Part 30

Métivier oli myös aamulla tullut onnittelemaan päivän sankaria ja arveli lääkärinä voivansa _de forcer la consigne_,[71] kuten hän lausui ruhtinatar Marialle. Hän meni ruhtinaan työhuoneeseen. Ruhtinas sattui tänä aamuna olemaan tavattoman huonolla tuulella. Hän oli kuljeskellut kaiken aamua huoneesta toiseen, tiuskinut kaikille, ei ollut ymmärtävinään, mitä hänelle puhuttiin, ja väitti, ettei kukaan tahdo häntä käsittää. Ruhtinatar Maria tunsi hyvin tämän hiljaisen, ärtyisän murinan, joka tavallisesti purkautui valtavaan raivokohtaukseen, ja siksi hän kaiken aamua olikin kulkenut kuin viritetyn pyssyn edessä, odotellen välttämätöntä laukausta. Lääkärin tuloon asti oli aamu kulunut erikoisemmatta. Päästettyään lääkärin ruhtinaan työhuoneeseen, ruhtinatar Maria istuutui vierashuoneeseen oven viereen, mistä saattoi kuulla kaiken, mitä tapahtui työhuoneessa.

Ensin kuuli hän lääkärin äänen, sitten isän äänen, sitten puhuivat molemmat yhtaikaa, ovi paukahti levälleen, ja kynnyksellä seisoi pelästynyt, kaunis Métivier ja hänen takanaan vanha ruhtinas yömyssy päässä ja aamunuttu yllä. Ruhtinaan kasvot olivat raivosta vääntyneet, ja silmäterät olivat painuneet alilautoihin.

-- Etkö käsitä? -- raivosi ruhtinas. -- Mutta minä käsitän! Ranskalainen urkkija, Bonaparten orja, urkkija, tiehesi minun talostani! Tiehesi, sanon minä... -- ja ovi paukahti kiinni.

Métivier kohautteli harteitaan ja meni neiti Bouriennea kohti, joka huudon kuultuaan oli rientänyt viereisestä huoneesta.

-- Ruhtinas ei ole aivan terve, sappi ja verensyöksymä aivoihin. Rauhoittukaa, tulen huomenna, -- sanoi Métivier, painoi sormen huulilleen ja poistui kiireesti..

Työhuoneen oven takana kuului tohvelien tissahtelua ja huutoa: "Urkkijat, kavaltajat, kaikkialla kavaltajia! Omassa talossaan ei saa hetkenkään rauhaa!"

Lääkärin poistuttua kutsutti ruhtinas tyttärensä puheilleen, ja tähän purkautui nyt isän vellova sappi. Tytär oli syypää siihen, että hänen luokseen oli päästetty urkkija. Olihan hän sanonut, ettei keitään muita saanut päästää taloon kuin ne, jotka olivat merkityt luetteloon. Miksi oli päästetty tuo konna! Tytär oli kaikkeen vikapää. Tyttäreltä ei hän saa hetkenkään rauhaa, ei saa edes rauhassa kuolla, puheli isä.

-- Ei, rakkaani, erotkaamme, erotkaamme! tietäkää se, tietäkää se! Kauvemmin en kestä, -- sanoi ruhtinas ja läksi huoneesta. Mutta aivan kuin olisi pelännyt, ettei tytär mahdollisesti pidä hänen sanojaan täytenä totena, hän palasi heti takasin, kääntyi tyttäreensä ja lisäsi mahdollisimman rauhallisella äänellä: -- Älkääkä luulko, että olen sanonut tämän vihan vimmassa. Olen rauhallinen ja olen asian tarkoin punninnut. Ero on välttämätön. Etsikää itsellenne paikka!... -- Nyt hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan puhkesi sellaiseen raivoon kuin vaan rakastava ihminen saattaa puhjeta, ja nyrkit koholla ja itsekin nähtävästi kärsien hän huusi:

-- Ja kun edes joku hölmö hänet naisi! -- Ovi mäjähti, neiti Bourienne kutsuttiin ruhtinaan luo, ja kaikki vaikeni.

