Part 13
Sitte hän käännähti pois harmistuneena heikkoudestaan ja rupesi kertomaan asioiden tilasta. Kaikki kalleudet ja arvoesineet oli viety Bogutsharovaan. Vilja, noin 100 tshetverttia, oli niinikään korjattu talteen. Heinän ja toukoviljan olivat ottaneet ja niittäneet vihantana -- sotamiehet. Musikat olivat joutuneet puille paljaille. Muutamat olivat menneet heistäkin Bogutsharovaan, pieni osa oli jäänyt paikoilleen.
Ruhtinas Andrei ei malttanut kuulla loppuun, vaan kysyi:
-- Milloinka isä ja sisar matkustivat? -- tarkottaen, milloin nämä olivat matkustaneet Moskovaan.
Luullen, että kysyttiin lähtöä Bogutsharovaan, vastasi Alpatitsh, että olivat lähteneet 7 p:nä, jonka jälkeen hän taas alkoi puhella talousasioista ja kysellä ohjeita.
-- Saisikohan myydä sotaväelle kuittia vastaan kauraa? Meillä on sitä jälellä vielä 600 tshetverttia, -- kyseli Alpatitsh.
"Mitä vastaisin?" ajatteli ruhtinas Andrei katsellen vanhuksen auringonpaisteessa kiiltävää kaljua päätä, ja päättäen hänen kasvojensa ilmeestä, että vanhus itsekin piti kysymyksiään sopimattomina tällä hetkellä, vaan kyselihän muuten vain ja tukehduttaakseen omaakin suruaan.
-- Myy vain, -- sanoi ruhtinas Andrei.
-- Jos suvaitsitte nähdä epäjärjestystä puutarhassa, -- sanoi Alpatitsh, -- niin ei sitä ole voinut ehkäistä. Kolme rykmenttiä on marssinut tästä ja ollut yötä, varsinkin rakuunoita. Minä olen kirjottanut päällikön nimen ja arvon muistiin valituksen tekemistä varten.
-- No, mitä sinä nyt aijot? Jäätkö paikoillesi, jos vihollinen valtaa tilan? -- kysyi ruhtinas Andrei.
Alpatitsh käänsi kasvonsa ruhtinas Andreihin, katsahti häneen ja sitte yht'äkkiä nosti kätensä juhlallisesti pystyyn.
-- Hän on minun turvani, tapahtukoon Hänen tahtonsa! -- virkkoi hän.
Joukko musikoita ja talon palvelijoita tuli niittyä myöten paljastetuin päin ruhtinas Andreita kohti.
-- No, hyvästi sitte! -- sanoi ruhtinas Andrei kumartuen Alpatitshia kohti. -- Matkusta sinäkin pois, vie mukanasi, minkä voit ja käske kansan mennä Rjasanin lääniin tai Moskovan tienoille.
Alpatitsh painautui hänen jalkaansa vasten ja alkoi itkeä. Ruhtinas Andrei irrotti jalkansa hellävaroin, nykäsi hevostaan ja läksi nelistämään pitkin lehtokäytävää.
Kuuro ukko istui penkillään yhtä osattomana kuin kärpänen ruumiin kasvoilla ja koputteli tallukan pohjaa. Kaksi tyttöstä juoksi ruhtinas Andreita vastaan samalta taholta, hameen helmuksissa luumuja, joita he olivat ottaneet kasvihuoneen puista. Huomattuaan nuoren herran sieppasi vanhempi tyttö säikähtyneenä nuorempaa toveriaan kädestä ja piilottautui tämän kanssa koivun taa ehtimättä poimia takasin helmuksista pudonneita vihreitä luumuja.
