Part 8
Jäätyään yksikseen jatkoi Pierre yhä hymyilemistään. Pari kertaa kohautti hän hartioitaan, nosti kätensä siteelle ikäänkuin olisi tahtonut sen irroittaa, mutta antoi taas käden vaipua. Viisi minuuttia, mitkä hän vietti side silmillä, tuntui hänestä tunnilta. Hänen kätensä puutuivat, ja jalkansa herpoutuivat; hänestä tuntui kuin olisi hän väsynyt. Häntä kuohuttivat mitä moninaisimmat ja erilaisimmat tunteet. Hän pelkäsi sitäkin, mitä hänelle tapahtuisi ja vielä enemmän hän pelkäsi, miten voisi olla pelkoaan näyttämättä. Hän oli utelias tietämään, mitä hänelle tehdään, mitä hänelle paljastetaan; mutta ennen kaikkea hän iloitsi siitä, että oli tullut hetki, jolloin hän astuu sille uudistuksen ja reippaan hyveellisen elämän polulle, joista oli uneksinut siitä asti kun oli tavannut Josef Aleksejevitshin. Ovelta kuului voimakkaita lyöntejä. Pierre päästi siteen ja katseli ympärilleen. Huoneessa oli mustaa -- pimeätä; vain yhdessä paikassa paloi pieni lamppu jonkin valkoisen sisässä. Pierre meni lähemmäksi ja huomasi lampun olevan mustalla pöydällä, jolla myös oli kirja levällään. Kirja oli raamattu; valkoinen, missä lamppu paloi, oli ihmisen pääkallo tyhjine silmäreikineen ja hampaineen. Luettuaan ensimäiset Evankeliumin sanat: "Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä", kiersi Pierre pöydän ja huomasi suuren, jollakin täytetyn, avatun laatikon. Se oli ruumiskirstu, jossa oli luita. Häntä ei näkemänsä lainkaan kummastuttanut. Haluten astua täysin uuteen elämään, täysin entisestä eroavaan, hän oli odottanut kaikkea tavatonta, vielä tavattomampaa kuin se oli, jonka nyt näki. Pääkallo, kirstu, raamattu, -- hänestä tuntui kuin olisi hän tätä kaikkea odottanut, odottanut paljon suurempaakin. Koettaen herättää itsessään harrasta liikutusta, hän katseli ympärilleen. -- "Jumala, kuolema, rakkaus, ihmisten veljeys", -- puheli hän itsekseen, näillä sanoilla yhdistäen kuvitteluja jostakin sekavasta, mutta iloisesta. Ovi aukeni, ja joku astui huoneeseen.
Heikossa valossa, johon Pierre jo kumminkin oli ennättänyt tottua, astui esille lyhyt mies. Nähtävästi astui mies valosta pimeyteen ja siksipä hän seisahtui, siirtyi sitten varovasti pöydän luo ja laski sille pienet, nahkahansikkaiden verhoamat kätensä.
Tällä pienellä miehellä oli yllä valkea nahkaesiliina, joka peitti hänen rintansa ja osan jalkoja, kaulassa oli hänellä jokin kaulanauhan tapainen ja kaulanauhan päälle pistäysi korkea, valkea rintaröyhelö, joka reunusti hänen pitkulaisia, alaalta käsin valaistuja kasvojaan.
-- Miksi tulitte tänne? -- kysyi vastatullut Pierreltä, arvaten tämän olinpaikan kolinasta. -- Miksikä te, uskomatta valon totuuteen ja näkemättä valoa, miksi tulitte tänne, mitä meiltä tahdotte? Viisauttako, hyvettä, valistusta?
