Part 21

-- Olen, mitenkä niin? -- kysyi Pierre. -- Kun en ole sotilas, en voi sanoa ymmärtäneeni täydellisesti, mutta joka tapauksessa olen saanut käsityksen yleisestä asemasta.

-- _Eh bien vous êtes plus avancé que qui cela soit_,[104] -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Mitä? -- virkkoi Pierre hämillään katsoen ruhtinas Andreihin silmälasien yli. -- Mitä te arvelette Kutusovin nimityksestä? -- kysyi hän.

-- Olin hänen nimityksestään hyvin mielissäni, siinä kaikki, mitä tiedän, -- vastasi ruhtinas Andrei...

-- Sanokaapas, mikä on teidän mielipiteenne Barclay de Tollysta? Moskovassa puhuttiin hänestä senkin seitsemät jutut. Miten te häntä arvostelette?

-- Kysy noilta, -- sanoi ruhtinas Andrei osottaen upseereihin.

Pierre käänsi kunnioittavan kysyvästi hymyillen silmänsä Timohiniin.

-- Maailma on nähnyt, herra kreivi, miten hänen armonsa on menetellyt, -- virkkoi Timohin arasti ja myötäänsä vilkuen rykmenttinsä päällikköön.

-- Mitenkä niin? -- kysyi Pierre.

-- No, esimerkiksi polttopuun ja rehun suhteen. Sventsianista saakka peräytyessä ei saanut koskea edes puunvarpua, ei heinänkortta eikä mitään. Mutta meidän peräytyessämme jäi tietysti kaikki _hänelle_, eikö niin herra ruhtinas? -- sanoi hän ruhtinaalleen. -- Uskallappas vain koskea! Meidän rykmentistämme joutui kaksi upseeria oikeuteen semmoisista teoista. Ja kun kerran hänen armonsa on minkä tehnyt, pysyy se semmoisena.

-- Miksi hän on antanut kiellon?

Timohin katseli neuvottomana ympärilleen käsittämättä, mitä vastata tähän kysymykseen. Pierre teki saman kysymyksen ruhtinas Andreille.

-- Siksi, ettei joutuisi häviöön maa, jonka olemme jättäneet vihollisen käsiin, -- vastasi ruhtinas Andrei purevan ivallisesti. -- Onhan se selvä asia, ettei saa sallia hävittää maata eikä totuttaa joukkoja sotarosvouteen. Smolenskissa osasi hän aivan oikeaan sanoessaan, että ranskalaiset saattavat saartaa meidät ja että heillä on enemmän väkeä. Mutta hän ei kyennyt käsittämään sitä, -- huudahti ruhtinas Andrei äkkiä aivan kuin vahingossa päässeellä kimeällä äänellä, -- että me tappelimme siellä ensi kerran Venäjänmaan puolesta, että sotajoukoissa vallitsi semmoinen henki, jommoista minä en ole milloinkaan nähnyt, että me löimme kaksi päivää yhtäperää takasin ranskalaisten rynnistykset ja että tämä menestys kohotti meidän voimamme kymmenkertaisesti. Hän käski peräytymään ja kaikki ponnistukset ja vahingot menivät turhiin. Hän ei ajatellut petosta, hän koetti tehdä kaikki parhaansa mukaan, hän oli joka kohdan harkinnut perinpohjin. Mutta siitäpä syystä hän ei olekaan kelvollinen. Hän ei ole nyt kelvollinen varsinkaan siitä syystä, että hän harkitsee kaikki liian perusteellisesti ja täsmällisesti, kuten jokainen saksalainen tekee. Mitenkä sen parhaiten selittäisinkään... Ajatellaan, että isälläsi on saksalainen lakeija ja erinomainen lakeija onkin, joka tyydyttää kaikki hänen tarpeensa paremmin kuin sinä. Mutta jos isäsi on kääntynyt kuolinvuoteelle, niin ajat sinä lakeijan pois ja alat tottumattomin, kömpelöin käsinesi hoitaa isääsi ja sinä saat hänet rauhottumaan paljoa paremmin, kuin taitava, mutta vieras lakeija. Samoin on käynyt Barclay de Tollynkin. Niin kauan kuin Venäjä oli terve, kykeni sitä palvelemaan vieras ja mainio ministeri olikin, mutta niin pian kuin se joutui vaaraan, tarvittiin oman kansan mies. Ja teidän klubissanne keksittiin että hän on petturi! Sillä, että häntä on herjattu petturiksi, saadaan vain aikaan, että kun pärjääjät häpeävät väärää syytöstään, he tekevät hänet petturista yhtäkkiä sankariksi tai neroksi, joka on vieläkin vääremmin. Hän on rehellinen ja hyvin täsmällinen saksalainen...

-- Hän kuuluu olevan taitava sotapäällikkö, -- sanoi Pierre.

-- En käsitä, mitä tarkotetaan taitavalla sotapäälliköllä, -- virkkoi ruhtinas Andrei ivallisesti.

-- Taitava sotapäällikkö, -- sanoi Pierre, -- on se, joka arvaa kaikki sattumat ... joka oivaltaa vihollisen aikeet.

-- Se on mahdotonta, -- sanoi ruhtinas Andrei aivan kuin ammoin päätetystä asiasta.

Pierre loi häneen kummastelevan katseen.

-- Mutta sanotaanhan, -- virkkoi hän, -- että sota on shakkipelin kaltaista.

-- Niin, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- mutta kuitenkin on se pieni erotus olemassa, että shakkipelissä voi jokaista siirtoa miettiä niin kauan kuin mieli tekee, että siinä on riippumaton siirrosta sekä vielä sekin on eroa, että ratsu tekee aina enemmän kuin sotamies ja kaksi sotamiestä enemmän kuin yksi, vaan sodassa sattuu toisinaan pataljoona olemaan voimakkaampi divisioonaa ja toisinaan heikompi komppaniaa. Sotaväen suhteellista voimaa ei kukaan kykene arvaamaan. Usko minua, -- sanoi hän, -- että jos sodassa jokin seikka riippuisi esikuntien määräyksistä, niin siellä minä olisin ja määräyksiä antaisin, sen sijaan että minulla nyt on kunnia palvella täällä rykmentissä, näiden herrojen kanssa ja luulla, että huomispäivän kohtalo riippuu tosiaankin meistä eikä heistä... Menestys ei ole milloinkaan riippunut eikä tule riippumaan asemasta eikä aseista eikä edes lukumäärästäkään; kaikista vähemmin kuitenkin asemasta.

-- No, mistä sitte?

-- Siitä tunteesta, joka vallitsee minussa, joka vallitsee hänessä, -- hän viittasi kädellään Timohiniin, -- jokaisessa sotamiehessä.

Ruhtinas Andrei katsahti Timohiniin, joka pelästyneenä ja ällistyneenä oli katsonut päällikköönsä. Vastoin äskeistä jäykkää äänettömyyttään näytti ruhtinas Andrei nyt kiihtyneeltä. Hän ei nähtävästi voinut pidättyä lausumasta ajatuksia, joita yhtäkkiä oli noussut hänen mieleensä.

-- Taistelun voittaa se, joka on lujasti päättänyt voittaa sen. Miksi me jouduimme tappiolle Austerlitzissa? Meidän mieshukkamme oli jokseenkin yhtä suuri kuin ranskalaistenkin, mutta me sanoimme itsellemme liian aikaiseen, että olimme menettäneet taistelun ja me menetimmekin. Ja sen me sanoimme siitä syystä, ettemme silloin tapelleet minkään erityisen asian puolesta, vaan mieli teki päästä taistelutantereelta niin pian kuin mahdollista. "Tappio tuli -- pakoon!" ja me pakenimme. Jos olisimme iltaan asti olleet sanomatta tätä, niin ken tietää, miten olisi käynyt. Mutta huomenna ei sanota tätä. Sinä sanot: meidän asemamme vasen siipi on heikko, oikea siipi on liian hajallaan, -- jatkoi hän, -- se on puhdasta lorua eikä merkitse kerrassaan mitään. Mikä odottaa meitä huomenna? Sata miljoonaa mitä erilaisinta sattumaa, jotka saavat silmänräpäyksessä ratkaisunsa siitä, pakenevatko he tai me, tapetaanko se ja se tai joku muu. Vaan se, mitä nyt juuri puuhaillaan on sulaa leikintekoa. Seikka on näet se, etteivät ne, joiden kanssa sinä olit katselemassa asemaa, millään tavalla voi edistää asiain yleistä kulkua, vaan häiritsevät sitä. Heidän mielessään on vain omia pikku harrastuksia.

-- Tämmöisenä hetkenä? -- kysäsi Pierre moittivasti.

-- _Tämmöisenä hetkenä_, toisti ruhtinas Andrei, -- heille on tämä vain semmoinen hetki, jona voi ajaa omia etujaan, saada jokunen risti tai nauhapahanen rintaan. Minusta on huomispäivä tämmöinen: satatuhantinen Venäjän ja satatuhantinen Ranskan armeija iskevät vastakkain ja tosiasia on se, että 200 tuhatta miestä tappelee ja kumpi tuimemmin ottelee ja vähemmin itseään säälii, se voittaa. Ja minä sanon sinulle, että oli miten oli, sotkivatpa ylimmät johtajat miten tahansa, huomenna on voitto oleva meidän. Huomenna on voitto oleva meidän, vaikka mikä olisi!

-- Se on totta, herra ruhtinas, totinen tosi, -- virkkoi Timohin. -- Miksi säälisimme itseämme nyt? Minun pataljoonani miehet, tiedättekö, eivät ruvenneet juomaan viinaa: ei sovi tänä päivänä, sanoivat.

Kaikki olivat hetken aikaa vaiti. Upseerit nousivat. Ruhtinas Andrei meni heidän kanssaan ulos ja antoi viimeiset käskyt adjutantille. Kun upseerit olivat lähteneet, astui Pierre lähemmä ruhtinas Andreita ja oli juuri ryhtymäisillään puheluun, kun ladon takaa tieltä alkoi kuulua kolmen hevosen kavioiden töminää, ja kun ruhtinas Andrei katsahti sinne päin, näki hän Wolzogenin ja Klausewitsin, joita seurasi kasakka. He ajoivat läheltä ja jatkoivat keskusteluaan, josta Pierre ja ruhtinas Andrei tahtomattaankin kuulivat seuraavat lauseet:

-- _Der Krieg muss im Raum verlegt werden. Der Ansicht kann ich nicht genug Preis geben_,[105] -- sanoi yksi.

-- _O ja_, -- sanoi toinen, -- _der Zweck ist nur den Feind zu schwachen, so kann man gewiss nicht den Verlust der Privat-Personen in Achtung nehmen_.[106]

-- _O ja_,[107] -- vahvisti ensimäinen.

-- Niin, _im Raum verlegen_,[108] matki ruhtinas Andrei vihaisesti nenäänsä pihistäen, kun ratsastajat olivat päässeet ohi, -- _lm Raum'iinhan_[109] jäi isäni, poikani ja sisareni Lisijagoriin. Vaan se ei häntä liikuta. Siitä sen nyt näet, mitä sulle sanoin, -- nuo herrat saksalaiset eivät voita huomenna, vaan tekevät pillojaan, niin paljon kuin ehtivät, sillä hänen saksalainen päänsä on täynnä vain mietteitä, jotka eivät ole edes mädänneen munan arvoisia, vaan sydämessä ei ole sitä, joka erityisesti tarvitaan huomenna, -- sitä, jota on Timohinissa. He ovat jättäneet _hänelle_ koko Europan ja tulleet meitä opettamaan -- aika opettajia! -- virkkoi hän taas kimeällä äänellä.

-- Te siis luulette, että huominen taistelu voitetaan? -- kysyi Pierre.

-- Kyllä, kyllä, -- sanoi ruhtinas Andrei hajamielisesti. -- Ainoa, jota minä en tekisi, jos minulla olisi valta, -- jatkoi hän, -- olisi se, etten ottaisi vankia. Mitä on vankien ottaminen? Se on ritarillisuutta. Ranskalaiset ovat tuhonneet kotini ja menevät tuhoamaan Moskovaa, ovat loukanneet ja loukkaavat minua joka sekunti. He ovat minun vihollisiani, he ovat jok'ikinen rikollisia minun käsitykseni mukaan. Samoin ajattelee myöskin Timohin ja koko armeija. Ne on rangaistava kuolemalla. Jos he kerran ovat vihollisiani, eivät he voi ystäviksi tulla, olkootpa sanoneet Tilsitissä mitä tahansa.

-- Niin, niin, -- virkkoi Pierre välkkyvin silmin ruhtinas Andreihin katsoen, -- olen aivan yhtä mieltä teidän kanssanne!

Se kysymys, joka oli Moschaiskin mäeltä saakka ja koko tämän päivän ajatteluttanut Pierreä, selveni nyt hänelle kokonaisuudessaan ja täydellisesti ratkaistuna. Nyt hän käsitti sodan ja tulevan taistelun ajatuksen ja tarkotuksen. Kaikki se, minkä hän oli tänään nähnyt, kaikki merkitsevät ja ankarat kasvojen piirteet, joita hän oli vilaukselta nähnyt, kuvastuivat hänestä nyt uudessa valossa. Hän käsitti sen salassa hehkuvan (_latente_), kuten fysikassa sanotaan, isänmaanrakkauden lämmön, joka piili kaikissa niissä henkilöissä, jotka hän oli nähnyt ja joka selitti hänelle sen, miksi kaikki nämä ihmiset tyynesti ja aivan kevytmielisesti valmistautuivat kuolemaan.

-- Älköön otettako vankeja, jatkoi ruhtinas Andrei.

-- Yksistään jo sekin seikka muuttaisi koko sodan ja lieventäisi sen julmuutta. Tähän asti me olemme vain näytelleet sotaa ja se on ollut inhottavaa; olemme olleet jalomielisiä j.n.e. Semmoinen jalomielisyys ja tunteellisuus on samallaista kuin sen naisen jalomielisyys ja hellätunteisuus, joka alkaa voida pahoin, kun näkee teurastettavan vasikkaa: hän on niin helläluontoinen, ettei siedä nähdä verta, mutta kuitenkin syö hyvällä ruokahalulla saman vasikan lihaa paistina. Meillä puhutaan sodan oikeuksista, ritarillisuudesta, parlamenttarismista, onnettomien säästämisestä y.m. Lorua alusta loppuun. Minä näin v. 1805 ritarillisuutta ja parlamentarismia: meitä petettiin ja me petimme. Ryöstetään toisten kotia, levitetään väärää rahaa ja mikä kurjinta -- tapetaan lapseni ja isäni ja sittenkin puhutaan sodan säännöistä ja jalomielisyydestä vihollista kohtaan. Älköön otettako vankeja, vaan surmattakoon ja mentäköön kohti surmaa! Ken on päässyt tässä niin pitkälle kuin minä, samoja tuskia tuntien...

Ruhtinas Andrei, joka ajatteli, että hänestä oli yhdentekevää, joutuuko Moskova viholliselle tai ei samoin kuin Smolenski, pysähtyi äkkiä suonenvedosta, joka odottamatta tapasi häntä kurkusta. Hän käveli jonkun aikaa ääneti edestakaisin, vaan hänen silmissään oli kuumeen tapainen kiilto ja huulet värisivät kun hän jatkoi:

-- Ellei sodassa oltaisi jalomielisiä, niin me menisimme varmaan kuolemaan vain silloin, kun todella ansaitsee mennä, kuten nyt. Silloin ei olisi sotaa siitä, että Pavel Ivanitsh on loukannut Mihail Ivanitshia. Silloin ei olisi joukkojen pontevuus semmoinen, kuin se nyt on. Silloin ei olisi ainoakaan westfalilainen eikä hesseniläinen, joita Napoleon kulettaa, lähtenyt hänen jälestään Venäjälle emmekä mekään olisi käyneet Itävaltaa ja Preussia myöten tappelemassa itsekään tietämättä miksi. Sota ei ole ystävällisyyttä, vaan maailman kurjin asia. Ja se täytyy käsittää eikä näytellä sotaa. Tämä julma välttämättömyys on tyyten ja ankarasti punnittava. Valhe on ehdottomasti hyljättävä, ja sodan on oltava kuin sodan eikä leikkikalun. Muuten on sota joutilasten ja kevytmielisten ihmisten mielihuvittelua. Sotilassääty on -- kunniakkain.

-- Mutta mitä on sota, mitä tarvitaan sodan menestymiseen, mitkä ovat sotilassäädyn tavat? Sodan tarkotus on murha; sodan ase on vakoilu, petos ja yllytys siihen, asukkaiden tuhoaminen ja ryöstäminen tai rosvous armeijan ruokkimiseksi, -- petos ja valhe, joita sanotaan sotaviekkaudeksi; sotilassäädyn tavat ovat vapauden puute s.o. sotakuri, joutilaisuus, sivistymättömyys, julmuus, irstaisuus, juoppous. Ja kaikesta tästä huolimatta on tämä sääty korkein sääty, jota kaikki kunnioittavat. Kaikki hallitsijat, paitsi Kiinan, pitävät sotilaspukua ja sille joka on enimmän tappanut ihmisiä, annetaan suurin palkinto.

-- Kymmenet tuhannet ihmiset hyökkäävät, kuten huomennakin murhamiehinä toistensa kimppuun, hakkaavat hengettömiksi ja vaivaisiksi toisiaan, vaan sitte pidetään kiitosmessu siitä, että on peitottu paljo väkeä (jonka lukumäärää vielä lisätään) ja hurrataan voitolle siinä luulossa, että kuta enemmän on ihmisiä surmattu, sen suurempi ansio se on. Mutta Jumala näkee heidät ja kuuntelee heitä! -- huudahti ruhtinas Andrei kimeällä, vinkuvalla äänellä. -- Voi totisesti, raskaaksi on käynyt elämäni viime aikoina! Huomaan, että olen alkanut käsittää liian paljon. Ei sovi ihmisen syödä hyvän ja pahan tiedon puusta... Vaan sama se, ei tämä kauan kestä! -- lisäsi hän.

-- Sinähän jo nukut, sietää jo minunkin; mene Gorkiin, -- sanoi ruhtinas Andrei yhtäkkiä.

-- En suinkaan! -- vastasi Pierre säikähtyneen osaaottavin silmin ruhtinas Andreihin katsoen.

-- Mene, mene: ennen taistelua täytyy saada hyvät unet, -- toisti ruhtinas Andrei.

Hän astui nopeasti Pierren eteen, syleili ja suuteli häntä.

-- Hyvästi, ala mennä, -- huudahti hän. -- Tavataanko vai ei... -- ja hän käännähti äkkiä ja meni latoon.

Oli jo pimeä, joten Pierre ei voinut päättää, oliko ruhtinas Andrein kasvojen sävy vihainen vai lempeä.

Pierre seisoi hetken aikaa ääneti paikallaan ja mietti, mennäkö hänen jälestään vai lähteäkö kotiin. "Ei, hän ei kaipaa!" päätti Pierre itsekseen. "Ja minä tunnen, että tämä on meidän viimeinen kohtauksemme." Hän huokasi raskaasti ja läksi takasin Gorkiin.

Latoon tultuaan heittäytyi ruhtinas Andrei pitkälleen matolle, mutta ei saanut unta.

Hän sulki silmänsä. Mielikuvat vaihtuivat lakkaamatta. Erästä näistä hän katseli kauan ja riemumielin. Elävästi muistui hänen mieleensä eräs ilta Pietarissa. Natasha kertoi hänelle vilkkain, innostunein kasvoin, miten hän viime kesänä oli sienimatkalla eksynyt suureen metsään. Hän kuvaili hajanaisesti sekä metsää että tunteitaan ja keskusteluaan metsävartijan kanssa, jonka hän oli tavannut ja tuon tuostakin keskeytti kertomustaan sanoen: ei, en voi, kerroin väärin, ei, te ette ymmärrä, vaikka ruhtinas Andrei rauhotteli häntä sanoen ymmärtävänsä ja tosiaan hän ymmärsikin kaikki, mitä Natasha tahtoi sanoa. Natasha oli tyytymätön sanoihinsa, sillä hän tunsi, ettei hän saanut esiin sitä hehkuvan runollista tunnetta, jota hän oli sinä päivänä tuntenut ja jonka hän halusi paljastaa niin että se olisi näkynyt. "Se oli niin mainion herttainen se ukko ja metsässä oli pimeää ... ja niin lempeät olivat hänen ... eih, en, en osaa kertoa", puheli hän tuon tuostakin punastuen ja aalloten. Ruhtinas Andrei hymyili nyt yhtä sydämmellisesti kuin silloinkin hänen silmiinsä katsoessaan. "Minä ymmärsin häntä", ajatteli ruhtinas Andrei. "Enkä ainoastaan ymmärtänyt, vaan tuota hehkuvaa voimaa, tuota sydämen avomielisyyttä, hänen sieluaan juuri, jota ruumis tuntui aivan kuin kahlivan, hänen sieluaan juuri minä rakastin hänessä ... niin valtavasti ja onnellisesti sitä rakastin"... Vaan samassa hän muisti sen, mihin hänen rakkautensa oli päättynyt. _Hän_ ei kaivannut mitään semmoista. _Hän_ ei nähnyt mitään semmoista eikä ymmärtänyt. Hän näki hänessä vain sievän ja _nuortean_ tytön, johon hän ei katsonut ansaitsevan yhdistää kohtaloaan. Entä minä?... Ja vielä nytkin on hän elossa ja iloinen.

Ruhtinas Andrei kavahti pystyyn aivan kuin häntä olisi pistetty poltinraudalla ja läksi taas kävelemään ladon eteen.

XXVI.

25 p:nä elokuuta, Borodinon taistelun aattona, saapui Ranskan keisarin hovin prefekti m-r de Beausset Parisista ja eversti Fabrier Madridista keisari Napoleonin luo Valujevaan, jossa tämä majaili.

Hovipukuun pukeuduttuaan käski m-r Beausset kantaa edellään keisarille tuomaansa lahjaa ja astui Napoleonin teltin ensimäiseen osastoon, jossa hän Napoleonin adjutanttien ympäröimänä ja puhellen näiden kanssa ryhtyi avaamaan laatikkoa.

Fabrier ei mennyt telttiin, vaan jäi sen ovelle keskustelemaan tuttujen kenraalien kanssa.

Keisari Napoleon ei ollut vielä näyttäytynyt makuuhuoneestaan, jossa hän päätti pukeutumistaan. Hän käänteli ähkien ja puhkien milloin paksua selkäänsä milloin ihrottunutta rintaansa harjan alla, jolla kamaripalvelija hieroskeli hänen ruumistaan. Toinen kamaripalvelija, joka piteli hyppysissään pientä pulloa, räiskytteli keisarin hohkoiselle ruumiille odekolonia kasvonilmein, joka kertoi, että vain hän kykeni tietämään, paljoko ja mihin paikkoihin oli odekolonia räiskytettävä. Napoleonin lyhyt tukka oli märkä ja sotkuksissa otsalla. Mutta hänen kasvonsa, vaikka olivatkin pöhöiset ja keltaiset, ilmaisivat ruumiillista tyytyväisyyttä. "_Allez ferme, allez toujours_"[110] hoki hän hierovalle kamaripalvelijalle kääntelehtäen ja puhkuen. Adjutantti, joka oli tullut makuuhuoneeseen ilmottamaan keisarille, paljoko eilisessä tappelussa oli otettu vankia ja joka jo oli sanottavansa sanonut, seisoi ovenpielessä odottaen lupaa poistua. Napoleon katsahti kasvojaan rypistäen kulmiensa alta adjutanttiin.

-- _Point de prisonniers_, -- toisti hän adjutantin sanat. -- _Ils se font démolir. Tant pis pour l'armée russe_, -- sanoi hän. -- _Allez toujour, allez ferme_,[111] -- hoki hän lihavia harteitaan kyömistellen.

-- _C'est bien! Faites entrer m-r de Beausset ainsi que Fabrier_,[112] -- sanoi hän päätään nyökäyttäen adjutantille.

-- _Oui, Sire_,[113] ja adjutantti katosi ovesta. Kaksi kamaripalvelijaa puki hänen majesteettinsa nopeasti, joka sinisessä kaartinunivormussa läksi samassa lujin, nopein askelin vastaanottopuolelleen.

Beausset oli tällä välin koettanut jouduttaa keisarinnalta tuomaansa lahjaa kahdelle tuolille juuri siihen kohtaan, mistä keisari tulisi näkyviin. Mutta keisari oli pukeutunut niin tavattoman nopeasti ja samassa tuli makuuhuoneesta, ettei hän ehtinyt saada lahjaa oikein näkyviin.

Napoleon huomasi heti, mitä he tekivät ja arvasi, etteivät he vielä olleet valmiit. Hän ei kuitenkaan tahtonut riistää heiltä iloa saada valmistaa hänelle yllätys. Hän ei sen tähden ollut näkevinään herra Beaussetia, vaan kutsui luokseen Fabrierin. Napoleon kuunteli ankaran näköisenä ja ääneti, kun Pabrier kertoi hänen urhoollisista ja uskollisista joukoistaan, jotka olivat taistelleet Salamankan luona toisessa päässä Europaa ja joita oli elähyttänyt yksi ainoa ajatus -- olla keisarinsa veroinen ansiokkuudessa, sekä kouristanut yksi ainoa pelko -- joutua hänen epäsuosioonsa. Napoleon teki pisteliäitä huomautuksia Fabrierin kertoessa aivan kuin hän ei olisi voinut otaksuakaan, että asia olisi voinut käydä muuten hänen poissa ollessaan.

-- Minun täytyy saada korvaus Moskovassa, -- sanoi Napoleon. -- _A tantôt_,[114] -- lisäsi hän ja kutsui luokseen de Beaussetin, joka tällä välin oli jo saanut kuntoon salaisuutensa, asetettuaan jotain tuolille ja peitettyään sen verholla.

De Beausset teki niin syvän ranskalaisen hovikumarruksen, että semmoisella kumarruksella osasivat tervehtää vain Bourbonien vanhat palvelijat ja lähestyi keisaria kirje kädessä.

Napoleon puhutteli häntä hyvin mielissään ja nipisti korvasta.

-- Erittäin hauskaa, että jouduitte. No, mitä Parisi sanoo? -- kysyi hän äkkiä muuttaen ankarat kasvonsa mitä leppeimmiksi.

-- _Sire, tout Paris regrette votre absence_,[115] -- vastasi de Beausset, kuten pitikin.

Mutta vaikka Napoleon tiesi, että de Beaussetin piti sanoa näin tai jotain sen tapaista, vaikka hän selkeinä hetkinään tiesikin, ettei se ollut totta, oli hänestä mieleistä kuulla nuo sanat de Beaussetilta. Hän suvaitsi nipistää de Beaussetia korvasta uudestaan.

-- _Je suis fâché de vous avoir fait faire tant de chemin_,[116] -- sanoi hän.

-- _Sire. Je ne m'attendais pas à moins qu' à vous trouver aux portes de Moscou_,[117] -- sanoi Beausset.

Napoleon hymähti ja hajamielisesti nostaen päätään katsahti oikealle. Adjutantti toi hiipivin askelin kultaisen nuuskarasian. Napoleon otti sen.

-- Niin, tulittepa hyvään aikaan, -- sanoi hän nostaen avonaisen nuuskarasian nenänsä alle, -- tehän pidätte matkustamisesta ja kolmen päivän kuluttua saatte nähdä Moskovan. Ette varmaankaan odottaneet näkevänne aasialaista pääkaupunkia. Tulette tekemään hauskan matkan.

Beausset kumarsi kiitollisuuden osotukseksi tästä huomiosta (jota hän ei ollut ennen nähnyt) hänen matkustushaluaan kohtaan.

-- Aa! Mitä tuo on? -- kysyi Napoleon huomattuaan, että kaikki hoviherrat katselivat tuoliin, jolle oli peitetty jotain.

Beausset otti selkäänsä kääntämättä ja hovimiehen taidokkuudella kaksi askelta puolikäännöksessä taakse ja samassa tempasi verhon sekä virkkoi:

-- Lahja Teidän Majesteetillenne keisarinnalta.

Verhon alta paljastui Gerardin heleillä väreillä maalaama muotokuva pojasta, joka oli syntynyt Napoleonista ja Itävallan keisarin tyttärestä ja jota kaikki sanoivat jostain syystä Rooman keisariksi.

Erittäin kaunis kiharapäinen poika, jolla oli samallainen katse kuin sikstinolaisen madonnan Kristuksella, oli kuvattu bilboquet-peliä leikkiväksi. Pallo esitti maapalloa ja keppi toisessa kädessä kuvasi valtikkaa.

Vaikkei ihan selvästi käsittänyt, mitä taiteilija oli nimenomaan tahtonut sanoa kuvatessaan n.k. Rooman keisarin lävistäväksi kepillään maapallon, näytti allegoria Napoleonista samoin kuin niistäkin, jotka olivat nähneet kuvan Parisissa, selvältä ja se miellytti häntä suuresti.

-- _Roi de Rome_,[118] -- sanoi hän juhlallisella kädenliikkeellä muotokuvaan viitaten. -- _Admirable_![119]

Italialaisille ominaisella taidolla muuttaa mielivaltaisesti kasvojensa ilme tekeytyi hänkin miettivän lempeäksi ja meni kuvan luo. Hän tunsi, että se, mitä hän nyt sanoo ja tekee on -- historiaa. Ja hänestä tuntui, että parhain, minkä hän nyt voi tehdä, on se, että hän kaikessa majesteetillisuudessaan, jonka johdosta hänen poikansa pallopelissä käytti pallona maapalloa, osottaa tuon majesteetillisuutensa vastakohtana vaatimatonta isällistä hellyyttä. Hänen silmänsä himmenivät, hän liikahti, vilkasi erääseen tuoliin (tuoli lennähti hänen alleen) ja istuutui sille muotokuvan eteen. Vain viittaus kädellä ja kaikki poistuivat saapuvilta jättäen yksikseen ja tunteidensa valtaan -- suuren miehen.

Istuttuaan jonkun aikaa ja koeteltuaan itsekään tietämättä miksi muotokuvan korkeapintaisia kasvoja hän nousi ylös ja kutsui taas de Beaussetin ja päivystäjän. Hän käski viemään muotokuvan teltin edustalle, että vanhalla, teltin ympärillä seisovalla kaartilla myöskin olisi onni nähdä Rooman keisari ja heidän jumaloimansa hallitsijan poika ja perillinen.

Hänen odotuksensa mukaisesti kuuluikin sillä aikaa, kun hän söi aamiaista herra Beaussetin kanssa, jolle hän oli suonut tämän kunnian, teltin ulkopuolelta riemastuneita huutoja vanhan kaartin upseeri- ja sotamiesjoukoista, jotka olivat rientäneet kuvaa katsomaan.