Kahdelta saapuivat päivällisvieraat, joita kaikkiaan oli kuusi.

Vieraat -- tunnettu kreivi Rostoptshin, ruhtinas Lopuhin veljenpoikineen, kenraali Tshatrof, ruhtinaan entinen sotatoveri, ja nuoremmista Pierre ja Boris Drubetskoi -- odottivat isäntää vierashuoneessa.

Muutama päivä sitten oli Boris saapunut lomalle Moskovaan ja oli halunnut tutustua ruhtinas Nikolai Andrejevitshiin. Hän oli osannut niin ovelasti käyttäytyä vanhuksen luona, että tämä poikkesi tavallisista säännöistään ja kutsui hänet päivällisille, vaikkei muuten kärsinytkään nuoria miehiä talossaan.

Vaikkei ruhtinasta oikeastaan pidettykään niin sanoaksemme "suureen maailmaan" kuuluvana, ja vaikkeikaan hänestä puhuttu turuilla ja teillä, niin sittenkin pidettiin erittäin mairittelevana tämän pienen suletun piirin tuttavuutta. Tämän oli Boris viikko sitten tullut käsittämään, kun kreivi Rostoptshin hänen kuultensa lausui ylipäällikölle, joka kutsui häntä päivällisille Nikolain päivänä:

-- Kiitän, mutta sinä päivänä käyn aina suutelemassa ruhtinas Nikolai Andrejevitshin pyhäinjäännöksiä.

-- Ah niin, niin, -- vastasi ylipäällikkö. -- Mitenkä hän?...

Tämä pieni seura, joka vanhanaikaisessa vierashuoneessa odotti isännän saapumista, muistutti juhlalliseen neuvotteluun kokoontunutta lautakuntaa. Istuttiin hiljaa ja kun puhuttiin, niin aivan hiljaa. Isäntä ilmestyi vihdoin, mutta vakavana ja vaiteliaana. Ruhtinatar Maria oli vielä entistäänkin hiljaisempi ja arempi. Vieraat puhuttelivat häntä vastenmielisesti, sillä he huomasivat että hänellä oli muuta sydämellä tällä erää. Kreivi Rostoptshin yksinään koetti pitää keskustelua vireillä, kertoellen viimeisistä kaupungin tapahtumista ja valtiollisista uutisista. Lopuhin ja vanha kenraali lausuivat toisinaan sanasen.

Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh kuunteli kuin ylituomari kuuntelee esittäjää, toisinaan vain päätään nyökäyttämällä tai parilla sanalla ilmaisten että oli selvillä asiasta. Keskustelun sävy oli selvästi hallituksen vastainen. Puhuttiin tapahtumista, jotka selvästi osoittivat asiain menevän yhä hullummin; mutta jokainen juttu ja arvostelu pysähtyi tai pysäytettiin ihmetyttävän johdonmukaisesti niihin rajoihin, joiden ulkopuolella saatettiin joutua keisarin personaan.

Aterian aikana keskustelu siirtyi tuoreimpaan valtiolliseen uutiseen, siihen nimittäin, miten Napoleon oli riistänyt Oldenburgin herttuan alueet ja miten Venäjän hallitus tämän johdosta oli lähettänyt Napoleonille vihamielisen nootin kaikkiin Europan hoveihin.

-- Bonaparte mellastaa Europassa kuten merirosvo anastamallaan laivalla, -- sanoi Rostoptshin, toistaen jo usein ennenkin lausumansa sananparren. -- Ihmetellä todellakin täytyy hallitsijain kärsivällisyyttä tai järjen pimeyttä. Nyt on tullut paavin vuoro, ja häikäilemättä aikoo Bonaparte kukistaa katolisen kirkon päämiehen, ja -- kaikki ovat vaiti! Meidän hallitsijamme yksinään uskalsi vastustaa Oldenburgin herttuan alueiden ryöstöä. Ja sekin... Rostoptshin vaikeni, sillä hän huomasi joutuneensa asioihin, joita ei enää saanut arvostella.