Sinä hetkenä kun ovi avautui ja tuntematon mies astui sisälle, tunsi Pierre pelkoa ja hartautta sen kaltaista, jollaista oli tuntenut lapsuudessaan, käydessänsä ripillä: hän tiesi olevansa silmästä silmään elämän tapojensa puolesta vento vieraan, mutta samalla ihmisten veljeyden perustalla läheisen ihmisen parissa. Pierre siirtyi katkonaisin henkäyksin ja tykyttävin sydämin ritoria kohti (niin nimittivät vapaamuurarit veljeä, joka valmisti kokelasta, _etsivää_ kokelasta, astumaan veljeskuntaan). Astuttuaan lähemmä tunsi Pierre ritorin tutuksi mieheksi, Smoljaninoviksi, mutta hänestä oli loukkaavaa ajatella, että tulija oli tuttava: tulija oli vain veli ja nuhteeton opettaja. Pierre ei voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, niin että ritorin oli pakko toistaa kysymyksensä.
-- Kyllä, mi ... minä ... tahdon uudistua, -- lausui Pierre vaivoin.
-- Hyvä, -- sanoi Smoljaninof ja jatkoi heti: -- Onko teillä käsitystä keinoista, joilla pyhä järjestömme auttaa teitä päämääränne saavuttamisessa? ... ritori sanoi tämän tyyneesti ja nopeasti.
-- Minä ... haluan ... opastusta ... apua ... uudistuksessani, -- sanoi Pierre vapisevin äänin ja ponnistaen, mikä johtui sekä liikutuksesta että tottumattomuudesta puhua venäjäksi abstraktisista asioista.
-- Mikä käsitys teillä on vapaamuurariudesta?
-- Minun käsitykseni mukaan on vapaamuurarius fraternité ja ihmisten yhden vertaisuus, johon hyveelliset tarkoitusperät yhtyvät, -- sanoi Pierre, häveten yhä enemmän sitä, etteivät sanansa vastanneet hetken juhlallisuutta. -- Minun käsitykseni mukaan...
-- Hyvä, -- sanoi ritori kiireesti, ollen nähtävästi tähän vastaukseen täysin tyytyväinen. -- Oletteko etsinyt keinoja päämääränne saavuttamiseen uskonnosta?
-- En, pidin uskontoa vääränä, enkä seurannut sen määräyksiä, -- sanoi Pierre niin hiljaa, ettei ritori kuullut hänen sanojaan, ja kysyi sentähden, mitä hän puhuu. -- Olin jumalankieltäjä, -- Pierre vastasi.
-- Etsitte totuutta sen tähden, että elämässänne seuraisitte sen lakeja; etsitte siis suurta viisautta ja hyviä avuja, niinkö? -- sanoi ritori hetken vaitiolon jälkeen.
-- Niin, niin, -- vahvisti Pierre.
Ritori rykäsi, pani kätensä ristiin rinnalle ja alkoi puhua:
-- Nyt olen pakoitettu paljastamaan veljesliittomme päätarkoituksen. Ja jos se sopii teidän tarkoitukseenne, niin hyödytte veljeskuntaamme liittymällä. Ensimäinen ja suurin tarkoitusperä ja samalla veljeskuntamme perustus, jolle se on rakennettu ja jota ei mikään inhimillinen voima saata hävittää, on polvesta polveen säilynyt perimätieto eräästä tärkeästä salaisuudesta ... muinaisimmilta vuosisadoilta; se on kulkenut tällä tavoin perintönä aina ensimäisestä ihmisestä meihin asti, josta salaisuudesta kenties riippuu ihmissukukunnan kohtalo. Mutta koska tämä salaisuus on sen laatuinen, ettei kukaan voi sitä tietää ja hyväkseen käyttää, ellei hän pitkällisen ja uutteran oman itsensä puhdistamisen kautta ole siihen valmistunut, niin eivät kaikki voi toivoa sitä pian saavuttavansa. Siksipä on meillä toinen tarkoitus, joka perustuu siihen, että valmistamme jäseniämme mahdollisuuden mukaan ojentamaan sydämensä, puhdistamaan ja valistamaan järkensä niillä keinoilla, mitkä meille perimätietona ovat paljastaneet tämän salaisuuden etsimisessä vaivan nähneet miehet, ja tämän kautta teemme heidät kykeneviksi tajuamaan tuota samaista suurta salaisuutta.
