Part 6

Kaikkien huomio oli keskittynyt Rostoviin. Hänen laskuunsa oli 1600 ruplan asemasta merkitty jo pitkä rivi numeroita, joista Rostof oli yhteenlaskemalla saanut 10,000 ruplaa, mutta hänen arvelunsa mukaan nousi summa kaikkiaan jo ainakin 15,000:teen ruplaan. Todellisuudessa nousi summa jo yli 20,000. Dolohof ei enää kuunnellut eikä kertoellut kaskuja; hän seurasi Rostovin jokaista kädenliikettä ja vilkasi toisinaan hätäisesti Rostovin velkaluetteloon. Hän oli päättänyt jatkaa pelaamista siksi kunnes velka nousisi 43,000 ruplaan. Tämän luvun hän oli valinnut sentähden, että Sonjan ja hänen oma ikänsä yhteenlaskettuna oli 43. Rostof istui pää käsien varassa, nojaten viinin ja liidun tahrimaan pöytään, jolla virui levällään kortteja. Hän ei voinut hetkeksikään irtautua erään kiusoittavan mielialan vallasta: nuo suuriluiset, punakat, karvaiset kädet, nuo kädet, joita hän sekä rakasti että vihasi, pitivät häntä vallassaan.

"Kuusisataa ruplaa, ässä, kulma, yhdeksäinen ... mahdoton on päästä omilleen!... Ja miten olisi hauskaa kotona... Pata-sotamies ... se on mahdotonta! Ja miksi hän tämän tekee minulle?" ... ajatteli ja muisteli Rostof. Toisinaan hän asetti suuren panoksen, mutta Dolohof kieltäytyi kääntämästä kortteja ja määräsi itse panoksen suuruuden. Rostof totteli, ja milloin rukoili hän Jumalaa, kuten ennen taistelun riehuessa Amstettenin sillalla, milloin ennusteli, että se kortti, joka pöydän alle pudonneista, rypistyneistä korteista ensimäisenä sattuu hänen käteensä, pelastaa hänet; milloin taas laski husaari takkinsa pauloja ja päätti asettaa koko häviönsä määrän kortille, jossa on yhtä monta silmää kuin hänen takissaan paulaa, milloin apua anoen vilkuili muihin pelureihin, milloin katsahti Dolohovin kylmän jäykkiin kasvoihin ja koetti tunkeutua hänen sielunsa sisimpään.

"Tietäähän hän, mitä minulle merkitsee tämä häviö. Eihän hän toki saata toivoa minun perikatoani? Onhan hän ollut ystäväni. Olenhan häntä rakastanut... Mutta eihän se ole hänen syynsä; mitä saattaa hän tehdä, kun kerran onnetar häntä suosii? Enkä minäkään ole syypää", -- puheli Rostof itsekseen. -- "En ole tehnyt mitään pahaa. Olenko sitten jonkun tappanut, jotakuta loukannut, jollekulle toivonut onnettomuutta? Miksi siis tällainen kauhea onnettomuus? Ja koska se sitten alkoi? Aivan äskenhän astuin tämän pöydän ääreen ja toivoin voittavani satasen ruplaa, joilla olisin ostanut lippaan äidille nimipäivälahjaksi, ja sitten aijoin heti lähteä kotiin. Olin niin onnellinen, niin vapaa, iloinen! Enkä silloin ymmärtänyt, miten olin onnellinen! Ja milloin tämä onnen aika loppui, ja milloin alkoi tämä kauhea tila? Miten tämä muutos tapahtui? Koko ajanhan olen istunut tässä samalla paikalla, tämän pöydän ääressä, ja samalla tavalla olen valinnut ja siirrellyt kortteja ja katsellut noita suuriluisia, näppäriä käsiä. Milloin tämä on tapahtunut, ja mitä oikeastaan on tapahtunut? Olen terve, voimakas ja yhä ennallani, ja istun yhä entisellä paikallani. Ei, se on mahdotonta! Varmaankin päättyy kaikki hyvin."

