Part 20

-- Tuolla tulevat!... Jo tulevat... Kas tuolla... Kuvaa kantavat ja koht'sillään joutuvat tänne... -- kuului ääniä yht'äkkiä ja upseerit, sotamiehet ja nostokkaat läksivät juoksemaan pitkin maantietä.

Borodinon kylästä nousi mäenrinnettä kirkkokulkue. Sen etunenässä marssi pölyisellä maantiellä joukko jalkaväkeä paljastetuin päin ja maata kohti ojennetuin kiväärein. Jalkaväen takaa kuului kirkkolaulua.

Nostokkaat ja sotamiehet juoksivat Pierren ohi kulkuetta vastaan paljain päin.

-- Matushkaa tuodaan! Puolustajaamme... Iverskin jumalanäitiä!...

-- Smolenskin matushkaa, -- oikasi joku.

Nostokkaat, niin kylässä olleet kuin nekin, jotka olivat työskennelleet patterilla, hylkäsivät lapionsa ja riensivät kirkkokulkuetta vastaan. Pölyistä tietä marssivan pataljoonan kintereillä kulki messupukuisia pappeja -- eräs vanhus korkea lakki päässä apulaisineen ja kirkkoköörineen. Näiden takana kantoivat upseerit ja sotamiehet suurta puitteissa olevaa pyhäinkuvaa, jolla oli mustat kasvot. Tämä pyhäinkuva oli otettu Smolenskista ja siitä pitäen oli sitä kuletettu armeijan mukana. Kuvan takana ympärillä ja edessä hääriskeli paljain päin maahan asti kumartelevaa sotaväkeä.

Kummulle päästyään kuvakulkue pysähtyi. Miehet, jotka pitelivät kuvaa pyyhinliinoista, vaihtuivat, apupapit sytyttivät uudelleen suitsutusastiat ja hartaushetki alkoi. Auringon polttavat säteet porottivat melkein suoraan ylhäältä. Heikko, raikas tuulenhenkonen leyhytteli avoimien päiden hiuksia ja nauhoja, joilla pyhäinkuva oli koristettu. Messun säveleet soivat heikosti avarassa ilmassa. Kuvan ympärillä oli ääretön joukko avopäisiä upseeria, sotamiehiä ja nostokkaita. Papin ja hänen apulaisensa takana seisoivat arvohenkilöt. Eräs kaljupäinen kenraali, jolla oli kaulassa Yrjön risti, seisoi aivan papin selän takana ja silmiään ristimättä (oli nähtävästi saksalainen) koetti kärsivällisesti odottaa hartaushetken päättymistä, koska hän piti tarpeellisena kuulla sen loppuun asti luultavasti Venäjän kansan isänmaallisen innostuksen virittämiseksi. Muuan toinen kenraali seisoi sotilaallisen ryhdikkäässä asennossa rinta röyhällään ja ympärilleen silmäillen. Näiden arvohenkilöiden joukossa huomasi Pierre, joka seisoi loitompana musikkojen joukossa, muutamia tuttuja kasvoja, vaan hän ei katsonut heihin. Hänen huomionsa oli kokonaan kiintynyt pyhäinkuvaan katsovien sotamiesten ja nostokkaiden vakaviin kasvoihin. Niin pian kuin uupuneet apulaispapit (he lauloivat kahdettakymmenettä messua) alkoivat messuta vetelästi ja totuttuun tapaan: "varjele, jumalanäiti, palvelijasi onnettomuuksista" ja pappi ja djakon yhtyivät säveleeseen: "niin kuin me sinuun Herrassa turvaamme, kuten lujaan muuriin ja puolustajaamme", -- syttyi taas kaikkien kasvoille sama tietoisuuden ilme lähenevän hetken vakavuudesta, jonka hän oli nähnyt Moschaiskin mäessä ja josta oli näkynyt merkkiä melkein kaikkien häntä vastaan tulleiden kasvoilla. Ja yhä tiheämpään kumartuivat päät alas, heilahtelivat hiukset, kuului huokauksia ja ristinmerkin lyöntejä rintoihin.

