Part 12

-- No, entäs sitten! Tiedätte, että on _siellä_ ja että on _joku_. Siellä on -- tuleva elämä. Joku on -- Jumala.

Ruhtinas Andrei ei vastannut. Vaunut ja hevoset olivat jo aikoja sitten saatetut toiselle rannalle, hevoset olivat jo valjastetut, ja jo oli aurinko puoliksi kätkössään, ja iltakylmä kattoi hileillä lätäköt lauttauspaikan luona, mutta Pierre ja Andrei, lakeijain, kuskien ja lautturien kummaksi, seisoivat yhä lautalla ja puhelivat.

-- Jos on olemassa Jumala, tuleva elämä, niin on myös totuus, on hyve; ja ihmisen korkein onni on pyrkimys niitä saavuttamaan. Täytyy elää, täytyy rakastaa, täytyy uskoa, -- puheli Pierre, -- ettemme elä ainoastaan tänäpänä tällä maan pallolla, vaan olemme eläneet ja tulemme elämään ikuisesti, siellä, kaikkeudessa (hän osoitti taivaaseen).

Ruhtinas Andrei seisoi kyynärpäillään lautan kaidepuuhun nojaten ja Pierreä kuunnellen ja katsoa tuijotti auringon punaista kajastusta sinervässä vuossa. Pierre vaikeni. Oli aivan hiljaista. Lautta oli aikoja sitten laskenut rantaan, ja ainoastaan virran juoksun synnyttämät aallot heikosti loiskien löivät lautan pohjaan. Ruhtinas Andreista tuntui, kuin olisi aaltojen loiske Pierren sanoihin lisännyt: "totta, usko niihin."

Ruhtinas Andrei huokasi ja katsahti kirkkain, lapsellisen hellin katsein Pierren punastuneihin, riemukkaisiin mutta yhä ystävän etevämmyyttä arasteleviin kasvoihin.

-- Niin, jospa se niin olisi! -- hän sanoi. -- Mennään kuitenkin istumaan, -- lisäsi ruhtinas Andrei, ja astuessaan lautalta, loi hän katseensa taivaalle, jonne Pierre oli osoittanut ja ensi kerran Austerlitzin jälkeen hän näki tuon korkean, iäisen taivaan, jonka oli nähnyt maatessaan Austerlitzin kentällä; ja jokin kauvan uinaillut, jokin parempi hänessä löytyvä heräsi äkkiä iloisena ja nuorena hänen sielussaan. Tämä tunne katosi niin pian kun ruhtinas Andrei palasi taas totuttuihin elämäntapoihinsa, mutta hän tiesi, että tämä tunne, jota hän ei taitanut kehittää, eli hänessä. Kohtaus Pierren kanssa oli ruhtinas Andreille ajankäänteenä, josta alkoi hänen, joskin ulkonaisesti sama, niin sisällisesti kumminkin uusi elämänsä.

XIII.

Hämärsi jo, kun ruhtinas Andrei ja Pierre ajoivat Lisijagorin talon pääkäytävän eteen. Siihen ajettaessa käänsi ruhtinas Andrei hymyillen Pierren huomion takakäytävän luona syntyneeseen hälinään. Köyryinen akka, reppu selässä, ja mustapukuinen, pitkähiuksinen lyhyt mies, huomattuaan pihaan ajavat vaunut, viilettivät juoksemaan takaisin portille. Kaksi naista juoksi heidän kintereillään, ja kaikki neljä vaunuihin vilkuen juoksivat peloissaan takakuistille.

-- Nämä ovat Mashan Jumalan väkeä, -- sanoi ruhtinas Andrei. -- He luulivat meitä isäksi. Mutta tämäpä onkin ainoa asia missä tytär ei tottele isää: isä käskee karkoittamaan pyhiinvaeltajat mutta tytär niitä suojelee.

-- Mitä Jumalan väkeä? -- kysyi Pierre.

Ruhtinas Andrei ei ehtinyt vastaamaan. Palvelijat riensivät vastaan, ja ruhtinas Andrei kyseli, missä vanha ruhtinas on, ja koska häntä odotetaan.

Vanha ruhtinas oli vielä kaupungissa, ja häntä odotettiin joka hetki.

Ruhtinas Andrei vei Pierren omiin suojiinsa, jotka aina olivat täydessä kunnossa häntä varten isän talossa, ja meni itse lapsenhuoneeseen.

