véritablement qu'un même euple, et chacun, en voyageant partout, se fût trouvé toujours dans la patrie commune. J'eus demandé toutes les rivières navigables pour tous, la communauté des mers, et que les grandes armées permanantes fussent réduites désormais à la seule garde des souverains.

De retour en France, au sein de la patrie, grande, forte, magnifique, tranquille, glorieuse, j'eusse proclamé ses limites immuables; toute guerre, future purement _défensive_; tout agrandissement nouveau _antinational_. J'eusse associé mon fils à l'empire; ma _dictature_ eut fini, et son régne constitutionel eut commencé...

Paris eut été la capitale du monde, et les français l'envie des nations!...

Mes loisirs ensuite et mes vieux jours eussent été consacrés, en compagnie de l'impératrice et durant l'apprentissage royal de mon fils, à visiter lentement et en vrai couple campagnard, avec nos propres chevaux, tous les recoins de l'Empire, recevant les plaintes, redressant les torts, semant de toutes parts et partout les monuments et les bienfaits.[155]

Hän, jonka kaitselmus oli määrännyt kansojen pyövelin synkkään orjanosaan, uskotteli itselleen, että hänen tekojensa päämäärä oli kansojen paras ja että hän voi johtaa miljoonien kohtaloa ja valtamahdin avulla tehdä hyviä töitä!

Des 400,000 hommes qui passèrent la Vistule, -- kirjotti hän edelleen Venäjän sodasta, -- la moitié était autrichiens, prussiens, saxons, polonais, bavarois, würtembergeois, mecklembergeois, espagnols, italiens, napolitains. L'armée impériale, proprement dite, était pour un tiers composée de hollandais, belges, habitants des bords du Rhin, piémoniais, suisses, genevois, toscans, romains, habitans de la 32-e division militaire, Brème, Hambourg, etc; elle comptait à peine 140,000 hommes parlant français. L'expédition de Russie coûta mains de 50,000 hommes à la France actuelle; l'armée russe dans la retraite de Vilna à Moscou, dans les différentes batailles, a perdu quatre fois plus que l'armée française; l'incendie de Moscou a coûté la vie à 100,000 russes, morts de froid et de misère dans les bois; enfin, dans sa marche de Moscou à l'Oder, l'armée russe fut aussi atteinte par l'intempérie de la saison; elle ne comptait à son arrivée à Vilna que 50,000 hommes, et à Kalisch moins de 18,000.[156]

Hän kuvitteli itselleen, että Venäjän sota oli syttynyt hänen tahdostaan, mutta tapahtuman kauheus ei häntä hämmästyttänyt. Hän otti niskoilleen tapauksen kaiken vastuunalaisuuden ja hänen pimitetty järkensä keksi hänen puolustuksekseen sen, että satojen tuhansien tuhoutuneiden ihmisten joukossa oli ranskalaisia vähemmän kuin hesseniläisiä ja böhmiläisiä.

XXXIX.

Muutamia kymmeniä tuhansia ihmisiä virui kuolleina eri asennoissa ja univormuissa niillä niityillä ja pelloilla, jotka kuuluivat Davidoveille ja kruunun talonpojille, niillä niityillä ja pelloilla, joilta satoja vuosia olivat Borodinon, Gorkin, Shevardinon ja Semenovskojen kylien talonpojat yht'aikaa korjanneet kasvun ja joilla he olivat käyttäneet karjaansa. Sitomapaikoissa oli hurme kastanut nurmen ja maan desjatinan laveudelta. Suuret haavottuneiden ja haavottumattomien joukot, joita oli mitä erilaisimmista osastoista, vaelsi vaalein kasvoin yhdeltä puolen takasin -- Moschaiskiin ja toiselta puolen takasin -- Valujevaan. Toisia joukkoja, nälkäisiä ja nääntyneitä marssi päällikköjen tieten eteenpäin. Kolmannet olivat paikoillaan ja jatkoivat ampumista.

Taistelutannerta, joka äsken oli ollut vaihtelevan kaunis pistimien välkkyessä ja savuhattaroiden noustessa aamuisen auringon valossa, peitti nyt kauttaaltaan kosteuden ja sauhun synkkä pimeys ja ilmassa oli outo salpietarihapon ja veren löyhkä. Taivas vetäytyi pilveen ja hieno sade vihmoi vedellään kaatuneet, haavottuneet, säikähtyneet ja nääntyneet ja epäilevät ihmiset. Oli kuin olisi se sanonut: "riittää, riittää, inehmot, Lakatkaa... Heretkää ja nähkää, mitä te teette!"