Kuvan ympärillä oleva väki peräytyi äkkiä taapäin ja Pierre joutui puristuksiin. Joku, luultavasti hyvin tärkeä henkilö ainakin siitä päättäen, että hänen tieltään kaikki siirtyivät nopeasti syrjään, läheni pyhäinkuvaa.

Lähenevä henkilö oli Kutusof, joka oli ollut asemaa tarkastamassa. Tatarinovoon palatessaan saapui hän nyt messuun. Pierre tunsi heti Kutusovin tämän erityisestä, kaikista muista eroavasta muodosta.

Pitkässä takissaan, joka verhosi hänen tavattoman paksua ruumistaan, avoimin valkein päin ja vuotaneen silmän valkuainen turvollaan astui Kutusof hytkyvin polvin piirin keskeen ja pysähtyi papin taa. Hän risti silmiään tavalliseen totuttuun tapaan, koetti kädellään maata ja raskaasti huoahtaen painoi raskaan päänsä kumarruksiin. Kutusovin takana oli Bennigsen ja seurue. Vaikka olikin saapuvilla ylipäällikkö, joka herätti kaikkien korkeimpien arvohenkilöiden huomiota, jatkoivat nostokkaat ja sotamiehet häneen katsomatta rukoilemistaan.

Kun messu oli päättynyt, meni Kutusof pyhäinkuvan luo, laskeutui raskaasti polvilleen, kumarsi maahan asti eikä pitkään aikaan kyennyt raskautensa ja heikkoutensa tähden nousemaan pystyyn. Hänen harmaa päänsä tutisi ponnistuksista. Viimein hän nousi ja lapsellisen naivisti kurottaen huuliaan suuteli kuvaa sekä kumarsi uudelleen nojaten kädellään maahan. Kenraalit seurasivat hänen esimerkkiään, sitte muut upseerit, lopuksi työntäytyivät sotamiehet ja nostokkaat toisiaan tyrkkien, tömistellen, puhkaen ja punehtunein kasvoin.

XXII.

Tungoksessa heiluessaan silmäili Pierre ympärilleen.

-- Kreivi, Pjotr Kirilitsh! Mikä teidät on tuonut tänne? -- kuului jonkun ääni.

Pierre katsahti taakseen. Boris Drubetskoi läheni hymyillen Pierreä puhdistaen käsillään polviaan, jotka hän oli liannut luultavasti kumartuessaan suutelemaan pyhäinkuvaa. Boris oli komeassa puvussa, jossa oli merkkiä sotaisasta asusta: hänen päällään oli pitkä takki ja palmikon nauha laskeutui olan yli samoin kuin Kutusovillakin.

Tällä välin oli Kutusof mennyt kylään ja istuutunut erään talon seinustan siimekseen penkille, jonka eräs kasakka juoksujalassa oli kiidättänyt hänen alleen ja toinen peittänyt matolla. Suuri, loistava seurue seisoi ylipäällikön ympärillä.

Pyhäinkuvaa lähdettiin kulettamaan edelleen väkijoukon seuratessa jälestä. Pierre pysähtyi noin kolmenkymmenen askeleen päähän Kutusovista keskustelemaan Boriksen kanssa.

Pierre selitti aikovansa ottaa osaa taisteluun ja haluavansa tutustua asemaan.

Tehkää, niin kuin minä neuvon, -- sanoi Boris. -- _Je vous ferai les honneurs du camp_.[100] Kaikista parhaiten te näette sieltä, missä kreivi Bennigsen tulee olemaan. Minä näet olen hänen käytettävänään. Olen hänen esittelijänsä. Tai jos tahdotte kiertää koko aseman ympäri, niin lähtekää meidän kanssamme, me olemme juuri lähdössä vasemmalle siivelle. Sitte tullaan yhdessä takasin, ja olkaa hyvä, minulle yöksi. Tehän olette Dmitri Sergejevitshin tuttu? Hän majailee tuolla, -- hän osotti Gorkin kylän kolmatta taloa.

-- Minun mieleni tekee nähdä oikea siipi, jonka sanotaan olevan hyvin lujan, -- sanoi Pierre. -- Tahtoisin alkaa Moskova-joelta ja sitte kautta koko aseman.

-- Sen kyllä ehditte jälestäkin päin, tärkein on vasen siipi...

-- Niin, niin. Mutta missä ruhtinas Bolkonskin rykmentti on? Ettekö voisi neuvoa? -- kysyi Pierre.

-- Andrei Nikolajevitshinko? Tiemme antaa juuri siitä ohi, minä vien teidät hänen luokseen.

-- Mitenkä vasemman siiven laita on? -- kysyi Pierre.

-- Sanoakseni teille totuuden, _entre nous_,[101] meidän vasemman siipemme laita on, Herra paratkoon, niin ja näin, -- vastasi Boris ja vakuuttavasti alentaen äänensä lisäsi: -- kreivi Bennigsen oli aivan toisissa aikeissa. Hän aikoi lujittaa tuon kummun tuolla aivan toisella lailla, mutta... -- Boris kohautti olkapäitään. -- Hänen armonsa ei tahtonut tai oli hänelle puhuttu pötyä. Nähkääs... -- vaan Boris ei ehtinyt jatkaa, sillä Pierren luo tuli Kutusovin adjutantti Kaisarof. -- Aa! Paisij Sergejitsh, -- sanoi Boris sulavasti hymyillen Kaisaroville. -- Minä tässä koettelen selitellä kreiville asemaa. Ihmeellistä, miten tarkalleen hänen armonsa on osannut oivaltaa ranskalaisten aikeet!

-- Tarkotatteko vasenta siipeä? -- kysyi Kaisarof.

-- Sitä juuri. Meidän vasen siipemme on nyt hyvin, hyvin luja.

Vaikka Kutusof oli ajanut esikunnasta kaikki liiat henkilöt pois, oli Boriksen onnistunut pysyä pääkortteerissa Kutusovin tekemien muutostenkin jälkeen. Hän oli asettunut kreivi Bennigsenin palvelukseen. Kreivi Bennigsen, kuten kaikki muutkin, joiden käytettävänä Boris oli ollut, piti nuorta ruhtinas Drubetskia kerrassaan suuriarvoisena henkilönä.

Armeijan päällikkyydessä vallitsi kaksi jyrkkärajaista puoluetta: Kutusovin puolue ja Bennigsenin esikuntapäällikön puolue. Boris oli viimemainittua puoluetta eikä kukaan kyennyt hänen laillaan matelevasti kunnioittamaan Kutusovia ja samalla antamaan ymmärtää, että ukko on huono ja että Bennigsen johtaa kaikkea. Nyt oli tullut taistelun hetki, jonka oli joko muserrettava Kutusof ja siirrettävä ylivalta Bennigsenin käsiin tahi vaikka Kutusof suoriutuisikin voittajana, annettava tietää, että kaikesta on kuitenkin kiittäminen Bennigseniä. Joka tapauksessa jaettaisiin huomispäivän johdosta suuria palkintoja ja uusia miehiä nostettaisiin etunenään. Tämän tähden pysyi Boris jännitetyn hilpeänä koko sen päivän.

Kaisarovin jälestä tuli Pierren luo muitakin hänen tuttavistaan, niin ettei hän ehtinyt vastata tulvanaan tehtyihin kyselyihin Moskovan kuulumisista eikä myöskään kuunnella kaikkea, mitä hänelle kerrottiin. Kaikkien kasvoilla oli eloisa, levoton piirre. Pierrestä tuntui kuitenkin siltä, että muutamien kasvoilla kuvastuvan levottomuuden syy piili enimmäkseen oman edun ja menestyksen arvoituksissa. Hänen päästään ei lähtenyt myöskään se toinen kasvojen ilme, jonka hän oli huomannut eräiden muiden kasvoilla ja joka ei ollut kertonut omista eduista, vaan yleisistä, elämän ja kuoleman arvoituksista. Kutusof huomasi Pierren ja ryhmän, joka oli kertynyt tämän ympärille.

