Part 20

Natasha katseli kuvastimiin eikä voinut niissä eroittaa itseään muista. Kaikki sulautui loistavaksi juhlasaatoksi. Astuttaissa ensimmäiseen saliin huumasi Natashaa äänten, askelten ja tervehdysten tasainen sorina; valo ja loisto vielä enemmän häntä häikäisivät. Isäntä ja emäntä, jotka jo puoli tuntia olivat seisoneet pääovella ja toistaneet kaikille tulijoille samat sanat: "_charmé de vous voir_", tervehtivät myöskin Rostoveita ja neiti Peronskia.

Kaksi valkoisiin puettua tyttöstä, yhtäläiset ruusut mustissa hiuksissa, nyykistivät samalla tavalla polviaan, mutta tahtomattakin viivähti emännän katse kauvemmin hoikassa Natashassa. Hän katsahti tyttöön, ja tavallinen emännän hymy sai erikoisen hyväilevän ilmeen. Häntä katsellessaan emäntä kenties muisti kultaiset ainiaaksi menneet tyttövuodet ja ensimäiset tanssiaisensa. Isäntäkin seurasi silmillään Natashaa ja kysyi kreiviltä, kumpiko oli hänen tyttärensä.

-- _Charmante!_ -- hän virkkoi ja suuteli näppejään.

Salissa seisoivat vieraat tungeskellen pääovella, hallitsijaa odottaen. Kreivitär asettui tämän joukon ensi riveihin. Natasha kuuli, että jotkut äänet puhelivat hänestä ja tunsi, että häntä katseltiin. Hän ymmärsi miellyttäneensä niitä, jotka häntä tarkastelivat, ja tämä havainto johonkin määrin häntä rauhoitti.

"On sellaisiakin kuin me, onpa huonompiakin" -- hän ajatteli.

Neiti Peronski mainitsi kreivittärelle tanssiaisten huomattavimmat henkilöt.

-- Tuossa on Hollannin lähettiläs, näettekö tuo harmaahapsinen, -- puheli neiti Peronski, osoittaen vanhusta, jolla oli hopeanharmaa kiharainen, paksu tukka, ja joka jutuillaan nauratti ympärillään seisovia naisia.

-- Mutta tuo tuolla on Pietarin kuningatar, kreivitär Besuhof, -- puheli hän osoittaen Helenaa, joka juuri astui saliin.

-- Miten kaunis! Maria Antonovnan veroinen; katsokaa, kuinka sekä nuoret että vanhat häntä liehittelevät. Hän on kaunis ja viisas... Sanotaan prinssin ... olevan hullaantuneen. Mutta nuopa kaksi, vaikkeivät olekkaan kauniita, ovat vielä suuremman ihailijajoukon ympäröiminä.

Hän näytti salin poikki kulkevaa naista ja hänen rumaa tytärtään.

-- Hän on miljoonain perijätär, -- sanoi neiti Peronski. -- Mutta tuollapa ovat sulhasetkin.

-- Tuo on kreivitär Besuhovin veli -- Anatol Kuragin, -- hän sanoi osottaen heidän ohitseen menevää kaunista hevoskaartilaista, joka korkeudestaan pää kenossa katseli jonnekin naisten yli. -- Miten kaunis! Eikö olekkin? Huhutaan hänelle hommailtavan tuota miljoonain perijätärtä. Ja liehakoipa häntä teidän serkkunne, Drubetskoikin. Sanotaan olevan miljoonia. -- Äläpäs, sehän on itse Ranskan lähettiläs, Caulaincourt -- vastasi neiti Peronski kreivittären uteluihin. -- Katsokaappa kuin keisari ikään. Mutta ovatpa ranskalaiset sittenkin miellyttäviä, sangen miellyttäviä. Herttaisimpia seuramiehiä. Mutta tuossapa hän onkin! Ei, yhä on voittamaton Maria Antonovnamme! Ja miten yksinkertaisesti puettu. Hurmaava! -- Mutta tuo paksu, silmälasiniekka on maailman kuulu vapaamuurari, -- sanoi neiti Peronski, Pierreä osoittaen. -- Verratkaappa häntä hänen vaimoonsa: tuota patakoukkua!

Pierre astui, huojuttaen paksua ruhoaan ja hajoittaen joukkoa, nyökytteli päällään oikealle ja vasemmalla huolimattoman hyvänsuovasti aivan kuin olisi kävellyt kansajoukossa markkinoilla. Hän tunkeutui joukon läpi, silminnähtävästi jotakuta etsien.

Natasha katseli ilomielin Pierren tuttuja kasvoja, tuota patakoukkua, joksi kutsui häntä neiti Peronski, ja hän tiesi Pierren etsivän joukosta heitä, erittäinkin häntä. Pierre oli hänelle luvannut tulla tanssiaisiin ja esitellä hänelle nuoria miehiä.

Mutta ehtimättä heidän luokseen pysähtyi Besuhof lyhyen, hyvin kauniin tummaverisen, valkeaan virkapukuun puetun miehen kohdalle, joka ikkunan luona seisoen puheli erään pitkän tähti- ja nauhaniekan kanssa. Natasha tunsi heti lyhyen, nuoren, valkea-virkapukuisen miehen: se oli Bolkonski, joka hänestä näytti nuortuneen ja käyneen ilosemmaksi ja kauniimmaksi.

-- Kas tuossakin on tuttava, Bolkonski, näettekö, äiti? -- sanoi Natasha, osoittaen ruhtinas Andreita. -- Muistatteko, hän oli meillä yötä Otradnossa.

-- Mitä, tunnetteko hänet! -- virkkoi neiti Peronski. -- En voi häntä kärsiä. _Il fait à présent la pluie et le beau temps_.[60] Ja niin ylpeä, ettei ole ääriä! Hän on tullut isä-ukkoonsa. Hän on yhtynyt Speranskiin, heillä on tekeillä jonkinlaisia suunnitelmia. Katsokaa, miten käyttäytyy naisia kohtaan! Tuokin puhelee hänelle, mutta hän kääntää selkänsä, -- jatkoi neiti Peronski, ruhtinaaseen viitaten. -- Minäpä hänet läksyttäisin, jos hän minua kohtelisi kuten noita naisia.

XVI.

Äkkiä syntyi hälinää, joukko alkoi sorista, pakkautui yhteen, erkani taas, ja täten syntyneiden rivien välitse astui saliin hallitsija, soiton sävelten kaikuessa. Hänen jälissään tulivat isäntä ja emäntä. Astellessaan hallitsija tervehti hätäisesti oikealle ja vasemmalle ikäänkuin olisi hän pian tahtonut vapautua tästä kohtauksen ensi hetkestä. Soittajat soittivat juhlamarssia, joka silloin oli tunnettu siihen sepitetyistä sanoista "Aleksanteri, Elisabet ihastuttakaa meitä". Hallitsija meni vierashuoneeseen, joukko töyttäsi oville; jotkut kulkivat hätäisinä edestakaisin, kasvoilla kumman muuttunut ilme. Joukko syöksähti taas takasin vierashuoneen ovelta, missä hallitsija keskusteli emännän kanssa. Eräs nuori mies tuli hätäytyneen näköisenä naisten luo, pyytäen heitä etääntymään. Muutamat naiset näyttivät tykkänään unohtaneen suuren maailman tavat ja tunkeutuivat eteenpäin niin rivakasti, että tärvelivät pukulaitteensa. Miehet lähestyivät naisia, ja alettiin järjestyä pareiksi juhlamarssiin.

