Part 16
Palattuaan matkaltaan päätti ruhtinas Andrei syksyllä lähteä Pietariin ja keksi kaikellaisia syitä tähän päätökseen. Koko joukko järkeviä, loogillisia todistuksia, miksi hänen oli välttämäti lähdettävä Pietariin, vieläpä ryhdyttävä palvelukseenkin, oli joka hetki valmiina häntä vakuuttamaan. Eikä hän nyt käsittänyt, miten hän koskaan oli voinut edes epäillä, että oli välttämätöntä ottaa osaa elämään toimimalla, aivan kuten hän kuukausi takaperin ei ollut käsittänyt, miten olisi voinut päähänsä pälkähtää ajatus lähteä kylästään. Hänestä näytti selvältä että kaikkien hänen elämänkokemustensa täytyisi hukkaan mennä ja olla houkkamaisia, ellei hän käyttäisi niitä työhön ja ottaisi taas toimimalla osaa elämään. Eikä hän sitäkään käsittänyt, kuinka ennen, niin löyhien järkitodisteiden perusteella, oli pitänyt päivän selvänä, että olisi ollut nöyryyttävää, jos hän elämän kovien koettelemusten jälkeen yhä olisi uskonut voivansa olla maailmalle hyödyksi, tai uskonut onnen ja rakkauden mahdollisuuteen. Nyt järki kuiskaili aivan toista. Tämän matkan jälkeen alkoi ruhtinas Andrein olla ikävä maalla, entiset askareet eivät häntä huvittaneet ja usein, yksin istuskeltuaan työhuoneessaan, hän nousi, kävi kuvastimen ääreen ja katseli kauvan kasvojaan. Sitten hän kääntyi ja katseli Lisa-vainajan muotokuvaa, joka _à la grecque_ kohennetuin kiharin hellästi ja iloisesti katsoi häneen kultaisesta kehyksestä. Hän ei enää puhunut miehelleen entisiä kauheita sanoja, hän vain yksinkertaisesti ja iloisen uteliaasti katseli alas häneen. Ja ruhtinas Andrei käveli kädet selän takana kauvan huoneessaan, toisinaan ryppyisin otsin, toisinaan hymyillen, hautoen noita järjettömiä, sanoin selittämättömiä ajatuksia, jotka olivat salaisia kuin rikos ja joihin oli kiehtoutunut Pierre, maine, tyttö ikkunassa, tammi, naisten kauneus ja lempi, mitkä olivat muuttaneet hänen koko elämänsä. Ja kun näinä hetkinä joku tuli hänen luokseen, hän oli erittäin kuivakiskoinen, ankaran päättäväinen ja erikoisesti epämiellyttävän loogillinen.
-- _Mon cher_,[48] -- sanoi esimerkiksi ruhtinatar Maria, astuen sisään sellaisena hetkenä, -- Nikolushka ei voi mennä tänään kävelemään: on niin kylmä.
-- Jos olisi lämmin, -- vastasi silloin ruhtinas Andrei sisarelleen erittäin kuivasti, -- niin hän menisi paitasillaan, mutta kun on kylmä, pitää pukea hänen ylleen lämpimät vaatteet, jotka sitävarten ovatkin olemassa. Sepä siitä seuraa, että on kylmä, vaan ei suinkaan kotiin jääminen, lapsi kun tarvitsee raitista ilmaa, -- puheli hän sangen loogillisesti, ikäänkuin rangaisten jotakuta kaikesta tästä salaisesta, epäloogillisesta hänen sielulleen tapahtuvasta järjen työstä.
IV.
Ruhtinas Andrei saapui Pietariin elokuussa 1809. Nuoren Speranskin loistoaika oli paraillaan; hänen aikaansaamiaan muutoksia pantiin paraillaan toimeen, ja muutenkin oli ankaran, kiinteän työn aika. Tämän saman elokuun aikana hallitsija putosi vaunuista, loukkasi jalkansa ja jäi Pietarhoviin kolmeksi viikoksi, seurustellen tänä aikana jokapäivä ja yksinomaan Speranskin kanssa. Tähän aikaan ilmestyi m.m, kaksi mainittavaa, yhteiskuntaa kuohuttavaa käskykirjettä hovivirkojen lakkauttamisesta ja kollegiasessorin ja valtioneuvoksen virkojen kelpoisuustutkinnoista. Mutta tärkein tapahtuma oli valtakunnan koko perustuslain ilmestyminen, joka muutti voimassa olevan oikeus-, hallinto-, ja rahalaitosta koskevan hallintojärjestelmän valtakunnanneuvostosta alkaen kunnallishallitukseen saakka. Nyt toteutettiin ja saatettiin näkyvään muotoon ne vapaamieliset hämärät haaveilut, joita keisari Aleksanterilla oli valtaistuimelle astuessaan ja joita hän oli pyrkinyt toteuttamaan apulaistensa Tshartorischkin, Novosiljtsevin, Kotshubein ja Strogovin avulla, joita miehiä hän itse leikillä nimitti _comité du salut publique_.
Nyt oli tullut Speranski kaikkien sijalle siviili- ja Araktshejef sota-alalle. Ruhtinas Andrei ilmaantui kohta tulonsa jälkeen kamariherrana Hoviin ja pyrki puheillepääsyyn. Hallitsija joka oli kohdannut hänet kaksi kertaa, ei suvainnut lausua hänelle ainoatakaan sanaa. Ruhtinas Andreista oli aina ennenkin näyttänyt siltä, että hän oli hallitsijalle vastenmielinen, että hallitsijaa eivät miellyttäneet hänen kasvonsa eikä koko hänen olemuksensa. Kuivakiskoisesta, luotaan työntävästä katseesta, jonka hallitsija häneen loi, sai ruhtinas Andrei vielä entistä enemmän vahviketta luulolleen. Hovissa selitettiin ruhtinas Andreille hallitsijan epäsuosion häneen johtuvan siitä, että hänen Majesteettinsa oli tyytymätön siihen, ettei Bolkonski vuodesta 1805 alkaen ollut palvellut.
"Tiedän itse, mitenkä ei ole meidän vallassamme myötätunnon tai vastenmielisyyden herättäminen -- ajatteli ruhtinas Andrei, -- ja siksipä ei ole ajattelemistakaan, että persoonallisesti saisin hallitsijalle esitetyksi kirjoitelmani sotalaista, mutta teko kyllä puhuu puolestaan."
Hän ilmoitti kirjoituksestaan vanhalle sotamarskille, isänsä ystävälle. Sotamarski määräsi hänelle tunnin, otti hänet sangen suosiollisesti vastaan ja lupasi esittää hallitsijalle. Muutaman päivän kuluttua ilmoitettiin ruhtinas Andreille, että hänen on mentävä sotaministeri, kreivi Araktshejevin puheille.
Yhdeksän aikaan aamulla määrättynä päivänä saapui ruhtinas Andrei kreivi Araktshejevin vastaanottosaliin.
Ruhtinas Andrei ei tuntenut Araktshejevia mieskohtaisesti, eipä ollut häntä koskaan nähnytkään, mutta kaikki, mitä hän hänestä tiesi, ei saattanut häntä suuresti kunnioittamaan tätä miestä.
"Hän on -- sotaministeri, keisarin uskottu; kenenkään ei ole tarvis tietää hänen persoonallisista ominaisuuksistaan; hänelle on annettu toimeksi tarkastaa kirjoitukseni, hän ainoa siis voi panna asian vireille", -- ajatteli ruhtinas Andrei monen arvokkaan ja alhaisen henkilön joukossa odottaessaan vuoroaan kreivi Araktshejevin vastaanottosalissa.
Ruhtinas Andrei oli palveluksensa aikana -- hän oli suurimman osan aikaansa ollut adjutanttina -- nähnyt paljon tärkeiden henkilöiden vastaanottohuoneita ja niissä vallitsevat eri mielialat olivat hänelle hyvin selvillä. Kreivi Araktshejevin vastaanottosalilla oli aivan erikoinen leima. Vähäpätöisten vuoroaan odottavain henkilöiden kasvoilla kuvastui häveliäisyyden ja nöyryytyksen tunne; arvokkaiden henkilöiden piirteet ilmaisivat kaikilla samaa hämmentymistä; tätä epämiellyttävää mielentilaa koettivat he peitellä mikä milläkin tavalla: muutamat mieskohtaisella käytöksen sulavuudella, toiset ivalla, jonka kohdistivat itseensä, asemaansa tai odottamaansa henkilöön. Toiset kävelivät miettivinä edestakaisin, toiset kuiskailivat ja nauroivat, ja ruhtinas Andrei kuuli kokkanimen Jymy -- Andreitsh ja sanat: "kyllä setä näyttää", joilla tarkoitettiin kreivi Araktshejevia. Eräs kenraali (arvokas henkilö) joka oli loukkautunut nähtävästi sentähden, että hänen niin kauvan oli tarvinnut odottaa, istui jalat päällekkäin ja hymyili itsekseen ylenkatseellisesti.
Mutta heti kun ovi avautui, näkyi kaikkien kasvoilla vain -- pelkoa. Ruhtinas Andrei pyysi toisen kerran päivystäjän ilmoittamaan hänestä, mutta häneen katsottiin pilkallisesti ja sanottiin, että hänen vuoronsa kyllä tulee aikanaan. Kun adjutantti vielä oli vienyt muutamia vuoroaan odottavia ministerin työhuoneeseen ja sieltä jälleen johdattanut odotushuoneeseen, kuljetettiin tuolle hirvittävälle ovelle upseeri, jonka nöyrä ja pelästynyt haahmo kummastutti ruhtinas Andreita. Upseeri viipyi kauvan ministerin työhuoneessa. Äkkiä kuului oven takaa vihaisen äänen jyrähtelyä, ja kalpea upseeri tuoksahti ovesta huulet vapisevina, ja päätään pidellen kulki hän poikki vastaanottohuoneen.
Tämän jälkeen vietiin ruhtinas Andrei ovelle, ja päivystäjä kuiskasi: "oikealle ikkunan luo."
Ruhtinas Andrei astui yksinkertaiseen, siistiin työhuoneeseen ja näki pöydän luona nelikymmenvuotisen miehen, jolla oli pitkä vartalo ja pitkä pää, tukka lyhyeksi leikattu ja otsa syvissä uurteissa, kulmakarvat rypyissä, ruskeanviheriäisiä, tylsiä silmiä varjoten sekä punainen, riippuva nenä. Araktshejef käänsi häneen kasvonsa, kumminkaan häneen katsomatta.
-- Mitä pyydätte? -- Araktshejef kysyi.
-- En pyydä mitään, teidän ylhäisyytenne, -- lausui ruhtinas Andrei hiljaa.
Araktshejevin silmät kääntyivät häneen.
-- Istukaa. -- sanoi Araktshejef, -- ruhtinas Bolkonski?
-- En pyydä mitään, mutta hänen majesteettinsa keisari on suvainnut lähettää minun antamani kirjoituksen teidän ylhäisyydellenne...
-- Suvaitkaa huomata, rakkahani, teidän kirjoituksenne olen lukenut, -- keskeytti Araktshejef, lausuen vain ensimäiset sanat mairittelevasti, mutta nytkään häneen katsomatta, ja sitten muuttaen äänensä yhä enemmän yrmeän halveksivaksi. -- Ehdotatte uusia sotalakeja? Lakeja on paljon, mutta ei kukaan vanhojakaan täytä. Nykyaikana kaikki kirjoittavat lakeja, kirjoittaa on helpompi kuin täyttää.
-- Tulin keisarin tahdosta kuulemaan teidän ylhäisyydeltänne, mihin toimiin aiotte ryhtyä kirjoituksen suhteen? -- sanoi ruhtinas Andrei kohteliaasti.
-- Kirjoitukseenne olen liittänyt lausuntoni ja olen lähettänyt sen komiteaan. _En_ hyväksy, -- sanoi Araktshejef, nousten ja ottaen kirjoituspöydältä paperin. -- Tuossa! -- hän ojensi sen ruhtinas Andreille.
Poikkipuolin paperille oli lyijykynällä vedetty ilman isoja alkukirjaimia, ilman välimerkkejä ja oikeinkirjoituksesta välittämättä! "Perusteettomasti laadittu siihen katsoen että on jäljitellen kirjoitettu ranskalaisesta sotalaista ja tarpeettomasti sota-artikkeleista poikkeava."
-- Mihin komiteaan kirjoitus on lähetetty? -- kysyi ruhtinas Andrei.
-- Sotalakikomiteaan, ja jäseneksi ehdotin myös teidän jalosukuisuutenne. Mutta palkattomaksi.
Ruhtinas Andrei hymähti.
-- En lainkaan halua.
-- Palkattomaksi jäseneksi, -- toisti Araktshejef. -- Minulla on kunnia. Hei, käske tulemaan! Onko ketään? -- huusi hän ja kumarsi ruhtinas Andreille.
V.
Odottaessaan kutsua komitean jäseneksi uudisti ruhtinas Andrei vanhoja tuttavuuksia etenkin niiden henkilöiden kanssa, jotka hänen tietääkseen olivat mahtavia ja voivat olla hänelle tarpeen.
Hän tunsi nyt täällä Pietarissa samankaltaista uteliaisuutta kuin hän oli tuntenut taistelujen edellisenä päivänä, jolloin häntä myös aina vaivasi rauhaton uteliaisuus, ja hänellä oli vastustamaton halu päästä ylhäisiin piireihin, sinne, missä valmisteltiin tulevaisuutta, josta miljoonain kohtalo riippui. Hän tunsi vanhusten ärtyisyydestä, asioihin perehtymättömien uteliaisuudesta ja perehtyneitten vaiteliaisuudesta, yleisestä kiireestä ja komiteain ja komissioonein tavattomasta paljoudesta, joita joka päivä asetettiin yhä vain uusia, että nyt, vuonna 1809 valmistettiin täällä Pietarissa jotakin mahtavaa, yhteiskunnallista taistelua, jonka ylipäällikkönä oli hänelle tuntematon, salaperäinen, ja hänestä nerolta näyttävä henkilö -- Speranski. Ja tuo hämärästi tuntemansa uudistustyö ja Speranski -- päähenkilö -- alkoivat niin kokonaan vallata hänen huomionsa, että sotalakijuttu varsin pian rupesi jäämään toisarvoiseksi seikaksi hänen tajuntapiirissään.
Ruhtinas Andrei oli mitä onnellisimmassa asemassa siihen nähden, että hänet avosylin otettiin silloisen Pietarin ylhäisimpiin, erivärisiin seurapiireihin. Edistyspuolue oli hänelle suosiollinen ja mielistelevä sentähden, että häntä pidettiin järkevänä ja oppineena miehenä, ja erittäinkin sentähden, että hänellä talonpoikainsa vapauttamisen johdosta oli todellisen vapaamielisen maine. Tyytymättömäin vanhusten puolue, joka arvosteli ankarasti uudistuspuuhia oli myötätuntoinen hänelle isän mielipiteitten tähden. Naispiiri, _maailma_, otti hänet ilomielin yhteyteensä sentähden, että hän oli arvokas ja rikas sulhasmies ja miltei uusi henkilö, sen jälkeen kun hänen vaimonsa surullinen kuolema ja hänen valekuolemansa olivat kruunanneet hänet romanttisella sädekehällä. Sitäpaitse tiesivät kaikki tutut kertoa, että hän viimeisten viiden vuoden kuluessa oli muuttunut edukseen; oli hioutunut ja miehistynyt: ei ollut hänessä enää entistä ivan sekaista ylpeyttä, ei teeskentelevää ylimielisyyttä, vaan että vuodet olivat tehneet hänet vakavan rauhalliseksi. Hänestä puhuttiin, hän oli yleisen mielenkiinnon esineenä ja kaikki tahtoivat hänet nähdä.
Kreivi Araktshejevilla käyntinsä jälkeisenä päivänä vietti ruhtinas Andrei iltansa kreivi Kotshubein luona. Hän kertoi kreiville käynnistään _Jymy-Andrejevitshin_ puheilla (Kotshubeikin nimitti täten Araktshejevia samallaisella epämääräisellä ivallisuudella, jonka ruhtinas Andrei oli huomannut sotaministerin vastaanottosalissa).
-- _Mon cher_, ette tässäkään asiassa vältä Mihail Mihailovitshia. _C'est le grand faiseur_.[49] Minäpä sanon hänelle. Hän lupasi tulla illalla...
-- Mitä on Speranskilla sotalakien kanssa tekemistä? kysyi ruhtinas Andrei.
Kotshubei pudisti hymyillen päätään, ikäänkuin ihmetellen Bolkonskin tietämättömyyttä.
-- Puhelimme teistä näinä päivinä, -- jatkoi Kotshubei, -- teidän vapaista maanviljelijöistänne...
-- Niin ruhtinas, tekö se vapautitte talonpoikanne? sanoi Katarinan aikuinen vanhus, halveksivasti Bolkonskiin kääntyen.
-- Pieni tilus ei tuottanut mitään tuloja, vastasi Bolkonski, koettaen vanhuksen silmissä lieventää tekoaan, jottei häntä turhanpäiten suututtaisi.
-- _Vous craignez d'être en retard_,[50] -- sanoi vanhus, katsahtaen Kotshubeihin.
-- Yhtä seikkaa en ymmärrä, -- jatkoi vanhus, -- kuka sitten kyntää, jos niille annetaan vapaus? Helppo on lakeja laatia, mutta vaikea on hallita. Sallinette, kreivi, tässä teiltä kysyäni, kuka tulee palatsinpäälliköksi, kun kaikilta tutkintoja vaaditaan?
-- Ne, luullakseni, jotka läpäisevät tutkinnon, -- vastasi Kotshubei, pannen jalkansa päällekkäin ja katsellen ympärilleen.
-- Siinä mulla palvelee Prjanitshnikovkin, kelpo mies, kerrassaan kultaa, mutta hän on 60 vuotias, tokkopa hän menee tutkittavaksi?
-- Niin, kyllä se vaivaloista on, semminkin kun sivistys on niin vähän levinnyt, mutta...
Kreivi Kotshubei ei lopettanut sanottavaansa, nousi, ja ottaen ruhtinas Andreita kädestä, hän läksi paljaspäistä, valkeaveristä miestä vastaan, joka oli noin neljänkymmenen ikäinen ja jolla oli suuri, avonainen otsa ja tavattoman, oikeinpa ihmeellisen valkeat, pitkähköt kasvot. Tulijalla oli yllä sininen hännystakki, kaulalla risti ja vasemmalla puolen rintaa tähti. Tulija oli Speranski. Ruhtinas Andrei tunsi hänet heti, ja hänen sielussaan jokin vavahti kuten tapahtuu elämän tärkeinä hetkinä. Oliko se kunnioitusta, kateutta, jännitystä -- sitä hän ei tiennyt. Speranskin koko olennossa oli erikoinen leima, josta hänet heti tunsi. Ei kenelläkään siitä seurasta, missä ruhtinas Andrei eli, hän ollut nähnyt tuota kömpelöiden ja kulmikkaiden liikkeitten tyyneyttä ja itseluottamusta, ei kenelläkään hän ollut nähnyt sellaista lujaa ja samalla pehmyttä katsetta, mikä tuikehti puoleksi suletuista, hieman kosteista silmistä, ei ollut nähnyt sellaista erikoisempaa ilmaisevan hymyn vakavuutta, niin hienoa, tasaista, hiljaista ääntä ja ennen kaikkea niin hempeätä kasvojen ja etenkin kätten valkeutta, kätten, jotka olivat jotenkin leveät, mutta tavattoman pehmeät, hienot ja valkeat. Sellaista kasvojen valkeutta ja hienoutta oli ruhtinas Andrei huomannut vain sairashuoneessa kauvan olleilla sotilailla. Tämmöinen oli Speranski, hallituksen sihteeri, keisarin esittelijä ja hänen kumppaninsa Erfurtin matkalla, jolloin hän useammin kuin kerran oli nähnyt Napoleonin ja puhunut hänen kanssaan.
Speranski ei vilkunut silmillään henkilöstä toiseen, kuten ihmiset tavallisesti tahtomattaankin tekevät, astuessaan suureen seuraan, eikä hätäillyt puhuessaan. Hän puhui hiljaa, vakuutettuna siitä, että häntä kuunnellaan, ja katsoi vaan siihen henkilöön, jolle puhui.
Ruhtinas Andrei seurasi erittäin tarkkaavasti Speranskin jokaista sanaa ja liikettä. Kuten on laita ihmisten, etenkin niiden, jotka ankarasti arvostelevat lähimäisiään, ruhtinas Andreikin uuden henkilön kohdattuaan, eritoten Speranskin kaltaisen, jonka tunsi maineesta, odotti aina hänessä löytävänsä ihmisansioiden suurimman täydellisyyden.
Speranski valitti Kotshubeille, ettei voinut varemmin saapua, sillä häntä oli pidätetty hovissa. Hän ei sanonut, että hallitsija häntä oli pidättänyt. Tämänkin vaatimattoman ilmauksen ruhtinas Andrei huomasi. Kun Kotshubei esitti hänelle ruhtinas Andrein, käänsi hän hitaasti silmänsä Bolkonskiin, hymyillen tavalliseen tapaansa ja alkoi vaiti ollen häntä katsella.
-- Olen hyvin iloinen saadessani teihin tutustua, olen kuullut teistä, kuten kaikkikin.
Kotshubei sanoi jonkun sanan Bolkonskin käynnistä Araktshejevin luona. Speranski hymyili entistä enemmän.
-- Sotalakikomissioonin tirehtöörinä on hyvä ystäväni -- herra Magnitski -- sanoi hän, lausuen jokaisen tavun ja sanan täsmälleen, -- ja jos haluatte, voin teidät häneen tutustuttaa. (Hän pysähtyi hetkeksi.) Toivon, että löydätte hänessä myötätuntoa ja pyrkimystä kaikkeen järkevään.
Speranskin ympärille muodostui heti piiri, ja vanhus, joka oli puhunut Prjanitshnikovistaan, kääntyi hänkin Speranskiin kysymyksineen.
Ruhtinas Andrei ei puuttunut keskusteluun, tarkastelihan vain Speranskin jokaista liikettä, tuon miehen, joka joku aika takaperin oli ollut vähäpätöinen seminarilainen, mutta joka nyt piteli käsissään, -- noissa valkeissa pehmeissä käsissä, Venäjän kohtaloita. Ruhtinas Andreita hämmästytti tavaton, halveksiva tyyneys, jolla Speranski vanhukselle vastaili. Hän näytti mittaamattomasta korkeudestaan pudottelevan vanhukselle armollisen sanasen. Kun ukko alkoi tulla liian äänekkääksi, hymyili Speranski ja sanoi, ettei hän voi arvostella, mitä hyötyä tai vahinkoa saattaa olla hallitsijan teoista.
Puheltuaan jonkun aikaa suuressa piirissä Speranski nousi, meni ruhtinas Andrein luo ja viittasi hänet huoneen toiseen päähän. Nähtävästi hän piti tarpeellisena puhutella Bolkonskia.
-- En ehtinyt kanssanne puhelemaan, ruhtinas, tuolta vilkkaalta keskustelulta, johon minut vietteli tuo arvoisa vanhus, -- sanoi hän, lempeän ylenkatseellisesti hymyillen, tällä hymyllä ikäänkuin tunnustaen, että hän ja ruhtinas Andrei kyllä ymmärtävät sellaisten ihmisten vähäpätöisyyden, joiden kanssa hän juuri oli puhellut. Tällainen kohtelu kutkutti ruhtinas Andreita. -- Olette minulle vanha tuttu: ensinnäkin tunnen välinne talonpoikiinne, se on meillä ensimmäinen esimerkki, jolle niin hartaasti haluaisin seuraajia; ja toiseksi, olette niitä kamariherroja, jotka eivät ole loukkautuneet uudesta hovivirkoja koskevasta laista, joka on herättänyt niin paljon puhetta ja juoruavaa ennakkoarvostelua.
-- Niin, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- isäni ei tahtonut, että olisin käyttänyt tuota oikeutta hyväkseni; olen alkanut palvelukseni alhaisimmista viroista.
-- Isänne, vanhan ajan mies, on silminnähtävästi aikalaisiamme korkeammalla, noita, jotka niin tuomitsevat tämän toimenpiteen, joka vain saattaa luonnollisen oikeuden uudelleen arvoonsa.
-- Arvelen kuitenkin, että on perusteita näihin arvosteluihin... -- sanoi ruhtinas Andrei, koettaen riehtautua Speranskin vaikutuksesta, jota hän jo alkoi tuntea.
Hänestä oli epämieluista kaikessa olla yhtä mieltä hänen kanssaan: hän tahtoi vastustaa. Ruhtinas Andrei, joka tavallisesti puhui helposti ja hyvin, tunsi nyt kankertavansa Speranskin kanssa puhuessaan. Hänet oli liiaksi vallannut tuon kuuluisan miehen tarkasteleminen.
-- Persoonallisen kunnianhimon perusteita, ehkä saattaa olla, -- sommitteli Speranski hiljaisen vastauksensa.
-- Osaksi myöskin valtakuntaa koskevia, -- lausui ruhtinas Andrei.
-- Miten se on ymmärrettävä?... -- sanoi Speranski, hiljaisesti luoden silmänsä alas.
-- Olen _Montesquieun_ ihailija -- lausui ruhtinas Andrei, -- ja hänen ajatuksensa siitä, että _le principe des monarchies est l'honneur, me parait incontestable. Certains droits et privilèges de la noblesse me paraissent être des moyens de soutenir ce sentiment_.[51]
Hymy katosi Speranskin vaaleilta kasvoilta, joiden ilme tästä paljon voitti. Arvatenkin näytti ruhtinas Andrein ajatus hänestä mieltäkiinnittävältä.
-- _Si vous envisagez la question sous ce point de vue_,[52] -- alkoi hän, silminnähtävän vaikeasti lausuen ranskaa ja puhuen vielä hitaammin kuin venäjää, mutta silti aivan tyyneesti.
Hän sanoi, että kunnia, _l'honneur_, ei voi riippua etuoikeuksista, mitkä ovat vahingoksi palvelemiselle, että kunnia, _l'honneur_, on joko kielteinen käsite, joka ilmaisee moitittavien tekojen puutetta, tahikka jonkinlainen kannustin tuottamaan hyväksymistä ja sen ilmaisumuotoja -- palkinnoita. Hänen johtopäätöksensä olivat lyhyitä, yksinkertaisia ja selviä.
-- Laitos, joka saattaa edistää tällaista kunniaa ja siihen kannustaa, on suuren keisarin Napoleonin _Légion d'honneurin_ tapainen laitos, joka ei ole vahingoksi, vaan hyödyksi palvelemiselle, eikä ole sääty- ja hovi-etuoikeuksien edistäjä.
-- En tahdo väitellä, mutta ei käy kieltäminen, että hovivirat ovat vieneet samaan päämäärään, -- sanoi ruhtinas Andrei: -- jokainen hovilainen pitää velvollisuutenaan arvokkaasti täyttää tehtävänsä.
-- Mutta sittenkään ette tahtonut tästä etuoikeudesta hyötyä, ruhtinas, -- sanoi Speranski, osoittaen hymyllään, että tahtoi tehdä puhekumppanilleen ikävästä kinastelusta herttaisen lopun. -- Jos teette minulle kunnian ja saavutte keskiviikkona luokseni, -- hän jatkoi, -- niin Magnitskin kanssa keskusteltuani, saatan teille kertoa jotain mieltäkiinnittävää ja samalla on itsellänikin tilaisuus puhella kanssanne laveammalti.
Hän sulki silmänsä, kumarsi _à la francaise_ ja poistui salista, tahtoen pysyä huomaamattomana.
VI.
Pietarissa ensi oleskelunsa aikoina tuntui ruhtinas Andreista, että ympäristön pikku huolet kokonaan himmensivät hänen maalaiselämän yksinäisyydessä hankkimansa aatosvaraston.
Palattuaan iltasin asuntoonsa täytyi hänen ensi työkseen merkitä muistikirjaansa 4-5 tärkeätä vieraskäyntiä tahi _rendez-vous_'ta. Elämän järjesteleminen, sellainen päiväjärjestys, että kunnekin kerkiäisi aikanaan, riisti suurimman osan elämän tarmosta. Hän ei mitään tehnyt, ei mitään ajatellut, eipä edes ehtinytkään ajattelemaan, hän vain puhui ja puhui verrattomasti niistä asioista, joita yksinäisyydessä maalla oli ehtinyt miettimään.
Toisinaan hän harmikseen huomasi, että samana päivänä eri paikoissa tuli puhuneeksi aivan samaa. Mutta päivät päikseen hän oli niin touhuissaan, ettei joutanut edes sitä ajattelemaan, ettei mitään ajatellut.
Sekä Kotshubein luona että nyt keskiviikkona kotonaan, missä kauvan ja luottavasti oli puhellut kahden kesken ruhtinas Andrein kanssa, oli Speranski tehnyt sangen syvän vaikutuksen Bolkonskiin.
Ruhtinas, Andrei, joka melkein kaikkia ihmisiä piti halveksittavina, mitättöminä olentoina, ja joka yhä etsi sitä täydellisyyden ihannetta, jonne itse pyrki, luuli nyt vihdoinkin Speranskissa löytäneensä täydellisen järkevän ja hyveellisen ihmisen ihanteen. Jos Speranski olisi elänyt samallaisissa oloissa kuin hän itse, olisi saanut samanlaisen kasvatuksen ja samallaiset siveelliset periaatteet, niin varmaankin olisi ruhtinas Andrei piankin huomannut hänen inhimilliset heikkoutensa ja puutteensa. Mutta nyt herätti sankarin selväjärkinen nero hänessä niin suurta kunnioitusta juuri sentähden, ettei hän sankaria täysin käsittänyt. Sitäpaitsi mielisteli Speranski ruhtinas Andreita ja koetti häikäistä häntä intohimottoman, rauhallisen järkensä loistolla, joko sitten voittaakseen hänet puolelleen tai kenties siksi, että oli huomannut tämän suuret luontaiset luonnonlahjat. Eikä siinä kyllin: hän vielä imartelikin uutta tuttavaansa, niin hillityn hienosti, itseluottavasti, aivan kuin sanomattakin olisi ollut selvää, että he molemmat olivat ainoat ihmiset, jotka täysin voivat käsittää _kaikkien_ muiden järjettömyyden ja omain ajatustensa terävyyden ja syvyyden.
Heidän pitkän puhelunsa aikana keskiviikkoiltana sanoi Speranski useita kertoja: "_Meillä_ pidetään kaikkea, mikä kohoo piintyneitten tapojen tasapintaa ylemmä" ... tai hymyillen: "Mutta _me_ tahdomme, että sudetkin olisivat kylläiset, mutta lampaatkin raatelematta" ... tahi: "He eivät tätä saata käsittää" ... ja kaiken tämän hän lausui sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: "Me: minä ja te, mepä käsitämme keitä _he_ ovat, keitä _me_."