Puhdistettuamme ja ojennettuamme omat jäsenemme on kolmantena pyrintönämme ojentaa myös koko ihmissuku, sille esimerkkiä esittäen jäsentemme jumalanpelon ja hyveellisyyden muodossa ja näin koetamme kaikin voimin maailmassa vallitsevaa pahuutta vastustaa. Miettikää tätä ja minä tulen taas luoksenne, -- sanoi hän ja läksi huoneesta.
-- Maailmassa vallitsevaa pahuutta vastustaa ... toisti Pierre, ja hänelle kuvastui tuleva toimintansa tällä elämänuralla. Hän näki sielunsa silmillä sellaisia ihmisiä, jollainen hän itse oli ollut kaksi viikkoa sitten, ja hän oli ajatuksissaan pitävinään heille opettavaista, neuvovaa puhetta. Hän näki syntisiä ja onnettomia ihmisiä, joita hän auttoi sanoin ja töin; näki sortajia, joilta hän pelasti heidän uhrinsa. Kolmesta ritorin mainitsemasta tarkoitusperästä tämä viimeinen -- ihmissuvun parantaminen, oli Pierren sydämelle erikoisen läheinen. Tuo jonkinlainen tärkeä salaisuus, josta ritori oli puhunut, ei näyttänyt oleelliselta, vaikkakin se kiihoitti hänen uteliaisuuttaan; ja toinen tarkoitus taas, oman itsensä puhdistaminen ja parantaminen kiinnitti vain vähän hänen mieltään, sillä tänä hetkenä hän nautti siitä, että hän tunsi itsensä jo täysin parantuneeksi entisistä synneistään ja valmiiksi tekemään yksinomaan hyvää.
Puolen tunnin kuluttua ritori palasi antamaan kokelaalle ne Salomonin temppelin seitsemää porrasta vastaavat seitsemän hyvettä, joita jokaisen vapaamuurarin tuli itsessään kasvattaa. Nämä hyveet olivat: 1) _vaatimattomuus_, veljeskunnan salaisuuden säilyttäminen, 2) _kuuliaisuus_ lahkon ylimpiä virkamiehiä kohtaan, 3) hyvä käytös, 4) rakkaus ihmiskuntaan, 5) miehuullisuus, 6) anteliaisuus ja 7) rakkaus kuolemaan.
-- _Seitsemänneksi_ pyrkikää, -- sanoi ritori, -- alituisesti ajattelemalla kuolemaa päästä siihen, ettei se enää näyttäisi teistä hirmuiselta viholliselta, vaan ystävältä ... joka vapauttaa tästä kurjasta elämästä hyveellisyyden vaivoissa riutuvan sielun, viedäkseen sen palkinnon ja rauhan majoihin.
-- "Niin, niin sen täytyy olla", -- ajatteli Pierre, kun ritori nämä sanat lausuttuaan uudestaan läksi hänen luotaan jättäen hänet yksinäisiin mietteisiin. -- "Niin sen täytyy olla, mutta olen vielä niin heikko, että rakastan elämääni, jonka tarkoitus nyt vasta vähitellen minulle selvenee". -- Mutta muut viisi hyvettä, jotka Pierre sormillaan laskien muisti, tunsi hän sielussaan: sekä _miehuullisuuden, anteliaisuuden, hyvän käytöksen, rakkauden ihmiskuntaan_ että ennen kaikkea _kuuliaisuuden_, mikä muuten ei hänestä velvollisuudelta näyttänytkään, vaan onnelta. (Hänestä oli nyt niin ihanaa vapautua omasta tahdosta ja alistaa se sen ja niiden tahdolle, jotka tunsivat inttämättömän totuuden). Seitsemännen hyveen Pierre oli unohtanut eikä mitenkään voinut sitä muistaa.
Kolmannen kerran ritori palasi pikemmin ja kysyi Pierreitä, oliko hän yhä luja aikomuksessaan ja päättikö alistua kaikkeen, mitä häneltä vaaditaan.
-- Olen valmis kaikkeen, -- Pierre sanoi.
-- Vielä täytyy teille ilmoittaa, -- sanoi ritori, -- ettei veljeskuntamme ja'a opetustaan ainoastaan sanoin, vaan muillakin keinoilla, jotka totiseen viisauden ja hyveen etsijään vaikuttavat kenties voimakkaammin kuin vain sanalliset selitykset. Tämän kappelikammion koristuksineen, jotka näette, pitäisi jo selittää sydämellenne, jos se on vilpitön, enemmän kuin sanat; luullakseni tulette näkemään myöhempänäkin oppiaikananne senkaltaista selityksen tapaa. Veljeskuntamme jäljittelee muinaisia seuroja, jotka ilmaisivat oppinsa hieroglyyfeillä. Hieroglyyfi on, -- sanoi ritori, -- jonkinlaisen aistimilla havaitsemattoman esineen nimitys, joka esine sisältää kuvailemansa kaltaisia ominaisuuksia.
Pierre tiesi varsin hyvin, mitä hieroglyyfi on, mutta ei tohtinut puhua. Hän vaiti ollen kuunteli ritoria, tuntien kaikesta, että heti kokeet alkavat.
-- Jos olette luja, täytyy minun ryhtyä teidän valmistamiseenne, virkkoi ritori, läheten Pierreä. -- Auliuden merkiksi pyydän teidän antamaan minulle kaikki arvoesineenne.
-- Mutta minulla ei ole mitään mukanani, -- sanoi Pierre, arvellen, että häntä vaaditaan luovuttamaan kaikki, mitä hänellä on.
-- Luovutatte sen, mitä mukananne on: kellon, rahat, sormukset...
Pierre kopeloi kiireesti kukkaron ja kellon, mutta ei voinut saada pitkään aikaan irti vihkisormusta lihavasta sormestaan. Kun kaikki oli luovutettu, vapaamuurari virkkoi:
-- Kuuliaisuuden merkiksi pyydän teidän riisuutumaan.
Pierre otti yltään hännystakin, liivit ja vasemman saappaan ritorin osoituksen mukaan. Vapaamuurari avasi paidan hänen vasemman rintansa kohdalta ja, kumartuen, nosti vasemman jalan lahkeen yläpuolelle polven. Hätäisesti tahtoi Pierre riisua oikeankin saappaan ja kääriä housunsa, säästääkseen tästä vaivasta hänelle tuntemattoman ihmisen, mutta vapaamuurari sanoi, ettei tarvitse, ja antoi tohvelin hänen vasempaan jalkaansa. Kädet riipuksissa, jalat harillaan seisoi Pierre ritori-veljen edessä, odotellen tältä uusia määräyksiä. Vastustamattomasti ilmestyi hänen huulilleen hymy, josta kuvastui lapsellisen kainoa häveliäisyyttä, epäilyä ja oman itsensä ivaamista.
-- Ja vihdoin, puhtaan sydämen tunnustukseksi pyydän teidän ilmaisemaan minulle suurimman intohimonne, -- sanoi tämä.
-- Intohimoni! -- Niitä minulla _on ollut_ niin paljon, -- Pierre sanoi.
-- Sen himon, joka enemmän kuin toiset on pakoittanut teidät horjahtelemaan hyveen poluilta, -- sanoi vapaamuurari.
Pierre vaikeni epäröiden.
"Viinikö? Ylönsyöminen? Joutilaisuus? Laiskuus? Kiivaus? Häijyys? Naiset?" -- luetteli hän paheitaan, ajatuksissaan kutakin punniten ja tietämättä, mille antaisi etusijan.
-- Naiset, -- Pierre lausui hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.
Vapaamuurari ei hievahtanutkaan ja oli pitkän aikaa puhumatta tämän vastauksen kuultuaan. Vihdoin siirtyi hän Pierren luo, otti pöydällä olevan liinan ja sitoi hänen silmänsä.
-- Viimeisen kerran sanon teille; kääntäkää kaikki huomionne itseenne, pankaa tunteenne kahleihin, älkääkä etsikö autuutta intohimoissa, vaan sydämessänne. Autuuden lähde ei ole ulkopuolella meitä, vaan sisässämme...
Pierre tunsi jo itsessään tämän virkistävän autuuden lähteen, joka nyt riemulla ja hartaudella kokonaan täytti hänen sielunsa.
IV.
Pian tämän jälkeen saapui pimeään kappeliin Pierreä noutamaan, ei enää äskeinen ritori, vaan toimitsija Villarski, jonka Pierre tunsi äänestä. Uusiin kysymyksiin hänen aikeensa lujuudesta Pierre vastasi: "Kyllä, kyllä, suostun", -- ja kasvot loistavina lapsellisesta hymystä, lihava rinta avoinna, epätasaisesti ja arasti astellen, toisessa jalassa saapas, toisessa tohveli, läksi Pierre eteenpäin Villarskin asettama miekka paljaalla rinnallaan. Huoneesta lähdettiin häntä viemään käytäviä pitkin, kuljettiin milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, ja lopulta saatettiin hänet kokoushuoneen ovelle. Villarski yskähti, hänelle vastattiin vapaamuurarin tavallisilla vasaran koputuksilla, ovi heidän edessään avautui. Joku kyseli häneltä bassoäänellä (Pierren silmät olivat yhä peitetyt) kuka hän on, missä ja koska syntynyt? j.n.e. Sitten alettiin häntä taas viedä jonnekin, silmiä siteestä päästämättä, ja käydessä puhuttiin hänelle vertauskuvissa hänen vaelluksensa vaivoista, pyhästä ystävyydestä, iankaikkisesta maailman Luojasta, miehuullisuudesta, jolla hänen piti kestää vaivat ja vaarat. Tämän kulun kestäessä Pierre huomasi, että häntä kutsuttiin milloin _etsijäksi_, milloin _ikävöiväksi_, milloin _vaatijaksi_ ja aina kolkutettiin eri tavalla vasaroilla tai miekoilla. Kun hänet oli kuljetettu jonkin esineen luo, hän huomasi, että tapahtui hämminkiä ja sekaannusta hänen taluttajainsa joukossa. Hän kuuli, miten kuiskaamalla riideltiin hänen ympärillään, ja miten eräs kiven kovaan intti, että hänet oli kuljetettava jonkin maton poikki. Tämän jälkeen otettiin hänen oikea kätensä ja asetettiin jollekin esineelle, vasemmalla käskettiin hänen kiinnittää harppi vasempaan rintaansa ja käskettiin hänen, toistamalla toisen lukemat sanat, tehdä uskollisuusvala veljeskunnan laeille. Sitten sammutettiin kynttilät ja sytytettiin väkiviinalamppu, kuten Pierre hajusta tunsi, ja sanottiin että hän saa nähdä pienen valon. Side poistettiin silmiltä, ja Pierre näki kuin unessa väkiviinaliekin heikossa valossa muutamia ihmisiä, jotka, samallaiset esiliinat vyöllä kuin ritorillakin, seisoivat hänen edessään, pitäen koholla hänen rintaansa suunnatuita miekkoja. Heidän keskellään seisoi mies, yllä valkea, vereen tahriitunut paita. Tämän nähtyään Pierre rinnoin liikahti eteenpäin, kohti miekkoja, haluten niihin syöksyä. Mutta miekat väistyivät hänestä, ja heti pantiin taas side hänen silmilleen.
-- Nyt sinä näit pienen valon, -- sanoi hänelle ääni. Sitten sytytettiin jälleen kynttilät, sanottiin että hänen täytyi nähdä täydellinen valo, otettiin taas side silmiltä, ja samalla toistakymmentä ääntä äkkiä lausui: _sic transit gloria mundi_.[12]
Pierre alkoi vähitellen tointua ja selvemmin nähdä huoneen, jossa hän oli, ja siinä olevat ihmiset. Pitkän, mustalla peitetyn pöydän ääressä istui arviolta kaksitoista miestä, kaikki puettuina samallaisiin pukuihin kuin nekin, jotka Pierre oli ennen nähnyt. Muutamat olivat hänelle tuttuja Pietarin seurapiireistä. Puheenjohtajan paikalla istui tuntematon nuori mies erikoinen risti kaulalla. Oikealla istui italialainen abotti, jonka Pierre kaksi vuotta sitten oli nähnyt Anna Pavlovnan luona. Vielä oli siellä eräs sangen arvokas, ylhäinen virkamies ja muuan sveitsiläinen kotiopettaja, joka ennen oli palvellut Kuragineilla. Kaikki olivat juhlallisen vakavat ja kuuntelivat vaiti ollen puheenjohtajaa, jolla oli kädessä vasara. Seinään oli tehty palava tähti, pöydän toisella puolella oli pieni erilaisilla kuvioilla koristettu matto, toisella oli jokin alttarin tapainen raamattuineen ja pääkalloineen. Pöydän ympärillä oli 7 suurta kynttiläjalkaa, jotenkin samallaisia kuin kirkoissa käytetyt. Kaksi veljistä vei Pierren alttarin luo, asetti hänen jalkansa suorakulmaiseen asentoon ja käski hänen laskeutua pitkälleen selittäen, että hän täten heittäytyy temppelin porteille.
-- Hänen pitää ensin saada lapio, -- sanoi kuiskaten muuan veli.
-- Ah! olkaahan, älkää sekoittako, -- sanoi toinen.
Pierre katseli ympärilleen ällistyneillä, lyhytnäköisillä silmillään, tottelematta käskyä, ja äkkiä valtasi hänet epäilys. "Missä olen? Mitä teen? Eikö minusta tehdä pilkkaa? Enkö sittemmin häpeä tätä muistellessani?" Mutta tämä epäilys kesti vain silmänräpäyksen. Pierre katseli häntä ympäröivien henkilöiden vakavia kasvoja, muisti kaikki, mitä hän jo oli läpikäynyt ja ymmärsi, ettei puolitiehen voi pysähtyä. Hän kauhistui epäluuloaan ja saadakseen takaisin entisen hartauden tunteen laskeutui temppelin ovelle. Ja tosiaan valtasi hänet vielä entistä voimakkaampi hartauden tunne. Kun hän oli siinä jonkun aikaa maannut, käskettiin hänen nousta ja puettiin hänen ylleen samallainen valkea nahkaesiliina kuin oli muillakin, annettiin hänelle lapio käteen ja kolme paria hansikkaita, ja nyt kääntyi suurmestari häneen. Suurmestari kehoitti häntä huolehtimaan, ettei mikään tahraisi tämän esiliinan valkeutta, esiliinan, joka kuvasi lujuutta ja puhtautta, sitten puhui hän arvoituksenalaisesta lapiosta, jolla hän kehoitti Pierreä puhdistamaan sydämensä paheista ja suopeasti tasoittamaan lähimäistensä sydämiä. Ensimäisistä miesten hansikkaista hän sanoi, ettei Pierre niiden merkitystä voi tietää, vaan on hänen ne säilytettävä, toisista miesten hansikkaista hän sanoi, että Pierren piti ne panna käsiinsä kokouksiin ja vihdoin kolmansista, naisten hansikkaista hän lausui: "Rakas veli, nämäkin naisen hansikkaat kuuluvat teille. Antakaa ne sille naiselle, jonka paraimmaksi katsotte. Tällä lahjalla vakuutatte sydämenne puhtautta sille, jonka valitsette itsellenne ansiokkaaksi muurarittareksi." Ja oltuaan hetken aikaa vaiti hän lisäsi: -- "Mutta varo, rakas veli, etteivät kaunista nämä hansikkaat likaisia käsiä". Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan näytti suurmestari Pierren mielestä hämmentyneen. Pierre joutui vielä enemmän hämilleen, punehtui kyyneliin saakka, niinkuin lapset punehtuvat, alkoi levottomasti katsella ympärilleen, ja syntyi kiusallinen hiljaisuus.
Tämän hiljaisuuden keskeytti eräs veljistä, joka vieden Pierren matolle, alkoi vihosta lukea hänelle selityksiä kaikista maton kuvioista: auringosta, kuusta, vasarasta; lyijyluodista, lapiosta, möhkäle- ja kuutiokivestä, pylväästä, kolmesta ikkunasta j.n.e. Sitten määrättiin Pierrelle paikka, näytettiin hänelle veljeskunnan tuntomerkit, ilmaistiin tunnussana ja käskettiin lopuksi istumaan. Suurmestari alkoi lukea ohjesääntöjä. Säännöt olivat sangen pitkät, eikä Pierre ilon, liikutuksen ja häpeän vuoksi kyennyt ymmärtämään mitä luettiin. Hän tajusi vain viimeiset sanat, jotka painuivat hänen muistiinsa.
"Pyhäköissämme emme tiedä muita portaita", -- luki suurmestari, -- "paitsi ne, jotka ovat hyveen ja paheen välillä. Varo tekemästä minkäänlaista erotusta, joka rikkoo yhdenvertaisuuden. Riennä apuun veljelle kuka hyvänsä hän onkin, ojenna harhailevia, nosta lankeavia äläkä koskaan haudo pahoja aikeita tai vihaa veljeä kohtaan. Ole nöyrä ja kohtelias. Herätä jokaisessa sydämessä hyveen tuli. Ja'a onni lähimäistesi kanssa, älköönkä koskaan kateutta syntykö tästä puhtaasta nautinnosta. Anna anteeksi vihollisellesi, älä hänelle kosta, paitsi tietysti hyvää tekemällä. Täytettyäsi näin korkeimman lain, sinä löydät muinaisen, sinulta hukkaan menneen suuruuden jäljet."
Hän lopetti ja noustuaan syleili ja suuteli Pierreä. Ilon kyyneleet silmissä katseli Pierre ympärilleen tietämättä, mitä vastaisi onnen toivotuksiin ja uusille tuttavilleen, jotka hänet ympäröivät. Hän ei hyväksynyt mitään tuttavuuksia; kaikkia ihmisiä hän piti ainoastaan veljinään, joiden kera kärsimättömyydestä palaen halusi ryhtyä työhön.
Suurmestari koputti vasaralla, kaikki istuutuivat paikoilleen ja eräs luki saarnan nöyryyden tarpeellisuudesta.
Suurmestari ehdotti, että täytettäisi viimeinen velvollisuus, ja arvokas, ylhäinen virkamies, jota kutsuttiin almujen kerääjäksi, alkoi kiertää veljestä veljeen. Pierreä halutti merkitä almulistalle kaikki mukanansa olevat rahat, mutta hän pelkäsi osottavansa tällä ylpeyttä ja kirjoitti vain niin paljon kuin muutkin.
Istunto päättyi ja kotimatkalla näytti Pierrestä kuin olisi hän palannut joltakin kaukaiselta matkalta, jolla oli viettänyt kymmeniä vuosia, muuttunut perinpohjin ja luopunut entisistä elämäntavoistaan ja tottumuksistaan.
V.
Seuraavana päivänä veljeskuntaan ottamisensa jälkeen Pierre istui kotona lukien ja koettaen perusteellisesti saada selville sen neliön merkitystä, jonka yksi sivu kuvasi Jumalaa, toinen siveys- ja kolmas luonnonlakeja sekä neljäs kaikkea sekaisin. Tuon tuostakin irtaantui hän ajattelemasta kirjaa ja neliötä ja muodosteli mielikuvituksessaan uuden elämän suunnitelmaa. Eilen oli hänelle veljeskunnassa sanottu, että hallitsijan kuuluviin oli ehtinyt huhu kaksintaistelusta ja että Pierren olisi viisainta jättää Pietari. Pierre päättikin matkustaa eteläisille tiloilleen ja toimia siellä talonpoikiensa hyväksi. Hän paraillaan riemumielin ajatteli tätä uutta elämää, kun odottamatta astui huoneeseen ruhtinas Vasili.