Kaikki vetäytyivät syrjään, ja vierashuoneen ovesta ilmestyi hallitsija, hymyillen ja sekatahdissa kuljettaen talon emäntää juhlamarssiin. Hänen jälissään kulki talon isäntä, kuljettaen rouva M.A. Narishkinia, sitten lähettiläät, ministerit, joukko kenraaleja, joita neiti Peronski väsymättä tutustutti suojateilleen. Suurin osa naisista oli saanut parinsa ja astui juhlamarssissa tai ainakin valmistautui lähtemään. Natasha tunsi, että oli äidin ja Sonjan kanssa jäänyt niiden joukkoon, jotka olivat työnnetyt seinille ja jääneet kutsumatta juhlamarssiin. Hän seisoi, hennot kädet riipuksissa, tasaisesti kohoilevin, neitseellisesti kehittynein rinnoin pidätellen hengitystä, katseli suoraan eteensä loistavin, pelästynein silmin, ja hänen ilmeestään huomasi, että hän oli riehahtamassa joko hillittömään riemuun tai syvimpään suruun. Häntä eivät huvittaneet hallitsija eivätkä arvokkaat henkilöt, joita neiti Peronski yhä nimitteli -- hänet oli kokonaan vallannut yksi ainoa ajatus: "niinköhän ei kukaan tule minua pyytämään, enköhän pääse tanssimaan ensimäisten joukossa, eivätköhän minua huomaa nuo miehet, jotka nyt eivät edes näy minuun vilkaisevan, ja jos vilkaisevatkin, niin tuntuu kuin sanoisivat heidän katseensa: 'Ah! eihän se hän olekkaan, mitäpäs hänessä katsomista.' Ei, se on mahdotonta", -- hän ajatteli. -- "Heidänhän täytyy tietää, miten mielelläni tahtoisin tanssia, miten oivallisesti tanssin, ja miten heidän olisi hauska kanssani tanssia."

Juhlamarssin säveleet olivat jo raikuneet jotenkin kauvan, ja Natashasta alkoivat ne tuntua surunvoittoisilta -- kaukaisilta muistelmilta. Häntä itketti. Neiti Peronski poistui heidän luotaan. Kreivi oli salin toisessa päässä. Kreivitär, Sonja ja hän seisoivat yksinään siinä vieraassa joukossa kuin metsässä, eikä kukaan heistä välittänyt. Ruhtinas Andrei kulki erään naisen kanssa heidän ohitseen eikä nähtävästi heitä tuntenut. Kaunis Anatol puheli hymyillen jotakin naiselleen, jota kuljetti käsipuolessaan, ja katsahti Natashaan aivan kuin olisi seinään katsahtanut. Boris kulki kahdesti heidän ohitseen, mutta käänsi kummallakin kerralla katseensa heistä. Berg, joka ei tanssinut, tuli vaimoineen heidän luokseen.

Natashasta tuntui loukkaavalta tämä perheenomainen lähestyminen näin tanssiaisissa, aivan kuin ei siihen olisi muualla tilaisuutta. Hän ei kuunnellut Veran puhetta eikä edes häneen katsonut, kun tämä näytteli viheriäistä pukuaan.

Viimein hallitsija pysähtyi viimeisen naisensa viereen (hän oli kuljettanut juhlamarssissa kolmea naista), ja soitto taukosi; huolestunut adjutantti juoksi Rostovien luo ja pyysi heitä vetäytymään vielä syrjempään, vaikka he seisoivatkin jo aivan seinällä, ja samalla alkoi parvekkeelta kuulua valssin täsmälliset, varovaiset ja houkuttelevan tahdikkaat säveleet. Hallitsija katsahti hymyillen saliin. Kului hetki -- kukaan ei vielä tanssinut. Järjestäjä-adjutantti meni kreivitär Besuhovin luo ja pyysi häntä tanssiin. Tämä ei katsahtanut edes pyytäjään, kohotti kätensä ja laski sen hymyillen adjutantin olalle. Adjutantti, joka oli mestari alallaan, läksi varmana hitain, tahdikkain hiihtoaskelin, pitäen naistaan lujasti vyötäisistä, kiertämään piirin reunaa, tempasi salin kulmauksessa naisensa vasemman käden, pyöräytti hänet ympäri, ja yhä nopenevain sävelten keskestä kuului vain kannusten tahdikas helähtely, ja joka kolmannella tahdilla käännyttäissä hulmahti lehahtaen kreivittären samettinen hame. Natasha seurasi silmillään tanssivia ja oli pillahtamassa itkuun, kun ei hän ollut mukana tässä valssin ensi vuorossa.

Ruhtinas Andrei seisoi valkeassa hevoskaartin everstin virkapuvussa, pitkissä sukissa ja avokengissä reippaana ja iloisena piirin eturivissä aivan lähellä Rostoveja. Vapaaherra Virchof puheli hänen kanssaan Valtakunnan neuvoston ensi istunnosta, jonka piti olla seuraavana päivänä. Ruhtinas Andrei, joka oli Speranskin uskottu ja joka itse oli jäsenenä lainsäädäntö-valiokunnassa, saattoi antaa varmoja tietoja sanotusta istunnosta, josta muuten oli liikkeellä mitä erilaisimpia huhuja. Mutta hän ei kuunnellut Virchovin puheita, vaan katseli milloin hallitsijaa, milloin tanssiin aikovia, epäröiviä kavaljereja. Häntä huvitti nuo hallitsijaa kainostelevat kavaljerit ja naiset, jotka kiihkoisesti odottivat tanssiin kutsua.

Pierre tuli ruhtinas Andrein luo ja tarttui hänen käsipuoleensa.

-- Tehän aina tanssitte. Täällä on minulla holhokki, nuori neitonen Rostof, viekää hänet tanssiin, -- hän sanoi.

-- Missä? -- kysyi Bolkonski. -- Anteeksi, -- sanoi hän, vapaaherraan kääntyen, -- tästä asiasta voimme muuallakin keskustella, täällä pitää tanssia. -- Ja hän lähti astumaan Pierren osoittamaan suuntaan. Samassa huomasi hän Natashan epätoivoiset, tuskaiset kasvot. Hän tunsi hänet, arvasi hänen sydänsurunsa ja käsitti, että tyttönen oli ensi kertaa tällaisessa tilaisuudessa. Hän muisti hänen puhelunsa kesä-yönä avatun akkunan ääressä Otradnossa ja astui iloinen ilme kasvoilla kreivittären luo.

-- Sallikaa tutustuttaani teidät tyttäreeni, -- sanoi kreivitär punastuen.

-- Tämä onni on minut jo ennen kohdannut, jos kreivitär minut muistaa, -- vastasi ruhtinas Andrei, kumartaen kohteliaan varovasti Natashalle, haihduttaen täten täydellisesti neiti Peronskin puheet käytöstavan raakuudesta. Ja hän ei vielä ollut loppuun lausunut tanssiin pyyntöään kun jo kohotti käyristyneen kätensä kiertääkseen sen Natashan vyötäisille. Natashan kasvoilta katosi tuo surkea ilme, joka oli valmis purkautumaan joko syvään epätoivoon tai hillittömään riemuun, ja lapsekkaan onnellinen ja kiitollinen hymy valaisi koko hänen olentonsa.

"Kauvan olen sinua odottanut", -- näytti sanovan tuo pelästynyt, onnellinen tyttönen, jonka äsken vielä kyyneltymäisillään olevia kasvoja valaisi nyt kirkas hymy. Hän laski kätensä ruhtinas Andrein olalle, ja he lähtivät toisena parina piiriin. Ruhtinas Andrei oli aikansa paraita tanssijoita. Natasha tanssi verrattomasti. Hänen pienet, atlassikenkäiset jalkansa liikkuivat nopeasti ja kevyesti tehden tehtävänsä hänestä riippumatta, ja hänen kasvonsa loistivat onnen riemusta. Hänen paljaat käsivartensa ja kaulansa olivat laihat ja rumat Helenan hartioihin verrattuina. Hänen hartiansa olivat laihat, rinnat kehittymättömät, käsivarret hennot: mutta Helenassa oli jo kuni tuhanten hänen ruumistaan nuoleksineiden katseiden kiilto, kun taas Natasha näytti impyeltä, joka ensi kerran oli paljastettu ja joka tätä alastomuuttaan olisi hävennyt, jollei hänelle olisi vakuutettu, että se oli välttämätöntä. Ruhtinas Andrei piti tanssimisesta ja siksipä hän, irtautuakseen ainaisista valtiollisista keskusteluista ja hallitsijan läsnäolon tuottamasta jäykkyydestä, joka häntä harmitti, läksikin tanssimaan ja valitsi Natashan, koska Pierre hänet oli esittänyt, ja koska Natasha oli ensimäinen sievä nainen, joka sattui hänen silmiinsä. Mutta tuskin oli hän kiertänyt käsivartensa Natashan hennon, notkean vartalon ympärille ja tuntenut tytön vieressään väreillen hymyilevän, kun hän tunsi sydämensä leikahtavan: hän tunsi elostuneensa, nuortuneensa, kun hän huokuen irroitti käsivartensa tytön vyötäisiltä ja jäi tanssivia katsellen seisomaan hänen viereensä.

XVII.

Ruhtinas Andrein jälkeen tuli Boris pyytämään Natashaa tanssiin, tulipa taituri-adjutanttikin, joka tanssiaiset oli alkanut, y.m.m., ja Natasha tanssi onnellisena ja punakkana herkeämättä koko illan, luovuttaen liiat ihailijansa Sonjalle. Hän ei lainkaan huomannut eikä nähnyt sellaisia seikkoja, jotka muita viehättivät tanssiaisissa. Hän ei huomannut, miten hallitsija kauvan puheli Ranskan lähettilään kanssa, miten hän erityisen suosiollisesti puheli sen ja sen naisen kanssa, miten se ja se prinssi teki sitä ja puheli tätä, miten Helenalla oli valtava menestys, ja miten se ja se oli hänelle erityisen kohtelias: hän ei huomannut edes hallitsijaa ja huomasi hallitsijan poistuneen vasta siitä, että hänen lähtönsä jälkeen elämä tanssiaisissa kävi paljon hauskemmaksi, Hauskan kotiljongin ennen illallisia tanssi ruhtinas Andrei taas Natashan kanssa. Hän puheli Natashalle heidän ensi kohtauksestaan Otradnon lehtokujassa, unettomasta kuutamoyöstä ja mainitsi, miten hän tahtomattaan tuli kuunnelleeksi hänen haaveitaan. Natasha karahti punaiseksi ja koetti puolustautua, aivan kuin olisi näissä haaveiluissa ollut jotain hävettävää.

Ruhtinas Andrei, kuten kaikki suuressa maailmassa kasvaneet ihmiset, etsi sellaisia ihmisiä, joissa ei olisi tuota yleistä suuren maailman leimaa. Ja tällainen oli Natasha, joka vielä saattoi ihmetellä, riemastua ja kainostella. Hänen virheellinen ranskankielensäkin viehätti ruhtinas Andreita. Hän puheli Natashan kanssa erityisen varovasti ja hellästi. Istuessaan siinä tytön vieressä ja puhellessaan yksinkertaisimmista ja vähäpätöisimmistä asioista ruhtinas Andrei ihaili hänen hymyilevien silmiensä iloista loistoa, joka ei suinkaan johtunut keskusteltavista asioista, vaan tytön sisäisestä onnesta. Kun Natashaa pyydettiin tanssiin, ja hän hymyillen nousi paikoiltaan ja sitten lensi tanssin pyörteissä pitkin salia, ihaili ruhtinas Andrei erityisesti hänen kainostelevaa sulouttaan. Keskellä kotiljonkia, kun oli tanssinut vuoronsa, Natasha tuli raskaasti hengittäen paikalleen. Taas tuli joku pyytämään. Natasha oli väsynyt, läähätti ja aikoi nähtävästi kieltäytyä, mutta samassa hän taas iloisena nosti kätensä kavaljerin olalle ja hymyili ruhtinas Andreille.

"Mielelläni levähtäisin ja istuisin hetkisen teidän kanssanne, olen väsynyt, mutta näettehän, miten minua pyydetään, ja se minua miellyttää, olen onnellinen, rakastan kaikkia, ja me, minä ja te, tämän käsitämme", -- ja vielä paljon, paljon muuta sanoi tuo hymy. Kun kavaljeri oli hänet jättänyt, lähti Natasha juoksasemaan poikki salin valitakseen kaksi naista seuraavaan vuoroon.

"Jos hän menee ensin serkkunsa luo ja sitten jonkun toisen naisen luo, niin tulee hänestä minun vaimoni", -- sanoi ruhtinas Andrei itselleen aivan odottamatta, katsellessaan Natashaa. Natasha meni ensin serkkunsa luo.

"Mitä hullutuksia saattaa toisinaan tulla mieleen", -- ajatteli ruhtinas Andrei; -- "mutta se vain on varmaa, että tämä tyttönen on niin herttainen ja niin erikoinen, ettei hän täällä kuukauttakaan tanssi miehelään joutumatta... Tuollainen on täällä harvinaisuus", -- ajatteli hän, kun Natasha, korjaillen vyötäisiltään irroittunutta ruusua, valmistautui istuutumaan hänen viereensä.

Kotiljongin loputtua ilmestyi vanha kreivi sinisessä hännystakissaan tanssivain luo. Hän pyysi ruhtinas Andreita käymään talossa ja kysyi tyttäreltään, oliko hänellä ollut hauskaa. Natasha ei vastannut, hymyili vain, mutta tuosta hymystä saattoi selvästi huomata hänen nuhtelevan ihmettelynsä: "kuinka saattaa sellaista kysyä?"

-- Elämässäni ei ole minulla ollut näin hauska! -- hän sitten sanoi, ja ruhtinas Andrei huomasi, miten hänen käsivartensa nopeasti kohahtivat kietoakseen isän syleilyyn, mutta miten ne samassa hervahtivat alas. Natasha ei todellakaan ollut vielä milloinkaan näin onnellinen ollut. Hän eli sellaisessa onnen huumassa, jolloin ihminen on täysin hyvä ja jolloin hän pitää onnettomuuden, pahuuden ja surun mahdottomina.

* * * * *

Näissä tanssiaisissa tuntui Pierrestä ensi kerran loukkaavalta vaimonsa suhde ylhäisiin piireihin kuuluviin henkilöihin. Hän oli synkkä ja hajamielinen. Hänen otsassaan oli syvä uurre, ja akkunan luona seisten hän katsoa tuijotti lasiensa läpi ketään näkemättä.

Illalliselle mennessään kulki Natasha hänen ohitseen.

Pierren synkät, onnettomat kasvot ihmetyttivät Natashaa. Hän pysähtyi Pierren eteen. Hän tahtoi auttaa onnetonta, luovuttaa hänelle liiat omasta onnestaan.

-- Miten hauskaa, kreivi, -- hän sanoi, -- eikö teistäkin?

Pierre hymyili hajamielisenä, hän nähtävästi ei käsittänyt Natashan sanoja.

-- Kyllä, olen sangen iloinen, -- hän vastasi.

"Miten saattaakaan hän olla tyytymätön", -- ajatteli Natasha. -- "Vallankaan tuollainen herttainen mies kuin Besuhof." -- Natashan mielestä olivat kaikki näissä tanssiaisissa yhtä hyviä, herttaisia, verrattomia ihmisiä, jotka kaikki rakastavat toisiaan: ei kukaan saattanut toista loukata, ja siksipä piti kaikkien olla onnellisia.

XVIII.

Seuraavana päivänä ruhtinas Andrei muisti edellisen päivän tanssiaiset, mutta ei hänen mielensä niihin suurestikaan kiintynyt. "Niin, olivathan ne loistavat tanssiaiset. Ja ... niin, neiti Rostof oli herttainen. Hänessä on jotain raitista, erikoista, joka ei ole pietarilaista ja joka eroittaa hänet kaikista muista." Tähän päättyivät hänen muistelonsa edellisen päivän tanssiaisista, ja juotuaan teensä hän istuutui työn ääreen.

Mutta liekkö syynä ollut väsymys tai lyhyt yölepo, työ ei vain sujunut, eikä lähtenyt mitään valmista, ja yhä hän vain oli työhönsä tyytymätön, kuten muuten usein oli asian laita, ja siksipä hän riemastuikin kun hänelle ilmoitettiin jonkun saapuneen häntä tapaamaan.

Tulija oli Bitski, useain valiokuntien jäsen, innokas Speranskin uusien aatteiden ihailija, joka tunsi kaikki Pietarin seurapiirit ja kulki niissä verrattomana kielikellona. Hän muutti suuntaa yhtä helposti kuin vaatteita -- tuulahdusten mukaan, mutta oli siitä huolimatta kiivaimpia puoluemiehiä. Tuskin sai hän hatun päästään kun huolestuneena lähti rientämään ruhtinas Andrein työhuoneeseen ja alkoi heti puhua. Hän oli hetki sitten saanut tarkkoja yksityiskohtaisia tietoja sen päiväisen Valtakunnan neuvoston istunnosta, jonka itse hallitsija oli avannut, ja kertoi nyt niistä haltioissaan. Hallitsijan puhe oli ollut valtava. Tällaisia puheita pitävät ainoastaan perustuslaillisten valtakuntain hallitsijat. -- "Keisari oli suoraan sanonut, että neuvosto ja senaatti ovat valtakunnan _säätyjä_; hän sanoi, että hallitus ei saa turvautua mielivaltaan, vaan on sen rakennettava _lujille perusteille_. Hallitsija sanoi, että raha-asiain hoito on saatettava uudelle kannalle ja tilit jätettävät julkisesti tarkastettaviksi", -- kertoi Bitski, erityisesti korostaen muutamia sanoja ja tuntuvasti aukoen silmiään.

-- Niin, tämä tapaus muodostaa ajankäänteen meidän historiassamme, -- hän lopetti.

Ruhtinas Andrei kuunteli Bitskin kertomusta Valtakunnan neuvoston avaamistilaisuudesta, jota hän niin kärsimättömänä oli odotellut ja jota oli pitänyt niin kovin tärkeänä, ja ihmetteli, ettei tuo tapaus nyt enää häntä edes liikuttanut, vieläpä tuntui aivan vähäpätöiseltä. Salattu iva mielessä hän kuunteli Bitskin innostusta uhkuvaa kertomusta. Yksinkertaisin ajatus tuli hänen mieleensä: "Mitä oikeastaan liikuttavat minua tai Bitskiä keisarin puheet neuvostossa! Voinko kaikista niistä tulla onnellisemmaksi ja paremmaksi?"

Ja tämä yksinkertainen ajatus hävitti hetkessä ruhtinas Andrein mielestä entisen mielenkiinnon tekeillä oleviin parannuspuuhiin. Samana päivänä piti ruhtinas Andrein mennä päivällisille Speranskin luo "_en petit comité_", kuten isäntä oli sanonut kutsuessaan häntä. Tällainen kutsu ystävälliseen perhepiiriin henkilön luo, jota ruhtinas Andrei sydämestään ihaili ja jota hän ei vielä koskaan ollut nähnyt kotioloissa, olisi ennen ollut hänestä suurin onni, mutta nyt olisi hän mieluummin ollut menemättä.

Määrättynä aikana hän sentään ilmestyi Speranskin pieneen taloon Taurilaisen puutarhan luo. Talossa vallitsi tavaton siisteys (joka muistutti munkkimaista puhtautta), ja kun ruhtinas Andrei hieman myöhästyneenä astui parkettipermantoiseen, pieneen ruokasaliin tapasi hän jo koko _petit comitén_ -- isännän läheisiä tuttavia -- koolla odottamassa. Naisia ei ollut huoneessa muita kuin Speranskin pieni tyttönen (pitkäkasvuinen kuten isäkin) ja hänen kotiopettajattarensa. Vieraat olivat Gervais, Magnitski ja Stolipin. Jo eteiseen ruhtinas Andrei kuuli kovaäänistä puhelua ja heleätä tahdikasta naurua, samallaista kuin usein kuulee näyttämöltä. Joku aivan kuin Speranskin äänellä takoi tahdikkaasti: ha ... ha... Ruhtinas Andrei ei vielä koskaan ollut kuullut Speranskin nauravan, ja siksi tämä valtiomiehen heleä, kimakka nauru häntä kummasti ihmetyttikin.

Ruhtinas Andrei astui ruokasaliin. Koko seura seisoi kahden akkunan välisen pöydän ääressä ja aherteli voileipäin kimpussa. Speranskilla oli harmaa hännystakki ja tähti rinnassa; valkeat liivit ja korkea valkea kaulahuivi olivat nähtävästi samat kuin hänellä oli ollut kuuluisassa Valtakunnan neuvoston istunnossa. Hänen kasvoillaan oli iloinen ilme. Vieraat seisoivat isännän ympärillä. Magnitski kertoi jotain hauskaa juttua, Speranski kuunteli, nauraen jo ennakolta kertojan puheelle. Ruhtinas Andrein astuessa huoneeseen häipyivät Magnitskin sanat taas naurunremakkaan. Stolipin hohotti kuin tynnyristä, Gervais hihitti hiljaa, Speranski nauroi tahdikkaan kimakasti.

Speranski ojensi valkean, hienon kätensä ruhtinas Andreille, jatkaen yhä nauramistaan.

-- Erittäin hauska nähdä teidät, ruhtinas, -- hän sanoi. -- Hetkinen... -- kääntyi hän Magnitskin puoleen, keskeyttäen tämän kertomuksen. -- Olemme sopineet: hauskat päivälliset, ei sanaakaan vakavista asioista. -- Ja taas kääntyi hän kertojaan ja alkoi nauraa.

Ihmetellen ja pettynein kaihomielin kuunteli ruhtinas Andrei tätä naurua ja katseli nauravaa valtiomiestä. Hänestä tuntui kuin ei hänen edessään olisikaan Speranski, vaan joku toinen henkilö. Kaikki mikä ennen oli ollut salaperäistä ja tenhoavaa Speranskissa, kävi nyt hetkessä hänelle selväksi ja mitättömäksi.

Päivällispöydässä ei keskustelu tauvonnut hetkeksikään, ja toinen naurettava juttu seurasi toistaan. Tuskin Magnitski kerkisi lopettamaan juttunsa, kun jo joku toinen oli valmis kertomaan yhä vain huvittavamman jutun. Jutut koskettelivat kaikki, jolleivätkään juuri itse virkamiesmaailmaa, niin ainakin erinäisiä virkamiehiä. Tuntui siltä kuin olisi tämä seura ollut niin varmasti vakuutettu näiden henkilöiden mitättömyydestä, että ainoa tapa, millä heistä saattoi puhua, oli juuri tällainen hyvänsuovan leikillinen. Speranski kertoi, miten eräs kuuro korkea-arvoinen virkamies tämänpäiväisessä Valtakunnan neuvoston kokouksessa, kun kysyttiin hänen mielipidettään, oli vastannut, että hän on samaa mielipidettä. Gervais kertoi perin laajasti eräästä tarkastusjutusta, jossa toimivat henkilöt olivat käyttäytyneet aivan kuin pöllöt. Stolipin takertui änkäten kertomukseen ja alkoi sellaisella kiivaudella puhua vakavan suunnan rikkomuksista, että asia vähillä oli saada vakavan luonteen. Magnitski alkoi laskea leikkiä Stolipinin kiivaudesta, Gervais pisti väliin pienen pilapätkän, ja vähitellen solui keskustelu taas entiselle iloiselle ladulleen.