-- Käskekää hänet tänne, -- sanoi Kutusof.

Adjutantti ilmotti hänen armonsa käskyn ja Pierre läksi menemään penkkiä kohti. Mutta ennen häntä ilmestyi Kutusovin eteen eräs sotamies-nostokas. Se oli Dolohof.

-- Mitenkä tuo on tullut tänne? -- kysyi Pierre.

-- Se on semmoinen nauta, joka työntäytyy joka paikkaan! -- vastattiin Pierrelle. -- Se on alennettu entisestä arvostaan, vaan nyt tekee mieli hypähtää takasin. On tehnyt jotain ehdotuksia ja viime yönä hiipinyt vihollisen ketjuun... Muuten reima poika!

Pierre otti lakin päästään ja kumarsi kunnioittavasti Kutusoville.

-- Minä luulin, että kun minä suullisesti tulen ilmoittamaan teidän armollenne, te voitte ajaa minut tieheni tai sanoa, että jo tiedätte, mitä minulla on ilmotettavana ja silloin tuli minusta loppu... -- puheli Dolohof.

-- Vai niin.

-- Vaan jos minä olen oikeassa, niin hyödytän isänmaata, jonka edestä olen valmis kuolemaan.

-- Vai niin.

-- Ja jos teidän armonne tarvitsee miestä, joka ei nahkaansa säästä, niin suvaitkaa muistaa minua... Ehkä kelpaan teidän armollenne.

-- Vai niin, vai niin, -- toisteli Kutusof katsoen Pierreen nauravalla silmällään, joka vetäytyi sirhalleen.

Silloin astui Boris hovimiehen sukkelin liikkein Pierren rinnalle päällikköjen eteen ja sanoi Pierrelle mitä luonnollisimman näköisenä ja matalahkolla äänellä aivan kuin jatkaen äskeistä keskustelua:

-- Vaikka ovat nostokkaita, ovat pukeutuneet puhtaisiin, valkoisiin paitoihin valmistautuessaan kuolemaan. Semmoista sankariutta, kreivi!

Boris sanoi tämän Pierrelle nähtävästi siitä syystä, että hänen armonsa olisi kuullut hänen sanansa. Hän tiesi, että Kutusof ottaisi varteen nuo sanat ja hänen armonsa kääntyikin häneen:

-- Mitä sinä nostoväestä puhut? -- sanoi hän Borikselle.

Uudenmaanläänin Sosiaiidemokratinen Vaalipiiritoimikunta,

-- Ne, teidän armonne, ovat valmistautuessaan huomispäivää ja kuolemaa varten pukeutuneet valkoisiin paitoihin.

-- Soo!... Ihmeellistä, verratonta väkeä, -- virkkoi Kutusof, sulki silmänsä ja heilutteli päätään. -- Verratonta väkeä! -- toisti hän huoaten.

-- Haluatteko haistaa ruutia? -- sanoi hän Pierrelle. -- Miellyttävä haju. Minulla on kunnia olla teidän puolisonne jumaloitsija, voiko hän hyvin? Tarjoan majani käytettäväksenne.

Vaan samassa rupesi Kutusof, kuten usein tapahtuu vanhoille ihmisille, katselemaan hajamielisesti ympärilleen aivan kuin unohtaen kaikki, mitä hänen piti sanoa tai tehdä.

Sitte hän nähtävästi muistaen, mitä hän etsi, kutsui luokseen Andrei Sergejevitsh Kaisarovin, adjutanttinsa veljen.

-- Kuule, mitenkä se runo olikaan. Mitä se Maria kirjottikaan runossaan Gerakovista: "Pääset joukkoon opettajaksi..." Anna tulla, anna tulla... -- virkkoi Kutusof nauruun aikovan näköisenä.

Kaisarof luki... Kutusof nyökytteli hymyillen päätään runon tahdissa.

Pierren poistuessa Kutusovin luota tuli Dolohof hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä.

-- Olen hyvin iloinen nähdessäni teidät täällä, kreivi, -- sanoi hän Pierrelle kovalla äänellä ja muista välittämättä sekä erityisen pontevasti ja juhlallisesti. -- Sen päivän aattona, jolloin ei tiedä, kenen meistä sallitaan jäädä eloon, olen iloinen saadessani sanoa teille, että minun mieltäni painavat ne väärinkäsitykset, joita meidän välillämme on ollut ja minä toivoisin, ettei teillä olisi mitään minua vastaan. Pyydän, että suotte minulle anteeksi.

Pierre katsoi hymyillen Dolohoviin tietämättä, mitä sanoisi. Dolohof syleili ja suuteli Pierreä vesissä silmin.

Boris virkkoi jotain kenraalilleen ja kreivi Bennigsen ehdotti Pierrelle, että tämä läksisi hänen kanssaan rintamaan.

-- Se huvittaa teitä, -- sanoi hän.

-- Huvittaa suurestikin, -- vastasi Pierre.

Puolen tunnin kuluttua matkusti Kutusof Tatarinovoon, vaan Bennigsen läksi seurueen kanssa, jota seurasi myöskin Pierre, rintamaan.

XXIII.

Gorkista laskeutui Pierre maantietä myöten sillalle, jonka upseeri oli kummulta käsin osottanut Pierrelle olevan aseman keskustan ja jonka luona virran partaalla oli tuoreelle haisevaa niitettyä ruohoa. Sillan yli he ajoivat Borodinon kylään, josta kääntyivät vasemmalle ja tulivat sitte lukuisten sotajoukkojen ja tykkien ohi päästyään erään korkean kummun luo, jolla nostokkaat kaivoivat maata. Tämä oli redutti, jolla ei kuitenkaan ollut vielä nimeä, mutta joka sitte sai Rajevskin redutin eli kumpupatterin nimen.

Pierren huomio ei juuri kiintynyt tähän reduttiin. Hän ei tiennyt, että tästä paikasta tulisi hänelle Borodinon kentän merkillisin paikka. Sitte he ajoivat alavan notkelman yli Semenovskojeen, jossa sotamiehet kanneskelivat tupien ja riihien viimeisiä hirsiä. Sitte kulki matka ylä- ja alamäkiä edelleen erään rakeen runteleman ruispellon poikki pitkin erästä jälkeä, jonka tykkiväki äskettäin oli polkenut peltojen pientarille, flescheille,[102] joita niin ikään vasta luotiin.

Bennigsen pysähtyi flescheille ja alkoi katsoa (eilen vielä meidän käsissämme olleeseen) Shevardinon reduttiin päin, jolla näkyi muutamia ratsumiehiä. Upseerit sanoivat, että siellä oli Napoleon tai Murat. Kaikki katsoivat ahnaasti ratsasparveen. Pierre katsoi myöskin sinne koettaen arvata, ken noista tuskin näkyvistä miehistä oli Napoleon. Jonkun ajan kuluttua ratsumiehet laskeutuivat kummulta ja katosivat näkyvistä.

Bennigsen alkoi selittää eräälle hänen luoksensa tulleelle kenraalille meidän joukkojemme asemaa. Kuunnellessaan Bennigsenin selitystä koetti Pierre jännittää kaiken huomiokykynsä saadakseen käsityksen tulevan taistelun oikeasta laidasta, mutta katkeruudekseen hän tunsi, ettei hänen kykynsä siihen riittänyt. Hän ei käsittänyt rahtuakaan. Bennigsen taukosi puhumasta ja huomattuaan selitystä kuuntelevan Pierren, sanoi hän tälle äkkiä:

-- Tämä ei luullakseni huvita teitä ollenkaan?

-- Päinvastoin, hyvinkin paljon! -- vastasi Pierre jonkun verran totuudesta poiketen.

Flescheiltä he poikkesivat vielä enemmän vasemmalle pitkin tietä, joka poimuili tiheässä, matalassa koivumetsässä. Keskellä metsää tulla tupsahti heidän eteensä valkeakäpäläinen ruskea jänis, joka suuren hevosjoukon töminästä ällistyi niin kovasti, että pitkän aikaa puikki tietä myöten heidän edellään herättäen yleistä huomiota ja rattoisuutta ja vasta sitte, kun monissa äänin kiljaistiin jänölle, oikasi se tiepuoleen ja katosi tiheikköön. Kulettuaan metsässä pari virstaa he tulivat aukealle, jolla Tutshkovin joukko-osasto seisoi, jonka tehtävänä oli vasemman siiven puolustaminen.

Täällä vasemman siiven äärimmäisellä kärellä puhui Bennigsen paljon ja innostuneesti ja teki, kuten Pierrestä näytti, erään sotatieteellisesti hyvin tärkeän muutoksen. Tutshkovin joukkojen aseman edessä oli ylänne. Tälle ylänteelle ei oltu sijotettu sotaväkeä. Bennigsen moitiskeli tätä virhettä aika lailla ja sanoi, että oli mieletöntä jättää seutua hallitseva kumpu miehittämättä ja sijottaa väki sen sijaan kummun taa. Muutamat kenraalit lausuivat saman mielipiteen. Eräs kenraali varsinkin puhui erityisen sotilaallisen kiihkeästi, että väki on asetettu siihen melkein kuin teurastettavaksi. Bennigsen käski omassa nimessään siirtämään sotajoukot ylänteelle.

Tämä toimenpide vasemmalla siivellä saattoi Pierren entistä enemmän epäilemään kykyään käsittää sota-asioita. Kuunnellessaan Bennigseniä ja kenraaleja, jotka eivät olleet hyväksyneet joukkojen asemaa ylänteen takana käsitti Pierre heidät täydellisesti ja yhtyi heidän mielipiteeseensä. Vaan juuri tämän tähden hän ei jaksanut käsittää, miten se, joka oli määrännyt joukot mäen taa, oli voinut tehdä niin silmiinpistävän ja törkeän erehdyksen.

Pierre ei tiennyt, ettei tätä osastoa ollut määrätty siihen puolustamaan asemaa, kuten Bennigsen luuli, vaan se oli määrätty suojaisaan paikkaan väijyksiin eli toisin sanoen pistetty piiloon, jotta se hetken tullen yhtäkkiä syöksähtäisi vihollisen kimppuun.

XXIV.

Ruhtinas Andrei loikoi tämän elok. 25 p:n kirkkaana iltana pää käden nojassa eräässä Knjaskovon kylän säretyssä ladossa, joka oli hänen rykmenttinsä aseman toisessa päässä. Hän katseli luhistuneen seinän raosta pitkin aitaviertä kasvavan, kolmenkymmenen vuotisten koivujen riviä, joiden alimmat oksat olivat karsitut, viljavainiolle, jolla näkyi hajonneita kauralyhteitä ja viidakkoon, josta tupruili nuotioiden -- sotamiesten keittiöiden -- savua.

Niin ahtaalta, kaikille vieraalta ja raskaalta kuin ruhtinas Andreista tuntuikin hänen elämänsä, tunsi ruhtinas Andrei tällä hetkellä samoin kuin seitsemän vuotta sitte ennen Austerlitzin taistelua itsensä levottomaksi ja ärtyneeksi.