-- Ystäväni, mitä olet tehnyt Moskovassa? Miksi jouduit riitaan Helenan kanssa, rakkaani? Olet hairahtunut, -- puheli ruhtinas Vasili astuessaan huoneeseen. -- Olen saanut kaikki tietää, voin sinulle sanoa varmaan, että Helena on edessäsi viaton kuin Kristus juutalaisten edessä.
Pierre tahtoi vastata, mutta ruhtinas Vasili keskeytti hänet.
-- Ja miksi et kääntynyt suoraan ja yksinkertaisesti minun puoleeni kuin ystävän? Tiedän kaikki, ymmärrän kaikki, -- sanoi hän, -- käyttäydyit kuin sopiikin miehen, jolla on herkkä kunniantunto, mutta ehkä liian hätäisesti, mutta tätä emme tuomitse. Mutta muista, millaiseen asemaan saatat hänet ja minut koko seurapiirin silmissä, niin ja vieläpä hovinkin, -- lisäsi hän alentaen ääntään. -- Helena asuu Moskovassa, sinä täällä. Tiedä, rakkaani, -- hän veti hänet kädestä istumaan, -- tässä on joku väärinkäsitys; luullakseni tunnet sen itsekin, Kirjoita heti minun kanssani kirje, ja hän saapuu tänne, kaikki selviää, ja sen sanon sinulle, voit hyvin helposti tämän kärsiä, rakkaani.
Ruhtinas Vasili katsahti kehoittavasti Pierreen.
-- Luotettavista lähteistä olen kuullut, että leskikeisarinna alusta alkain mielenkiinnolla on seurannut tätä juttua. Tiedäthän, hän on hyvin suosiollinen Helenalle.
Jonkun kerran oli Pierre aikonut avata suunsa, mutta toisaalta ei ruhtinas Vasili antanut tähän aikaa ja toisaalta Pierre itse pelkäsi ruveta puhumaan niin päättävän kieltävästi ja myöntymättömästi kuin hän kumminkin lujasti oli päättänyt vastata apelleen. Sitä paitsi muistuivat hänen mieleensä vapaamuurarien sääntöjen sanat: "ole nöyrä ja kohtelias". Hän rypisteli kasvojaan, punehtui, nousi ja istuutui, taistellen sielussaan elämänsä vaikeinta taistelua -- pitikö hänen sanoa ikävyyksiä, sanoa toista kuin tuo mies odotti, olipa hän ken tahansa. Hän oli niin tottunut tottelemaan ruhtinas Vasilin leväperäisen itsetietoista ääntä, että hän nytkin tunsi olevansa voimaton sitä vastustamaan; mutta hän tunsi myös, että siitä, mitä hän ensi hetkenä sanoo, riippuu hänen koko vastainen kohtalonsa: lähteekö hän kulkemaan vanhaa, entistä polkua, vaiko tuota uutta, jonka niin houkuttelevana vapaamuurarit olivat hänelle näyttäneet, ja jolla hän lujasti uskoi löytävänsä syntymisen uuteen elämään.
-- No, rakkaani, -- sanoi ruhtinas Vasili leikkisästi, sanoppa minulle: "suostun", ja minä kirjoitan hänelle omassa nimessäni, ja mepä vedämme ison apajan.
Mutta ruhtinas Vasili ei ennättänyt lausua sukkeluuttaan loppuun, kun Pierre, kasvot raivosta vääntyneinä, jolloin hän muistutti isäänsä, seuralaisensa silmiin katsomatta, kuiskaten lausui: