Part 14

Rostof huomasi vielä, että Denisovia kiusasi, kun hän puhui rykmentistä tai yleensä vapaasta, sairaalan seinien ulkopuolella kuluvasta elämästä. Tuntui kuin tahtoisi hän perin unhottaa entisen elämänsä ja kuin ajattelisi hän yksinomaan vain tuota muonavarastossa sattunutta riitajuttuaan. Kun Rostof uteli jutun kulkua, otti Denisof heti patjan alta paperimytyn, jonka oli saanut tutkijakunnalta, ja näytti samalla luonnosta laatimaansa vastineeseen. Hän elostui lukiessaan vastinettaan ja erityisellä painolla luki hän ne kohdat, missä antoi oikein purevia pistoksia vihamiehilleen. Muut sairaat, jotka uteliaina olivat ympäröineet Rostovin -- sanantuojan vapaasta maailmasta --, hajaantuivat heti, kun Denisof alkoi lukea vastinettaan. Rostof huomasi heidän katseistaan, että he jo olivat saaneet kyllänsä tuosta historiasta. Ainoastaan Denisovin vierustoveri, pyylevä ulaani, istui synkkänä piippuaan poltellen vuoteellaan, ja pieni, toiskätinen Tushin kuunteli lukemista, pudistellen epäröiden päätään. Ulaani keskeytti lukemisen.

-- Minun mielestäni, -- sanoi hän Rostoviin kääntyen, -- olisi paras pyytää keisarilta armoa. Sanotaan suuria armonosoituksia olevan odotettavissa, ja varmaankin saisi hän anteeksi...

-- Minäkö keisarilta armoa! -- sanoi Denisof, koettaen saada äänelleen entistä vauhtia ja voimaa, mutta hyödyttömältä tuntui hänen yrityksensä, sillä ääni kuullosti ärtyisältä ja voimattomalta. -- Minä armoa? Jos olisin rosvo, niin pyytäisin armoa, mutta minut tuomitaan sentähden, että tuon päivänvaloon rosvojen työt. Tuomitkoot, en pelkää ketään: olen rehellisesti palvellut keisaria, isänmaata enkä ole varastanut: Ja minulta riistetään upseerinarvo, ja... Kuulehan kirjoitan heille niin suoraan, kirjoitan, kas näin! "Jos olisin ruunun varas"...

-- Verrattomasti sanottu, se on selvä, -- sanoi Tushin. -- Mutta se ei auta, Vasili Dmitritsh, -- ja Rostoviin kääntyen Tushin jatkoi, -- täytyy nöyrtyä, mutta Vasili Dmitritsh ei suostu. Onhan tuomari sanonut, että asiamme on hullusti.

-- Olkoon hullusti, -- sanoi Denisof.

-- Tuomarihan laati teille armonpyynnön, pistäkää nimenne alle, -- jatkoi Tushin, -- ja lähettäkää hänen mukanaan. Hänellä varmaankin (hän osoitti Rostovia) on esikunnassa suosijoita. Parempaa tilaisuutta ei teille tule.

-- Olenhan sanonut, etten suostu ryömimään, -- keskeytti Denisof ja jatkoi lukemistaan.

Rostof ei tohtinut ruveta suostuttamaan Denisovia, vaikkakin hän vaistomaisesti tunsi, että Tushinin ja muiden upseerien ehdottama menettelytapa kieltämättä oli viisain, ja vaikkakin hän olisi ollut onnellinen voidessaan auttaa ystäväänsä: hän tunsi Denisovin taipumattoman tahdonlujuuden ja hehkuvan totuudenrakkauden.

Denisof luki myrkyllistä vastinettaan toista tuntia. Rostof ei lausunut sen johdosta sanaakaan, mutta hänen mielensä oli raskas ja alakuloinen koko lopun päivää. Lukemisen päätyttyä kokoontuivat sairaat ja haavoittuneet upseerit taas Rostovin ympärille, ja tämä kertoi heille kuulumisia armeijasta ja vapaasta maailmasta tai kuunteli itse sairaiden juttuja. Denisof istui synkkänä koko illan eikä avannut suutaan.

Myöhään illalla hankkiutui Rostof lähtemään ja kysyi ystävältään, olisiko tällä jotain toimitettavia asioita.

-- Niin, odotahan, -- sanoi Denisof, vilkasi upseereihin, otti patjan alta paperinsa, meni akkunan luo, missä hänellä oli kirjoituskojeet, ja istuutui kirjoittamaan.

-- Ei se näy paise ruoskalla poistuvan, -- sanoi hän palatessaan akkunan luota ja antoi suuren kirjekuoren Rostoville. Kuoressa oli sotatuomarin laatima armonpyyntö, jossa Denisof, lainkaan syyttämättä muonatoimistoa, pyytää keisarilta armoa.

-- Vie perille, nähtävästi...

Hän ei voinut jatkaa ja hymähti sairaaloisen teennäisesti.

XIX.

Palattuaan rykmenttiin ja tehtyään selvää rykmentinpäällikölle Denisovin asiasta lähti Rostof Tilsitiin saattamaan perille Denisovin armonpyyntöä.

Kesäkuun 13 p:nä olivat Ranskan ja Venäjän keisarit kohdanneet toisensa Tilsitissä. Boris Drubetskoi oli pyytänyt esimieheltään ja korkealta suojelijaltaan, että hänet määrättäisiin tämän seurueeseen, keisarikohtauksen ajaksi.

-- _Je voudrais voir le grand homme_,[35] -- sanoi hän, tarkoittaen Napoleonia, jota hän, kuten kaikki muutkin, näihin saakka aina oli kutsunut Buonaparteksi.

-- _Vous parlez de Buonaparte_?[36] -- kysyi kenraali hymyillen.

Boris katsahti tutkivasti kenraaliinsa ja käsitti heti, että tämä koettelee häntä leikillään.

-- _Mon prince, je parle de l'empéreur Napoléon_,[37] -- hän vastasi. Kenraali löi häntä olalle ja hymyili.

-- Kiipeät korkealle, -- hän vastasi ja otti Boriksen mukaansa Tilsitiin.

Boris oli niiden harvojen onnellisten joukossa, jotka olivat Niemenjoella keisarikohtauksen aikana; hän näki keisarin nimikilvillä koristettuja lauttoja, näki Napoleonin virran toisella rannalla kulkevan kaarttinsa ohi, näki Aleksanterin miettivänä istuvan rannalla odottamassa Napoleonin tuloa. Hän näki, miten molemmat keisarit astuivat veneisiin, ja miten Napoleon, joka ensimäisenä saapui lautalle, nopein askelin riensi tervehtimään Aleksanteria, tarttui hänen käteensä, ja miten molemmat keisarit sitten kävivät telttaan. Siitä alkaen kun oli päässyt "suureen maailmaan" oli Boris ottanut tavakseen panna tarkoin merkille ja muistiin kirjoittaa kaiken, mikä tapahtui hänen ympärillään. Niinpä hän nytkin keisarikohtauksen aikana Tilsitissä merkitsi muistikirjaansa kaikkien Napoleonin seurueeseen kuuluvien henkilöiden nimet, kuvaili heidän pukunsa ja talletti tarkoin mahtavain henkilöiden puheet. Hän katsoi kelloaan juuri sinä hetkenä, jolloin keisarit hävisivät telttaan, ja samoin silloinkin, kun Aleksanteri saapui teltasta. Kohtaus kesti tunnin ja viisikymmentäkolme minuttia. Tämänkin hän heti samana iltana merkitsi muistikirjaansa monien muiden asioiden ohessa, joilla hän arveli olevan historiallista merkitystä. Koska keisarin seurue Tilsitin kokouksen aikana oli sangen harvalukuinen, niin saattaa käsittää, miten suuriarvoinen oli tähän seurueeseen kuuluminen sellaiselle henkilölle, jolle virka-asteissa yleneminen oli elinehto. Ja siksipä huomasi Boriskin, miten hänen asemansa heti keisarikohtauksen jälkeen vasta oikein vakautui. Häntä ei ainoastaan tunnettu, vieläpä nähtiin hänet mielelläänkin ja häneen totuttiin. Pari kertaa oli hän ollut virkatoimissa itse keisarinkin luona, niin että tämä tunsi hänet nimeltä, eivätkä keisarin suosikitkaan enää häntä katselleet, kuten ennen, hänen ollessaan vielä outo henkilö, vaan vieläpä olisivat ihmetelleetkin, jolleivät olisi häntä nähneet seurassaan.

Boriksen asuintoverina oli eräs toinen adjutantti, puolalainen kreivi Schilinski. Puolalainen oli saanut kasvatuksensa Parisissa, hän oli rikas, rakasti intohimoisesti ranskalaisia, ja siksipä olikin Boriksen ja Schilinskin luona melkein joka päivä keisarikohtauksen aikana ranskalaisia kaarttin ja esikunta-upseereja milloin eineellä, milloin päivällisellä.

Kesäkuun 24 p:ä oli Schilinski järjestänyt illalliset ranskalaisille ystävilleen. Kunniavieraina olivat eräs Napoleonin adjutantti, muutamat ranskalaiset kaarttinupseerit ja nuori poikanen vanhasta ranskalaisesta ylhäisöperheestä, nykyään Napoleonin hovipoika. Samana päivänä, pimeän tullen, oli Rostof sivilipukuisena saapunut Tilsitiin ja ilmestyi Boriksen ja Schilinskin asuntoon.

Ei ollut Rostof vielä, samoin kuin eivät yleensä armeija-upseerit, tottunut entisiin vihollisiin eikä Napoleoniin, kuten esikuntaupseerit ja Boris, jossa jo oli kerinnyt tapahtumaan täydellinen mielenmuutos. Armeijassa oltiin vielä entisellä kannalla: Bonapartea ja ranskalaisia vihattiin, halveksittiin ja pelättiin. Vielä aivan hiljan oli Rostof, väitellessään erään Platovin osastoon kuuluvan kasakka-upseerin kanssa, lausunut, että jos Napoleon joutuisi vangiksi, niin häntä ei kohdeltaisi kuten hallitsijaa, vaan kuten pahantekijää. Kun Rostof matkalla ollessaan oli tavannut haavoittuneen ranskalaisen upseerin oli hän kiivastunut ja väittänyt että rauha on mahdoton laillisen hallitsijan ja pahantekijän, Napoleonin välillä. Siksipä hän kovin hämmästyikin nähdessään Boriksen asunnossa ranskalaiset noissa vieraissa virkapuvuissa, joita oli tottunut katselemaan aivan toisilla silmillä sivustaketjusta. Kun hän näki oven raosta kurkistavan ranskalaisen upseerin, valtasi hänet heti tuo samainen vihamielisyys ja sotainen mieliala, jonka tunsi aina vihollisen nähdessään. Hän pysähtyi kynnykselle ja kysyi venäjäksi, asuiko siellä Drubetskoi. Kuultuaan oudon äänen eteisestä meni Boris Rostovia kohtaamaan. Kun hän tunsi Rostovin, ilmestyi hänen kasvoilleen ensi hetkessä vihan ilme.

-- Ah, sinäkö täällä, sepä hauska, todella hauska tavata sinut, -- sai kuitenkin sanotuksi, hymyili ja läheni ystäväänsä.

-- En ole saapunut nähdäkseni sopivaan aikaan, -- sanoi Rostof, -- en olisi tullut, mutta minulla on tärkeä asia, -- jatkoi hän kylmästi.

-- Ethän toki sopimattomaan aikaan, minä vain ihmettelen, miten olet päässyt rykmentistä -- _Dans un moment je suis à vous_,[38] -- huusi hän huoneeseen jollekulle, joka oli häntä huutanut.

-- Näen että olen tullut sopimattomaan aikaan, -- toisti Rostof.

Vihan leima oli jo kadonnut Boriksen kasvoilta; hän oli nähtävästi päättänyt mielessään, mitä hänen oli tehtävä, ja siksipä hän erityisen rauhallisena tarttuikin ystävänsä käsiin ja vei hänet viereiseen huoneeseen. Rauhallisen tiukkoina katselivat Boriksen silmät Rostovia, mutta tuntui kuin niitä olisi joku verhonnut -- "elämäntottumuksen siniset silmälasit." Siltä tuntui ainakin Rostovista.

-- Ah, olehan, voitko sinä tulla sopimattomaan aikaan, -- sanoi Boris.

Boris vei Rostovin huoneeseen, missä illallinen oli valmiiksi katettu, esitteli hänet vieraille, selitellen, ettei tämä suinkaan ollut sivilihenkilö, vaan husaari-upseeri ja hänen vanha ystävänsä.

-- Kreivi Schilinski, _le comte N.N., le capitaine S.S._, -- esitteli Boris vieraita. Rostof katsoa murjotti ranskalaisia, kumarrellen kankeasti, ja oli vaiti.

Schilinskiä ei nähtävästi miellyttänyt uuden venäläisen henkilön ilmestyminen hänen seurapiiriinsä, ja siksipä hän ei sanaakaan lausunut Rostoville. Boris ei ollut huomaavinaankaan, että uuden henkilön tulo oli seuran jäykistänyt, vaan yritti miellyttävän rauhallisena, mutta silmissä tuo samainen verho kuin Rostovin tavatessaan, saada keskustelua vilkastumaan. Eräs ranskalaisista kääntyi aito ranskalaisella kohteliaisuudella Rostoviin ja virkkoi hänelle, että varmaankin hän on saapunut Tilsitiin nähdäkseen keisarin.

-- En ole saapunut keisarin tähden, minulla on asioita, -- vastasi Rostof lyhyeen.

Rostof oli tullut huonolle tuulelle heti kun oli huomannut tyytymättömyyden ilmeen Boriksen kasvoilla, ja kuten aina on laita huonotuulisten ihmisten, niin hänkin nyt luuli kaikkien olevan hänelle vihamielisiä ja itse olevansa toisille kiusaksi. Ja todellakin oli hän kiusaksi, ja pian huomasi hän, miten seurustelu taas vilkastui, eikä kukaan hänestä välittänyt. Ja miksi hän tuossa istuu? -- kysyivät vieraiden katseet. Rostof nousi paikaltaan ja meni Boriksen luo.

-- Sittenkin olen täällä tiellä, -- sanoi hän hiljaa Borikselle, -- menkäämme, puhukaamme asiastani, ja minä lähden.

-- Etpä lähdekkään, et millään muotoa, sanoi Boris. -- Mutta jos olet väsynyt, niin menkäämme minun huoneeseeni, paneudu pitkällesi ja lepää hieman.

-- Todellakin...

He menivät pienehköön huoneeseen, missä Boris tavallisesti nukkui. Istumatta edes alkoi Rostof heti kiihtyneenä -- aivan kuin Boris jollakin tavalla olisi tähän antanut aihetta -- esittää Denisovin asiaa ja kysyi, tahtoiko ja voiko Boris esimiehensä välityksellä pyytää Denisoville armoa keisarilta ja jättää hänelle Denisovin pyynnön. Heidän ollessaan nyt kahdenkesken tunsi Rostof ensi kerran, miten hänen oli vaikea katsoa ystäväänsä silmiin. Boris istui jalat ristissä, silitellen vasemmalla kädellään oikean kätensä ohuvia sormia, kuunteli Rostovin puhetta, kuten kenraali kuuntelee alaisensa esitystä, katsellen milloin syrjään, milloin suoraan Rostovia silmiin, jolloin hänen silmissään aina näkyi tuo kummallinen verho. Tällöin tuntui Rostovista aina vastenmieliseltä, ja hän loi katseensa maahan.

-- Olen kuullut tämänkaltaisista asioista ja tiedän että keisari niiden suhteen on sangen ankara. Minun mielestäni ei kannata esittää keisarille. Paras on kääntyä suoraan armeijaosaston päällikköön... Muuten luulen...

-- Et siis mitään tahdo tehdä, sano siis suoraan! -- sanoi Rostof melkein huutaen, katsomatta Borista silmiin.

Boris hymähti.

-- Päinvastoin, teen voitavani, minä vain arvelin...

Samassa kuului Schilinskin ääni ovesta; hän kutsui Borista.

-- No, mene, mene, mene... -- sanoi Rostof. Hän kieltäytyi lähtemästä illalliselle ja jäätyään yksin huoneeseen hän kauvan käveli edes ja takasin, kuunnellen iloista ranskalaista löperrystä viereisestä huoneesta.

XX.

Päivä, jona Rostof saapui Tilsitiin, oli mahdollisimman sopimaton hänen asiansa ajamiselle. Itse hän ei voinut mennä päivystävän kenraalin luo, sillä hän oli sivilipuvussa ja oli päällystönsä suostumuksetta poistunut rykmentistä, ja Boris taas, jos olisi tahtonutkin, ei seuraavana päivänä saattanut häntä auttaa. Tänä päivänä, kesäkuun 27:nä, allekirjoitettiin ensimäiset rauhanehdot. Keisarit vaihtoivat ritarimerkkejä: Aleksanteri sai Kunnialegionan merkin, Napoleon -- Pyhän Antrean ensimäisen, ja samana päivänä olivat Ranskan kaartin Preobraschenskin kaartille tarjoamat päivälliset. Keisarin piti olla läsnä tässä juhlallisuudessa.

Boriksen seura oli Rostovista niin ikävä ja vastenmielinen, että hän oli nukkuvinaan, kun Boris illan kuluessa pistäytyi häntä katsomaan, ja seuraavana aamuna hän koetti välttää ystäväänsä ja poistui hänen luotaan aamulla aikaiseen. Hännystakissa ja pyöreälierisessä hatussa kuljeskeli Rostof sitten kaiken päivää pitkin kaupunkia, tarkastellen ranskalaisia ja heidän virkapukujaan, niitä katuja ja taloja, joissa keisarit asuivat. Torilla järjesteltiin päivällisiä, kadut olivat verhoutuneet kankaisiin ja Ranskan ja Venäjän värisiin lippuihin, ja kaikkialla näkyi mahdottoman suuria nimikilpiä, joissa upeilivat keisarien nimikirjaimet "A" ja "N." Talojen akkunoissakin oli lippuja ja nimikilpiä.

"Boris ei tahdo minua auttaa, enkä minäkään välitä hänen avustaan. Se asia on selvä", -- ajatteli Rostof, -- "välimme ovat siis selvät, mutta täältä en lähde ennenkun olen jättänyt kirjeen keisarille. Keisarille?!... Hän on tuossa!" -- ajatteli Rostof, lähestyessään huomaamattaan taas taloa, jossa keisari asui.

Talon edessä oli ratsuhevosia, ja paikalle saapui alinomaa seurueen jäseniä. Nähtävästi hankkiutui keisari jonnekin lähtemään.

"Millä hetkellä tahansa saatan hänet nähdä", -- ajatteli Rostof. -- "Jospa voisin itse antaa hänelle kirjeen ja kertoa kaikki, tokkopa minua vangittaisi hännystakin tähden? Mahdotonta! Hänpä käsittäisi ken on oikeassa. Hän käsittää kaikki, tietää kaikki. Ken saattaa olla rehellisempi häntä? Jospa minut vangittaisikin sentähden että olen täällä, entäs sitten?" -- ajatteli hän, katsellessaan, miten eräs upseeri meni ovesta keisarin asuntoon. "Meneehän tuossakin eräs. Mitäs! yhdentekevä. Menen ja annan kirjeen keisarille: sen ikävämpi Drubetskoille, joka on minut tähän pakoittanut." -- Ja yhtäkkiä lähti Rostof niin päättävästi, ettei itsekään olisi saattanut uskoa, astumaan keisarin asuntoa kohti, koettaen mennessään, onko kirje hänen taskussaan.

"Ei, nyt en enää päästä käsistäni tilaisuutta, kuten Austerlitzin jälkeen", -- ajatteli hän, odottaen joka hetki tapaavansa keisarin ja tuntien, miten veri syöksyi sydämeen tätä hetkeä ajatellessa. -- "Lankean hänen jalkoihinsa ja pyydän armoa. Hän käsittää asian, kuuntelee ja vieläpä kiittääkin minua." 'Olen onnellinen voidessani tehdä hyvää, mutta vääryyden korjaaminen on suurin onni', -- kuvitteli Rostof keisarin vastaavan. Ja hän lähti keisarin asunnon kuistille uteliaiden silmäysten saattamana.

Kuistilta johtivat leveät portaat suoraan yläkertaan; oikealla oli suljettu ovi. Alhaalta portaiden juuresta vei ovi alakertaan.

-- Ketä etsitte? -- kysyi joku.

-- Tahdon jättää kirjeen, armonpyynnön Hänen Majesteetilleen, -- sanoi Rostof vapisevin äänin.

-- Armonpyyntö -- päivystäjälle, tehkää hyvin, tänne? (Hänelle osoitettiin alakerran ovea). Mutta niitä ei oteta vastaan.

Kuultuaan tämän rauhallisen äänen Rostof pelästyi tekoaan; ajatus, että hän millä hetkellä tahansa saattaisi tavata keisarin, oli niin viekoitteleva, mutta samalla niin kauhea, että hän oli valmis juoksemaan tiehensä, mutta kamarikuriiri avasi oven päivystäjän huoneeseen, ja Rostof astui huoneeseen.

Huoneessa seisoi lyhyläntä, turpeahko mies noin 30 tienoilla. Hänellä oli jalassa valkeat housut ja ratsusaappaat, yllä nähtävästi juuri puettu batistinen paita: kamaripalvelija kiinnitti paraillaan takaa hänen silkillä kirjailtuja, kauniita, uusia olkahihnojaan, jotka erityisesti pistivät Rostovin silmiin. Hän puheli jonkun viereisessä huoneessa olijan kanssa.

-- _Bien faite et la beauté du diablé!_[39] -- sanoi hän juuri paraillaan, kun Rostof astui huoneeseen. Mutta huomattuaan Rostovin hän vaikeni ja yrmisti kulmiaan.

-- Mitä haluatte? Anomusko?...

-- _Qu'est ce que c'est?_[40] -- kysyi joku viereisestä huoneesta.

-- _Encore un petitionnaire_,[41] -- vastasi olkahihnaniekka.

-- Sanokaa hänelle että sittemmin. Keisari lähtee hetipaikalla, ei ole aikaa.

-- Sittemmin, sittemmin, huomenna. Ei ole aikaa...

Rostof kääntyi ja aikoi poistua, mutta olkahihnaniekka pidätti hänet ja kysyi:

-- Keneltä? Kuka olette?

-- Majuri Denisovilta, -- vastasi Rostof.

-- Entä te? Oletteko upseeri?

-- Olen luutnantti, kreivi Rostof.

-- Mikä röyhkeys! Jättäkää säädetyssä järjestyksessä. Mutta nyt menkää, menkää... -- Ja hän alkoi pukea ylleen kamaripalvelijan tarjoomaa virkapukua.

Rostof tuli taas eteiseen ja huomasi, että kuistille oli jo kokoontunut paljon täysissä juhlapukimissa olevia upseereja ja kenraaleja, joiden ohi hänen oli kuljettava.

Kiroillen rohkeuttaan ja sydän kurkussa ajatellen, että millä hetkellä tahansa saattaisi tavata keisarin, tulla häväistyksi, vieläpä joutua vankeuteenkin, käsittäen täydellisesti tekonsa sopimattomuuden ja sitä katuen, koetti Rostof, silmät maahan luotuina, hiipiä loistavan seurueen ympäröimästä talosta, kun hän yhtäkkiä kuuli tutun äänen mainitsevan nimeään ja tunsi jonkun tarttuvan käsivarteensa.

-- Mitäs te, veliseni, täällä hommaatte hännystakissa? -- lausui bassoääni.

Puhuja oli Rostovin divisionan entinen komentaja, joka nykyisen sotaretken aikana oli päässyt keisarin erityiseen suosioon.

Pelästyneenä alkoi Rostof puolustautua, mutta nähdessään kenraalin hyvänsuovan leikilliset kasvot hän vetäytyi syrjään ja alkoi innosta väräjävin äänin esittää asiaansa kenraalille ja pyysi tätä toimimaan Denisovin hyväksi, jonka kenraali hyvin tunsi. Kuultuaan Rostovin selitykset kenraali pudisti vakavana päätään ja sanoi:

-- Sääli, sääli kelpo poikaa; anna tänne kirje.

Tuskin kerkesi Rostof antamaan kenraalille kirjeen, kun samassa portailta alkoi kuulua nopeata astuntaa ja kannusten kilinää. Kenraali jätti hänet ja siirtyi kuistin luo. Keisarin seuruelaiset juoksivat kuistilta hevostensa luo. Sama ratsupalvelija, joka Austerlitzin luonakin oli taluttanut keisarin hevosta, toi nyt ratsun kuistin eteen, ja portailta kuului kevyt käynti, jonka Rostof heti tunsi. Rostof unohti pelkonsa ja tunkeutui muutamain uteliaiden joukossa mahdollisimman lähelle kuistia ja siinä hän nyt taas kahden vuoden väliajan jälkeen näki nuo jumaloimansa piirteet, nuo samat kasvot, saman katseen, saman käynnin, saman majesteetillisuuden, saman lempeyden... Ja rajaton riemu ja rakkaus keisariin heräsi entiseen voimaansa hänen sielussaan. Keisarilla oli yllä Preobraschenskin rykmentin virkapuku, jalassa valkeat säämiskähousut ja pitkävartiset ratsastussaappaat; rinnalla helyili ritarimerkki, jota Rostof ei tuntenut (se oli _Légion d'honneur_). Hän pysähtyi kuistille, pitäen hattua kainalossaan ja vetäen hansikkaita käsiinsä. Hän katseli ympärilleen ja valaisi kaikki katseellaan. Hän lausui jonkun sanan muutamille kenraaleille. Hän tunsi myös Rostovin entisen päällikön, hymyili hänelle ja viittasi luokseen. Seurue teki tietä, ja Rostof näki, miten kenraali jotenkin kauvan puhui keisarille jotakin. Taas siirtyi seurue ja sen mukana uteliaat lähemmäs keisaria. Keisari meni ratsunsa luo, pysähtyi hetkiseksi, pidellen kädellään satulasta, ja, kääntyen Rostovin entiseen päällikköön, hän sanoi äänekkäästi, nähtävästi tahtoen, että kaikki kuulisivat hänen sanansa:

-- En voi, kenraali, ja siksi en voi, että laki on minua mahtavampi, -- ja samalla pisti hän jalkansa jalustimeen.

Kenraali kumarsi kunnioittavasti, keisari istui satulaan ja lähti laukaten ajamaan pitkin katua. Riemusta huumautuneena lähti Rostovkin juoksemaan väkijoukon mukana.

XXI.

Torilla, minne keisari lähti, seisoi vastakkain kaksi kaartin pataljoonaa: oikealla Preobraschenskin pataljoona, vasemmalla Ranskan kaartti karhunnahkakiivereissään.

Samaan aikaan kun Aleksanteri saapui pataljoonain sivustalle (jotka tekivät kunniaa), ilmestyi vastakkaiselle sivustalle ratsasjoukko, jonka etunenässä Rostof tunsi Napoleonin. Kukaan muu se ei saattanut olla. Hän ajoi nelistä harmaan, tavattoman puhdasrotuisen arabialaisen ratsun selässä. Hänellä oli päässä pieni hattu, yllä sininen virkapuku, jonka alta näkyi valkea liivi. Hänen olkansa yli vyötäisille kulki Pyhän Antrean ritarinauha, ja hänen vaaleanpunanen satulavaippansa oli kullalla kirjaeltu. Kun hän saapui Aleksanterin luo kohautti hän hattuaan, ja silloin huomasi Rostovin ratsumiehen silmä, että hän istui epävarmasti ja huonosti satulassa. Pataljoonat huusivat: "eläköön" ja "_vive l'Empéreur_!"[42] Napoleon sanoi jotain Aleksanterille. Molemmat keisarit laskeutuivat ratsuiltaan ja tarttuivat toistensa käsiin. Napoleonin kasvoilla liekehti teeskennellyn vastenmielinen hymy. Hellän hyväilevä ilme kasvoilla puhui Aleksanteri hänelle jotain.

Rostof ei irroittanut silmiään keisareista, vaikka ranskalaiset santarmit hevosillaan tuon tuostakin pakoittivat kansajoukkoa loittonemaan. Häntä suuresti kummastutti kun Aleksanteri kohteli Napoleonia kuin vertaistaan, ja kun Napoleon käyttäytyi Venäjän keisarin seurassa aivan vapaasti ja aivan kuin hän olisi tottunut tällaisiin läheisiin väleihin.

Keisarit, suurten seurueittensa saattamina, saapuivat Preobraschenskin kaartin oikealle sivustalle, aivan kansajoukon kohdalle. Kansa tunkeili niin likelle hallitsijoita, että Rostovia, joka oli aivan laidimmaisia, alkoi kauhistaa, ettei häntä vain tunnettaisi.

-- _Sire, je vous demande la permission de donner la Légion d'honneur au plus brave de vos soldats_?[43] -- lausui räikeä, selvä ääni, joka tuntui lausuvan tarkalleen jokaisen äänteen.

Näin puhui pienikasvuinen Bonaparte, katsellen alhaalta suoraan Aleksanteria silmiin. Aleksanteri kuunteli tarkkaavana, nyökäytti päällään ja hymähti ystävällisesti.

-- _A celui, qui s'est le plus vaillamment conduit dans cette dernière guerre_,[44] -- lisäsi Napoleon, pyöristellen jokaisen tavun ja tarkastellen kiusoittavan itsetietoisena ja rauhallisena venäläisten rintamaa. Venäläiset seisoivat liikkumattomina, kunniaa tehden, ja tuijottivat omaan keisariinsa.

-- _Votre majesté me permettra-t-elle de demander l'avis du colonel_?[45] -- sanoi Aleksanteri ja astui kiirehtien muutaman askeleen pataljoonan päällikköä, ruhtinas Koslofskia, kohti.

Napoleon alkoi sillävälin ottaa hansikasta pienestä, valkeasta kädestään. Hansikas repesi, ja hän heitti sen maahan. Adjutantti kiirehti sitä nostamaan.

-- Kenelle annettava? -- kysyi Aleksanteri matalalla äänellä venäjäksi Koslofskilta.

-- Kenelle käskette, Teidän Majesteettinne? Keisari yrmisti tyytymättömänä kulmiaan, katsahti ympärilleen ja sanoi:

-- Täytyyhän hänelle vastata.

Päättäväisen näköisenä vilkasi Koslofski riveihin, ja hänen katseensa sattui myös Rostoviin,

"Eihän vain minulle?" -- ajatteli Rostof.

-- Lasarjef! -- komensi Koslofski morskisti, ja pisin mies astui reippaasti esiin rintamasta.