-- Mennäänpä sisarta katsomaan, -- sanoi ruhtinas Andrei palattuaan Pierren luo. -- En ole nähnyt häntä vielä, hän piileilee nyt ja istuskelee Jumalan väkensä kanssa. Hän häpee, ja se on paikallaan, saatpa samalla nähdä Jumalan väkeä. _C'est curieux, ma parole_.

-- _Qu'est ce que c'est que_[28] -- Jumalan väki? -- Pierre kysyi.

-- Saatpa nähdä.

Ruhtinatar Maria todellakin häpesi, ja punaiset läikät ilmestyivät hänen kasvoilleen, kun ruhtinas Andrei ja Pierre astuivat hänen huoneeseensa. Hänen kodikkaassa huoneessaan, missä pyhäinkuvakaappien edessä paloi lamppuja, istui sohvalla teekeittiön ääressä ruhtinattaren rinnalla nuori, pitkänenäinen ja pitkätukkainen poika, munkin kaapu yllä.

Viereisellä nojatuolilla istui ryppyinen, laiha akka, jolla oli lempeä ilme lapsellisilla kasvoilla.

-- _André, pourquoi ne pas m'avoir prévenu_?[29] -- sanoi ruhtinatar, hellästi moittien ja asettuen pyhiinvaeltajiensa eteen kuin kanaemo poikastensa.

-- _Charmée de vous voir. Je suis très contente de vous voir_,[30] -- sanoi ruhtinatar Pierrelle, tämän suudellessa hänen kättään. Hän oli tuntenut Pierren jo poikasena, ja nyt Pierren ja Andrein välinen ystävyys, Pierren onneton avioliitto, mutta ennen kaikkea hänen hyväntahtoiset, yksinkertaiset kasvonsa tekivät hänet suosiolliseksi Pierreä kohtaan. Ruhtinatar katseli häntä ihanilla silmillään ja näytti sanovan: "minä pidän teistä hyvin paljon, mutta olkaahan vain pilkkaamatta _näitä_". Kun ensimäiset kohteliaisuuden vaatimat sievistelyt oli vaihdettu, he istuutuivat.

-- Hei, onpa Ivanushkakin täällä, -- sanoi ruhtinas Andrei, osoittaen hymyillen nuorta vaeltajaa.

-- _André_! -- lausui ruhtinatar Maria rukoilevin katsein.

-- _Il faut que vous sachiez que c'est une femme_,[31] -- sanoi Andrei Pierrelle.

-- _André, au nom de Dieu_,[32] toisti ruhtinatar

Näkyi selvästi, että ruhtinas Andrein ilvehtivä suhde vaeltajiin ja ruhtinatar Marian hyödytön puolusteleminen olivat totuttuja tapoja.

-- _Mais, ma bonne amie_, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- _vous devriez au contraire m'être reconnaissante de ce que l'explique à Pierre votre intimité avec ce jeune homme_.[33]

-- Todellako? -- sanoi Pierre uteliaasti ja vakavasti (josta ruhtinatar Maria oli hänelle erittäin kiitollinen) katsellen lasiensa läpi Ivanushkan kasvoja, joka ymmärrettyään hänestä puhuttavan viekkain silmin pälyi kaikkiin.

Ruhtinatar Maria oli tuiki tarpeettomasti joutunut hämilleen _omiensa_ tähden. Ne eivät lainkaan arkailleet. Akka istui silmät maahan luotuina, kyräten sentään tulijoihin, rauhallisena ja liikkumattomana nojatuolissaan ja odotteli, että hänelle vielä tarjottaisiin teetä. Hän oli kääntänyt kupin ylösalaisin tassille ja pannut näverrellyn sokeripalasen kupin viereen. Ivanushka, hörppien teetä tassilta, katseli alta kulmain viekkailla naisen silmillään nuoria miehiä.

-- Missä, Kievissäkö olet käynyt? -- kysyi ruhtinas Andrei akalta.

-- Siellä, isäseni, -- vastasi akka puheliaasti, -- Joulupäivänä oli minulla armo tulla osalliseksi taivaallisesta Alttarin Sakramentista. Mutta nyt olen matkalla Koljasinista, suuri armon runsaus on siellä ilmennyt.

-- Entäs, oliko Ivanushka mukana?

-- Kuljeskelen omin päin, hyvä isä, -- sanoi Ivanushka, koettaen puhua järeästi. -- Vasta Juhnovossa yhdyin Pelagejushkaan...

Pelagejushka keskeytti toverinsa, hän nähtävästi halusi kertoa mitä oli nähnyt.

-- Koljasinissa, isäseni, on suuri armon runsaus ilmestynyt.

-- Mitä sitten, uusia pyhäinjäännöksiäkö? -- kysyi ruhtinas Andrei.

-- Olehan, Andrei, -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Älä kerro Pelagejushka.

-- E-e, äläpä, äitiseni, miksi en kertoisi? Minä pidän hänestä. Hän on hyvä, Jumalalle otollinen, hän minulle hyväntekijäni, antoi 10 ruplaa: muistan. Kun olin Kievissä ja minulle sanoo Kirjusha, mielipuoli -- totinen Jumalan ihminen, kesät talvet käy avojaloin. "Mitäs kuljet", -- sanoo, -- "sopimattomissa paikoissa, mene Koljasiniin, siellä on löytty ihmeitä tekevä pyhän kuva, neitsyt, Pyhä Jumalan äiti." Niihin sanoihin jätin hyvästit pyhimyksille, ja lähdin...

Kaikki olivat vaiti, vain vaeltajatar puhui tahdikkaalla äänellään, henkeä vetäen.

-- Tulin sinne, isäni, ja kansa sanoo minulle: suuri armo on ilmennyt, neitsyen, Pyhän Jumalanäidin tihkuu poskesta pyhää öljyä...

-- No, hyvä, hyvä, kerro toisten, sanoi ruhtinatar Maria, punehtuen.

-- Sallikaa häneltä kysyäni, -- Pierre virkkoi. -- Näitkö itse? -- hän kysyi.

-- Mitenkäs muuten isäseni, itselläni oli se kunnia. Loiste sellainen pyhimyksen kasvoilla kuin taivaan valo, mutta neitsyen poskuelta niin tihkuu, niin tihkuu...

-- Mutta sehän on petosta, -- sanoi viattomasti Pierre, joka tarkkaavasti oli kuunnellut vaeltajatarta.

-- Ah, isäseni, mitä puhut! -- sanoi Pelagejushka kauhistuen, ja kääntyi turvaa anovasti ruhtinatar Mariaan.

-- Ne pettävät kansaa, -- toisti Pierre.

-- Herra Jesus Kristus! -- sanoi vaeltajatar, ristien silmiään. -- Oih, älä puhu noin, isäseni. Niinpä eräskin kenraali ei uskonut, sanoi: "munkit pettävät", mutta tuskin oli sanonut, kun tuli sokeaksi. Ja hän näki unta, että hänen luokseen tulee Luolaneito ja sanoo: "usko minuun, minä parannan sinut." Niin rupesikin pyytämään: "viekää minut viekää hänen tykönsä." Puhun sinulle totista totta, itse näin. Hän vietiin sokeana suoraan hänen luoksensa, lankesi maahan ja sanoi: "paranna! annan sinulle, sanoo, mitä keisarilta olen armossa saanut." Itse näin, isä, tähti oli neitoon tarttunut. Ja niinpä, -- näkönsä sai! Synti on siten puhua. Jumala rankaisee, -- sanoi hän opettavasti, Pierreen kääntyen.

-- Mutta miten oli tähti kuvaan tullut? -- kysyi Pierre.

-- Kenraaliksiko neitsytkin ylennettiin? -- kysyi ruhtinas Andrei nauraen.

Pelagejushka kalpeni äkkiä ja löi kätensä yhteen.

-- Isä, isä, synti sinulle, sinulla on poika! -- puhkesi hän puhumaan, ja kalpeus muuttui äkkiä heleäksi punaksi.

-- Isä, mitä sanoitkaan, Jumala sinulle anteeksi antakoon. -- Hän teki ristinmerkin. -- Herra Jumala, armahda häntä Neitsyt, mitä tämä on ... -- puhui hän, kääntyen ruhtinatar Mariaan. -- Hän nousi ja itkuun pillahtamaisillaan alkoi sääliä laukkuaan kuntoon. Häntä nähtävästi sekä kauhisti että hävetti, että hän nautti vierasvaraisuutta talossa, jossa voitiin puhua sellaista ja suretti, että nyt oli pakko jättää tämän talon hyvyydet.

-- No, mitä te haluatte? -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Mitä varten tänne tulitte?...

-- Ei, laskenhan leikkiä, Pelagejushka, -- sanoi Pierre. -- _Princesse, ma parole, je n'ai pas voulu l'offenser_,[34] minä vaan muuten. Älä ole milläsikään, laskin leikkiä, -- puheli hän, kainosti hymyillen ja tahtoen tasoittaa vikansa. -- Niinhän minä ja hän myöskin teki pilaa vain.

Pelagejushka pysähtyi epäröiden, mutta Pierren kasvoilla näkyi sellainen vilpitön katumus, ja ruhtinas Andrei katseli niin hellästi vuoroin Pelagejushkaan vuoroin Pierreen, että ensinmainittu vähitellen rauhoittui.

XIV.

Vaeltajatar rauhoittui ja päästyään taas puhumisen alkuun, hän kertoi kauvan isä Amfilohiasta, joka oli elämältään niin pyhä, että hänen kätensä tuoksuivat suitsutussavulta, ja siitä, miten hänen munkkituttavansa hänen viime Kievin matkallaan olivat antaneet hänelle luolien avaimet, ja miten hän, otettuaan mukaansa korppuja, kaksi vuorokautta oli viettänyt luolissa pyhimysten seurassa. "Rukoilen ja luen hiukan yhdelle ja lähden toisen luo. Nukahdan ja taas käyn suutelemaan pyhän kuvaa; ja sellainen on, äitiseni, hiljaisuus, sellainen armon runsaus, ettei Jumalan päivän valkeuteen mieli teekkään."

Pierre kuunteli häntä tarkkaavana ja vakavana. Ruhtinas Andrei läksi huoneesta. Ja hänen jälkiinsä lähti ruhtinatar Maria viemään Pierreä vierashuoneeseen, jätettyään Jumalan ihmiset teetä juomaan.

-- Te olette oikein hyvä, -- sanoi hän Pierrelle.

-- Ah, en tosiaankaan aikonut häntä loukata, ymmärrän niin hyvin ja pidän arvossa tällaisia tunteita.

Ruhtinatar Maria katsahti häneen ääneti ja hymyili hellästi.

-- Olenhan tuntenut teidät jo kauvan ja rakastan teitä kuin veljeä, -- hän sanoi. -- Miten löysitte Andrein? -- kysyi hän kiireesti, antamatta hänelle aikaa sanoa mitään vastaukseksi hänen hempeille sanoilleen. -- Veljestäni olen kovin huolissani. Hänen terveytensä oli talvella parempi, mutta viime keväänä aukeni haava, ja lääkäri sanoi, että hänen pitäisi lähteä parannukselle. Ja siveelliseltäkin kannalta pelkään hänen tähtensä. Hän ei ole sitä luontoa kuin me naiset, jotta kerrassaan kärsisi ja itkisi loppuun surunsa. Hän kantaa sitä sydämessään. Tänään on hän iloinen ja vilkas; mutta siihen on syynä teidän tulonne. Harvoin on hän sellainen. Jospa te voisitte saada hänet lähtemään ulkomaille! Hän tarvitsee tointa, tämä yksitoikkoinen, hiljainen elämä hänet tappaa. Muut eivät huomaa, mutta minä näen.

Kymmenettä käydessä palvelijat kiiruhtivat kuistille kuultuaan vanhan ruhtinaan ajoneuvojen tiu'ut. Ruhtinas Andrei ja Pierre menivät myös portaille.

-- Kuka tuo on? -- kysyi vanha ruhtinas, astuessaan vaunuista ja huomattuaan Pierren.

-- Kah! Terve tuloa! Suutele, -- sanoi hän havaittuaan nuoren miehen tuttavaksi.

Vanha ruhtinas oli hyvällä päällä ja oli ystävällinen Pierrelle.

Palattuaan vähän ennen illallista takaisin isän työhuoneeseen tapasi ruhtinas Andrei vanhan ruhtinaan ja Pierren kiivaassa riidassa. Pierre todisteli, että tulee aika, jolloin ei enää ole sotia. Vanha ruhtinas väitti vastaan virnistellen, mutta ei suuttunut.

-- Laske veri suonista ja kaada vettä sijaan, silloin ei tule sotia. Akkain loruja, akkain loruja, -- jutteli hän, mutta taputteli siitä huolimatta Pierreä ystävällisesti olalle ja meni sitten pöydän luo, jonka ääressä ruhtinas Andrei, joka nähtävästi ei tahtonut sekaantua keskusteluun, selaili isän kaupungista tuomia papereita. Vanha ruhtinas tuli hänen luokseen ja rupesi puhumaan asioista.

-- Aateliston puhemies, Rostof kreivi, ei ollut hankkinut puoliakaan väestään. Tuli kaupunkiin, kutsuu päivällisille, -- minä annoin hänelle sellaiset päivälliset... Mutta tarkastappas tätä... No, veli, -- sanoi ruhtinas Nikolai Andrejevitsh poikaansa kääntyen ja taputtaa läikytellen Pierreä olalle, kelpo poika, tämä ystäväsi, pidän hänestä! Ärsyttää minua. Toinen puhuu viisaita puheita, mutta eipäs haluta kuunnella; hän jaarittelee ja ärsyttelee minua, vanhusta. No, menkää, menkää, -- hän sanoi, ehkä tulen istumaan iltaspöytäänne. Sitten taas riitelemme. Koeta mieltyä tölherööni, ruhtinatar Mariaan, -- huusi hän vielä ovesta Pierrelle.

Vasta nyt, oleskellessaan Lisijagorissa, huomasi Pierre, miten luja ja suloinen oli hänen ja ruhtinas Andrein välinen ystävyyssuhde. Eikä tämä ystävyyden sulous ilmennyt ainoastaan heidän keskinäisissä väleissään, se ilmeni hänen suhteissaan kaikkiin ruhtinas Andrein omaisiin ja kotiväkeen. Pierre tunsi olevansa ensi näkemällä vanha ystävä vanhan, juron kreivin ja kainon, arastelevan ruhtinattaren kanssa, vaikka hän tuskin heitä tunsikaan. Kaikki he häntä rakastivat. Ei ainoastaan ruhtinatar Maria, jonka Pierren lempeys pyhiinvaeltajattaria kohtaan oli suostuttanut, katsellut häntä loistavin silmin, pieni, vuoden vanha ruhtinas Nikolaikin, kuten häntä kutsui isoisä, hymyili hänelle ja tuli hänen syliinsä. Mihail Ivanovitsh ja neiti Bourienne katselivat häntä iloisesti hymyillen, kun hän puheli vanhan ruhtinaan kanssa.

Vanha ruhtinas ilmestyi illalliselle: nähtävästi johtui tämä Pierren vierailusta. Kaksi päivää viipyi Pierre Lisijagorissa, ja koko tämän ajan oli vanha ruhtinas hänelle erinomaisen ystävällinen ja kehoitteli toistenkin tulemaan.

Kun Pierre oli lähtenyt, kokoontuivat kaikki perheen jäsenet ja alkoivat häntä arvostella, kuten aina on tavallista, kun talossa on käynyt uusi vieras. Mutta harvinaista tällaisille tilaisuuksille oli se, että kaikki puhuivat vieraasta pelkkää hyvää.

XV.

Palattuaan tällä kerralla lomalta tunsi ja huomasi Rostof ensi kerran, miten lujilla siteillä hän oli kiintynyt Denisoviin ja koko rykmenttiinsä.

Saavuttuaan rykmenttiinsä tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun kuomureki pysähtyi Povarskajakadun varrella olevan kotitalon portaitten eteen. Kun hän näki ensimäisen avorintaisen husaarin, kun hän tunsi punatukkaisen Dementjevin, näki rautiaiden hevosten kammitsat, kun Lavrushka iloisena huusi herralleen: "Kreivi on saapunut!" ja kun Denisof, joka oli nukkunut vuoteella, oli juossut teltasta ja sulkenut hänet syleilyynsä, ja toisetkin upseerit kokoontuneet saapuneen ympärille, -- tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun häntä kotiin saavuttuaan syleilivät äiti, isä, sisaret. Ilon kyyneleet pakkautuivat kurkkuun ja estivät häntä puhumasta. Rykmenttikin oli koti, vieläpä muuttumattoman armas ja kallis koti, kuten isän ja äidin kotikin.

Käytyään ilmoittautumassa rykmentinpäällikön luona, tultuaan komennetuksi entiseen eskadroonaansa, käytyään päivystysvuorollaan ja muonan hankintamatkoilla, totuttuaan taas kaikkiin rykmentin pikku hommiin ja huomattuaan, että oli menettänyt vapautensa ja oli sidottu yksiin, ahtaisiin, muuttumattomiin puitteisiin, tunsi Rostof olevansa rauhallinen, turvattu, ja hänet valtasi samallainen kodikkuuden tunne kuin vanhempainkin kodissa. Hän tunsi olevansa omalla alallaan. Ei ollut enää tuota vapaan maailman ainaista sekamelskaa, mistä hän ei ollut löytänyt itselleen tointa, vaan aina erehtyi valinnassa; ei ollut Sonjaa, jolle olisi pitänyt tehdä asiat selviksi tai kenties jättää selvittämättä. Ei ollut mahdollisuutta lähteä tai olla lähtemättä sinne tai tänne; ei ollut noita vuorokauden 24 tuntia, jotka saattoi käyttää niin suunnattoman monella eri tavalla; ei ollut tuota suunnatonta ihmismerta, jossa ei ollut läheisempiä eikä kaukaisempia; ei ollut noita epäselviä, hämäriä raha-asioita isän kanssa; täällä ei muistunut mieleen tuo kauhea häviö Dolohoville! Täällä rykmentissä oli kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Koko maailma oli jakautunut kahteen vastakkaiseen osaan: toinen -- oma Pavlogradin rykmentti, toinen -- koko muu maailma. Ja tämän muun maailman kanssa ei ollut mitään tekemistä. Rykmentissä oli kaikki tuttua: ken luutnantti, ken ratsumestari, ken hyvä ihminen, ken paha, ja ennen kaikkea -- jokainen oli toveri. Muonakauppias myö velaksi tavaroitaan, palkka maksetaan kolmanneksittain; ei ole aprikoimisen, ei valinnan varaa, kunhan et vain tee mitään sellaista, jota Pavlogradin rykmentissä pidetään paheena; ja kun jonnekin lähdet, niin tee tarkalleen ja täsmällisesti, mitä on käsketty ja määrätty, -- ja kaikki käy hyvin.

Kun Rostof taas uudelleen oli tottunut sotilaselämän säännöllisiin oloihin tunsi hän olevansa rauhallinen ja iloinen, kuten väsynyt ihminen levolle päästyään. Ja elämä rykmentissä tuntui Rostovista tällä kertaa sitäkin onnellisemmalta kun hän tuon pelihäviön jälkeen (vaikka omaiset kuinkakin häntä olivat lohdutelleet, ei hän saattanut sitä itselleen antaa anteeksi) oli päättänyt muuttaa elämäntapansa, sovittaa syynsä, palvella nuhteettomasti ja olla kelpo toveri ja upseeri, t.s. hyvä ihminen. Ja tämän päätöksen toteuttaminen tuntui aivan mahdolliselta rykmentissä, vaikkakin se _muualla maailmassa_ oli tuntunut niin tuiki mahdottomalta.

Pelihäviönsä oli Rostof viiden vuoden kuluessa päättänyt maksaa vanhemmilleen. Ennen oli hän saanut isältään vuosittain 10 tuhatta ruplaa, nyt oli hän päättänyt tyytyä kahteen tuhanteen ja lopuilla lyhentää velkaansa.

* * * * *

Venäläinen armeija oli alituisten peräytymisten, etenemisten ja taistelujen jälkeen (Pultuskin, Preussisch-Eylaun luona) keskittynyt Bartensteinin luo. Odotettiin keisarin saapumista ja uuden sotaretken alkamista.

Pavlogradin rykmentti kuului siihen armeijaosastoon, joka oli ollut 1805 vuoden sotaretkellä ja oli ollut täydentämässä rivejään Venäjällä, eikä se sentähden ollutkaan mukana sotaretken ensi vaiheissa. Se ei ollut mukana Pultuskin eikä Preussisch-Eylaun taisteluissa, ja kun se sitten yhtyi toimivaan armeijaan määrättiin se Platovin osastoon.

Platovin armeija toimi itsenäisesti, pääarmeijasta riippumattomana. Pavlogradilaiset kahakoivat muutamia kertoja vihollisen kanssa, saivat muutamia vankeja, anastivatpa kerran marsalkka Oudinotin kuormastonkin. Huhtikuussa viivähti Pavlogradin rykmentti muutamia viikkoja erään tuhaksi poltetun, aution saksalaisen kylän luona.

Oli kevättulvien aika, tiet rapakkoina, ilmat kylmät, jäät pettivät, teitä oli mahdoton kulkea; muutamiin päiviin ei jaettu ihmisille eikä eläimille muonaa. Kun muonan kuljetus kävi mahdottomaksi, hajaantuivat sotilaat ympäristöön, kylmille jääneisiin, tyhjiin kyliin etsiäkseen hengenpitimiksi edes perunoita, mutta niistäkin oli kova puute.

Kaikki oli syöty putipuhtaaksi, ja asukkaat olivat paenneet turvallisille seuduille; kyliin jääneet olivat kurjemmassa tilassa kuin mierolaiset, eikä heiltä siis mitään voitu riistää, vieläpä tavallisesti niin armottomat sotilaat toisinaan antoivat omista rippeistään kärsiville kylien asukkaille.

Kahakoissa oli Pavlogradin rykmentti menettänyt ainoastaan kaksi haavoittunutta; mutta nälkä ja taudit olivat riistäneet melkein puolet rykmentin miehistä. Huonon ravinnon seurauksista sairastuivat sotilaat kuumetautiin ja pöhöön, ja kuolevaisuus sairaaloissa oli niin suuri, että sotilaat mieluummin sairainakin laahustivat mukana rintamassa kuin menivät sairaaloihin varmaan kuolemaan. Kun maa keväällä paljastui lumen peitosta, alkoivat sotilaat kedoilta löytää parsajuuren näköistä kasvin juurta, jota he, ties miksi, kutsuivat makeaksi poimulehdeksi. Vaikka oli ankarasti kielletty tätä terveydelle vahingollista juurta syömästä (se oli muuten maultaan sangen kitkerä), niin kuljeskelivat sotilaat kiellosta huolimatta pitkin ketoja, kaivellen miekallaan "makeata juurta." Keväällä ilmestyi sitten sotilaihin uusi tauti: kädet, jalat ja kasvot alkoivat pöhöttyä, ja niihin ilmestyi paisumia. Lääkärit arvelivat taudin syntyneen makeasta juuresta. Mutta mistään välittämättä söivät Denisovin eskadroonan sotilaat miltei yksinomaan tätä juurta, sillä jo toista viikkoa olivat korput olleet niukassa, ja sotilaille oli annettu ainoastaan puoli naulaa mieheen, ja viimeksi lähetetyt perunat taas olivat olleet paleltuneita ja itäneitä.

Toista viikkoa oli jo hevosiakin ruokittu yksinomaan katto-oljilla, ja siksipä ne olivatkin sanomattoman laihoja, ja talvinen takku peitti vielä niiden kylkiä.

Tällaisesta kurjuudesta huolimatta elivät sotilaat ja upseerit aivan entiseen tapaan; kuten ennenkin kokoontuivat kalpeat, pöhönaamaiset, repaleiset husaarit iltahuutoon, kävivät leikkauttamassa tukkaansa, siisteilivät hevosiaan ja varustuksiaan, kiskoivat katosta apetta hevosilleen ja kävivät kattiloillaan aterialla, vaikkakin he näiltä aterioilta lähtivät nälkäisinä, laskien leikkiä kurjasta ravinnostaan ja nälästään. Joutoaikojaan viettivät sotilaat entiseen tapaan: nuotioita sytytettiin, ja alastomat sotilaat paistattivat itseään niiden ympärillä, toiset tupakoivat, toiset valitsivat paraat itäneistä, nahkeista perunoista ja paistoivat niitä nuotiossa, kertoeltiin ja kuunneltiin juttuja Potjemkinin ja Suvorovin sotaretkien ajoilta tai Aljoshaveijarista tai Mikolka nimisestä papin rengistä.

Upseerit asuivat kaksin, kolmin katottomissa hökkeleissä. Vanhemmilla oli hommaa perunain ja olkien hankinnassa, yleensä muonan hankinnassa, nuoremmat taas viettivät aikaansa entiseen tapaan: toiset löivät korttia (rahoja oli viljalti, vaikka muonasta olikin puute), toiset taas huvitteleivat viattomilla leikeillä -- rengas- ja sauvaleikeillä. Asian kulusta puhuttiin vähän, osaksi sentähden, ettei mitään asiallista tietty, osaksi senkin tähden, että hämärästi aavisteltiin asiain olevan hullusti.