Hän oli punakka ja aivan hiessä, vaikka huoneessa ei ollutkaan kuuma. Hänen kasvonsa olivat kauhean ja surkean näköiset, erityisemmin sentähden, että hän turhaan koetti tekeytyä rauhalliseksi.

Rostovin häviö nousi jo tuohon hirvittävään summaan, 43 tuhanteen ruplaan. Hän oli jo valmistanut kortin, jolle oli asettanut kolme tuhatta ruplaa, jotka juuri oli saanut, kun Dolohof napautti korttipakalla pöytään, sysäsi kortit sivuun, otti liidun ja alkoi selvällä, miehekkäällä käsialallaan laskea yhteen Rostovin häviöitä niin että liitu siruina räiskyi.

-- Illalliselle, illalliselle, jo on aika! Tuossapa ovat mustalaisetkin!

Huoneeseen astui todellakin tummia miehiä ja naisia, jotka puhelivat jotain mustalaisella korostuksellaan ja toivat tullessaan huoneeseen kylmän hohkan. Rostof käsitti, että kaikki oli lopussa; mutta siitä huolimatta hän sanoi rauhallisesti:

-- Etkö siis enää pelaa? Ja minulla kun oli valmiina erinomainen kortti. -- Tuntui kuin hänestä tärkeintä olisi ollut pelaamisen hauskuus.

"Kaikki on lopussa, olen mennyttä miestä", -- Rostof ajatteli. -- "Nyt vain luoti otsaan -- muu ei auta", -- ja kaikesta tästä huolimatta hän sanoi iloisella äänellä:

-- Käännähän toki vielä yksi kortti.

-- Hyvä, -- vastasi Dolohof, lopetettuaan laskemisensa, -- hyvä! olkoon menneeksi 21 ruplaa, -- hän sanoi, osoittaen 21 numeroa joka summassa oli yli 43 tuhannen, otti korttipakan ja alkoi kääntää. Rostof taittoi nöyrästi kortin kulman ja kirjoitti sille 21 ruplaa aikomainsa 6000 ruplan asemasta.

-- Minulle on samantekevä, -- hän sanoi, -- huvittaisipa vain tietää, miten käy tämän kymmenikön.

Dolohof ryhtyi vakavana kääntämään kortteja. Voi, miten Rostof tällä hetkellä vihasi noita punertavia, lyhytsormisia, karvaranteisia käsiä, jotka pitivät häntä vallassaan... Kymmenikkö kääntyi Rostoville.

-- 43 tuhatta teiltä saatavaa, kreivi, -- sanoi Dolohof kiskotellen ja nousi pöydän äärestä. -- Jopa väsyttää tällainen pitkä istuminen, -- hän lisäsi.

-- Jopa vain, väsynyt olen minäkin, -- sanoi Rostof.

Dolohof keskeytti hänen puheensa, aivan kuin olisi tahtonut hänelle huomauttaa, miten sopimatonta hänen on laskea leikkiä:

-- Milloin suvaitsette toimittaa rahat, kreivi? -- hän tokasi.

Rostof lensi tulipunaiseksi ja pyysi Dolohovin seuraamaan itseään viereiseen huoneeseen.

-- En voi heti koko summaa suorittaa, otathan vekselin, -- Rostof sanoi.

-- Kuulehan Nikolai, -- sanoi Dolohof, hymyillen avonaisesti ja katsellen Rostovia silmiin, -- tunnethan sananlaskun: "Onni pelissä, -- onnettomuus rakkaudessa". Serkkusi on sinuun rakastunut. Kyllä tiedän.

"Ah! Kauheata on tuntea itsensä niin sidotuksi tuohon mieheen", ajatteli Rostof. Hän käsitti, miten kovan iskun hän häviöllään tuottaa isälleen ja äidilleen; hän käsitti, miten suloista olisi vapautua kaikesta tästä, ja hän käsitti senkin, että Dolohof tiesi voivansa vapauttaa hänet tästä häpeästä ja surusta ja siitä huolimatta hän leikki hänen kanssaan kuin kissa hiirellä.

-- Sinun serkkusi ... -- alkoi taas Dolohof; mutta Rostof keskeytti hänet:

-- Minun serkullani ei ole tähän asiaan mitään osaa, jätä hänet rauhaan! -- huusi Rostof raivoissaan.

-- Milloin siis suoritat? -- kysyi Dolohof.

-- Huomenna; -- sanoi Rostof ja poistui huoneesta.

XV.

Helppo oli sanoa "huomenna" ja pidättäytyä sopivaisuuden rajoissa; mutta kauheata oli yksin saapua kotiin, tavata sisaret, veli, äiti, isä, käydä tunnustuksille ja pyytää rahoja, joista oli kieltäytynyt kunniasanalla.

Kotona oltiin vielä valveilla. Palattuaan teatterista ja syötyään illallisen oli nuoriso kerääntynyt klaveerin ääreen. Heti kun Rostof oli tullut saliin, ympäröi hänet se runollinen rakkauden ilmakehä, joka koko talven oli täyttänyt Rostovien suojat ja joka nyt Dolohovin kosinnan ja Jogelin tanssiaisten jälkeen näytti yhä vain tiivistyneen Sonjan ja Natashan ympärille aivan kuin ilma isäsen edellä. Samat vaaleansiniset puvut yllä, joissa he olivat olleet teatterissa, seisoivat Sonja ja Natasha hymyilevän kauniina ja onnellisina klaveerin ääressä. Vera pelasi shakkia Shinshinin kanssa vierashuoneessa. Vanha kreivitär odotteli poikaansa ja miestään ja pani pasianssia erään vanhan aatelisnaisen kanssa, joka asusteli Rostovien talossa. Karritukkainen Denisof istui loistavin silmin klaveerin ääressä, toinen jalka takasojossa, ja kosketteli näppäimiä lyhyvillä sormillaan. Hän lauloi pienellä, käheällä, mutta varmalla äänellään sepittämäänsä runoa "Tenhotar" ja koetti samalla, sointuja lyöden, löytää sille sopivan säestyksen.

Sa virka mulle, tenhotar, mi voima Taas toi mun kanteloni luo, Ja sydämeeni mist' on tulen loima, Mi autuuden mun sieluhuni suo.

Hän lauloi intohimoisesti, katsellen pelästyneen onnellista Natashaa loistavilla, mustilla agaattisilmillään.

-- Ihanaa! Verratonta! -- huusi Natasha. Vielä toinen värsy, -- sanoi hän, huomaamatta Nikolaita.

"Heillä on aina vain sama meno", ajatteli Nikolai, katsahtaessaan vierashuoneeseen, missä näki Veran, äitinsä ja vanhan aatelisnaisen.

-- Hei! tuossapa on Nikolaikin! Natasha juoksi veljensä luo.

-- Onko isä kotona? -- kysyi veli.

-- Miten olenkaan iloinen tulostasi! -- sanoi Natasha, vastaamatta veljen kysymykseen, -- meillä on niin hauskaa. Vasili Dmitritsh jäi vielä päiväksi minun tähteni, tiedätkö?

-- Ei ole, isä ei ole vielä saapunut, -- vastasi Sonja Nikolain kysymykseen.

-- Koko,[11] olet jo saapunut, käy luokseni, rakkaani! -- kuului kreivittären ääni vierashuoneesta.

Nikolai meni äitinsä luo, suuteli hänen kättään, istuutui pöydän ääreen ja alkoi vaiti ollen katsella, miten äiti käänteli kortteja. Salista kuului yhä naurua ja iloisia ääniä, jotka kehoittelivat Natashaa johonkin.

-- Hyvä, hyvä, -- huusi Denisof. -- nyt ei enää auta kieltelemiset, nyt on teidän laulettava _barcarolla_, rukoilen teitä.

Kreivitär katsahti vaiti olevaan poikaansa.