-- Oldenburgin herttuakunnasta on tarjottu toisia alueita, -- sanoi ruhtinas Nikolai Andrejevitsh. -- Herttuoita siirretään nykyään kuten minäkin siirtelen talonpoikiani Lisijagorista Bogutsharovoon tai rjasanilaisille maatiloille.

-- Oldenburgin herttua on kestänyt onnettomuudet ihmeteltävällä tahdonlujuudella ja alistunut nöyrästi kohtaloonsa, -- sanoi Boris vaatimattoman kunnioittavasti.

Tämän hän sanoi sentähden, että hänellä oli ollut Pietarista lähtiessään kunnia tulla esitetyksi herttualle. Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh katsahti Borikseen ja aikoi lausua jotain hänen sanojensa johdosta, mutta muuttikin mieltä, sillä hänen mielestään oli Boris liian nuori, jotta hänelle kannattaisi vastata.

-- Luin meidän vastalauseemme Oldenburgin herttuan asian johdosta ja minua hämmästytti nootin kelvoton sanamuoto, -- sanoi kreivi Rostoptshin halveksivan huolettomasti, osoittaakseen puhuvansa asiasta, jota kykeni arvostelemaan.

Pierre katsahti naivin ihmettelevästi Rostoptshiniin, sillä hän ei saattanut käsittää, miksi nootin kehno sanamuoto niin huolestutti kreiviä.

-- Eikö ole yhdentekevää, kreivi, miten nootti on laadittu, -- sanoi Pierre, -- kunhan vain sen sisältö on repäsevä?

-- Rakkaani, meidän 500 tuhannen miehisellä armeijallamme luulisi nähdäkseni voitavan aikaansaada hyväkin sanamuoto.

Nyt Pierre käsitti, miksi Rostoptshinia huolestutti nootin sanamuoto.

-- Nähtävästi on kirjoittaminen tullut muotiin, -- sanoi vanha ruhtinas: -- siellä Pietarissa yhä vain kirjoitetaan, ei ainoastaan nootteja, uusia lakejakin yhä vain kirjoitetaan. _Minun Andrjushani_ siellä on Venäjää varten kirjoittanut kokonaisen nidoksen lakeja. Nykyään yhä vain kirjoitetaan! -- Ja hän alkoi luonnottomasti nauraa.

Keskustelu taukosi hetkeksi; vanha kenraali alkoi rykiä, kääntäen siten toisten huomion itseensä.

-- Oletteko kuulleet viimeisiä uutisia Pietarista? Miten käyttäytyi Ranskan uusi lähettiläs sotilastarkastuksen aikana!

-- Mitä? Niin, jotain olen kuullut; hän oli lausunut jotain sopimatonta Hänen Majesteettinsa kuullen.

-- Hänen Majesteettinsa oli erityisesti osoittanut hänelle krenatieridivisionaa ja sen kunniamarssia, -- jatkoi kenraali, -- ja kerrotaan, ettei lähettiläs ollut tietääkseenkään ja oli vielä rohjennut sanoa: "meillä Ranskassa ei vähääkään välitetä tuollaisista turhuuksista." Keisari ei ollut suvainnut sanoa mitään. Seuraavan tarkastuksen aikana ei keisari kertaakaan ollut puhellut lähettilään kanssa, kerrotaan.

Kaikki vaikenivat: asia koski keisarin persoonaa, ja sentähden ei kukaan voinut lausua mielipidettään.

-- Hävyttömät! -- sanoi vanha ruhtinas. -- Tunnetteko Métivierin? Karkoitin hänet tänään luotani. Hän tuli tänne, päästivät hänet luokseni, vaikka niin hartaasti olin pyytänyt, ettei ketään päästettäisi, -- sanoi ruhtinas, katsahtaen vihaisesti tyttäreensä.