Ravinnon ja levon puutteesta nääntyneiden kummankin puolen joukkojen mieliin alkoi tunkeutua samallainen epäily siitä, pitääkö heidän yhä jatkaa toistensa tuhoamista ja kaikkien kasvoilla kajasti horjuvaisuutta ja jokaisen sydämeen nousi samallainen kysymys; "miksi ja ketä varten minun täytyy surmata ja tulla surmatuksi? Surmatkaa keitä tahdotte ja tehkää mitä tahdotte, mutta minä en enää tahdo!" Tämä ajatus oli illansuussa vallannut kaikki yhtä voimakkaasti. Minä hetkenä hyvänsä olisi joka ainoa mies voinut kauhistua siitä, mitä he tekivät, hylätä kaikki ja paeta umpimähkään mihin sattui.

Mutta vaikka joukot tunsivatkin taistelun loppupuolella tekonsa kauheuden ja vaikka heistä olisikin ollut ilo lakata verityöstään, johti heitä kuitenkin jokin käsittämätön, salaperäinen voima ja ruudinsavusta nokisina, veren tahrimina ja hikisinä liikkuivat tykkimiehet, joita oli elossa vain yksi kolmea kohti, väsymyksestä kompastellen ja läähättäen ja jatkoivat luotien kantamista, lataamista, tähtäämistä ja laukaisemista. Ja luodit lensivät kummaltakin puolen yhtä nopeasti ja tuhoisasti ja murskasivat ihmisruumiita ja jatkumistaan jatkui se kauhea työ, joka ei tapahdu ihmisten tahdosta, vaan Hänen tahdostaan, joka johtaa ihmisiä ja maailmoita.

Jos joku olisi nähnyt Venäjän armeijan hajallisen selkäpuolen, niin olisi hän sanonut, että ranskalaisten tarvitseisi tehdä vain yksi ainoa lievä ponnistus ja Venäjän armeija olisi tuhon oma. Ja jos taas joku olisi nähnyt ranskalaisten selkäpuolen, olisi hän sanonut, että venäläisten tarvitseisi tehdä vain yksi ainoa lievä ponnistus ja ranskalaiset olisivat olleet tuhon omat. Mutta eivät ranskalaiset enemmän kuin venäläisetkään ryhtyneet tuohon ponnistukseen ja taistelun leimut saivat vähitellen vaipua sammuksiin.

Venäläiset eivät ryhtyneet tuohon ponnistukseen siksi, etteivät he olleet hyökkäävänä puolena. Taistelun alussa olivat he vain seisoneet Moskovan tiellä ja sulkeneet sen ja taistelun lopussa seisoivat he tuolla tiellä samalla tavalla kuin taistelun alussakin. Mutta vaikka venäläisten tarkotuksena olisi ollutkin lyödä ranskalaiset asemistaan, eivät he voineet ryhtyä tuohon viimeiseen yritykseen, sillä kaikki venäläisten joukot olivat pirstoina, ei ollut ainoatakaan joukko-osastoa, joka ei olisi kärsinyt taistelusta. Venäläiset olivat paikoillaan pysyen menettäneet puolet armeijastaan.

Ranskalaisten sitä vastoin, joiden mielissä 15 vuoden voittojen muistot olivat elävinä, jotka luottivat Napoleonin voittamattomuuteen, jotka tiesivät, että he olivat vallottaneet osan taistelutannerta, että he olivat menettäneet vain yhden neljänneksen väestään ja että heillä vielä oli 20-tuhantinen koskematon kaarti, olisivat hyvin helposti voineet tehdä tuon ponnistuksen. Ranskalaisten, jotka olivat hyökänneet Venäjän armeijan kimppuun tarkotuksessa karkottaa se asemistaan, olisi pitänyt tehdä tuo ponnistus, sillä niin kauan kuin venäläiset sulkivat tien Moskovaan samaan tapaan kuin taistelun alussakin, eivät ranskalaiset olleet saavuttaneet tarkotustaan ja kaikki heidän yrityksensä ja vaurionsa olivat siten menneet aivan hukkaan. Mutta sittenkin jäi ranskalaisilta tekemättä tuo ponnistus. Muutamat historioitsijat sanovat, että Napoleonin olisi tarvinnut vain marssittaa liikkeelle koskematon vanha kaartinsa ja hän olisi voittanut taistelun. Puhe siitä, miten olisi käynyt, jos Napoleon olisi laskenut taisteluun kaartinsa, on samaa kuin puhe siitä, että mitenkähän kävisi, jos syksyllä tulisi kevät. Se ei voinut tapahtua. Ei Napoleon ollut antamatta kaartiaan siitä syystä, ettei hän sitä tahtonut, vaan sitä ei voinut tehdä. Kaikki Ranskan armeijan kenraalit, upseerit ja sotamiehet tiesivät, ettei sitä voinut tehdä, koska joukkojen masentunut mieliala ei sitä sallinut.

Ei Napoleon ollut ainoa, jonka oli vallannut unennäön omainen tunne siitä, että käden valtava viittaus sammuu voimattomana, vaan kaikki kenraalit, kaikki taisteluun osaa ottaneet ja osaa ottamattomat Ranskan armeijan sotamiehet oli vallannut entisten taistelujen kokemusten jälkeen (joissa kymmenen kertaa pienemmillä ponnistuksilla oli vihollinen saatu pakenemaan) samallainen kauhuntunne vihollisen tähden, joka pysyi paikallaan taistelun lopussa yhtä uhkaavana kuin sen alussakin, vaikka olikin menettänyt puolet voimistaan. Ranskan hyökkäävän armeijan siveellinen voima oli hiutunut loppuun. Venäläiset saivat voiton Borodinon taistelussa, mutta ei semmoista voittoa, jonka suuruus arvostellaan anastettujen seipäiden nenissä riipattavien vaatekaistaleiden mukaan, joita sanotaan lipuiksi ja sen maa-alan mukaan, jolla joukot ovat tai ovat olleet, vaan he saivat siveellisen voiton, voiton semmoisen, joka saa vastustajan uskomaan vihollisen siveelliseen etevämmyyteen ja omaan heikkouteen. Ranskalaisten hyökkäysretki oli saanut kuin vimmoissaan kiitävä peto kuolinhaavan ruumiiseensa ja se tunsi tuhonsa tulevan. Mutta se ei voinut pysähtyä, samoin kuin ei voinut taipua kaksi vertaa heikompi Venäjän armeija. Sysäyksen saatuaan voi Ranskan armeija vyöryä Moskovaan saakka, mutta siellä oli se sortuva venäläisten joukkojen jouduttamatta sen perikatoa, sillä Borodinon taistelussa saamastaan kuolinhaavasta alkoi sen veri juosta kuiviin. Borodinon taistelun suoranaisena seurauksena oli Napoleonin aiheeton pako Moskovasta, paluu takasin vanhaa Smolenskin tietä, 500-tuhantisen armeijan perikato ja napoleonilaisen Ranskan loppu, jota vastaan henkisesti väkevämpi vihollinen oli ensi kerran Borodinossa kätensä kohottanut.

KOLMAS OSA.

I.

Ihmisjärki ei käsitä liikkeen absoluuttista jatkuvaisuutta. Ihminen pystyy käsittämään minkä liikkeen lait tahansa vasta silloin, kun hän tarkastelee tuon liikkeen mielivaltaisesti otettuja osia. Mutta samalla johtuu jatkuvan liikkeen mielivaltaisesta jaottelusta keskeytyviin osiin enimmät inhimilliset erehdyksetkin.

Yleisesti tunnettu on se muinaisten sofistien väite, ettei Akilles koskaan saavuta edellään liikkuvaa kilpikonnaa vaikka Akilles kulkee kymmenen kertaa nopeammin kuin kilpikonna, sillä niin pian kun Akilles on kulkenut sen matkan, joka erottaa hänet kilpikonnasta, pääsee kilpikonna hänen edellään kymmenennen osan eteenpäin tuosta matkasta; kun Akilles on kulkenut tämän kymmenennen osan, on kilpikonna kulkenut silloin sadannen osan j.n.e. loppumattomiin. Tämän väitteen ratkaisu tuntui silloin mahdottomalta. Ratkaisun mahdottomuus (ettei Akilles koskaan tapaa kilpikonnaa) johtui yksinkertaisesti siitä, että mielivaltaisesti pidettiin kiinni liikkeen keskeytyvistä osista, sen sijaan että sekä Akilleen että kilpikonnan liike tapahtui jatkuvasti.

Ottamalla lukuun liikkeen pienentymistään pienentyviä osia, me vain lähenemme kysymyksen ratkaisua, mutta emme koskaan saa sitä loppuun. Vasta kun otamme äärettömän pienen suureen ja siitä nousevan sarjan kymmenesosaan saakka ja sitten otamme tämän geometrisen sarjan summan, me saavutamme kysymyksen ratkaisun. Uusi matematiikan haara, joka on tavottanut taidon käytellä äärettömän pieniä suureita, antaa nyt muissakin paljoa vaikeammissa liikkeen kysymyksissä vastauksen semmoisiin kysymyksiin, jotka ovat tuntuneet ratkaisemattomilta.

Tämä uusi, vanhoille viisaille tuntematon matematiikan haara, liikkeen kysymyksiä tarkastellessaan ja olettamalla äärettömän pieniä suureita s.o. semmoisia, joiden kautta liikkeen tärkein ehto (absoluuttinen jatkuvaisuus) palautuu, korjaa juuri tämän avulla sen välttämättömän virheen, jota ihmisjärki ei voi olla tekemättä, silloin kun se jatkuvan liikkeen asemasta tarkastelee liikkeen yksityisiä osia.

Historiallisen liikkeen lakien etsinnässä tapahtuu aivan samoin.

Ihmiskunnan liike, joka johtuu ihmisten mielivaltaisuuksien loppumattomasta sarjasta, tapahtuu jatkuvasti.

Tämän liikkeen lakien saavuttaminen on historian tarkotus ja päämäärä. Mutta sitä varten, että saavutettaisiin jatkuvan liikkeen lait, ihmisten kaikkien mielivaltaisuuksien summat, olettaa ihmisjärki mielivaltaisia, keskeytyviä osia. Historian ensimäinen temppu on siinä, että se ottamalla mielivaltaisen sarjan jatkuvia tapauksia, tarkastaa sitä erikseen muista, vaikka ei millään tapauksella ole eikä voi olla alkua, koska yksi tapaus jatkuvasti johtuu toisesta. Toinen temppu on siinä, että se tarkastaa yhden ainoan ihmisen, hallitsijan, sotapäällikön toimia ihmisten omavaltaisuuksien summana, vaikka inhimillisten omavaltaisuuksien summa ei koskaan ilmaannu yhden historiallisen henkilön toiminnassa.

Historiatiede ottaa aina tarkastettavakseen pienenemistään pieneneviä osia ja pyrkii tätä tietä lähestymään totuutta. Mutta niin pieniä kuin historian ottamat osat ovatkin, tunnemme me kuitenkin, että toisestaan erotetun osan otaksuminen, jonkun ilmiön osan _alun_ otaksuminen ja otaksuminen siitä, että kaikkien ihmisten mielivaltaisuudet ilmenevät yhden historiallisen henkilön toimissa ja teoissa, on itsessään väärä.

Jokainen historian johtopäätös hajoaa, ilman että arvostelun tarvitsee vähintäkään ponnistella, kuin tuhka tuuleen eikä jätä mitään jälkeensä ainoastaan siitä syystä, että arvostelu valitsee tarkastuksensa esineeksi suurimman tai pienimmän keskeytyvän osan; siihen sillä on aina oikeus, koska otettu historiallinen osa on aina mielivaltainen.

Vain otaksumalla tarkastelun esineeksi äärettömän pieniä osia -- historian differentsialin s.o. ihmisten samanlaiset viehtymykset -- sekä saavuttamalla taidon integneerata (ottaa noiden äärettömän pienten summat), me voimme toivoa saavuttavamme historian lait.

* * * * *

19:nen vuosisadan viisitoista ensimäistä vuotta Europassa edustaa miljoonien ihmisten suunnatonta liikettä. Ihmiset jättävät jokapäiväiset askareensa, tulvivat yhdestä Europan osasta toiseen, ryöstävät, surmaavat toisiaan, vuoroin riemussa hekumoivat, vuoroin epätoivossa tuskailevat. Elämän kulku muuttuu muutamaksi vuodeksi aivan kokonaan, se esiintyy valtavana liikkeenä, joka alussa vyöryy paisuen, vaan sitte heikkenemistään heikkenee. Mikä oli tämän liikkeen syynä eli minkä lakien mukaan se tapahtui? kysyy ihmisjärki.

Vastatessaan tähän kysymykseen esittävät historioitsijat meille muutaman kymmenkunnan ihmisen jossain Parisin kaupungin palatsissa pitämiä puheita ja suorittamia tekoja mainiten näitä puheita ja tekoja sanalla vallankumous. Sitte he kuvailevat tarkkaan Napoleonin ja joidenkuiden hänen vastustajiensa ja suosijoidensa elämäkerran, kertovat, miten joku näistä henkilöistä vaikutti toiseen henkilöön ja sanovat: siitä se alkoi tämä liike ja siinä ne ovat sen lait.

Mutta ihmisjärki kieltäytyy sekä uskomasta tämmöiseen selitykseen, että sanoo suoraan, että tämä selitystapa on väärä, sillä tällä tavalla selittäessä pidetään heikointa ilmiötä vahvimman aiheena. Ihmisten mielivaltaisuuksien summa on luonut sekä vallankumouksen että Napoleonin ja ainoastaan näiden mielivaltaisuuksien summa myöskin kesti ja hävitti kummankin.

"Mutta onhan joka kerran, kun on tapahtunut vallotuksia, ollut myöskin vallottajia; joka kerran kun on tapahtunut valtakunnallisia mullistuksia, on ollut myöskin suuria henkilöitä", sanoo historia. Totta kyllä on joka kerran, kun on ilmestynyt vallottajia, ollut myöskin sotia, vastaa ihmisjärki; mutta se ei todista, että vallottajat olisivat olleet sodan syynä ja että sodan lait olisi voitu löytää yhden henkilön mieskohtaisessa toiminnassa. Joka kerran, kun minä kelloani katson ja näen, että viisari on kääntynyt 10 kohdalle, kuulen minä, että naapurikirkossa alkaa jumalanpalvelus; mutta siitä, että joka kerran kun viisari osottaa kellon olevan 10 silloin, kun jumalanpalvelus alkaa, minulla ei ole oikeutta päättää, että viisarin asema on syynä kellojen liikuntaan.

Joka kerran, kun minä näen höyryveturin liikkeen, kuulen minä vihellyksen äänen, näen venttiilin aukenevan ja pyörien liikkeen; mutta tästä ei minulla ole oikeutta päättää, että vihellys ja pyörien liike ovat syynä veturin liikkeeseen.

Talonpojat sanovat, että kevätmyöhällä puhaltaa kylmä tuuli, sillä tammen silmikot aukenevat ja joka kevät puhaltaa tosiaankin kylmä tuuli tammen silmikkojen avautumisaikaan. Mutta vaikka syy kylmän tuulen puhaltamiseen tammen silmikoimisen aikana ei olekaan minulle tuttu, en minä sittenkään voi olla talonpoikien kanssa yhtä mieltä siitä, että syynä kylmään tuuleen on tammen silmikkojen aukeneminen, ja siitä syystä, että tuulen voima on silmikon vaikutuksen ulkopuolella. Minä näen vain semmoisten syiden ilmenevän samaan aikaan, joita elämässä tapaa aina ja kaikkialla ja huomaan, että tarkastinpa minä kellon viisaria, veturin venttiiliä ja pyöriä ja tammen silmikkoja kuinka kauan ja miten tarkkaan tahansa, en minä saa jumalanpalveluksen, veturin liikkeen enkä kevättuulen syytä selville. Sitä varten on minun kokonaan muutettava huomioni kanta ja oppia tuntemaan höyryn, kellon ja tuulen liikkeen lait. Samoin täytyy tehdä myöskin historian. Kokeita tähän suuntaan onkin jo tehty.

Historian lakien oppimista varten meidän täytyy kokonaan muuttaa huomion esine, jättää hallitsijat, ministerit ja kenraalit rauhaan ja oppia tuntemaan ne yhdenlaatuiset, äärettömän pienet ainekset, jotka joukkoja ohjaavat. Ei kukaan voi sanoa, miten syvään historian lakien käsitykseen ihmisen on suotu tällä tavoin päästä; mutta se on selvää, että tällä tiellä piilee vain historiallisten lakien saavuttamisen mahdollisuus ja ettei ihmisjärki ole tällä tiellä uhrannut vielä edes yhtä miljoonasosaa niistä ponnistuksista, joita historioitsijat ovat uhranneet kuvatessaan kaikenkarvaisia hallitsijoita, sotapäällikköjä ja ministereitä ja esittäessään mielipiteitään näiden teoista ja toimista.

II.

Europan kahdentoista kansan voimat karkasivat Venäjänmaahan. Venäjän sotajoukot ja väestö peräytyivät taistelua karttaen Smolenskiin ja Smolenskista Borodinoon. Ranskan sotajoukot sitä vastoin vyöryvät kiihkeyden yhä kasvavalla voimalla Moskovaa, retkensä päämäärää kohti. Näiden kiihkeyden voima kasvaa sitä mukaa kuin päämäärä lähenee, putoavan kappaleen kasvavan nopeuden tavoin, kuta lähemmä se maanpintaa tulee. Takana on tuhansien virstojen taipale nälkäistä, vainomielistä maata, edessä vain muutama kymmenkunta virstaa, jotka erottavat heidät päämäärästään. Tämän tuntee jokainen Napoleonin armeijan sotamies ja vainoretki hyökyy eteenpäin itsestään, ainoastaan kiihkeyden voiman pakosta.