-- Mikä sinun on? -- kysyi äiti pojaltaan.

-- Voih, ei mikään, -- sanoi poika, aivan kuin hän jo olisi kyllästynyt tuohon ainaiseen kysymykseen. -- Saapuuko isä pian?

-- Arvatenkin.

"Heillä on aina vain sama meno. He eivät mitään tiedä! Mihin tästä menisin?" -- ajatteli Nikolai ja lähti taas saliin, missä oli klaveeri.

Sonja istui klaveerin ääressä ja soitti Denisovin lempi-barcarollaan alkusoitelmaa. Natasha valmistautui laulamaan. Denisof katseli riemastunein silmin Natashaa.

Nikolai alkoi astella edestakasin salissa.

"Ja onpas hänelläkin halu saada sisko laulamaan! Mitä hän taitaa laulaa? Ja eihän tuossa kaikessa ole mitään iloa!" ajatteli Nikolai.

Sonja näpäytti alkusoitelman ensimäiset soinnut.

"Jumalani, olen mennyt mies, kunniaton raukka. Luoti otsaan, siinä kaikki, ei nyt ole laulun aika", ajatteli Nikolai: "Poistua? mutta minne? yhdentekevä, laulakoot!"

Synkkänä asteli Nikolai pitkin salia ja katsahti vähäväliä Denisoviin ja tyttöihin, vältellen heidän katseitaan.

-- Nikolenjka, mikä teitä vaivaa? -- näytti Sonjan tuijottava katse kysyvän. Tyttö oli heti huomannut, että jotain oli tapahtunut hänen armaalleen.

Nikolai kääntyi Sonjasta. Herkällä vaistollaan oli Natashakin ensi näkemältä huomannut veljen mielentilan. Hän oli sen huomannut, mutta tällä hetkellä hän oli niin iloinen, surut ja murheet ja nuhtelut olivat hänestä niin loitolla, että hän (mikä on niin tavallista nuorille ihmisille) tahallaan petti itseään. "Ei, olen liian iloinen tällä hetkellä turmellakseni iloni toisten suruilla", sanoi hänen sydämensä, ja hän sanoi itselleen:

-- Ei, varmaankin olen erehtynyt, hän on varmaankin yhtä iloinen kuin minäkin. -- No, Sonja, -- hän sanoi ääneen, ja lähti istumaan keskelle salia, missä hänen sanojensa mukaan oli paras kaje.

Hän kohautti päänsä, päästi kätensä rennosti sivuilleen, kuten tanssijattaret tekevät, nousi reippaasti kannoilta varpaille, astui muutaman askeleen salin keskellä ja pysähtyi.

"Tässäpä nyt olen!" näytti hän sanovan vastaukseksi Denisovin riemuitsevaan katseeseen, joka ei hetkeksikään hänestä irtautunut.

"Ja mistä hän oikeastaan riemuitsee!" -- ajatteli Nikolai, katsellessaan sisartaan. "Eikö mahda hänen olla ikävä ja eikö häntä hävettäne!"

Natasha lauloi ensimäiset nuotit; hänen kurkkunsa laajeni, rinta kohoutui, ja silmäin ilme kävi vakavaksi. Hän ei tällä hetkellä ajatellut ketään eikä mitään, ja hymyilevästä suusta heläsivät säveleet, nuo säveleet joita ken tahansa saattaa laulaa samassa tahdissa ja samoissa intervalleissa, mutta jotka siitä huolimatta tuhannesti kuultuina saattavat jättää teidät kylmiksi, mutta taas tuhannetta ensi kertaa kuullessa saattavat hytkähtelemään ja itkemään ilosta.

Natasha oli vasta sinä talvena alkanut laulaa vakavasti, erittäinkin sen jälkeen, kun Denisof oli riemastunut hänen lauluunsa. Ei hän enää laulanut lasten tapaan, hänen laulussaan ei enää ollut tuota entistä lapsellisen hullunkurista hartautta; mutta asiantuntijain sanojen mukaan hän ei vielä laulanut hyvin. -- "Ihana ääni, muttei koulutettu, on koulutettava", -- sanoivat kaikki asiantuntijat. Mutta näin he sanoivat tavallisesti vasta sitten, kun tämä kouluttamaton ääni säännöttömine hengityksineen ja vaikeine ylimenoineen jo kauvan sitten oli valjennut heläjämästä. Sen soidessa he eivät sanoneet mitään, kuuntelivat vain hurmaantuneina ja odottelivat milloin taas saisivat sitä kuulla. Tästä äänestä soi sellainen neitseellinen viattomuus, omain voimain tuntemattomuus ja sametin hieno alkuperäinen viehkeys, jotka niin täydellisesti sulautuivat laulutaidon puutteellisuuksiin, että tuntui siltä kuin olisi mahdoton mitään tässä äänessä muuttaa sitä turmelematta.

-- "Mitä tämä on?" -- ajatteli Nikolai, avaten silmänsä selälleen, kun hän kuuli sisarensa laulavan. -- "Mikä on häneen tullut? Miten hän laulaa tänäpänä?" -- hän ajatteli. Ja hetkessä oli koko hänen maailmansa keskittynyt seuraavan nuotin ja seuraavan lauseen odottamiseen, ja koko hänen elämänsä jakautui kolmeen aikamittaan: "_Oh, mio crudele affetto_... Yks, kaks, kolme ... yks... _Oh, mio crudele affetto_... Yks, kaks, kolme ... yks. Ah, elämämme on roskaa!" -- ajatteli Nikolai. -- "Kaikki, onnettomuus, rahat, Dolohof, ilkeys, kunnia -- kaikki on pötyä ... mutta tämä ainoa on todellista... No, Natasha, no, kyyhkyni! no, kalliini! ... miten saa hän nyt korkean h:n? Saipas! Jumalan kiitos!" -- ja huomaamattaan alkoi hänkin laulaa korkeata h:ta, tosin terssiä matalammalta, saadakseen siihen enemmän voimaa. "Jumalani! miten hyvin! Minäkö sen todellakin otin? miten ihanaa!" -- hän ajatteli.

Oi! miten väräeli tämä terssi, ja miten liikahti jokin paras Rostovin sielussa. Ja tämä jokin paras oli aivan riippumaton kaikesta maailmassa ja korkeampi kaikkea maailmassa. "Mitä merkitsevätkään häviöt, Dolohovit ja kunniasanat!... Kaikki pötyä! Saattaa tappaa, varastaa ja sittenkin olla onnellinen"...

XVI.

Pitkiin aikoihin ei Rostof ollut siihen määrin nauttinut musiikista kuin tänäpänä. Mutta heti kun Natasha oli lopettanut barcarollansa, muistui hänen mieleensä todellisuus. Lausumatta sanaakaan hän poistui salista ja meni alas omaan huoneeseensa. Neljännestunnin kuluttua palasi vanha kreivi klubista iloisena ja tyytyväisenä. Nikolai lähti häntä tapaamaan.

-- No, hauskaa oli? -- sanoi Ilja Andrejevitsh, hymyillen ylpeän iloisesti poikaansa katsellessaan.

Nikolai tahtoi vastata myöntäen, mutta ei voinut: hän oli vähällä pillahtaa itkuun. Kreivi sytytteli piippuaan eikä huomannut poikansa mielentilaa.

"Ah, siitä ei kumminkaan pääse!" -- ajatteli Nikolai ensimäistä ja viimeistä kertaa. Ja sitten sanoi hän äkkiä niin huolettomalla äänellä, että tunsi itsekin kehnoutensa, aivan kuin olisi pyytänyt vaunuja ajaakseen kaupungille asioilleen:

-- Isä, olen tullut luoksenne asialle. Olin jo unohtaa. Tarvitsen rahaa.

-- Vai niin, -- sanoi isä, joka oli erityisen hyvällä tuulella. -- Sanoinhan sinulle, ettei riitä. Paljonko?

-- Sangen paljon, -- vastasi Nikolai, punastuen. Ja tätä sanoessaan, oli hänen huulillaan niin tyhmän välinpitämätön hymy, ettei hän aikoihin saattanut sitä unohtaa eikä itselleen anteeksi antaa. -- Olen hiukan hävinnyt korttipelissä, toisin sanoen, paljon, vieläpä sangen paljon, 43 tuhatta.

-- Mitä? Kenelle?... Lasket leikkiä! -- huudahti vanha kreivi. Ja hänen niskansa ja takaraivonsa kävivät hetkessä tulipunaisiksi, kuten on usein laita vanhain ihmisten.

-- Lupasin maksaa huomenna, -- sanoi Nikolai.

-- No! ... -- sanoi vanha kreivi, levitti kätensä ja vaipui voimatonna sohvalle.

-- Minkä sille teet! Kenelle tällaista ei olisi tapahtunut! -- sanoi poika ujostelemattomalla, rohkealla äänellä, vaikkakin hän sielussaan tunsi olevansa lurjus, heittiö, joka ei koko elämällään saa tätä rikosta sovitetuksi. Hän olisi tahtonut suudella isänsä käsiä ja polvillaan pyytää häneltä anteeksi, mutta siitä huolimatta sanoi hän huolettomalla, vieläpä raa'allakin äänellä, että saattaahan sellaista tapahtua kenelle tahansa.

Kuultuaan nämä sanat Ilja Andrejevitsh painoi silmänsä maahan ja hätääntyi aivan kuin olisi jotain etsinyt.

-- Niin, niin, -- hän mumisi, -- vaikeata, pelkään, vaikeata on hankkia... Kenelle ei olisi sattunut! niin, kenelle ei olisi sattunut!...

Ohimennen vilkasi kreivi poikaansa ja lähti huoneesta. Nikolai oli valmistautunut puollustautumaan eikä lainkaan ollut odottanut tällaista käännettä.

-- Isä kulta! i-sä kul-ta! -- huusi hän isänsä jälkiin, nyyhkien, -- antakaa minulle anteeksi! -- Hän tarttui isänsä käteen, vei sen huulilleen ja alkoi itkeä ääneen.

* * * * *

Samaan aikaan kun poika selitteli asioitaan isälleen, tapahtui tyttären ja äidin välillä yhtä tärkeä keskustelu. Natasha oli kiihtyneenä juossut äitinsä luo.

-- Äiti!... Äiti!... Denisof on minua...

-- Mitä on?

-- On minua, minua kosinut. Äiti! Äiti! -- tyttö huusi.

Kreivitär ei uskonut korviaan. Denisof kosinut. Ketä? Tuota Natasha muruako, joka vielä äsken leikki nukilla ja jolla vielä nytkin on kotiopettajatar.

-- Natasha, olehan, tyhmyyksiä! -- sanoi äiti, toivoen tyttärensä puhuneen leikkiä.

-- Jopa oli tyhmyyksiä! Puhun oikein todesta, -- sanoi Natasha ärtyisästi. Tulin kysymään teiltä, mitä olisi tehtävä, ja te sanotte: "tyhmyyksiä"...

Kreivitär kohautti harteitaan.

-- Jos on totta herra Denisovin kosinta, niin sano hänelle, että hän on hölmö, siinä kaikki.

-- Ei, hän ei ole hölmö, -- vastasi Natasha loukkautuneen vihaisesti.

-- No, entä mitä aijot tehdä? Olettehan te nykyään kaikki rakastuneita. Jos olet rakastunut, niin menehän sitten hänelle! -- sanoi äiti, vihaisesti hymyillen. -- Onnea matkalle!

-- Ei, äiti, en ole häneen rakastunut, en luullakseni ole häneen rakastunut.

-- No, sano se siis hänelle.

-- Äiti, oletteko vihainen? Älkää olko vihainen, rakkaani, eihän se ole minun syyni.

-- En ole, rakkaani, mutta mitä haluat, ystäväiseni? Tahdotko, menen hänelle sanomaan, -- sanoi kreivitär hymyillen.

-- En tahdo, menen itse, sanokaahan vain, miten menetellä. Teille on kaikki niin helppoa, -- lisäsi hän vastaukseksi äidin hymyilyyn. -- Mutta olisittepa nähnyt, kun hän sen minulle sanoi! Tiedänhän, ettei hän aikonut sitä minulle sanoa, mutta tahtomattaan tuli sanoneeksi.

-- Mutta sittenkin täytyy kieltäytyä.

-- Ei, ei täydy. Minun on häntä niin sääli! Hän on niin herttainen.

-- No, suostu sitte hänen vaimokseen. Ja todellakin, onhan jo aika mennä miehelään, -- sanoi äiti pilkallisen ärtyisästi.

-- Ei, äiti, säälin häntä niin. En tiedä, mitä sanoisin.

-- Eikä sinun mitään tarvitse sanoakkaan, sanon itse, -- sanoi kreivitär kiihtyneenä siitä että hänen pikku tytärtään jo pidetään aikuisena.

-- Ei, äiti, ei millään hinnalla, sanon itse, kuunnelkaa te ovelta, -- ja Natasha lähti juoksemaan vierashuoneen läpi saliin, missä Denisof yhä istui entisellä paikallaan klaveerin luona, kädet kasvoilla.

Kuullessaan Natashan kevyet askeleet nousi Denisof seisomaan.

-- Natalie, -- sanoi hän, käyden nopein askelin Natashaa kohti, -- ratkaiskaa kohtaloni. Se on teidän käsissänne.

-- Vasili Dmitritsh, säälin niin teitä!... Ei, mutta te olette niin kelpo mies ... mutta ei ole tarvis ... tätä ... mutta minä muuten teitä aina olen rakastava.

Denisof kumartui suutelemaan Natashan kättä, ja tyttö kuuli kummallisia, käsittämättömiä ääniä. Natasha suuteli Denisovin mustia sotkeutuneita kiharia. Samassa alkoi kuulua kreivittären hameitten kahinaa. Hän saapui nuorten luo.

-- Vasili Dmitritsh, kiitän teitä kunniasta, -- sanoi kreivitär hämmentyneellä äänellä, joka Denisovista tuntui ankaralta, -- mutta tyttäreni on niin nuori, ja minä luulin, että te, poikani ystävänä ensin olisitte kääntynyt minuun. Siinä tapauksessa ette olisi pakoittanut minua hylkäämään tarjoustanne.

-- Kreivitär, -- sanoi Denisof syyllisen näköisenä, silmät maahan luotuina, aikoi sanoa vielä jotain, mutta töpertyi.

Natasha ei voinut rauhallisena nähdä häntä noin surkean näköisenä. Hän alkoi ääneen itkeä.

-- Kreivitär, olen syyllinen, -- jatkoi Denisof katkonaisella äänellä, -- mutta tietäkää, että niin jumaloin teidän tytärtänne ja koko perhettänne, että kahdesti olen valmis antamaan henkeni... Hän vilkasi kreivittäreen ja, huomattuaan hänen ankaran ilmeensä, jatkoi: -- Hyvästi siis, kreivitär. -- Sitten suuteli hän kreivittären kättä ja lähti nopein, päättävin askelin huoneesta, vilkaisematta edes Natashaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä saattoi Rostof Denisovin matkalle, sillä tämä ei tahtonut enää päiväksikään jäädä Moskovaan. Lähtökekkerit vietettiin mustalaisten luona, eikä juhlittava lainkaan muistanut, miten ystävät olivat asettaneet hänet rekeen ja kuljettaneet häntä kolme ensimäistä kievarinväliä.

Denisovin lähdettyä, viipyi Rostof Moskovassa vielä parisen viikkoa, odotellen rahoja, joita vanha kreivi ei saattanut noin vain käden pyyhkimällä hankkia. Hän ei poistunut kotoa ja vietti suurimman osan ajastaan tyttöjen suojissa.

Sonja oli hänelle hellempi ja läheisempi kuin ennen. Näytti siltä kuin Sonja olisi pitänyt hänen häviötään urotyönä, jonka johdosta hän rakasti häntä entistään enemmän; mutta Nikolai piti itseään kelvottomana hänelle.

Nikolai kirjoitteli runoja ja sävelmiä tyttöjen muistikirjoihin ja lähetettyään viimein loput velastaan Dolohoville ja saatuaan tältä kuitin hän marraskuun loppupuolella lähti Moskovasta tavoittamaan rykmenttiään, joka silloin jo oli Puolassa. Hän ei käynyt hyvästelemässä ketään moskovalaisista ystävistään.

TOINEN OSA.

I.

Selvitettyään välinsä vaimonsa kanssa lähti Pierre Pietariin. Torschokissa ei kievarissa ollut hevosia, tai ei kievarin isäntä tahtonut niitä toimittaa. Pierren täytyi jäädä odottamaan. Riisuutumatta heittäytyi hän nahkaiselle sohvalle, jonka edessä oli pieni pyöreä pöytä. Tälle pöydälle nosti hän suuret jalkansa, joissa oli vuorilliset päällyssaappaat, ja vaipui mietteisiin.

-- Tuonko matkalaukut suojiin? Tahdotteko valmistamaan vuoteen, tuonko teetä? -- kyseli kamaripalvelija.

Pierre ei vastannut, sillä hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Jo edellisessä kievarissa oli hän vaipunut aatoksiinsa ja yhä hän vain ajatteli samaa -- jotain niin tärkeätä, ettei lainkaan huomannut, mitä ympärillään tapahtui. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, milloin saapuu Pietariin, tai voiko hän tässä kievarissa levähtää. Kaikki tuntui vähäpätöiseltä niiden mietteiden rinnalla, jotka nyt täyttivät hänen sielunsa, vieläpä sekin, onko hänen tässä kievarissa viivyttävä muutama tunti vai koko elämän ikänsä.

Huoneeseen pistäytyivät milloin kievarin isäntä, milloin hänen eukkonsa, milloin kamaripalvelija, milloin torschokilaisten ompeleiden kaupustelijatar, ja kaikki tarjoilivat he Pierrelle apuaan ja palvelustaan. Asentoaan muuttamatta katseli Pierre heitä lasiensa läpi eikä voinut käsittää, mitä he oikeastaan tahtoivat, ja miten he kaikki saattoivat elää, ratkaisematta niitä kysymyksiä, jotka nykyään täyttivät koko hänen olemuksensa. Nämä samat kysymykset olivat hänen sydämensä täyttäneet siitä alkaen, kun hän kaksintaistelun jälkeen oli palannut Sokoljnikista ja oli viettänyt unettomana ensimäisen kauhistavan yön; mutta vasta matkalla, yksinäisyydessä, kävivät nämä kysymykset erityisen voimakkaiksi. Mitä ikänä hän alkoikin ajatella, aina palasi hän samoihin kysymyksiin, joita hän ei voinut ratkaista, muttei myöskään jättää aprikoimatta. Tuntui kuin hänen päässään olisi _kääntynyt kieroon_ tärkein ruuvi, jonka varassa oli koko hänen elämänsä. Se ei kiertynyt syvemmälle, muttei tullut uloskaan, kiersi vain rihlassaan, tarttumatta mihinkään, mutta vääntää sitä täytyi.

Huoneeseen astui kievarin isäntä ja alkoi nöyränä pyytää hänen jalosukuisuuttaan odottamaan parisen tuntia, sitten hän hänen jalosukuisuudelleen (tuli mitä tuli!) toimittaa pikakyydin. Kievarin isäntä nähtävästi valehteli ja tahtoi vain nylkeä matkustajia.