Ruhtinas Andrei käännähti pelästyneenä ja nopeasti poispäin, ettei olisi näyttänyt, että hän oli heidät huomannut. Hänen kävi sääli tuota pelästynyttä, sievää tyttöstä. Hän pelkäsi katsahtaa tyttöön, mutta samalla häntä vastustamattomasti halutti kurkistaa. Uusi, riemukas ja lohduttava tunne valtasi hänet, kun hän näihin tyttöihin katsoessaan käsitti olevan muita, hänelle ventovieraita ja kuitenkin yhtä laillisia inhimillisiä harrastuksia kuin ne, jotka häntä askaroittivat. Noiden tyttösten mieli paloi nähtävästi hartaasti yhteen asiaan -- saada viedä ja syödä vihreät luumunsa kiinni joutumatta ja ruhtinas Andrei toivoi yhdessä heidän kanssaan menestystä heidän yritykselleen. Hän ei voinut olla vieläkin kerran katsahtamatta tyttöihin. Luullen jo olevansa turvassa hypähtivät tytöt lymypaikastaan ja hennoilla äänillään jotain piipattaen he juosta livistivät tiehensä helmuksiaan kannattaen pitkin ruohokkoa, että ahavoituneet paljaat jalat vatvoivat yhtenä vilinänä.
Ruhtinas Andrei oli hieman virkistynyt päästyään loittonemaan maantien poropilvistä. Kaukana Lisijagorin takana hän tuli taas samalle tielle ja tapasi rykmenttinsä levähdyspaikalta erään pienen lammen rannalla. Kello kävi kahta. Aurinko, pölyn läpi häämöttävä punainen pallo, paahtoi sietämättömän tulisesti ja poltti selkää mustan nutun läpi. Pöly pysyttelihe ennallaan pysähtyneiden, hälisevien sotamiesten päiden päällä. Tuulta ei ollut.
Hänen mielensä teki veteen -- niin likaista kuin se olikin. Hän katsoi lammikkoon, josta kaikui huutoa ja hohotusta. Pieni, sameavesinen, ruohottunut lammikko oli noussut ainakin kaksi neljännestä, sillä se oli täynnä alastomia, valkeita, pulikoivia ihmisruumiita, joiden kädet, kasvot ja kaulat olivat tiilenruskeat. Koko tuo alaston, valkea ihmislihan paljous pulikoi hohottaen ja hihkuen likaisessa rapakossa kuin haaviin sullotut kalat. Ilolta kuulosti pulikoiminen, vaan sen tähden se oli erityisen surullista.
Muuan nuori, valkoverinen 3:nen komppanian sotamies -- ruhtinas Andrei tunsi vielä hänet -- jolla oli nauha jalassa nilkan ylipuolella, otti silmiään ristien muutamia askeleita taapäin saadakseen aimo vauhdin ja sitte pulskahtaakseen veteen. Toinen musta ja aina rääsyinen ali-upseeri teutaroi vyötäreitään myöten vedessä ja riuhtoi jäntevätä ruumistaan, pärskyi mielissään ja valeli ranteisiin saakka mustuneilla käsillään vettä päähänsä. Kuului ruumisten läiskettä toisiaan vasten, hihkuntaa, uhuilemista ja porua.
Rannoilla, lammessa, kaikkialla oli valkoista, tervettä, jäntereistä lihaa. Upseeri Timohin, jolla oli punainen nenän nappula, hankasi ruumistaan pyyhinliinalla ja rupesi häpeilemään, kun älysi ruhtinas Andrein, mutta uskalsi kuitenkin puhutella.
-- Jopa olisi mainiota, teidän ylhäisyytenne, jos tekin suvaitsisitte! -- sanoi hän.
-- Likaista on, -- sanoi ruhtinas Andrei naamaansa rypistäen.
-- Me puhdistamme teille hetipaikalla. -- Ja Timohin juoksi alasti käskemään muita pois.
-- Ruhtinas tulee.
-- Kuka? Meidänkö ruhtinas? -- kysyttiin ja kaikki kiiruimman kaupalla kapuamaan lammesta, niin että ruhtinas Andrei sai vasta suurella vaivalla heidät rauhottumaan. Hän päätteli paremmaksi huuhdella itseään ladossa.
"Liha, ruumis, _chair à canon_",[58] ajatteli hän katsellen omaakin alastonta ruumistaan ja vavahteli jonkun verran myöskin veden viileydestä, mutta etupäässä jostain käsittämättömästä inhosta ja kauhusta nähdessään tuon äärettömän lihapaljouden, joka likaisessa vedessä pulskaroi.
7 p:nä elokuuta kirjotti ruhtinas Bagration pysähdyspaikassaan Mihailovkassa Smolenskin tiellä seuraavaa:
"Arvoisa herra kreivi Aleksei Andrejevitsh."
(Hän kirjotti Araktshejeville, mutta tiesi, että hallitsija tulee lukemaan hänen kirjeensä ja sen vuoksi punnitsi hän juurtajaksain jokaisen sanansa, mikäli hän sen kykeni tekemään).
"Luulen, että ministeri on jo ilmottanut Smolenskin luovuttamisesta viholliselle. Kipeätä, surkeaa, ja koko armeija on vimmoissaan siitä, että kaikista tärkein paikka hylättiin syyttä suotta. Minä puolestani pyytelin häntä mieskohtaisesti mitä vakuuttavimmin, lopulta kirjotinkin, mutta ei mikään saanut häntä suostumaan. Vannon teille kunniani kautta, että Napoleon oli semmoisessa umpisokkelossa, jommoiseen harvoin joutuu, ja hän olisi voinut kadottaa puolet armeijaansa, mutta ei vallottaa Smolenskia. Meidän joukkomme tappelivat ja tappelivat harvinaisen lujasti. Minä pidätin ja kuritin heitä 15 tuhannella yli 35 tuntia, vaan hän ei tahtonut pysyä paikoillaan 14 tuntia. Tämä on häpeällistä ja tahra armeijallemme eikä hänen minun mielestäni pitäisi elääkään maailmassa. Jos hän ilmottaa, että mieshukka on suuri, niin se ei ole totta; mahdollisesti 4 tuhannen paikoilla, ei enempää, vaan tuskinpa sitäkään. Minkä mahtaa, vaikka olisi kymmenenkin -- onhan sota. Sitä vastoin menetti vihollinen suunnattoman paljon.
"Olisiko maksanut vaivaa kestää vielä kaksi päivää? Ainakin olisivat he poistuneet itsestään, sillä heillä ei ollut vettä juottaa väkeään ja hevosiaan! Hän antoi minulle sanansa, ettei peräydy, mutta äkkiä lähetti sanan, että poistuu yöllä. Sillä tavoin ei voi sotia ja me voimme kohta johdattaa vihollisen Moskovaan...
"On liikkeellä huhu, että te tuumitte rauhaa. Herra varjelkoon rauhasta! Sopia semmoisten uhrausten jälkeen ja semmoisten järjettömien peräytymisten jälkeen on sama, kuin että te asetatte koko Venäjän itseään vastaan eikä kukaan meistä ilkeä häpeän tähden kantaa univormua. Jos kerran asiat ovat näin -- täytyy tapella niin kauan kuin Venäjä jaksaa ja väki pysyy jaloillaan...
"Yhden on oltava komentajana eikä kahden. Teidän ministerinne saattaa olla hyvä ministeristössä, mutta kenraali on enemmän kuin huono -- viheliäinen. Ja hänelle on uskottu koko meidän Isänmaamme kohtalo; suokaa anteeksi, että kirjotan röyhkeästi. Näkyy, ettei se rakasta hallitsijaa, vaan haluaa meidän kaikkien perikatoa, joka neuvoo solmimaan rauhaa ja ministeriä armeijan komentajaksi. Minä kirjotan teille totuuden: valmistakaa nostoväkeä. Sillä ministeri johtaa mitä mestarillisimmalla tavalla vieraan kansan perässään pääkaupunkiin. Suurta epäilyä herättää koko armeijassa herra sivus-adjutantti Wolzogen. Hänen sanotaan olevan enemmän Napoleonin kuin meidän miehemme ja hän antaa kaikessa neuvoja ministerille. Minä en ole ainoastaan kohtelias häntä kohtaan, vaan tottelen häntä kuin korpraali, vaikka olen häntä vanhempi. Tämä koskee kipeästi, mutta rakastaessani hyväntekijääni ja hallitsijaani -- tottelen. Sääli vain hallitsijaa, joka uskoo semmoisille mainion armeijan. Ajatelkaa, että me olemme peräytyessämme menettäneet väkeä uupumuksesta ja hospitaaleissa on kuudettatoista tuhatta, vaan jos olisi hyökätty eteenpäin, ei olisi sitäkään. Sanokaa Jumalan nimessä, mitä meidän Venäjämme -- meidän äitimme sanoo, kun näin pelkäämme ja mistä syystä me luovutamme niin hyvän ja uhrautuvan Isänmaamme roistoille ja sytytämme jokaiseen alamaiseen vihaa ja häpeää. Mitä arkailisimme ja ketä pelkäisimme? Minun ei ole syyni, että ministeri on horjuvainen, arka, tolkuton, hidas ja hänellä on kaikki huonot ominaisuudet. Koko armeija itkemällä itkee ja haukkuu häntä pahanpäiväisesti."
VI.
Kaikki ne lukemattomat jaotukset, joita voi havaita elämän ilmiöissä, voidaan erottaa semmoisiin, joissa on vallitsevana sisällys ja semmoisiin, joissa on vallitsevana muoto. Tämmöisiin, vastakohtana maaseudun, kunnan, läänin, jopa Moskovankin elämään, voi viedä Pietarin elämän, varsinkin salonki-elämän. Tämä elämä oli muuttumaton. V:sta 1805 me sovimme ja riitaannuimme moneen kertaan Bonaparten kanssa, laadimme perustuslakia ja kumosimme niitä, vaan Anna Pavlovnan ja Helenan salongit olivat pysyneet aivan samallaisina, kuin ne olivat olleet toinen 7 ja toinen 5 vuotta sitte. Entiseen tapaan puheltiin Anna Pavlovnan luona Bonaparten käsittämättömästä menestyksestä ja nähtiin niin hyvin hänen menestyksessään kuin myöskin Europan hallitsijoiden hänelle osottamassa hemmottelussa ilkeä salaliitto, jonka ainoana tarkotuksena oli tuottaa ikävyyttä ja häiriötä sille hovipiirille, jonka edustaja oli Anna Pavlovna. Aivan samalla tavalla kuin v. 1808 puheltiin ja ihasteltiin v. 1812 Helenan luona, jota itse Rumjantsef oli kunnioittanut käynneillään ja jota hän piti osittain älykkäänä naisena, suuresta kansasta ja suuresta miehestä ja surkuteltiin välien rikkoutumista Ranskan kanssa, joiden välien piti kuitenkin rakentua rauhalla niiden mielestä, jotka kävivät Helenan salongissa.
Viime aikoina, sen jälkeen kun hallitsija oli tullut armeijasta, muuttui mieliala näissä seurasalongeissa jonkun verran levottomaksi ja tehtiinpä mielenosotuksiakin puolin ja toisin, mutta salonkien suunta jäi entiselleen. Anna Pavlovnan seurapiiriin otettiin ranskalaisista vain juurevia legitimistejä ja isänmaallisuutta osotettiin siten, ettei pitänyt käydä ranskalaisessa teatterissa. Sotatapauksia seurattiin ahneesti ja meidän armeijastamme levitettiin mitä edullisimpia huhuja. Helenan rumjantsevilaisessa, ranskalaisessa seurapiirissä peruutettiin huhuja vihollisen ja sodan julmuuksista ja punnittiin kaikkia Napoleonin sovintoyrityksiä. Yleensä esiintyi sota Helenan salongissa tyhjänpäiväisinä mielenosotuksina, jotka päättyvät rauhaan, ja tässä salongissa vallitsi Bilibinin mielipide, joka nyt oli Pietarissa Helenan kotiväkeä (jokaisen viisaan henkilön piti olla hänen luonaan), ettei ruuti, vaan ruudin keksijät ratkaisevat asian. Tässä seurapiirissä naurettiin ivallisesti ja hyvin järkevästi, jos kohta varsin varovasti, Moskovan juhlapäiviä, josta tieto oli saapunut Pietariin hallitsijan kanssa.
Anna Pavlovnan seurapiirissä oltiin sitävastoin ihastuksissaan moskovalaisten juhlista ja ilosta ja niistä puhuttiin, kuten Plutarkos puhui vanhoista. Ruhtinas Vasili, joka yhä oli entisissä tärkeissä viroissaan, muodosti renkaan, joka yhdisti nämä kaksi vastakkaista seurapiiriä. Hän kävi _ma bonne amie_[59] Anna Pavlovnan luona ja kävi _dans le salon diplomatique de ma fille_,[60] ja kun hän myötäänsä kulki yhdestä leiristä toiseen, sotkeutui hän usein sanoissaan ja puhui Helenan luona sitä, mitä olisi pitänyt puhua Anna Pavlovnalla ja päinvastoin.
Kohta hallitsijan tulon jälkeen puheli ruhtinas Vasili kerran Anna Pavlovnalla sota-asioista ja moitti ankarasti Barclay de Tollya, mutta ei osannut sanoa, kuka olisi ollut nimitettävä ylipäälliköksi. Eräs vieraista, joka tunnettiin nimellä _un homme de beaucoup de mérite_[61] ja joka kertoi nähneensä Pietarin nostoväen päälliköksi äsken valitun Kutusovin, uskalsi varovasti lausua arvelunaan, että Kutusof olisi se mies, joka täyttäisi kaikki vaatimukset.
Anna Pavlovna hymähti surullisesti ja huomautti, ettei Kutusof ollut tuottanut hallitsijalle mitään muuta kuin ikävyyttä.
-- Minä koetin puhumalla puhua aatelisklubissa, -- keskeytti ruhtinas Vasili, -- mutta minua ei kuunneltu. Minä sanoin, ettei hänen valintansa nostoväen päälliköksi ole hallitsijan mieleen. Mutta minua ei kuultu.
-- Se on suorastaan vastustamisvimmaa -- jatkoi hän. -- Ja mistä syystä? Kaikki johtuu siitä, että me haluamme apinoida moskovalaisten tyhmää iloa, -- sanoi ruhtinas Vasili sotkeutuen hetkeksi ja unohtaen, että moskovalaisten iloa olisi pitänyt pilkata Helenan luona, vaan Anna Pavlovnalla olla niistä ihastuksissaan. Mutta hän samassa korjasi erehdyksensä. -- Onko nyt Kutusovin, Venäjän vanhimman kenraalin, sopivaa istua rahatoimikamarissa, _et il en restera pour sa peine_.[62] Voiko nimittää ylipäälliköksi miestä, joka ei voi nousta satulaan, nukkuu neuvotteluissa, miestä, jolla on mitä huonoimmat tavat! Kyllä hän sai hyvän maineen Bukarestissa! En puhu hänen ominaisuuksistaan kenraalina, mutta voiko tämmöisenä hetkenä nimittää miestä, joka on raihnas ja sokea, aivan sokea? Kylläpä on kaunis, sokea kenraali! Hän ei näe mitään. Vaikka sokkosilla oltaisi ... ei kerrassaan mitään!
Kukaan ei väittänyt vastaan.
24 p:nä heinäkuuta olivat hänen sanansa aivan paikallaan. Mutta 29 p:nä heinäkuuta suotiin Kutusoville ruhtinaallinen arvonimi. Ruhtinaallisen arvonimen antaminen saattoi tarkottaa sitäkin, että hänestä haluttiin päästä irti ja siitä syystä oli ruhtinas Vasilin arvostelu hänestä edelleenkin paikallaan, vaikka hän ei sitä nyt lausunutkaan julki. Mutta 8 p:nä elokuuta kutsuttiin kokoon komitea, jossa oli kenraali-sotamarsalkka Saltikof, Araktshejef, Vjasmitinof, Lopuhin ja Kotshubei ja jonka oli harkittava sota-asioita. Komitea päätti, että huono onni johtui päällikkyyden keskinäisestä eriävyydestä ja huolimatta siitä, että komiteajäsenet tiesivät Kutusovin olevan vastenmielisen hallitsijasta, ehdotti komitea Kutusovin nimitettäväksi ylipäälliköksi. Samana päivänä nimitettiin Kutusof armeijan ja sotajoukkojen miehittämän alueen täysivaltaiseksi ylipäälliköksi.
9 p:nä elokuuta tapasi ruhtinas Vasili Anna Pavlovnalla _l'homme de beaucoup de mérite. L'homme de beaucoup de mérite_ liehakoi Anna Pavlovnaa, sillä hän halusi tulla nimitetyksi naisopiston kuraattoriksi. Ruhtinas Vasili astui huoneeseen onnellisen voittajan ja tarkotustensa perille päässeen miehen näköisenä.
-- _Eh bien, vous savez la grande nouvelle. Le prince Koutouzoff est maréchal_.[63] Kaikista erimielisyyksistä on tehty loppu. Olen niin onnellinen, niin iloinen! -- puheli ruhtinas Vasili. -- _Enfin voilà un homme_,[64] -- lisäsi hän merkitsevästi ja tiukasti silmäillen kaikkia, jotka vierashuoneessa olivat.
Vaikka _l'homme de beacoup de mérite_ halusikin itselleen paikkaa, ei hän kuitenkaan voinut olla huomauttamatta ruhtinas Vasilille tämän tuonnoista moitetta. (Se oli epäkohteliaasti sekä ruhtinas Vasilia, joka oli Anna Pavlovnan vierashuoneessa, että Anna Pavlovnaa kohtaan, joka myöskin ilostui tiedosta, mutta hän ei voinut hillitä itseään).
-- _Mais on dit qu'il est aveugle, mon prince_[65] -- sanoi hän muistuttaen ruhtinas Vasilille tämän sanoja.
-- _Allez donc, il y voit assez_,[66] -- sanoi ruhtinas Vasili kumealla, nopealla äänellään ja yskien, kuten hän aina teki ratkaistessaan vaikeita kysymyksiä.
-- _Allez, il y voit assez_, -- toisti hän. -- Ja varsinkin siitä, -- jatkoi hän, -- olen minä erityisen iloinen, että hallitsija on antanut hänelle täyden vallan armeijoihin ja koko maahan, vallan, jota ei vielä milloinkaan ole ollut yhdelläkään ylipäälliköllä. Hän on toinen itsevaltias, -- päätti hän voitokkaasti hymyillen.
-- Suokoon Jumala, suokoon Jumala, -- sanoi Anna Pavlovna.
_L'homme de beaucoup de mérite_, joka oli vasta nousukas hovipiirissä, halusi imarrella Anna Pavlovnaa ja sen vuoksi hän tahtoen puolustaa hänen entistä mielipidettään tuosta arvostelusta sanoi:
-- Sanotaan, ettei hallitsija ollut mielellään antanut tuota valtaa Kutusoville. _On dit qu'il rougit comme une demoiselle à laquelle on lirait Joconde,[67] en lui disant: le souverain et la patrie vous décernent cet honneur_.[68]
-- _Peut-être que le coeur n'était pas de la partie_,[69] -- sanoi Anna Pavlovna.
-- Oo, ei suinkaan, -- puolusti ruhtinas Vasili lämpimästi. Nyt oli Kutusof hänestä miesten paras. Ruhtinas Vasilin mielestä ei Kutusof ollut ainoastaan hyvä, vaan kaikki häntä jumaloivatkin. -- Ei se ole mahdotonta, sillä hallitsija osasi ennen pitää häntä suuressa arvossa, -- sanoi hän.
-- Suokoon vain Jumala, -- virkkoi Anna Pavlovna, -- että ruhtinas Kutusof ottaisi todellisen vallan käsiinsä eikä sallisi _kenenkään_ pistää seipäitä pyörien väliin -- _des bâtons dans les roues_.
Ruhtinas Vasili oivalsi heti, ken oli _kenenkään_. Hän sanoi supattaen:
-- Tiedän varmasti, että Kutusof oli välttämättömänä ehtona vaatinut, ettei perintöruhtinas tsesarevitsh olisi armeijassa. _Vous savez ce qu'il a dit à l'empereur_?[70]
Ja ruhtinas Vasili kertoi sanat, jotka Kutusof oli muka lausunut hallitsijalle: "minä en voi häntä rangaista, jos hän tekee jotain kelvotonta enkä palkita, jos hän tekee hyvin".
-- Oo! Hän on mitä viisain mies tuo Kutusof, _je le connais de longue date_.[71]
-- Kerrotaan myöskin, -- sanoi _l'homme de beaucoup de mérite_, jolla ei vielä ollut hovitahdillisuutta, -- että ruhtinas oli pannut välttämättömäksi ehdoksi, ettei hallitsijakaan kävisi armeijassa.
Samassa kun hän oli näin sanonut, käännähti ruhtinas Vasili ja Anna Pavlovna silmänräpäyksessä hänestä ja surullisesti huoaten hänen tyhmyyttään katsoivat toisiinsa.
VII.
Samaan aikaan, kun tämä tapahtui Pietarissa, olivat ranskalaiset jättäneet Smolenskin taakseen ja saapuivat yhä lähemmä Moskovaa. Napoleonin historioitsija Thiers, samoin kuin muutkin Napoleonin historioitsijat, kertoo koettaessaan puolustaa sankariaan, että Napoleon tuli tahtomattaan marssineeksi Moskovan muurien edustalle. Hän on yhtä oikeassa kuin kaikki muutkin historioitsijat, jotka etsivät historiallisten tapausten selityksiä yhden miehen tahdosta. Hän on yhtä oikeassa kuin venäläisetkin historioitsijat, jotka vakuuttavat, että Napoleon tuli houkutelluksi Moskovaan venäläisten sotapäällikköjen taitavuuden kautta. Paitsi retrospektivisyyden (takasin vaikuttavuuden) lakia, joka esittää kaiken entisen valmistuksena tapahtuneelle tosiasialle, on tässä huomattava myöskin keskinäisyyden suhde, joka sotki koko asian. Hyvä pelaaja, joka on joutunut tappiolle shakkipelissä, on vakuutettu siitä, että hänen tappionsa johtui hänen omasta virheestään ja hän koettaa etsiä tuota virhettä pelin alusta, mutta unohtaa, että koko pelin kestäessä on pitkin matkaa tapahtunut samallaisia virheitä ja ettei ainoakaan hänen siirroistaan ollut täydellinen. Se virhe, johon hän kiinnittää huomionsa, näkyy hänelle vain siksi, että vastapelaaja on käyttänyt sitä hyväkseen. Kuinka paljon mutkikkaampi onkaan sotapeli, jota käydään jonkun ajanjakson tunnettujen olosuhteiden vallitessa, jossa ei yksi tahto johda raukeita koneita, vaan jossa kaikki johtuu erilaisten mielivaltaisuuksien lukemattomista yhteentörmäyksistä!
Smolenskin jälkeen etsi Napoleon tappelua Dorogobushin takana Vjasman luona, sitte Tsarevo-Saimishtshen luona. Mutta tapahtui, etteivät venäläiset lukemattomien asianhaarojen yhteentörmäyksen tähden voineet ryhtyä tappeluun ennen kuin Borodinossa, 112 virstan päässä Moskovasta. Napoleon antoi määräyksen marssia Vjasmasta suoraa päätä Moskovaan.
_Moscou, la capitale asiatique, de ce grand empire, la ville sacrée des peuples d'Alexandre, Moscou avec ses innombrables églises en forme de pagodes chinoises_,[72] -- tämä _Moscou_ ei antanut rauhaa Napoleonin ajatuksille. Vjasman ja Tsarevo-Saimishtshen välisellä matkalla ratsasti Napoleon kaartin, vartioväen, paashien ja adjutanttien seurassa englantilaiseen kuosiin ruokotulla haalavan keltaisella tasa-astujallaan. Esikunta-päällikkö Berthier oli jäänyt jälemmä kuulustelemaan erästä ratsuväen ottamaa venäläistä vankia. Nelistäen ja tulkki Lelorme d'Ideville mukanaan hän saavutti Napoleonin ja pysähdytti iloisin kasvoin hevosensa.
-- _Eh bien_?[73] -- sanoi Napoleon.
-- _Un cosaque de Platoff_[74] sanoo, että Platovin joukko yhtyy suureen armeijaan ja että Kutusof on nimitetty ylipäälliköksi. _Très intelligent et bavard_![75]
Napoleon hymyili, käski antamaan kasakalle hevosen ja tuomaan hänen luokseen. Hän halusi puhua itse vangin kanssa. Muutamia adjutanttia ratsasti hakemaan ja tunnin kuluttua ajoi ranskalaisessa satulassa Napoleonin eteen Denisovin Rostoville luovuttama linnaorja Lavrushka. Hänen päällään oli upseerinpalvelijan lyhyt takki, naama oli humalansekainen, veijarimaisen iloinen. Napoleon käski hänen ratsastaa rinnallaan ja alkoi kysellä:
-- Oletteko kasakka?
-- Kasakka, herra upseeri.
"_Le cosaque ignorant la compagnie dans laquelle il se trouvait, car la simplicité de Napoléon n'avait rien qui put révéler à une imagination orientale la présence d'un souverain, s'entretint avec la plus extrême familiarité des affaires de la guerre actuelle_",[76] sanoo Thiers kertoessaan tästä tapauksesta. Lavrushka oli tosiaankin juonut edellisenä päivänä itsensä ihan täyteen, jättänyt herransa päivällisettä, saanut aika selkäsaunan ja oli sitte lähetetty hakemaan kylästä kanoja, mutta oli täällä ryhtynyt rosvoamaan ja joutunut ranskalaisten vangiksi. Lavrushka oli yksi niitä raakoja, julkeita lakeijoja, jotka olivat nähneet jos jotakin, jotka pitivät velvollisuutenaan tehdä kaikki viekkaasti ja häpeämättömästi, jotka olivat valmiit toimittamaan herralleen minkälaisen palveluksen tahansa ja jotka ovelasti arvasivat herrasväen huonot ajatukset, varsinkin kunnianhimon ja pikkumaisuuden.
Jouduttuaan Napoleonin seuraan, jonka persoonan Lavrushka hyvin ja helposti tunsi, ei hän ollenkaan häikäillyt, vaan koetti kaikin voimin olla uusien isäntiensä mieliksi.
Hän tiesi varsin hyvin, että se oli itse Napoleon, vaan Napoleonin läsnäolo ei voinut hämmästyttää häntä enemmän kuin Rostovin tai ruoskia punovan vääpelinkään läsnäolo, sillä hänellä ei ollut kerrassaan mitään semmoista, jota häneltä ei olisi voinut riistää yhtä hyvin hänen oma vääpelinsä kuin Napoleonkin.
Hän lörpötteli kaikki, mitä upseerien palvelijoiden kesken oli jututtu. Paljon oli niissä perääkin. Mutta kun Napoleon kysyi häneltä, että mitä venäläiset oikeastaan ajattelevat, luulevatko he voittavansa Bonaparten tai ei, rupesi Lavrushka siristelemään silmiään ja miettimään.
Hän huomasi kysymyksessä piilevän hienon viekkauden, kuten Lavrushkan tapaiset ihmiset aina ja kaikessa haistoivat viekkautta, ja sen tähden hän murjotti vähän aikaa ääneti.