Ja vanha ruhtinas kertoi kohtauksensa ja keskustelunsa ranskalaisen lääkärin kanssa ja ilmaisi syyt, joiden perusteella piti häntä urkkijana. Vaikka nämä syyt olivat sangen riittämättömiä ja hämäriä, ei kukaan sentään vastustanut vanhan ruhtinaan mielipiteitä.

Paistiin tultaessa tarjottiin samppanjaa. Vieraat nousivat paikoiltaan ja onnittelivat isäntää. Ruhtinatar Mariakin meni onnittelemaan.

Isä vilkasi tyttäreensä kylmin, ilkein katsein ja käänsi ryppyisen, sileäksi ajellun poskensa hänen suudeltavakseen. Isän ilmeestä tytär saattoi lukea, ettei tämä vielä ollut unohtanut aamullista keskustelua, ja että hänen päätöksensä yhä vielä oli ennallaan, ja että ainoastaan vieraiden läsnäolo esti häntä toistamasta entisiä sanojaan.

Kun oli siirrytty vierashuoneeseen kahvin ääreen, ryhmittyivät vanhukset yhteen seuraan.

Vanha ruhtinas elostui ja lausui mielipiteensä uhkaavasta sodasta.

Hän sanoi, että Napoleon yhä kurittaa venäläisiä niin kauvan kuin nämä etsivät saksalaisten ystävyyttä ja sekaantuvat Europan asioihin, joihin Venäjän on vetänyt Tilsitin rauhansopimus. Venäläisten ei pitäisi taistella itävaltalaisia vastaan eikä heidän puolestaan. Venäläisten edut ovat idässä, mutta Bonapartea on kohdeltava jäykästi, ja rajat ovat miehitettävät, eikä hän enää milloinkaan rohkene käydä rajan yli kuten v. 1806.

-- Ja kuinka me, ruhtinas, saattaisimme taistella ranskalaisten kanssa! -- sanoi Rostoptshin. Voimmeko me varustautua opettajiamme ja jumaliamme vastaan? Katsokaa nuorisoamme, katsokaa naisiamme. Meidän jumalamme ovat -- ranskalaiset, meidän taivaanvaltakuntamme on -- Parisi.

Hän alkoi puhua yhä äänekkäämmin, nähtävästi sentähden että kaikki häntä kuuntelivat.

-- Pukumme ovat ranskalaisia, ajatukset ranskalaisia, tunteet ranskalaisia! Te tyrkkäsitte niskaan Métivieriä sentähden että hän on ranskalainen ja konna, mutta meikäläiset rouvat ja neitoset ryömivät hänen jaloissaan. Olin eilen illatsussa. Viidestä rouvasta oli kolme katolilaista, ja ainoastaan pyhän paavin suostumuksella uskalsivat he sunnuntaina neuloa kanavakankaalle, mutta siitä huolimatta istuivat he miltei alastomina kuten saunan ilmoituskilvet, jos niin rohkenen lausua. Ah, ruhtinas, kun katselee meidän nuorisoa, niin tekee mieli mennä museosta noutamaan Pietari Suuren karanko ja sillä pehmittää kyljet, niin että hulluus lähtisi!

Kaikki olivat ääneti. Vanha ruhtinas katseli hymyhuulin Rostoptshinia ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään.

-- No, hyvästi, teidän ylhäisyytenne; olkaa terve, -- sanoi Rostoptshin, nousten hänelle ominaisin nopein liikkein ja ojentaen isännälle kätensä.

-- Hyvästi, kyyhkyni, häntä kuulee kuin harppua! -- sanoi vanha ruhtinas, pidellen vierastaan kädestä ja tarjoten poskeaan suudeltavaksi. Muut vieraat seurasivat Rostoptshinin esimerkkiä.

IV.