Hän oli saanut kaikki tarpeelliset käskyt huomista taistelua varten ja oli jakanut ne joukolleen. Nyt ei hänellä enää ollut mitään tehtävää. Mutta ajatukset, kaikista tavallisimmat, selvät ja siksi kaameat ajatukset eivät jättäneet häntä rauhaan. Hän tiesi, että huominen taistelu on oleva kammottavin kaikista niistä taisteluista, joihin hän oli osaa ottanut ja kuoleman mahdollisuus kuvastui elävästi, melkein varmasti, välittömästi ja pelottavasti hänen mieleensä, kuvastui riippumattomana elämän huolista ja nostamatta ajatuksia siitä, minkä vaikutuksen se tekee muihin, kuvastui yksistään hänen oman itsensä, oman olentonsa suhteen. Ja tämän kuvittelun korkeimmillaan ollessa välähti äkkiä kaikki se, joka ennen oli häntä rasittanut ja hänen aatoksiaan askaroittanut, hyytävän kylmään, häikäisevään valoon, jossa ei ollut varjoja, ei taustaa, ei ääriviivojen erotusta. Koko elämä kuvastui hänelle taikalyhtynä, jonka lasin läpi hän oli kauan jo keinotekoisen valon avulla katsellut. Nyt hän äkkiä näki lasitta ja kirkkaassa päivänvalossa nuo kömpelötekoiset kuvat. "Niin, niin, siinä ne ovat nuo valhekuvat, jotka minua ovat innostaneet, ihastuttaneet ja ruhjoneet", puheli hän itselleen selaillen mielikuvituksessaan elämänsä taikalyhdyn tärkeimpiä kuvia ja katsellen niitä tuossa hyytävässä, valkeassa valaistuksessa -- kuoleman kirkkaan ajatuksen valossa. "Siinä ne ovat nuo kömpelötekoiset kuvat, jotka ovat näyttäneet kumman ihanilta ja salaperäisiltä. Maine, yhteinen hyvä, rakkaus naiseen, isänmaahan, miten suurilta näyttivätkään mulle nuo kuvat ja miten syvä ajatus niihin olikaan kätketty! Ja kaikki kuvastuu nyt arkiaikaisena, kelmeänä ja kömpelönä sen aamun hyytävässä valkeassa valossa, jonka tunnen itselleni sarastavan". Varsinkin kolmeen hänen elämänsä suurimpaan suruun kiintyivät hänen ajatuksensa. Ne olivat lempi, isän kuolema ja ranskalaisten hyökkäys, jonka jaloissa oli puolet Venäjää. -- "Lempi!... Tuo neito, joka minusta tuntui henkivän salaperäisten voimien valtavuutta! Rakastinhan häntä, rakensin hänen kanssaan runollisia lemmen ja onnen suunnitelmia. Oi, suloinen poika!" virkkoi hän ääneen vihaisesti. "Minä uskoin jonkinlaiseen ihanteelliseen rakkauteen, jonka piti säilyttää minulle hänen uskollisuutensa kokonaisen vuoden, sillä aikaa kun olin poissa. Kuin satujen hennon kyyhkysen piti hänen riutua eron ikävässä. Vaan kaikki on tapahtunut paljoa tavallisemmin... Miten hirveän tavallista, inhottavaa!"

"Isä puuhaili Lisijagorissa ja luuli, että paikka, maa, ilma ja musikat olivat hänen omiaan. Vaan tuli Napoleon ja tietämättä hänen olemassaolostaan potkaisi hänet kuin lastun tieltään ja rappiolle joutui isän Lisijagori ja koko hänen elämänsä. Mutta ruhtinatar Maria sanoi, että se oli koettelemus, joka oli ylhäältä lähetetty. Mitä hyötyä on koettelemuksesta, kun isää ei enää ole eikä tule olemaan? Ei koskaan tule häntä olemaan! Ei ole häntä enää. Ketä varten siis koettelemus? -- Isänmaa, Moskovan tuho! Ja huomenna minut surmaa -- ei suinkaan ranskalainen, vaan joku oma mies, kuten eilenkin eräs sotamies ampui aivan korvan juuressa. Ja ranskalaiset tulevat, tarttuvat minun päähäni ja jalkoihini ja viskaavat minut kuoppaan, jotten jäisi haisemaan heidän nenänsä alle; ja uusia elämän muotoja muodostuu, jotka ovat yhtä tavallisia muillekin enkä minä tule niistä tietämään eikä minua tule enää olemaan."

Hän tähysti koivuihin, joiden kellanvihreät lehvät ja valkeat varret välkkyivät auringon säteissä. "Kuolla... Että minut tapettaisiin ... huomenna... Ettei minua enää olisi... Että kaikki muu jäisi, vaan minua ei enää olisi." Hänen mielessään väikkyi elävästi kuva siitä, ettei hän enää olisi elävien joukossa. Ja välkkyvät koivut, joista lankesi varjoja, villavat pilvet, nuotiotulten savut -- kaikki hänen ympärillään muuttui hänestä muuksi ja näytti kammottavalta ja uhkaavalta. Kylmät väreet karsivat selkäpiitä. Hän kavahti rutosti pystyyn, läksi ladosta ja alkoi kävellä.

Ladon takaa kuului ääniä.

-- Ken siellä? -- huudahti ruhtinas Andrei.

Punanenäinen kapteeni Timohin, Dolohovin entinen komppanianpäällikkö, mutta nyt, kun upseereista oli puute, pataljoonanpäällikkö, astui arasti latoon. Hänen jälestään tuli rykmentin adjutantti ja rahastonhoitaja.

Ruhtinas Andrei nousi nopeasti ylös, kuunteli kaikki mitä upseereilla oli virka-asioissa sanottavaa, antoi näille vielä muutamia käskyjä ja aikoi laskea heidät menemään, kun ladon takaa kuului tuttu, supattava ääni.

-- _Que diable_![103] -- sanoi jotain vasten kompastuneen miehen ääni.

Kun ruhtinas Andrei vilkasi ulos, huomasi hän lähenevän Pierren, joka oli kompastunut erääseen riukuun, josta oli vähällä kaatua. Ruhtinas Andreista ei yleensä ollut hauskaa tavata oman maailmansa ihmisiä ja varsinkaan Pierreä, joka herätti hänessä eloon niiden raskaiden hetkien kaikki muistot, jotka hän oli elänyt viime kerralla Moskovassa käydessään.

-- Soo, katsoppas sitä! -- sanoi hän. -- Mikä sen tänne toi? Sepä odottamatonta!

Näin sanoessaan oli hänen silmissään ja kasvoillaan kylmääkin ankarampi piirre -- niissä kuvastui vihamielisyys, jonka Pierre heti huomasi. Tämä oli ollut ladolle tullessaan mitä reippaimmalla tuulella, vaan havaittuaan ruhtinas Andrein kasvojen ilmeen, tunsi hän joutuvansa hämilleen.

-- Olen saapunut ... tuota ... nähkääs ... tulin noin ilman aikojaan, kun huvitti, -- sanoi Pierre, joka oli sanan "huvitti" lausunut sinä päivänä moneen monituiseen kertaan. -- Teki mieli nähdä taistelu.

-- Vai niin, mutta mitäs vapaamuurariveljet sanovat sodasta? Miten se on vältettävissä? -- virkkoi ruhtinas Andrei ivallisesti. -- Mitä Moskovaan kuuluu? Mitenkä sukulaiseni jaksavat? Ovatko jo saapuneet Moskovaan? -- kyseli ruhtinas Andrei totisena.

-- Ovat saapuneet. Julia Drubetskaja sanoi heidän saapuneen. Kävin heillä, mutta en tavannut. Olivat matkustaneet maalle.

XXV.

Upseerit aikoivat hyvästellä, mutta ruhtinas Andrei, aivan kuin häntä ei olisi haluttanut jäädä kahden kesken ystävänsä kanssa, pyysi heitä jäämään ja istumaan ja juomaan teetä. Tuotiin jakkaroita ja teetä. Upseerit katselivat hieman ihmetellen Pierren paksua, kookasta vartaloa ja kuuntelivat Moskovan kuulumisia ja kertomusta meidän joukkojemme sijotuksesta, joka hänen oli onnistunut nähdä. Ruhtinas Andrei oli ääneti ja hänen kasvonsa olivat niin tylyn näköiset, että Pierre puheli enimmäkseen hyväntahtoiselle pataljoonan päällikölle Timohinille.

-- Oletko sinä sitte päässyt perille koko asemasta? -- keskeytti hänet ruhtinas Andrei.