Part 13

Rostof asui yhä vielä Denisovin kanssa, ja loman jälkeen olivat heidän välinsä käyneet entistään sydämellisimmiksi. Denisof ei koskaan puhellut Rostovin omaisista, mutta Rostof tunsi, että päällikön ystävyyteen oli osansa hänen rakkaudellaan Natashaan. Hellävaroen näkyi päällikkö lähettävän suojattiaan vaaranpaikkoihin, säästelevän näkyi, ja aina kun eskadroona palasi kahakasta ja suojatti palasi terveenä ja vahingoittumattomana, niin ilomielin hänet päällikkö syliinsä sulki. Eräällä muonanhankintaretkellään tapasi Rostof hävitetyssä, autiossa kylässä puolalaisen vanhuksen ja tämän tyttären rintalapsineen. Kaikki olivat he miltei alastomat, nälän nujertamat. Jalan he eivät jaksaneet kulkea, ja hevosmatkaan heillä ei ollut varoja. Rostof toi heidät leiripaikalle, sijoitti heidät omaan asuntoonsa ja ruokki ja hoiteli siksi kunnes ukko toipui. Kerran eräs Rostovin tovereista, puhuessaan naisista, alkoi ivailla Rostovia, miten tämä on muita sukkelampi, ja lisäsi, ettei suinkaan olisi synti, vaikka Rostof tutustuttaisi toverinsakin pelastamaansa sievään puolattareen. Rostof piti leikin totena, kiivastui ja sätti toverinsa pataluhaksi, niin että Denisof vaivoin sai toverukset sopimaan kaksintaistelutta. Kun upseeri oli poistunut, ja Denisof, jolla itselläänkään ei ollut selvillä Rostovin ja puolattaren välit, alkoi nuhdella suojattiaan liiallisesta kiivaudesta, sanoi Rostof hänelle:

-- Miten saatat luulla... Pidän hänestä kuin sisarestani, enkä saata kuvailla, miten loukkaannuin ... sillä ... tiedäthän, oli aivan kuin...

Denisof löi ystäväänsä olalle ja alkoi kiivaasti astua pitkin huonetta, kuten hänellä oli tapana tehdä mielenliikutusten hetkinä.

-- Ah, sitä hullua Rostovilaista rotua, -- hän virkkoi, ja Rostof huomasi kyynelten helyvän päällikkönsä silmissä.

XVI.

Huhtikuussa saapui tieto keisarin saapumisesta armeijaan, ja tämä tieto reipastutti joukkoja. Keisari tarkasti armeijan Bartensteinissä, mutta Rostof ei ollut saapuvilla, sillä Pavlogradin rykmentti oli etuvartiossa, kaukana Bartensteinin takana.

Husaarit olivat ryhmittyneet pieniin vartiojoukkoihin. Denisof ja Rostof asuivat sotilaiden kaivamassa maakuopassa, joka oli katettu oksilla ja turpeilla. Tällaisia maakuoppia oli vasta viime aikoina alettu kyhätä, ja olivat ne rakenteeltaan tällaisia: Kaivettiin puolen neljättä kyynärän pituinen, kahden kyynärän syvyinen ja puolentoista levyinen oja. Ojan toiseen päähän kyhättiin portaat, ja niin oli kuisti valmis; oja muodosti sitten varsinaisen suojan, jonka toiseen päähän, ainakin päälliköiden kuoppiin, kyhättiin paalujen varaan laudoista pöydän tapainen. Ojan kummastakin reunasta oli kyynärän leveydeltä luotu maata, ja näin oli saatu kaksi vuodetta ja rahit. Suojan keskellä saattoi mies seistä suorana, saattoipa vuoteilla ja raheillakin istua, vallankin pöydän puoleisessa päässä. Denisof asui upeasti, sillä hänen eskadroonansa miehet rakastivat häntä. Husaarit olivat suojan päätyyn lyöneet lautoja ja kyhänneet lasinpalasista oikean akkunan. Kun oli kylmä ilma, toivat sotilaat nuotioiltaan hehkuvia hiiliä, asettivat ne kiverretyille rautalevyille maakuopan portaille (vastaanottohuoneeseen, kuten Denisof kutsui tätä suojan osaa), ja pian oli kuopassa niin lämmin, että upseerit -- joita muuten aina oli paljon Denisovin ja Rostovin vieraina -- saattoivat istua kuopassa paitahihasillaan.

Kerran huhtikuussa oli Rostof päivystäjänä. Kahdeksatta käydessä aamulla oli hän palannut kotiin valvottuaan edellisen yön. Hän käski tuomaan hiiliä, muutti ylleen kuivat vaatteet, toimitti aamurukouksensa, joi lämpimikseen teetä, järjesteli tavaroitaan nurkkasessaan pöydällä ja heittäytyi sitten pitkälleen vuoteelle, koukistaen kätensä päänsä alle. Hän oli paitahihasillaan, lämmön ja yöllisen ilman vaikutuksesta olivat hänen kasvonsa punakat. Hän odotteli ystäväänsä Denisovia ja ajatteli mielihyvin, miten hän varmaankin saa ylentymismääräyksen viimeisen tiedusteluretkensä johdosta. Hän olisi mielellään pakissut Denisovin kanssa.

Majan takaa kuului yhtäkkiä Denisovin jyrisevä ääni, joka kuulosti ärtyiseltä. Rostof siirtyi akkunan luo nähdäkseen, kenelle Denisof jyrisee, ja näki vääpeli Toptshejenkon.

-- Olenhan sanonut, ettet päästäisi heitä kaivamaan tuota juurta, poimulehteä, mikä liekkin! -- karjui Denisof. -- Näinhän itse, kun Lasartshuk raahusti niitä kentältä.

-- Olen kieltänyt, teidän jalosukuisuutenne, eivät tottele, -- vastasi vääpeli.

Rostof heittäytyi taas vuoteelle ja ajatteli mielihyvin: "puuhailkoon hän nyt ja hääriköön, minä olen tehnyt tehtäväni ja loion täällä -- verratonta!" -- Sitten kuuli hän vielä Denisovin reippaan, veitikkamaisen palvelijan Lavrushkan äänen. Lavrushka puhui jotain kuormastosta, korpuista ja häristä, joita oli nähnyt muonanhankintaretkellään.

Sitten kuului etäämpää Denisovin ääni, ja Rostof eroitti sanat: "Satuloitkaa! Toinen plutoona!"

-- "Minnehän ne hankkiutuvat?" -- ajatteli Rostof.

Viiden minuutin kuluttua tuli Denisof majaan, heittäytyi rapakkoisine saappaineen vuoteelle, poltti ärtyisenä piippunsa, heitteli hujan hajan tavaransa, otti miekan ja ratsasruoskan ja lähti ovelle. Rostovin kysymykseen, minne hän aikoo lähteä, vastasi hän kärttyisän epämääräisesti, että on mentävä.

-- Tuomitkoot minut sitten Jumala ja korkea keisari! -- lausui Denisof mennessään, ja Rostof kuuli majan takaa hevosten kavioiden mäjätystä rapakkoisella tiellä, Rostof ei viitsinyt edes tiedustella Denisovin matkan määrää. Lämmittyään nurkkasessaan Rostof nukkui ja vasta hämärissä hän tuli ulos majasta. Denisof ei ollut vielä palannut. Iltaelämä oli taas vilkastunut; viereisen maakuopan luona heitti kaksi upseeria ja junkkari rengaspeliä. Nauraa hohottaen he heittelivät junttinaulaa rapakkoiseen, pöyheään maahan. Rostof yhtyi heihin. Kesken leikkiään huomasivat upseerit lähestyvän kuormaston: kuormastoa seurasi noin 15 husaaria, istuen laihoilla hevosillaan. Kuormasto saapui kammitsain luo, missä husaarit sen ympäröivät.

-- Suottapa Denisof on tuskaillut, -- sanoi Rostof, -- tuossapa on muonaa.

-- Todellakin! -- huudahtivat upseerit. -- Siksipä ovatkin sotilaat haltioissaan!

Husaarien jälissä kulki Denisof, ja hänen vierellään kaksi jalkaväen upseeria, jotka keskustelivat jostain asiasta ratsumestarin kanssa.

Rostof lähti astumaan Denisovia kohti.

-- Varoitan teitä, herra ratsumestari, -- puhui toinen upseereista, laiha, lyhyläntä mies, joka nähtävästi oli kiihtyneessä mielentilassa.

-- Olenhan sanonut, etten luovuta, -- vastasi Denisof.

-- Joudutte edesvastuuseen, herra ratsumestari, -- tämä on väkivaltaa, -- ryöstää oma kuormasto! Meikäläisillä ei ole kahteen päivään ollut leivän muruakaan.

-- Mutta minun mieheni eivät ole syöneet kahteen viikkoon, -- vastasi Denisof.

-- Tämä on rosvoamista, joudutte vastuuseen, arvoisa herra! -- toisti jalkaväen upseeri, ääntään korottaen.

-- Mutta miksi minua ahdistatte? Miksi? -- kiljasi yhtäkkiä Denisof. Hän tulistui. -- Asiasta vastaan minä, ettekä te. Ja älkää tuossa surisko, jos nahkanne on teille kallis. Mars! -- kirkasi Denisof upseereille.

-- Hyvä, hyvä! -- kirkasi pikku upseeri hämmentymättä ja istui levollisena satulassaan. -- Rosvoamaan siis, minä teille...

-- Helvettiin mars pikamarssissa, jos nahkaanne säästätte. -- Ja Denisof käänsi hevosensa upseeria kohti.

-- Hyvä, hyvä, -- toisti upseeri uhkaavasti, käänsi hevosensa ja lähti ajamaan ravia, heiluen satulassaan.

-- Koira joutunut aidalle, elävä koira aidalle joutunut, -- huusi Denisof upseerin jälkiin, sinkauttaen täten ratsumiehen myrkyllisimmän kokkapuheen jalkamiehelle. Sitten ajoi hän Rostovin luo ja remahti äänekkääseen nauruun.

-- Anastin jalkaväeltä kuormaston, väkisin anastin! -- hän lausui. -- Eihän toki sovi sallia miesten nälkään nääntyä?

Nämä muonakuormat olivat oikeastaan aijotut eräälle jalkaväkirykmentille, mutta kun Denisof Lavrushkalta sai kuulla, että kuormasto kulki vartioitta, niin anasti hän sen husaareineen. Husaarit saivat korppuja mielin määrin, annettiinpa osa vielä toisillekin eskadroonille.

Seuraavana aamuna kutsutti rykmentinpäällikkö Denisovin puheilleen, peitti harakourin silmänsä ja sanoi hänelle: "Katson asiaa näin, en mitään tiedä, enkä nosta tästä juttua; mutta neuvon teitä sentään käymään esikunnassa ja siellä muonatoimistossa koettamaan häihdyttää asia ja, jos käy mahdolliseksi, kuittaamaan saaneenne niin ja niin paljon muonavaroja; muuten merkitään muonamäärä jalkaväen tiliin: asiata aletaan penkoa, ja se saattaa saada ikävän lopun."

Denisof lähtikin suoraa päätä esikuntaan ja oli vakavasti päättänyt noudattaa päällikkönsä neuvoja. Illalla palasi hän maakuoppaansa sellaisessa mielentilassa, jollaisessa Rostof ei vielä milloinkaan ollut nähnyt ystäväänsä. Hän ei saattanut puhua ja oli vähällä läkähtyä. Kun Rostof kysyi hänen vointiaan, saattoi hän käheällä, heikolla äänellä mumista ainoastaan kiroussanoja ja uhkauksia.

Rostof pelästyi ystävänsä toivottoman tilan johdosta, kehoitti tätä riisuutumaan ja juomaan raikasta vettä, ja lähetti noutamaan lääkäriä.

-- Minut tuomitaan ryöstöstä -- oh! Anna lisää vettä -- tuomitkoot, aina lyön lurjuksia, aina, ja sen sanon keisarillekin. Antakaa jäätä, -- puheli Denisof.

Rykmentin lääkäri saapui ja sanoi, että on iskettävä suonta. Denisovin karvaisesta kädestä laskettiin syvä lautasellinen mustaa verta, ja vasta nyt saattoi Denisof kertoa seikkailunsa perin juurin.

-- Saavun esikuntaan, -- alkoi Denisof. -- "Missä on täällä teidän päällikkönne?" Neuvottiin. Suvaitkaa odottaa. "Minulla on virkani, olen saapunut 30 virstan päästä, ei ole aikaa odottaa, ilmoittakaa." Hyvä, saapuu sitten se päävoro: hänkin minua opettamaan: Tämä on rosvoamista! -- "Rosvoamista ei ole se kun hankkii muonavaroja nälkäisille sotilaille, vaan se on rosvoamista kun pistää omiin taskuihinsa sotilaiden muonavarat!" Tämä ei kuulu asiaan. "Hyvä." Jättäkää kuitti toimitsijalle, ja tämä asia menee säännöllistä kulkuaan. Menen sitten toimitsijan luo. Astun huoneeseen -- pöydän takana istuu... Kuka? Ajattelehan!... Kuka meitä nälällä uuvuttaa, -- kirkasi Denisof, lyöden kipeällä kädellään niin voimakkaasti pöytään, että oli sen ruhjoa. Lasit pöydällä hypähtelivät. Teljanin!! "Vai sinä, sinäkö meitä nälällä uuvutat?!" Läiskis, päin turpaa, niin osavasti... "Minä sinut, senkin", ja aloin pehmittää. Ja teinpä sitä ilokseni, sen voin vakuuttaa, -- kirkasi Denisof, ilkeän iloisesti irvistellen mustain viiksien alta hohtavilla valkeilla hampaillaan. -- Olisin hänet tappanut, jolleivät olisi tulleet apuun.

-- Mutta älähän kiru noin, rauhoitu, -- sanoi Rostof: -- verikin alkoi taas vuotaa. Odotahan, haava on uudelleen sidottava.

Haava sidottiin ja Denisof vietiin vuoteeseen. Seuraavana aamuna heräsi hän iloisena ja rauhallisena.

Mutta keskipäivän tienoissa saapui maakuoppaan vakavan ja surullisen näköinen adjutantti ja näytti kirvelevin sydämin majuri Denisoville rykmentinpäälliköltä saapuneen virallisen paperin, jossa tiedusteltiin eilisiä tapahtumia. Adjutantti ilmoitti samalla, että juttu merkeistä päättäen saa ikävän käänteen, että asiaa tutkimaan on määrätty sotilastutkijakunta, ja että näinä ankarina aikoina, jolloin armeijassa on ilmestynyt napinaa ja mielivaltaisia tekoja, asia paraimmassa tapauksessa päättyy syytetyn upseerin arvon menettämiseen.

Kantajat esittivät asian tällaisessa valossa: Sittenkun kuormasto oli ryöstetty, saapui majuri Denisof kutsumatta humalaisena ylimuonanhankkijan luo, sanoi tätä voroksi ja uhkasi kurittaa, ja kun hän oli viety ulos huoneesta, niin syöksyi hän kansliaan, pieksi kahta virkamiestä ja nyrjäytti samalla toiselta käden.

Rostovin kyselyihin vastasi Denisof nauraen, että arvatenkin oli joku rytäkässä kuukertunut, mutta se on hänen mielestään vähäpätöinen seikka, aivan vähäpätöinen, ja lisäsi, ettei hän aijo pelätä tuomiota eikä tuomareita, ja että jos nuo konnat tohtivat häntä ärsyttää, niin vastaa hän heille jotta muistavat saaneensa.

Denisof puhui muuten halveksuen koko asiasta; mutta Rostof tunsi ystävänsä liiankin hyvin voidakseen olla huomaamatta, että ystävä oli peloissaan tuomion suhteen (vaikkakin hän koetti salata pelkoaan sivullisilta), ja että tämä asia, jolla nähtävästi tulisi olemaan huonot seuraukset, häntä kovasti kiusasi. Joka päivä alkoi Denisoville saapua papereita ja kyselyjä, ja toukokuun ensimäisenä päivänä määrätään päiväkäskyssä, että hänen oli luovutettava eskadroonan johto arvossa häntä seuraavalle upseerille ja saavuttava esikuntaan tekemään selvää muonatoimistossa tapahtuneesta mellastuksesta. Huhtikuun viimeisenä päivänä teki Platof tiedusteluretken vihollisen asemille kahdella kasakkarykmentillä ja kahdella husaarieskadronalla. Denisof ratsasti ketjun edessä, kuten tavallisesti, ja oli huiman rohkea. Hän sai luodin reiteensä. Varmaankaan ei hän tavallisissa oloissa olisi tällaisen lievän haavan tähden poistunut rykmentistä, mutta nyt käytti hän tilaisuutta hyväkseen, kieltäytyi lähtemästä esikuntaan ja meni sairaalaan.

XVII.

Kesäkuussa oli Friedlandin taistelu, jossa Pavlogradin rykmentti ei ollut osallisena, ja sen jälkeen solmittiin välirauha. Rostof ikävöi kovin ystäväänsä. Tämän lähdettyä rykmentistä ei hän ollut mitään hänestä kuullut, ja siksipä häntä kovin huolestutti ystävän kohtalo ja terveydentila. Käyttäen hyväkseen rauhan aikaa hän pyysi lomaa, lähteäkseen tapaamaan sairaalaan ystäväänsä.

Sairaala oli pienessä preussilaisessa kauppalassa, jonka venäläiset ja ranskalaiset joukot olivat kahdesti hävittäneet. Kesän ihanimmillaan ollessa näytti tämä hävitetty kauppala rähjä sangen surkealta ja jylhältä. Talot olivat katottomat, aidat hävitetyt, kadut saastaiset, kaikkialla maleksi repaleisia asukkaita, sairaita ja humalaisia sotilaita.

Sairaala oli kivirakennuksessa, jonka akkunoista osa oli lasittomia, osa kehyksettömiäkin, ja pihamaalla rehotti säretyn kiviaidan jätteitä. Muutamia kalpeita, pöhötautisia sotilaita istui pihamaalla, paistattaen itseään päiväsessä.

Sairaalan ovella löyhähti Rostovin nenään mätänevän ruumiin ja sairaalan haju. Portaissa kohtasi hän venäläisen sotilaslääkärin, jolla oli sikari suussa. Hänen jälissään kulki välskäri.

-- Enhän toki voi joutua kaikkialle, puhui lääkäri; -- tule hämärissä Makar Aleksejevitshin luo, tapaat minut siellä.

Välskäri kysyi häneltä vielä jotain.

-- Ah! Tee paraasi mukaan! Onhan se saman tekevä! -- Lääkäri huomasi portaita nousevan Rostovin.

-- Mitä on teillä asiaa, teidän jalosukuisuutenne? -- kysyi lääkäri. -- Mitä on teillä asiaa? Kun olette luodeilta säästynyt, niin tahdotte nyt varmaankin saada lavantaudin? Tämä on, ystäväiseni pitaalitautisten talo.

-- Miksi? -- kysyi Rostof.

-- Lavantauti, ystäväiseni. Ken tänne tulee -- hän suistuu surman suuhun. Me kaksi, minä ja Makejef (hän osoitti välskäriä), me ainoat tässä vielä keikumme. Viisi on jo meikäläisiäkin, lääkäreitä, nukahtanut. Kun saapuu uusi, niin viikon kuluttua on jo Manan mailla, -- puheli lääkäri, aivan kuin mielihyvin. On pyydetty preussilaisia lääkäreitä, mutta eivätpä halua tulla liittolaisemme.

Rostof ilmoitti tulleensa tapaamaan husaarimajuri Denisovia.

-- En tunne, en tiedä, ystäväiseni. Ajatelkaahan, minulla on hoidossani 3 sairaalaa, viidettä sataa sairasta! Preussiläiset naiset, hyväntekeväisyysseurojen jäsenet, lähettävät meille toki kahvia ja liinakaavetta 2 naulaa kuussa, muuten olisimmekin hukassa. -- Hän rehahti nauramaan. -- Viidettä sataa, ystäväiseni; ja yhä vaan tuodaan uusia. Onhan niitä niin paljon? Onko? kääntyi hän välskäriin. Välskäri oli kärsineen näköinen. Nähtävästi hän oli kärsimätön, odotellessaan lörpöttelevää lääkäriä.

-- Majuri Denisof, -- toisti Rostof, -- haavoittui Moliteinin luona.

-- Hän on luullakseni kuollut. Vai miten, Makejef? -- kysyi lääkäri rauhallisena välskäriltä.

Välskäri ei kuitenkaan yhtynyt esimieheensä.

-- Onko hän sellainen mittava, punatukkainen? -- kysyi lääkäri.

Rostof kuvaili Denisovin ulkonäön.

-- Olihan täällä sellainen, oli, -- ehätti lääkäri myöntämään iloisesti, -- hän muistaakseni kuoli, mutta otetaan asiasta selvä, onhan minulla luettelo. Onko se saatavilla, Makejef?

-- Luettelo on Makar Aleksejevitshillä, -- vastasi välskäri: -- Mutta menkäähän upseerien osastoon, siellä saatte selvän, -- lisäsi hän, Rostoviin kääntyen.

-- Ah, älkäähän menkö, ystäväiseni, -- sanoi lääkäri, -- saattaa käydä, että itse jäätte sinne.

Mutta Rostof kumarsi lääkärille ja pyysi välskäriä neuvomaan tietä.

-- Älkää syyttäkö minua, kuulkaahan, -- huusi lääkäri hänen jälkiinsä.

Rostof ja välskäri tulivat käytävälle. Sairaalan haju oli niin väkevä tässä pimeässä käytävässä, että Rostof tarttui nenäänsä, ja hänen täytyi pysähtyä kootakseen uusia voimia matkan jatkamiseksi. Oikealla avautui ovi, ja oven raossa näyttäytyi kainalosauvoihin nojautuva keltanaamainen, laiha sotilas, joka oli avojaloin ja alusvaatteissaan. Hän nojasi ovenkamanaan ja katseli kadehtien kiiluvilla silmillään ohikulkeviin. Rostof vilkasi ovesta huoneeseen ja näki lattialla, oljilla lojuvan sinelleihinsä kääriytyneitä sairaita ja haavoittuneita sotilaita.

-- Saako mennä katsomaan? -- kysyi Rostof.

-- Mitäpä siinä on katsomista? -- vastasi välskäri:

Mutta tämä välskärin vastaus se vasta herättikin Rostovissa halun nähdä sotilaiden osastoa.

Löyhkä, johon Rostof jo oli jonkunverran tottunut käytävällä, oli paljon voimakkaampi sairaiden huoneessa. Se ei ollut täällä samanlaista kuin käytävässä; se oli tuntuvasti alkuperäisempää, ja helposti huomasi, että täällä olikin sen todellinen alkulähde.

Huone oli pitkähkö, ja kirkas aurinko tulvi virtana suurista akkunoista. Sairaat ja haavoittuneet lojuivat kahdessa rivissä pitkin huoneen pitkiä seiniä, päin seinään, ja täten oli keskelle huonetta muodostunut käytävä hoitajille. Suurin osa sairaista oli tunnottomassa tilassa eivätkä sentähden huomanneetkaan tulijoita. Ne, jotka olivat tunnossa, kohottautuivat tai ainakin kääntyivät laihoine, kellertävine kasvoineen Rostoviin. Kaikkien ilmeessä oli tuo sama avun toive, joka samalla tuntui aivan kuin moittivan ja kadehtivan tulijan terveyttä uhkuvaa muotoa. Rostof meni keskelle huonetta, vilkasi avonaisista ovista viereisiin huoneisiin ja huomasi kaikkialla samanlaista kurjuutta. Vaiti ollen seisoi hän siinä ja katseli ympärilleen. Tällaista ei hän toki ollut luullut näkevänsä. Aivan hänen edessään, paljaalla lattialla, poikkipuolin käytävällä virui sairas sotilas, tukan leikkuutavasta päättäen kasakka. Kasakka makasi selällään, suunnattoman suuret kädet ja jalat levällään. Hänen kasvonsa olivat tulipunaset, silmät vääntyneet, niin että ainoastaan valkuaiset näkyivät, ja paljaissa jaloissa ja käsissä olivat suonet julmasti paisuneet. Hän jyskäytti päällään permantoon, mumisi käheällä äänellään jonkun sanan ja alkoi sitä sitten toistella. Rostof alkoi tarkata hänen muminaansa ja eroitti viimein sanan: "juotavaa -- juotavaa;" Rostof vilkasi ympärilleen ja etsi katseellaan, kenen saisi auttamaan sairasta vuoteelle ja tuomaan juotavaa.

-- Missä täällä on sairaiden hoitaja? -- kysyi hän välskäriltä.

Samassa pujahti viereisestä huoneesta kuormastosotilas, sairaalan palvelija, hiljensi käyntiään ja suoristihe asentoon Rostovin eteen.

-- Jumala varjelkoon, teidän jalosukuisuuttanne!-- kirkasi sotilas, katsellen silmät selällään Rostovia, jonka hän varmaankin luuli kuuluvan sairaalan päällystöön.

-- Hoivaahan tuota ja anna hänelle vettä, -- sanoi Rostof, osoittaen kasakkaa.

-- Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi sotilas iloisesti, ojensihe entistään suoremmaksi, muttei liikahtanut paikaltaan.

"Ei, täällä ei mikään näy auttavan", -- ajatteli Rostof, loi silmänsä maahan ja aikoi poistua. Mutta huoneen oikealta sivulta huomasi hän erään sairaan kumman merkitsevän katseen. Miltei huoneen nurkassa istui sinellillään vanha, harmaapartainen sotilas ja katsoa tuijotti häneen. Vanhus oli laiha kuin luuranko, ja hänen vahankeltaisilla kasvoillaan oli tiukka ilme, kun hän siinä hellittämättä tuijotti Rostoviin. Vanhuksen vierustoveri puheli jotain kuiskaten ukolle ja osoitti Rostovia. Rostof käsitti, että ukolla oli aikomus häneltä jotain pyytää. Hän meni lähemmäs ja huomasi, että ukolta oli toinen jalka katkaistu polven yläpuolelta. Ukon toisella puolella makasi pää taaksepäin venähtäneenä nuori, nykänenäinen sotilas, jonka pisamaiset kasvot olivat vahankeltaiset ja jonka elottomat silmät tirhusivat maidonvalkoisina ripsien alta. Rostof katsahti nuoreen sotilaaseen, ja kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan.

-- Mutta tuohan on luullakseni ... -- virkkoi hän välskärille.

-- Olemme rukoillen pyytäneet, teidän jalosukuisuutenne, -- puuttui puheeseen vanha sotilas, ja hänen alaleukansa vavahteli suonenvedon tapaisesti: -- Hän kuoli jo aamulla. Olemmehan toki mekin ihmisiä, emmekä koiria...

-- Heti lähetän noutamaan, heti lähetän, -- puhui välskäri hätäillen. -- Tehkää hyvin, teidän jalosukuisuutenne.

-- Menkäämme, menkäämme, -- vastasi Rostof hätäisesti. Hän loi silmänsä maahan ja koetti aivan kuin kokoonpuristuneena, huomaamattomana kulkea noiden nuhtelevain, kadehtivain katseiden keskitse.

XVIII.

Kun he olivat tulleet käytävän päähän, vei välskäri Rostovin upseerien osastoon. Täällä oli kolme huonetta ja levällään olevista ovista saattoi Rostof ensimäiseen tultuaan saada yleiskuvan. Huoneissa oli vuoteita; haavoittuneita ja sairaita upseereja loikoili ja istuskeli vuoteilla, toiset kävelivät sairaanviittoihin pukeutuneina pitkin huoneita. Huoneeseen tultuaan huomasi Rostof ensimäisenä toiskätisen, lyhytvartisen, laihan upseerin, joka sairaanviitta yllä, patalakki päässä ja piippunysä suussa asteli pitkin permantoa. Kasvot näyttivät Rostovista tutuilta, ja hän koetti muistella, missä hän oli tuon miehen ennen nähnyt.

-- Katsoppas missä Jumala toi yhteen, -- sanoi pieni mies. -- Tushin, Tushin, muistatteko, kuljetin teidät taistelutantereelta Schöngrabenin luona? Minusta ovat pienen palan viiltäneet, tästä ... -- jatkoi hän hymyillen ja näytti tyhjää viittansa hihaa. -- Vai etsitte te Vasili Dmitrijevitsh Denisovia, -- hän on huonetoverini! -- sanoi pieni mies kuultuaan Rostovin asian. -- Täällä, täällä, -- ja Tushin lähti johtamaan Rostovia viereiseen huoneeseen, mistä kuului äänekästä naurunhohotusta.

"Ja miten saattavat he täällä vielä nauraakkin?" -- ajatteli Rostof tuntiessaan yhä vielä tuon kuoleman löyhkän, joka häneen oli tarttunut sotamiesten osastossa, ja nähdessään yhä ympärillään nuo kadehtivat katseet, jotka käytävän molemmilta puolilta häntä seurasivat, ja nuoren, kuolleen sotilaan maidon valkeat, elottomat silmät.

Vaikka kello jo kävikin kahdettatoista, nukkui Denisof vielä peite silmillä vuoteellaan.

-- Hei, Rostof? Terve, terve -- huusi Denisof samalla äänellä kuin ennen rykmentissäkin; mutta surukseen huomasi Rostof, että hänen ilmeestään, sanoistaan ja äänenpainostaan pilkisti jotain uutta, salattua, pahaa ennustavaa. Poissa oli nyt entinen rattoisuus ja huolettomuus.

Vähäpätöisyydestään huolimatta oli hänen haavansa yhä vielä lihalla, vaikkakin hän jo kuusi viikkoa oli ollut sairaalassa. Hänen kasvonsa olivat kalpean pöhäkät, kuten kaikkien sairaalan asukkaiden. Mutta tämä ei erityisesti Rostovia ihmetyttänyt, se häntä ihmetytti ettei Denisof näyttänyt reimastuneen hänen tulostaan ja katseli häntä luonnottomasti hymyillen. Hän ei kysellyt rykmentin kuulumisia, ei välittänyt asiain yleisestä menosta. Kun Rostof näistä asioista puhui, ei Denisof edes kuunnellut.