Ruhtinatar Maria kuunteli vanhusten juttuja ja arvosteluja, mutta ei hän niistä mitään käsittänyt, sillä hän ajatteli vain yhtä asiaa: huomasivatkohan vieraat isän nyrpeän ja vihamielisen mielentilan häntä kohtaan. Ei hän edes huomannut sitä, miten Boris Drubetskoi, joka jo kolmatta kertaa oli talossa, oli erityisen huomaavainen ja ystävällinen häntä kohtaan koko päivällisten ajan.

Hajamielisin, kysyvin katsein tuijotti ruhtinatar Pierreen, joka viimeiseksi oli jäänyt taloon, ja hattu kädessä ja hymy huulilla tuli hänen luokseen, sitten kun vanha ruhtinas jo oli vetäytynyt suojiinsa. He jäivät kahden vierashuoneeseen.

-- Voinko vielä hetkeksi istahtaa? -- kysyi Pierre ja rehahti raskaine ruhoineen nojatuoliin ruhtinattaren viereen.

-- Ah, kyllä, -- ruhtinatar vastasi: -- "Ettekö mitään huomannut?" kysyi hänen katseensa.

Pierre oli hyvällä tuulella kuten aina aterian jälkeen. Hän katseli suoraan eteensä ja hymyili.

-- Oletteko jo kauvan tuntenut tuon nuoren miehen, ruhtinatar? -- kysyi Pierre.

-- Kenen?

-- Drubetskoin.

-- Vasta tuonaan tutustuin...

-- Miellyttääkö hän teitä?

-- Kyllä, hän on herttainen nuorukainen... Mutta miksi tätä minulta kysytte? -- sanoi ruhtinatar, ajatellen yhä vain aamuista kohtausta isänsä kanssa.

-- Siksi, että olen pannut merkille: nuoret miehet tulevat tavallisesti Pietarista lomalle Moskovaan ainoastaan sentähden että saisivat itselleen rikkaan vaimon.

-- Oletteko tehnyt tällaisen havainnon?

-- Olen, -- jatkoi Pierre hymyillen, -- ja tämänkin nuoren miehen käytöksestä huomaa, että missä vain on rikkaita tyttöjä, siellä on hänkin. Ja luen hänen ajatuksensa kuin kirjasta. Hän on nykyään kahden vaiheilla kehen rynnäkkönsä kohdistaa: teihinkö vai neiti Julia Karaginiin. _Il est très assidu auprès d'elle_.[72]

-- Käykö hän heillä?

-- Käy, vieläpä useinkin. Ja tiedättekö, miten nykyään hakkaillaan? -- jatkoi Pierre iloisesti hymyillen, sillä hän näytti olevan sillä hyvänsuovan ilvehtivällä tuulella, josta niin usein nuhteli itseään päiväkirjassaan.

-- En, -- sanoi ruhtinatar Maria.

-- Jotta nykyään miellyttäisi moskovalaisia tyttöjä, _il faut être mélancolique_.[73] Ja hän on sangen surumielinen neiti Karaginin lähettyvillä, -- sanoi Pierre.

-- Todellako? -- sanoi ruhtinatar, katsellen Pierren hyvänsuovia kasvoja ja yhä vain ajatellen suruaan. "Helpottaisi", ajatteli hän itsekseen: "jos uskoisin jollekulle kaikki tunteeni. Pierrelle tahtoisin kaikki ilmaista. Hän on niin jalo ja hyvä. Sydän keventyisi. Hän antaisi hyviä neuvoja!"

-- Menisittekö hänen vaimokseen? -- kysyi Pierre.

-- Ah, Jumalani, kreivi, on hetkiä, jolloin menisin kenelle tahansa, -- huudahti ruhtinatar yhtäkkiä itku kurkussa. -- Ah, miten raskasta on rakastaa sydämelle läheistä ihmistä ja samalla tuntea ettei ... mitään (hänen äänensä alkoi väristä) saata tehdä hänen hyväkseen, surua vain tuottaa hänelle. Ja kun tietää, että toisin on mahdoton menetellä, niin silloin on ainoa keino -- poistua, mutta minne minä menisin?...

-- Mitä puhutte, mikä teidän on, ruhtinatar?

Ruhtinatar ei jatkanut, vaan hyrskähti itkuun.

Pierren hilpeys katosi. Huolestuneena hän alkoi kysellä ruhtinattaren suruista, pyysi häntä avaamaan sydämensä ja uskomaan hänelle kaikki. Mutta ruhtinatar pyysi pyytämistään Pierreä unohtamaan kaiken, mitä oli kuullut. Hän sanoi, ettei muista, mitä oli puhunut, ja ettei hänellä ole muita suruja kuin se, jonka Pierre jo tietää, nimittäin ruhtinas Andrein avioliitosta johtuva riita isän ja pojan välillä.

-- Oletteko kuullut jotain Rostoveista? -- kysyi ruhtinatar Maria, kääntääkseen keskustelun uusille aloille. -- Minulle on kerrottu, että he pian saapuvat Moskovaan. Andreita myös odottelen joka hetki. Soisin että he tapaisivat toisensa täällä.

-- Mutta mitä arvelee hän nyt tästä asiasta? -- kysyi Pierre, tarkoittaen _hän_ sanalla vanhaa ruhtinasta.

Ruhtinatar Maria pudisti päätään.

-- Mutta mitä on tehtävä? Muutaman kuukauden kuluttua on vuosi ummessa. Ja tämä liitto on mahdoton. Tahtoisin vain pelastaa veljen ensi hetkiltä. Soisin Rostovien pian saapuvan. Toivon tapaavani Natashan. Te olette jo kauvan heidät tuntenut, -- puheli ruhtinatar Maria, -- sanokaa käsi sydämellä totinen totuus: minkälainen tyttö hän on, ja mitä pidätte hänestä? Mutta totinen totuus, sillä käsitättehän Andrein uhrautumisen suuruuden, jos hän tekee päätöksensä vasten isän tahtoa. Ja siksipä minä tahtoisin tietää...

Epäselvä vaisto sanoi Pierrelle, että ruhtinattaren katkonaisissa mietteissä ja hartaissa pyynnöissä _totisesta totuudesta_ ilmeni kylmyyttä ja pahansuopuutta tulevaa miniää kohtaan ja että ruhtinatar olisi toivonut hänenkin lausuvan epäilyksiä ruhtinas Andrein valinnan johdosta. Mutta Pierre vastasi enemmän tunteidensa kuin järkensä ohjaamana.

-- En tiedä, miten vastaisin teidän kysymykseenne, -- hän sanoi punastuen, itsekään tietämättä miksi. -- En todellakaan tiedä, minkälainen tyttö hän on; en mitenkään saa hänestä selvää, Hän on hurmaava; mutta miksi -- sitä en tiedä, Siinä kaikki, mitä hänestä saattaa sanoa.

Ruhtinatar Maria huoahti, ja hänen ilmeensä sanoi: "Niin, tätä odotinkin ja pelkäsin."

-- Onko hän järkevä? -- kysyi ruhtinatar Maria.

Pierre ajatteli.

-- En luule, -- hän sanoi, -- mutta saattaa ollakin. Ei hän ainakaan koeta näyttää järkevältä... Mutta, hän on hurmaava, eikä mitään muuta.

Ruhtinatar pudisti taas tyytymättömänä päätään.

-- Ah, miten tahtoisin häntä rakastaa! Sanokaa tämä hänelle, jos tapaatte hänet ennen minua.

-- Olen kuullut, että he näinä päivinä saapuvat, -- sanoi Pierre.

Sitten ruhtinatar kertoi Pierrelle, miten hän Rostovien saavuttua aikoo tutustua nuoreen miniään ja koettaa vanhaa ruhtinasta totuttaa häneen.

V.

Boris ei ollut löytänyt Pietarista rikasta puolisoa ja siksi hän nyt oli saapunut Moskovaan koettamaan onneaan. Täällä oli hänellä ratkaistavana valinta kahden rikkaimman välillä -- ruhtinatar Marian ja Julia Karaginin. Rumuudestaan huolimatta oli ruhtinatar Maria hänestä miellyttävämpi, mutta häntä oli jostakin syystä vaikea lähennellä. Kun hän viimeksi oli tavannut hänet vanhan ruhtinaan nimipäivillä ja tuon tuostakin koettanut ryhtyä keskustelemaan tunteista, oli ruhtinatar vastaillut hänelle umpimähkään, eikä nähtävästi lainkaan kuunnellut hänen puheitaan.

Julia sitävastoin oli ollut sangen otollinen hakkailtava, vaikkakin hän käyttäytyi jonkun verran omituisesti.

Julia oli nyt 27 vuotias. Veljiensä kuoltua oli hän suunnattomain rikkauksien perijätär. Hän ei ollut enää lainkaan kaunis, mutta itse luuli hän olevansa paljoa kauniimpi ja hurmaavampi kuin milloinkaan ennen. Tähän harhaluuloon oli syynä ensiksikin se, että hän oli rikas, ja toiseksi se seikka, että hänen ikänsä oli tehnyt hänet miehille vaarattomaksi, ja nämä saattoivat vapaammin käyttäytyä hänen seurassaan ja nauttia velvollisuuksista vapaina hänen illallisistaan, illatsuistaan ja hänen luonaan vietettävästä iloisesta elämästä. Miehet, jotka kymmenen vuotta sitten eivät joka päivä olisi uskaltaneet käydä talossa, missä oli 17 vuotias tytär, tekemättä haittaa tämän tyttären maineelle tai sitomatta itseään, saattoivat nyt käydä talossa milloin halusivat ja käyttäytyivät tyttären seurassa kuin tuttavat ainakin, ajattelematta avioliittoa tai sukupuolta.

Karaginien koti oli tänä talvena Moskovan hauskin ja vierasvaraisin talo. Illatsuja ja päivälliskutsuja oli tuon tuostakin, ja sitäpaitsi kokoontui taloon miltei joka päivä suuri seura, enimmäkseen miehiä, jotka söivät illallisen puoliyön aikoihin ja istuivat illallisen jälkeen vielä myöhään aamuun. Ei ollut kaupungissa tanssiaisia, huviretkiä, teatterinäytäntöjä, joissa Julia ei olisi ollut mukana. Hänen pukunsa olivat aina viimeisen kuosin mukaiset. Mutta tästä huolimatta näytti Julia kaikkeen kyllääntyneeltä. Hän puhui kaikille, ettei usko ystävyyteen, ei rakkauteen, ei minkäänlaisiin elämän iloihin ja että hän odottaa rauhaa vasta _siellä_. Hän käyttäytyi kuin nuoret neitoset, joille elämä on ollut pelkkää pettymystä, tai kuin armaansa menettäneet tai julmasti petetyt. Vaikkei hänelle mitään tämän tapaista ollut tapahtunut, niin kohdeltiin häntä sentään aivan kuin asianlaita todellakin niin olisi ollut, ja itsekin hän uskoi, että oli suunnattomasti kärsinyt elämässä. Tämä kaihomielisyys, joka ei estänyt häntä pitämästä hauskaa, ei myöskään häirinnyt nuorten miesten ilonpitoa hänen kodissaan. Saapuessaan taloon uhrasi jokainen vieras ensin hetkisen emännän surumielisyydelle ja ryhtyi sitten maallisiin keskusteluihin tai tanssiin tai järkeä kehittäviin leikkeihin tai runojen laadintaan määrätyillä loppusoinnuilla, mikä leikki oli sangen tavallinen Karaginien talossa. Ainoastaan jotkut vieraista -- niiden joukossa Boris Drubetskoi -- syventyivät emännän surumieliseen mielenvireeseen, ja näiden seurassa antautui tämä pitkiin kahdenkeskisiin puheluihin tämän elämän turhuudesta. Näille hän avasi muistikirjansa, jotka olivat täynnä surumielisiä kuvia, merkkilauselmia ja runoja.

Julia oli erityisen ystävällinen Borikselle. Hän surkutteli, että tämä niin nuorena oli pettynyt elämään, lohdutteli häntä ystävyydellä ja kaikella, mitä hän saattoi tarjota, sillä olihan hänkin niin paljon kärsinyt elämässä, ja avasi viimein hänelle muistikirjansa. Boris piirsi siihen kaksi puuta ja kirjoitti: _Arbres rustiques, vos sombres rameaz secouent sur moi les ténèbres el la mélancolie_.[74]

Toiseen paikkaan hän piirsi hautapatsaan ja kirjoitti:

"_La mort est secourable et la mort est tranquille. Ah contre les douleurs il n'y a pas d'autre asile_".[75]

Julian mielestä oli tämä ihanaa. Hän vastasi eräällä lauselmalla, jonka oli oppinut ulkoa jostain kirjasta.

-- Surumielisyyden hymyilyssä on jotain niin hurmaavaa. Se on valon säde varjossa, surun ja toivottomuuden välivivahdus, joka antaa toiveita lohdutuksen mahdollisuudesta.

Tähän vastasi Boris runolla:

"_Aliment de poison d'une âme trop sensible, Toi, sans qui le bonheur me serait impossible, Tendre mélancolie, ah, viens me consoler, Viens calmer les turments de ma sombre retraite Et mêle une douceur secréte A ces pleurs, que je sens couler_".[76]

Julia soitteli Borikselle harpulla surumielisimpiä hämylauluja. Boris lueskeli ääneen Lisa Rukkaa,[77] keskeyttäen vähäväliä lukemisen tunteenliikutuksesta, joka esti hänen hengittämästä. Tavatessaan toisensa suurissa seuroissa Julia ja Boris pitivät toisiaan ainoina rauhallisina ihmisinä maailmassa, jotka täydelleen käsittivät toistensa tunteet.

Anna Mihailovna kävi usein Karaginien talossa ja vietti aikansa äidin seurassa. Hän otti tarkan selvän Julian myötäjäisistä, joiksi oli määrätty kaksi maatilaa Pensan kuvernementistä ja metsiä Nischninovgorodin kuvernementistä. Hän oli alistunut Kaitselmuksen tahtoon ja liikutettuna hän katseli, miten hieno suru sitoi hänen poikansa rikkaaseen Juliaan.

-- Aina on hän yhtä hurmaava ja surumielinen, tämä herttainen Julia, -- puheli Anna Mihailovna talon tyttärelle. -- Boris sanoo, että hänen sielunsa lepää teidän talossanne. Hän on kärsinyt niin suuria pettymyksiä ja hän on niin tunteellinen, -- puheli hän äidille. -- Voi, rakkaani, miten olen kiintynyt Juliaan, -- puheli hän pojalleen: -- en voi sitä sanoin kuvata! Ja kuka voisi olla häntä rakastamatta? Hän on taivaallinen olento! Voi, Boris, Boris! -- Hän vaikeni hetkeksi. -- Ja miten säälin äiti rukkaa, -- hän jatkoi. -- Hän näytti äsken minulle tilikirjat ja kirjeitä Pensasta (heillä on siellä suunnaton maatila), ja hän raukka on aivan yksin. Häntä niin petetään.

Boris hymyili tuskin huomattavasti kuunnellessaan äitinsä puheita. Hän nauroi lempeästi tämän kömpelölle viekkaudelle, mutta kuunteli silti mielellään, vieläpä kyselikin yhtä ja toista pensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista.