Part 15
-- Minne menet? Pysähdy siihen! -- kuiskailtiin Lasarjeville, joka ei tiennyt, minne hänen piti mennä. Lasarjef pysähtyi ja katsoa muljotti pelästyneenä pataljoonan päällikköön. Hänen kasvonsa värähtelivät, kuten on aina laita sotilaiden, jotka ovat komennetut rintaman eteen.
Napoleon käänsi tuskin huomattavasti päätään taaksepäin ja ojensi pienen, turpean kätensä sivulleen, aivan kuin jotain ottaakseen. Seurueen jäsenet, jotka samassa hetkessä käsittivät keisarinsa tarkoituksen, alkoivat hyöriä ja kuiskailla. Sana kulki miehestä mieheen, ja esiin juoksi hovipoika, sama jonka Rostof edellisenä päivänä oli tavannut Boriksen luona, kumarsi kunnioitettavasti keisarin kädelle ja pisti siihen punanauhaisen ritarimerkin. Napoleon puristi yhteen kaksi sormeaan, ja ritarimerkki jäi niiden väliin. Sitten astui hän Lasarjevin luo, joka silmät selällään yhä katsoi omaa keisariaan, ja tuntui kuin hän olisi tahtonut näyttää Aleksanterille, että sen mitä hän nyt teki, hän teki liittolaisensa tähden. Pieni, valkea käsi kosketti Lasarjevin virkapuvun nappia. Napoleon tiesi, että koskettamalla kädellään tuon sotilaan rintaa hän teki hänet onnelliseksi, tyytyväiseksi ja päätä pitemmäksi kaikkea muuta kansaa. Napoleon painalti vain ristin Lasarjevin rintaan, päästi heti kätensä ja kääntyi sitten Aleksanteriin, aivan kuin hän olisi tietänyt, että ristin täytyi tarttua. Ja todellakin jäi risti Lasarjevin rintaan.
Heti riensi ranskalaisia ja venäläisiä Lasarjevin luo ja kiinnittivät ristin onnellisen sotilaan virkapukuun. Lasarjef vilkasi synkkänä pienikätiseen lyhyeen mieheen, joka oli jotakin hänelle tehnyt, ja alkoi taas tuijottaa Aleksanteria silmiin, tehden yhä kunniaa kiväärillään. Hän näytti kysyvän keisarilta: yhäkö pitää hänen vielä seistä, vai pitääkö hänen kenties jo lähteä, vai kenties vielä jotain toimittaa? Mutta hän ei saanut mitään käskyä, ja siksipä hän vielä kauvan seisoikin liikkumatta paikallaan.
Keisarit nousivat ratsuilleen ja lähtivät ajamaan edelleen. Rintamat hajaantuivat, ja toisiinsa sekaantuneina sotilaat istuutuivat katettuihin pöytiin.
Lasarjef istui kunniasijalla, venäläiset ja ranskalaiset upseerit syleilivät häntä, toivottivat onnea ja puristelivat hänen käsiään. Upseereja, sotilaita ja kansaa kokoontui hänen ympärilleen; kaikki tahtoivat nähdä tuon miekkosen. Pöytien ympärillä oli puheen sorinaa, huutoa ja naurua. Rostovin ohi kulki kaksi punanaamaista, iloisen ja onnellisen näköistä upseeria.
-- Kylläpä kestitsevät, veliseni! Pelkkää hopeata, -- puhui toinen. -- Näitkö Lasarjevin?
-- Näin.
-- Sanotaan, että huomenna Preobraschenskin pojat kestitsevät ranskalaisia.
-- Ei, mutta onnenpoika tuo Lasarjef! Tuhatkaksisataa frangia vuotuista eläkettä.
-- Tämäpäs on lakki, pojat! -- huusi eräs venäläinen sotilas, pannen päähänsä ranskalaisen pörhöisen kiiverin.
-- Mutta tämäpä on verraton, erinomainen!
-- Oletteko kuullut tunnussanoja? -- kysyi eräs kaartinupseeri toveriltaan. -- Toissapäivänä oli -- "_Napoleon, France, bravoure_";[46] eilen -- "_Alexandre, Russie, grandeur_";[47] toisena päivänä määrää meidän keisari tunnussanat, toisena Napoleon. Huomenna lähettää keisari Yrjönristin urhoollisimmalle Ranskan kaarttilaiselle. Ei auta! Täytyy vastata samalla mitalla.
Boris ja hänen toverinsa Schilinski olivat myös tulleet katsomaan kaarttilaisten juhlaa. Kotiin palatessaan tapasi Boris Rostovin eräässä kadunkulmauksessa.
-- Rostof! terve; emmepä tavanneetkaan sitten enää toisiamme, -- Boris lausui, eikä voinut olla kysymättä, miten ystävän asiat olivat, sillä niin kumman synkiltä ja hajamielisiltä näyttivät Rostovin kasvot.
-- Hyvin, hyvin, -- vastasi Rostof.
-- Käythän tapaamassa?
-- Käyn, käyn.
Rostof seisoi kauvan kadunkulmauksessa, tarkastellen kaukaa kaarttilaisten ilonpitoa. Hänen aivonsa olivat kiusoittavan raskaassa työssä, mutta kysymys ei mitenkään tullut ratkaistuksi. Kauheat epäilykset täyttivät hänen sielunsa. Milloin muisteli hän Denisovia muuttuneine, nöyrine ilmeineen, sairaalaa silvottuine käsineen ja jalkoineen, saastoineen ja tauteineen. Hän oli niin selvästi tuntevinaan tuon ruumiitten löyhkän, että vilkuili sivuilleen saadakseen selville mistä löyhkä tuli. Milloin muisteli hän itsetietoisen tyytyväistä, valkokätistä Napoleonia, joka nyt oli keisari, ja jota Aleksanteri rakasti ja kunnioitti. Miksi siis silvottuja käsiä, jalkoja, tapettuja ihmisiä? Milloin muisteli hän taas ristirintaa Lasarjevia ja samalla Denisovia -- jota kohtaa rangaistus, jolle ei anneta armoa. Niin kummat aatokset olivat hänet vallanneet, että hän niitä kauhistui.
Kaarttilaisten herkkujen haju ja nälkä vapauttivat hänet näistä aatoksista. Hän päätti syödä jotakin ennen lähtöä. Hän lähti astumaan ravintolaa kohti, jonka muisti aamulla nähneensä. Ravintolassa oli niin paljon kansaa -- enimmäkseen siviilipukuisia upseereja, jotka olivat saapuneet armeijasta, -- että Rostof töintuskin sai annoksensa. Kaksi saman divisionan upseeria yhtyi hänen seuraansa. He alkoivat luonnollisesti jutella rauhasta. Upseerit, kuten suurin osa armeijastakin, olivat tyytymättömiä rauhaan, joka oli solmittu Friedlandin taistelun jälkeen. Yleensä puheltiin, että jos vielä vähän aikaa olisi kestetty, niin olisi Napoleon ollut hukassa, sillä hänen armeijallaan ei ollut enää korppuja eikä ampumavaroja. Rostof oli vaiti, söi ja erittäinkin joi. Hän joi yksinään kaksi pulloa viiniä. Sitäpaitsi painoi ja raukasi häntä tuo yhä jatkuva mietiskely. Hän pelkäsi näitä mietteitä, mutta siitä huolimatta ne häntä eivät jättäneet. Yhtäkkiä, kun toinen upseereista sanoi, että hänestä on kiusoittavaa katsella ranskalaisia, alkoi Rostof huutaa ja riehua erikoisemmatta syyttä, mikä suuresti ihmetytti hänen tovereitaan.
-- Miten saatatte päättää, mikä olisi paras asiain ratkaisu! -- kirkasi hän, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. -- Miten saatatte arvostella keisarin toimia, mikä oikeus on teillä arvostelemiseen?! Me emme saata käsittää keisarin tarkoitusperiä, hänen toimenpiteitään!
-- Mutta enhän ole puhunut sanaakaan keisarista, -- puolusteli itseään upseeri, joka huomasi, että humala oli syynä Rostovin kiivastumiseen.
-- Me emme ole diplomaattisia virkamiehiä, olemme sotilaita, sillä hyvä, -- jatkoi Rostof. Kun käsketään kuolemaan -- mene, jos rangaistaan, niin oletpa sen ansainnut; ei sovi meidän arvostella. Jos herramme keisari haluaa kutsua Bonapartea keisariksi ja haluaa solmia hänen kanssaan liiton, niin -- tietenkin on se välttämätöntä. Mutta jos me tässä alamme kaikkea arvostella ja tuomita, niin ei lopulta jää mitään pyhää. Voimmehan sanoa: ei ole Jumalaa, ei ole mitään! -- huusi Rostof, mäjäyttäen nyrkillä pöytään. Hänen toveristaan tuntui hänen menettelynsä aivan käsittämättömältä, mutta olihan se aivan johdonmukaista hänen nykyiselle ajatussuunnalleen.
-- Meidän on täytettävä velvollisuutemme, lyödä olan takaa ja jättää mietteet, siinä kaikki, -- lopetti Rostof puheensa.
-- Ja juoda, -- sanoi toinen upseereista, joka tahtoi välttää riitaa.
-- Niin, ja juoda, -- toisti Rostof. -- Hei siellä! Vielä pullo! -- hän kirkasi.
KOLMAS OSA.
I.
Vuonna 1808 matkusti keisari Aleksanteri Erfurtiin kohdatakseen toistamiseen keisari Napoleonin, ja Pietarin ylhäisimmissä piireissä puhuttiin paljon tämän juhlallisen kohtauksen suurenmoisuudesta.
Vuona 1809 kasvoi tuttavuus maailman kahden valtiaan kesken, kuten kutsuttiin Napoleonia ja Aleksanteria, niin suureksi, että kun Napoleon mainittuna vuonna julisti sodan Itävallalle, samosi venäläinen armeijaosasto rajan yli toimiakseen entisen vihollisensa Bonaparten puolella entistä liittolaista, Itävallan keisaria vastaan; puhuttiinpa ylhäisessä maailmassa Napoleonin ja keisari Aleksanterin sisaren välisen avioliiton mahdollisuudesta. Mutta paitsi ulkonaisiin valtiollisiin mietelmiin oli venäläisen yhteiskunnan huomio tähän aikaan erityisen innokkaasti tähdätty sisäisiin parannuksiin, joita näihin aikoihin puuhattiin valtion hallinnon kaikilla aloilla.
Mutta elämä, ihmisten todellinen elämä -- siihen kuuluvine terveyttä, sairautta, työtä, lepoa, ajattelua, tiedettä, runoutta, musiikkia, rakkautta, ystävyyttä, vihaa, intohimoja koskevine harrastuksineen kulki kulkuaan riippumatta ja välittämättä Napoleonin ja Bonaparten välisestä valtiollisesta vihollisuudesta tai ystävyydestä, välittämättä kaikista mahdollisista parannuksista.
* * * * *
Ruhtinas Andrei oli asunut maalla kaksi vuotta kuin karhu pesässään.
Kaikki nuo hommat tilusten suhteen, joita Pierre alueillaan oli pannut alulle, vaan ei ollut saattanut päätökseen, hän kun alinomaa siirtyi toisesta työstä toiseen, kaikki nuo hommat oli ruhtinas Andrei vienyt perille, puhumatta niistä kenellekään ja ilman huomattavaa vaivaa.
Hänellä oli mitä suurimmassa määrässä tuota Pierreltä puuttuvaa käytännöllistä sitkeyttä, joka ilman voimaiskuja ja ponnistuksia hänen puoleltaan antoi vauhtia työlle.
Eräs hänen tiluksistaan, jossa oli kolmesataa orjatalonpoikaa, palstoitettiin itsenäisiksi viljelyslohoiksi (tämä oli laatuaan ensimäisiä esimerkkejä Venäjällä), toisissa muutettiin päivätyö rahaveroksi. Bogutsharovoon hankittiin hänen kustannuksellaan koulunkäynyt kätilö synnyttäjien avuksi, ja pappi opetti erityisestä palkasta talonpoikien ja kartanonväen lapsia lukemaan ja kirjoittamaan.
Puolet ajastaan vietti ruhtinas Andrei Lisijagorissa isänsä ja poikansa seurassa, joka viimeksi mainittu oli vielä lapsenhoitajattaren hoivissa, puolet taas Bogutsharovon "puustellissa", kuten isä nimitti hänen maatilaansa. Huolimatta Pierrelle osoittamastaan välinpitämättömyydestä maailman kaikkia ulkonaisia tapahtumia kohtaan, seurasi hän niitä uutterasti, hankki paljon kirjoja ja huomasi kummakseen, että kun hänen tai isänsä luo saapui vieraita Pietarista, varsinaisesta elämän pyörteestä, nämä olivat kaikissa ulkomaan ja omanmaan valtiollisissa tapahtumissa suuresti jälellä hänestä, joka istui kotonaan kuin karhu pesässään.
Paitsi töitä tiluksillaan ja yleisiä harrastuksia, joita hän piti vireillä lukemalla mitä erilaisimpia kirjoja, oli ruhtinas Andreilla tähän aikaan tekeillä arvosteleva tutkimus Venäjän kahdesta viimeisestä onnettomasta sotaretkestä ja sitä paitsi muovaili hän luonnosta Venäjän sotalain säännösten ja asetusten uudistamiseksi.
Keväällä 1809 lähti ruhtinas Andrei poikansa rjasanilaisille tiluksille, sillä hän oli määrätty tämän holhojaksi.
Kevätauringon hyväilemänä hän istui vaunuissaan, katsellen ensi ruohoa, ensimäisiä koivun lehtiä ja ensimäisiä valkeita kevätpilviä, jotka liitelivät kirkkaalla, syvän sinisellä taivaalla. Hän ei ajatellut mitään, katseli vain iloisena ja huolettomana sivuilleen.
Kuljettiin joen yli lautalla, jolla hän vuosi sitten oli Pierren kanssa puhellut. Ajettiin läpi likaisen kylän, aumapihojen ja kasvilavojen, laskeuduttiin alamäkeä, jota vielä sillan luona peitti talvinen lumi, noustiin savipohjainen ylämäki, katkaistiin kaistaleittain sänkipeltoja ja paikka paikoin viheriöiviä pensaikkoja ja saavuttiin vihdoin molemmin puolin tietä kasvavaan koivumetsään. Metsässä oli miltei kuuma, eikä tuntunut tuulen leimustakaan. Koivut, yltyleensä viheriässä, tahmeassa lehdessä, eivät hievahtaneetkaan, ja viimevuotisten lehtien alta, kohottaen niitä tieltään ponnistivat ilmoille uusi viheriä ruoho ja vuokkoset. Siroteltuina sinne tänne koivikkoon muistuttivat matalat kuuset ainaisella synkällä viheriällään epämiellyttävästi talvea. Hevoset alkoivat metsään saavuttua pärskiä ja kävivät huomattavasti hikeen.
Pekka lakeija sanoi jotakin kuskille, kuski vastasi vahvistavasti. Mutta nähtävästi Pekalle ei riittänyt kuskin myöntymys: hän kääntyi pukiltaan herraan.
-- Teidän ylhäisyytenne, miten on kevyttä! -- sanoi hän kunnioittavasti hymyillen.
-- Mitä?
-- Kevyttä, teidän ylhäisyytenne.
"Mistähän hän puhuu?" -- ajatteli ruhtinas Andrei. -- "Keväästä varmaankin", -- ajatteli hän katsellen ympärilleen. -- "Ja kaikki niin viheriöi, miten pian! Kaikki: koivut tuomet ja lepät jo alkavat... Mutta tammea ei näykkään. Näkyypä, tuolla se on tammi."
Tien reunassa kohosi tammi. Ainakin kymmenen kertaa metsän valtapuita, koivuja, vanhempana oli se myös kymmenen kertaa paksumpi ja kaksi kertaa korkeampi niitä kaikkia. Se oli suunnattoman suuri, kaksi sylillistä ympäri mitaten, ja siltä oli jo nähtävästi aikoja sitten oksat alkaneet katkeilla ja kuori ruhjoutunut ja rosottunut. Suunnattomine, kömpelöine, säännöttömästi haarautuneine koukeroine käsineen ja sormineen seisoi se siinä vanhana, ärtyisenä ja epäluuloisena ruojana hymyilevien koivujen keskellä. Vain kuolleet ja aina viheriöivät, pitkin metsää sirotellut pienoiset kuuset ja tammi eivät tahtoneet nähdä kevättä eivätkä aurinkoa.
"Kevät ja lempi ja onni!" -- näytti puhelevan tämä tammi, -- "ja kun ette jo kyllästykkään tuohon ainaiseen tyhmään ja mielettömään petokseen. Yhä samaa ja yhä petosta! Ei ole kevättä, ei aurinkoa eikä onnea. Katsokaappa, tuolla könöttävät sorretut, kuolleet kuuset aina samankaltaisina, ja tässä minäkin levittelen katkotuita, nyljetyitä sormiani, mistä ne kasvavatkin -- mikä selästä, mikä kupeista; niin tässä seison enkä usko teidän toiveisiinne, pettymyksiinne."
Ruhtinas Andrei katsahti jonkun kerran tähän tammeen metsän läpi matkattaessa ikäänkuin olisi hän siltä jotakin odottanut. Kukkia ja ruohoa oli tammenkin alla, mutta sepä vaan seisoi siinä niiden keskellä synkkänä, liikkumatonna, rujokkaana ja jäykkänä.
"Niin, se on oikeassa, tuhannesti oikeassa tuo tammi, -- ajatteli ruhtinas Andrei. -- Antautukoot muut nuoret tuohon petokseen, mutta me tunnemme elämän, -- elämämme on loppunut!" Kokonainen uusi toivottomain mutta apean suloisten ajatusten sarja heräsi ruhtinas Andrein sielussa hänen tammea katsellessaan. Tämän matkan aikana hän ikäänkuin uudestaan ajatteli läpi elämänsä ja tuli entiseen rauhoittavaan ja toivottomaan johtopäätökseen, siihen, ettei hänen ole tarvis mitään alkaa, vaan että hän on velvollinen elämään elonsa loppuun tekemättä pahaa intoilematta ja mitään halajamatta.
II.
Rjasanilaisen tiluksen holhoojana oli ruhtinas Andreilla asioita piirikunnan esimiehelle. Esimiehenä oli kreivi Ilja Andrejevitsh Rostof, ja ruhtinas Andrei läksi häntä tapaamaan toukokuun puolivälissä.
Oli jo kevään kuuma aika. Kauttaaltaan komeili metsä viheriässä vaipassaan, pölytti, ja oli niin kuuma, että vesien varsia kuljettaessa teki mieli uimaan.
Ruhtinas Andrei apeana ja huolestuneena mietiskellen, mitä hänen oikeastaan pitäisi kysyä esimieheltä, ajoi puutarhan lehtokäytävää Rostovien omistamalle Otradnjenkan tilalle. Oikealta puiden alta hän kuuli naisten iloisia huudahduksia ja huomasi tyttöparven juoksevan sulkemaan häneltä tietä. Parven edelle, lähemmäksi vaunuja pyrähti mustatukkainen, hyvin hoikka, hoikan hoikka, mustasilmäinen tyttö, yllä keltainen kretonkipuku, päässä valkea nenäliina, jonka alta liehuivat irrallaan hajalle kammattujen hiusten kutrit. Tyttö huusi jotakin, mutta tunnettuaan vieraan juoksi hän nauraen takaisin vieraaseen katsahtamatta.
Ruhtinas Andrein kävi äkkiä mieli apeaksi. Päivä oli niin ihana, aurinko niin kirkas, yltympäri kaikki niin iloista; mutta tuo hoikka ja sievä tyttönen ei tiennyt eikä tahtonutkaan tietää hänen olemuksestaan, vaan oli tyytyväinen ja onnellinen jonkinlaisesta erikoisesta, -- varmaankin tyhmästä, mutta iloisesta ja onnellisesta elämästään. "Mistä hän niin iloitsee? Mitä hän ajattelee! Ei ainakaan sotalakia eikä rjasanilaisen maatilan verojen järjestämistä, Mitähän hän ajattelee? Mistä hän on onnellinen?" -- kyseli ruhtinas Andrei välittömän uteliaana itseltään.
Kreivi Ilja Andrejevitsh eleli v. 1809 Otradnjenkossa kuten ennenkin: piti pitoja miltei koko läänille, järjesteli metsästysretkiä, teaatterinäytäntöjä, päivällisiä ja soittajaisia. Hän riemastui ruhtinas Andrein tulon johdosta, kuten jokaisen uuden vieraan, ja pakoitti hänet melkein väkisin jäämään yöksi.
Päivä oli ruhtinas Andreista ikävä, vaikka hänelle pitivätkin seuraa milloin isäntäväki, milloin talon arvokkaimmat vieraat, joita talo oli tulvillaan lähestyväin nimipäivien johdosta. Ruhtinas Andrei katsahti silloin tällöin päivän kuluessa Natashaan, joka alituiseen, ties miksi, naureskeli ja ilakoi nuorten seurassa, ja kyseli itseltään: "Mitähän hän mahtaa ajatella? Mistä hän on niin iloinen?"
Jäätyään illalla yksin, ei ruhtinas Andrei oudossa paikassa saanut unta. Hän luki, sammutti sitten kynttilän ja sytytti sen taas. Huoneessa, jonka ikkunaluukut sisäpuolelta olivat suljetut, oli kuuma. Hän oli vihainen tuolle tyhmälle ukolle (niin nimitti hän Rostovia), joka pidätti hänet, vakuutellen, etteivät tarpeelliset paperit vielä olleet kaupungista saapuneet, ja itselleen siitä että oli jäänyt.
Ruhtinas Andrei nousi vuoteelta ja meni akkunan luo avatakseen sen. Tuskin oli hän avannut luukut, kun kuunvalo, ikäänkuin olisi se ollut ikkunan takana vartioimassa, hyökkäsi huoneeseen. Hän avasi ikkunan. Yö oli raikas ja läpikuultavan kirkas. Aivan akkunan edessä oli rivi tasaiseksileikatuita puita, tummia toiselta, hopean hohtoisia toiselta puolen. Puiden alla oli mehevä, kostea ja rehevä kasvullisuus, josta paikka paikoin hopeana välkkyi lehtiä ja varsikoita. Kauvempana mustien puiden takaa kimalteli kosteinen katto, oikealla oli suuri tuuhea puu kirkkaan valkeine runkoineen ja oksineen, ja sen yläpuolella täyttymällään oleva kuu valoisalla, miltei tähdettömällä taivaalla. Ruhtinas Andrei nojasi kyynärpäillään ikkunalautaan, ja hänen silmänsä pysähtyivät katselemaan tätä keväistä taivasta.
Ruhtinas Andrein huone oli keskikerroksessa, hänen yläpuolellaan olevissa suojissa oli myöskin asujamia, eikä sielläkään nukuttu. Hän kuuli yläältä naisen puhetta.
-- Vielä viimeisen kerran, -- kuului yläältäpäin naisen ääni, jonka ruhtinas Andrei heti tunsi.
-- Mutta koska aiot tulla nukkumaan? -- vastasi toinen ääni.
-- En aiokkaan, en voi nukkua, mitäpäs teen! No, viimeinen kerta...
Kaksi naisääntä lauloi jonkun laulukappaleen loppusäkeet.
-- Ah, miten ihanaa! No nyt nukkumaan ja lopetetaan.
-- Nuku sinä, mutta minä en voi, -- vastasi ensimäinen ääni, lähestyen akkunaa. Tyttö pisti nähtävästi koko yläruumiinsa ulos akkunasta, sillä kuului vaatteiden kahinaa, vieläpä hengitystäkin. Kaikki kävi hiljaiseksi ja liikkumattomaksi kuin kuu, sen valo ja varjot. Ruhtinas Andreikin pelkäsi liikahtaa, jottei ilmaisisi läsnäoloaan.
-- Sonja! Sonja! -- kuului taas ensimäinen ääni.
-- Miten voitkaan nukkua! Katsoppa miten ihanaa! Voi, miten ihanaa! Herää nyt, Sonja, -- sanoi hän miltei kyynelissä. -- Eipä ole näin ihanaa yötä ollut koskaan, ei koskaan.
Sonja vastata murahti tyytymättömästi.
-- Ei, katsoppa, millainen kuu!... Voi, miten kaunista! Tulehan tänne. Sydänkäpyni, kyyhkyni, tule tänne. No, näetkö? Kun kyykistyisi vain näin, kas näin, tarttuisi polviinsa, -- lujasti, hyvin lujasti -- pingoittaa pitäisi, ja sitten läksisi lentoon. Kas näin!
-- Olehan, sinähän putoat...
Kuului kamppailua, ja Sonjan tyytymätön ääni: "Kellohan käy jo kahta."
-- Voi, sinä vaan turmelet koko iloni. Mene jo, mene.
Taas kävi kaikki hiljaiseksi, mutta ruhtinas Andrei tiesi, että tyttö yhä istui akkunalla, hän kuuli väliin hiljaista kahinaa väliin huokauksia.
-- Jumalani! Jumalani! mitäs tämä tällainen on! -- huudahti Natasha äkkiä, -- Nukkua kuitenkin pitää! -- ja hän tempasi ikkunan kiinni.
"Ei ole minun olemukseni hänelle mitään!" -- ajatteli ruhtinas Andrei, kuunnellessaan hänen puheluaan ja odottaen jotakin sekä peläten, että tyttö lausuisi jotakin hänestä. -- "Ja taas Natasha! Ja aivan kuin tahallaan!" -- hän ajatteli.
Hänen sieluunsa nousi äkkiarvaamatta sellainen nuorten ajatusten ja toiveiden kiehde, vastakkainen hänen koko elämälleen, että hän, tuntien itsensä kykenemättömäksi saamaan selvää tilastaan, nukkui heti.
III.
Seuraavana päivänä hyvästit heitettyään vain kreiville ja odottamatta naisten tuloa läksi ruhtinas Andrei kotiin...
Oli jo kesäkuun alkupäivät, kun ruhtinas Andrei kotiin palatessaan jälleen saapui tuohon koivistoon, missä vanha röhelöinen tammi oli häntä niin omituisesti ja mieleen painuvasti kummastuttanut. Vielä kumeammin kilisivät kulkuset metsässä kuin puolitoista kuukautta sitten; kaikki oli täyteläistä, siimeistä ja tihkua; pienet kuusetkaan, hajallaan metsässä, eivät häirinneet yleistä sopusointua, ja noudattaen yleisen, maisemalle omituisen leiman vaatimuksia, viheriöi niissä hellästi untuvasuomuiset nuoret kasvaimet.
Koko päivän oli kuuma, jossain ukosteli, mutta vain vähäinen sadepilvi räiskytteli vettä tien pölyyn ja meheville lehdille. Vasen puoli metsää oli pimeä ja varjossa; oikea -- märkänä ja kirkkaana läikkyi auringon valossa, hienosti tuulessa lepattaen. Kaikki oli kukassa; satakielet lirittivät ja pyrähtelivät milloin lähellä milloin kaukana.
"Niin, täällä, tässä metsässähän oli tammi, joka oli kanssani yhtä mieltä", -- ajatteli ruhtinas Andrei -- "Mutta missäs on se nyt?" -- ajatteli hän taas, katsellen tien vasemmalle puolelle, ja itse sitä tietämättään ihaili hän etsimäänsä tammea, jota ei samaksi tuntenut. Vanha tammi seisoi siinä aivan muuttuneena peittäytyneenä mehevään tumman vihantaan telttaan ja lepatti siinä rentona ilta-auringon valossa. Ei ollut enää vääriä sormia, ei pahkuroita, ei entistä epäluuloa ja surua. Sitkeän, satavuotisen kuoren läpi olivat tunkeutuneet oksattomat, mehevät, nuoret lehdet, niin ettei ottanut uskoakseen tuon vanhuksen niitä synnyttäneen. "Niin, onhan se sama tammi", -- ajatteli ruhtinas Andrei ja hän tunsi äkkiä aiheetonta, keväistä iloa ja nuortumisen väreilyä. Kaikki hänen elämänsä paraimmat hetket muistuivat nyt samalla haavaa hänen mieleensä. Austerlitzkin ja sen korkea taivas ja hänen vaimonsa kuolleet, nuhtelevat kasvot ja Pierre lautalla ja yön kauneuden liikuttama tyttö ja tuo yö ja kuu -- kaikki tuo yhtäkkiä muistui hänen mieleensä.
"Ei, 31 vuotiaana ei ole elämä lopussa", -- päätti ruhtinas Andrei äkkiä lopullisesti ja vakaasti. -- "Se ei riitä, että tiedän kaikki, mitä minussa on, on tarpeen, että sen tietäisivät muutkin: Pierre ja tuo tyttö, joka tahtoi lentää taivaaseen, kaikkein pitää minut tuntea, jottei yksistään minua varten kuluisi elämäni, jotteivät he eläisi niin riippumatta minun elämästäni, jotta se heijastuisi kaikkiin ja jotta he kaikki eläisivät yhdessä kanssani!"
* * * * *