Part 10

Bilibin oli tähän aikaan diplomaattisena virkamiehenä armeijan pääkortteerissa. Vaikka hän kirjoittikin ranskankielellä, höystäen kirjeensä ranskalaisilla sukkeluuksilla ja lauseparsilla, niin kuvaili hän siitä huolimatta sotaretken tapahtumia aito venäläisellä kursailemattomuudella, paljastaen säälimättä puutteet ja heikkoudet ja säästämättä tätä tehdessään ivan kirveltävää vitsaa. Hän kirjoitti, että hänen diplomaattinen _discretion_'insa (vaikeneminen) häntä vaivaa, ja että hän on onnellinen, kun hänellä ruhtinas Andreissa on luotettava kirjeenvaihtaja, jolle voi purkaa sappensa, _ylitsevuotavaisen_ kaiken sen johdosta, mitä armeijassa näkee tapahtuvan. Kirje oli jo kauvan sitten kirjoitettu, jo ennen Preussisch-Eylaun taistelua.

"Tiedätte, rakas ruhtinas", -- kirjoittaa Bilibin, -- "etten meidän loistavain Austerlitzin päiviemme jälkeen enää ole poistunut pääkortteerista. Olen nyt täydellisesti päässyt sodan makuun, josta olen ylen onnellinen. Näkemäni näiden kolmen kuukauden aikana tuntuvat uskomattomilta.

"Alotan _ab ovo_. Kuten tiedätte, on _ihmissuvun vihollinen_ hyökännyt preussilaisten kimppuun. Preussilaiset ovat meidän uskollisia liittolaisiamme, jotka ovat meidät pettäneet ainoastaan kolmasti kolmen vuoden kuluessa. Me olemme heidän puolellaan. Mutta _ihmissuvun vihollinen_ ei vähääkään välitä meidän kauniista puheistamme, vaan hyökkää hänelle ominaisella röyhkeän raa'alla tavalla preussilaisten niskaan, sallimatta heidän lopettaa alkamaansa paraatia, lyö heidät perinpohjin ja asettuu asumaan Potsdamin palatsiin.

"'Toivon sydämeni pohjasta', -- kirjoittaa Preussin kuningas Bonapartelle, -- 'että Teidän Majesteettinne ystävällisimmin otettaisiin vastaan minun palatsissani. Itse olen mahdollisuuden mukaan koettanut kaikki hyvin päin järjestää tämän toteuttamiseksi. Toivon tässä onnistuneeni!'

"Preussilaiset kenraalit mairittelevat kilvan ranskalaisia ja luopuvat aseistaan ensi vaatimuksella. Glogaun linnaväen päällikkö, jolla on johdossaan 10 tuhannen miehen suuruinen armeija, kysyy Preussin kuninkaalta, mitä hänen on tehtävä, jos täytyy antautua?... Kaikki tämä on totta. Sanalla sanoen, me toivoimme voivamme peloittaa heitä ainoastaan sotavoimaimme mahtavuudella, mutta kävikin niin, että jouduimme sodan mylläkkään, vieläpä omilla rajoillamme, ja mikä on tärkeintä, _avec et pour le Roi de Prusse_.[25] Meillä on kaikkea ylenpalttisesti, meiltä puuttuu ainoastaan eräs pikku seikka, -- ei ole ylipäällikköä. Kun kävi selväksi, että Austerlitzin taistelun seuraukset olisivat voineet olla suotuisammatkin, jollei ylipäällikkönä olisi ollut niin nuori mies, niin alettiin etsiä ylipäällikköä kahdeksankymmenen vuotiasten kenraalien joukosta, ja Prosorovskin ja Kamenskin välillä lankesi arpa jälkimäiselle. Kenraali saapuu meidän luoksemme kuomureessä Suvorovin tapaan, ja hänet otetaan vastaan avosylin, riemuhuudoin.

"4:nä päivänä saapuu ensimäinen pikalähetti Pietarista. Matkalaukut kannetaan sotamarsalkan työhuoneeseen. Itse hän tahtoo kaikki tehdä. Minut kutsutaan auttamaan kirjeiden lajittelussa ja ottamaan haltuuni meille kuuluvat. Sotamarsalkka katselee meidän työtämme ja odottaa hänelle osoitettuja kirjeitä. Me etsimme -- mutta niitä ei olekkaan. Sotamarsalkka alkaa käydä kärsimättömäksi, ryhtyy itse työhön ja löytää kirjeitä keisarilta kreivi T:lle, ruhtinas V:lle y.m. Hän raivostuu, purkaa sisuaan koko maailmaa vastaan, avaa kirjeet ja lukee nämä toisille osoitetut kirjeet. Vai niin minun kanssani menetellään! Minuun ei luoteta! Minua siis käsketään pitämään silmällä, hyvä, menkää tiehenne! Ja hän kirjoittaa tuon kuuluisan päiväkäskyn kenraali Bennigsenille:

"'Olen haavoittunut, en saata ratsastaa, enkä siis myöskään armeijaa johtaa. Olette vienyt lyödyt joukkonne Pultuskiin: siellä ovat ne nyt suojatta, muonatta ja polttopuitta, siksi on niitä autettava, ja koska te eilen itse olette kääntynyt Bukshövdenin puoleen, niin on ajateltava meidän rajalle peräytymistä, ja on tämä tuuma toteutettava vielä tänä päivänä.'

"Keisarille hän kirjoitti: 'Alituisesta ratsastamisesta ovat pakarani vioittuneet, niin etten lainkaan saata ratsastaa enkä johtaa näin suunnatonta armeijaa, ja siksi olen johdon luovuttanut minun jälkeeni vanhimmalle kenraalille, kreivi Bukshövdenille, jolle olen myös lähettänyt koko kanslian tarpeineen, ja olen häntä neuvonut leivän puutteessa vetäytymään lähemmäs Preussin sydäntä, sillä leipää on ainoastaan yhdeksi päiväksi ja muutamilla rykmenteillä ei ole muruakaan, kuten ovat ilmoittaneet divisionan päälliköt Österman ja Sedmorjetski; talonpojat taas ovat riistetyt putipuhtaiksi; itse jään parantumaan Ostrolenkan sairashuoneeseen. Myös ilmoitan, että jos armeija vielä viisitoista päivää sen jälkeen kun tämän kirjeeni alamaisimmasti olen päivännyt viipyy nykyisellä leiripaikallaan, niin ei ole keväällä ainoatakaan tervettä miestä koko armeijassa.'

"'Päästäkää vanhus rauhaan, sallikaa hänen jäädä maineettomana unholaan, sillä hän ei ole voinut täyttää suurta, mainehikasta tehtävätään, johon oli valittu. Täällä sairashuoneessa odotan teidän armollisinta suostumustanne, jottei minun tarvitsisi armeijassa näytellä jonkinlaista _kirjurin_ osaa _ylipäällikön_ osan asemasta. Kaikki ovat armeijassa mielissään erostani, sillä onhan sokea poistunut. Sellaisia kuin minä on -- Venäjällä tuhansia.'

"Sotamarsalkka suuttuu keisariin ja rankaisee meitä kaikkia; onhan tämä loogillista!

"Tällainen on ensimäinen näytös. Seuraavissa näytöksissä käy toiminta jännittävämmäksi ja naurettavat puolet kohoavat huippuunsa, kuten on luonnollistakin. Sotamarsalkan poistuttua huomataan, että olemme aivan vihollisen jaloissa, ja että on mahdoton välttää taistelua. Bukshövden on iän perusteella ylipäällikkö, mutta Bennigsen on aivan toista mieltä, sillä hän on osastoineen lähinnä vihollista ja tahtoo koettaa onneaan taistelussa '_aus eigener Hand_', kuten saksalainen sanoo. Hän ryhtyykin taisteluun. Näin taisteltiin Pultuskin taistelu, jota meikäläiset pitävät loistavana voittona, mutta joka minun mielestäni on jotain aivan toista. Me maallikot olemme yleensä, kuten tiedätte, huonoja tuomareita voiton tai tappion määrittelemisessä. Meidän mielestämme on se taistelun hävinnyt, joka jättää tappotantereen, ja tätä arvostelutapaa käyttämällä olemme hävinneet Pultuskin luona. Sanalla sanoen, me jätämme taistelutantereen, mutta lähetämme samalla pikaviestin viemään Pietariin voitonsanomaa, eikä Bennigsen luovuta ylipäällikkyyttä Bukshövdenille, sillä hän toivoo palkinnoksi voitostaan tulevansa nimitetyksi ylipäälliköksi. Tänä välihallituksen aikana alkavat joukkomme sangen mieltäkiinnittävän ja omituisen liikkeiden sarjan. Tarkoituksenamme ei enää ole vihollisen kaikkoaminen tai ahdistaminen, kuten alkuperäisesti oli suunniteltu, nyt vältetään kaikin voimin kenraali Bukshövdeniä, jonka iän perusteella pitäisi toimia ylipäällikkönä. Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi toimitaan niin voimaperäisesti, että paetessamme poltamme sillat sellaisistakin joista, joissa ei ole kaalamoita, jotta voisimme nopeammin paeta vihollista, jona nykyään emme pidä Bonapartea, vaan kenraali Bukshövdeniä. Kenraali Bukshövden oli vähällä joutua ylivoimaisen vihollisen saartamaksi erään tällaisen liikkeemme johdosta, jonka avulla me olimme livahtaneet hänen käsistään. Bukshövden ahdistaa meitä -- me pakenemme. Heti kun hän saapuu meidän puoliselle joen rannalle, siirrymme me toiselle rannalle. Viimein saavuttaa vihollisemme, kenraali Bukshövden, meidät ja hyökkää kimppuumme. Molemmat kenraalit sydämistyvät. Kenraali Bukshövden vaatii vastustajansa kaksintaisteluun; kenraali Bennigsen saa kaatuvaistaudin kohtauksen. Mutta jännittävimmällä hetkellä saapuu voiton viestinviejä Pietarista, ylipäällikkö on nimitetty, ja ensimäinen vihollinen, Bukshövden, on voitettu: nyt voimme ajatella toista, Bonapartea. Mutta silloinpa ilmestyykin meille kolmas vihollinen _oikeauskoinen armeija_, -- joka kirkuen vaatii leipää, lihaa, korppuja, heiniä, kauroja -- ja ties Herra mitä! Aitat ovat tyhjät, tiet kululle mahdottomat. Oikeauskoinen alkaa ryöstää, vieläpä tavalla, josta teillä viime sotaretken ajoilta ei ole edes aavistusta. Puolet rykmenteistä ovat muodostaneet vapaita komennuskuntia, jotka kiertelevät seutuja, hävittäen kaikki tulella ja miekalla. Asukkaat ovat ryöstetyt paljaiksi, sairaalat ovat äärillään, ja kaikkialla vallitsee nälkä. Rosvosoturit ovat kahdesti käyneet pääkortteerinkin kimppuun, ja ylipäällikön täytyi hälyttää aseisiin kokonainen pataljoona, saadakseen rosvot karkoitetuksi. Erään tällaisen hyökkäyksen aikana vietiin minulta tyhjä matkalaukku ja yönuttu. Keisari aikoo antaa divisioonan päälliköille oikeuden ammuttaa kaikki rosvosoturit, mutta pelkäänpä tästä seuraavan, että armeijan toinen osa surmaa toisen."

Alussa luki ruhtinas Andrei vain silmillään, mutta sitten hän tahtomattaan (vaikka tiesikin, miten varovaisesti oli uskominen Bilibinin sanoihin) yhä enemmän innostui. Luettuaan nuo viimeiset kauheat sanat ruhtinas Andrei rutisti kirjeen ja sinkautti lattialle. Hän ei kiivastunut kirjeen sisällöstä, häntä harmitti, että tuo hänelle niin vieras elämä armeijassa saattoi hänen mielensä rauhattomaksi. Hän sulki silmänsä, hieroi kädellä otsaansa aivan kuin olisi tahtonut riehtautua irti kirjeen herättämistä mielikuvista ja alkoi kuunnella, mitä tapahtui lapsenhuoneessa. Yhtäkkiä oli hän oven takaa kuulevinaan kummallista ääntä. Hän kauhistui; hän pelkäsi, että pojalle kenties oli tapahtunut jotain sillä aikaa kun hän luki kirjettä. Hän hiipi varpaillaan lapsenhuoneen ovelle ja avasi sen varovasti.

Ovea avatessaan hän huomasi, että lapsenhoitaja pelästyneen näköisenä koetti jotakin kätkeä häneltä, ja ettei ruhtinatar Maria enää seisonut lapsen vuoteen vieressä.

-- Rakas ystävä -- lausui ruhtinatar Maria kuiskaten hänen takanaan, ja hänestä tuntui sisaren ääni toivottoman valittavalta.

Hänet valtasi aiheeton kauhu, kuten niin usein valtaa ihmisen pitkän unettomuuden ja mielenjännityksen jälkeen: hänen pisti päähänsä, että lapsi oli kuollut. Kaikki, mitä hän näki ja kuuli, näytti vahvistavan hänen arveluaan.

"Kaikki on mennyttä", -- hän ajatteli, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen! Huumautuneena astui hän vuoteen luo, varmasti vakuutettuna, että tapaisi sen tyhjänä, ja että lapsenhoitaja häneltä oli kätkenyt kuolleen lapsen. Hän raoitti uutimia, mutta pitkään aikaan hän ei voinut eroittaa lasta pelästyneillä, harhailevilla silmillään. Vihdoin hän sen huomasi: punaposkinen poikanen lojui poikittain vuoteessa. Hänen päänsä oli kierähtänyt päänaluselta, ja unessa pienokainen maiskutteli suutaan ja hengitti tasaisesti.

Ruhtinas Andrei riemastui lapsen nähdessään, aivan kuin olisi sen saanut jälleen kuolemalta. Hän kumartui lapsen puoleen ja koetti huulillaan, onko lapsella kuumetta. Hienokainen otsa oli kostea; hän kosketti kädellään lapsen päätä -- hiuksetkin olivat kosteat: niin voimakkaasti oli lapsi hionnut. Eipä ollutkaan poikanen kuollut, päinvastoin näytti taudin selkä taittuneen, ja lapsi oli terve. Hän tahtoi ottaa tuon piskuisen, avuttoman olennon syliinsä, puristaa sitä rintaansa vastaan, mutta ei hän sentään tohtinut. Hän seisoi kumarissaan vuoteen yli ja tarkasteli pienokaisen päätä, käsiä ja peitteen alta näkyviä jalkasia. Jokin kahahti hänen vieressään, ja hän näki vuoteen verhojen alla jonkinlaisen varjon. Hän ei irroittanut katsettaan lapsesta, kuuntelihan vain sen tasaista hengitystä. Tumma varjo oli ruhtinatar Maria, joka hiipien oli tullut vuoteen luo, nostanut verhot ja pujahtanut niiden alle. Katsettaan kääntämättä oli ruhtinas Andrei tuntenut sisarensa ja ojensi kätensä häntä kohti. Sisar puristi hänen kättään.

-- Hän on hionnut, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Olin juuri tulossa siitä sinulle ilmoittamaan, -- vastasi sisar.

Pienokainen liikahti hieman, hymähti ja hiersi otsaansa päänalukseen.

Ruhtinas Andrei katsahti sisareensa. Verhojen puolihämärässä loistivat ruhtinatar Marian säteilevät silmät tavallista kirkkaampina. Niissä kiilui onnenkyyneliä. Ruhtinatar taivistui veljensä puoleen ja suuteli häntä, pidellen varovasti vuoteen verhoista. Molemmat varoittivat he toisiaan olemaan hiljaa, seisoivat vielä hetkisen verhojen puolihämärässä, aivankuin eivät olisi halunneetkaan poistua tästä sopukastaan, missä he kolmisin olivat eroitettuina koko maailmasta. Ensin poistui vuoteen äärestä ruhtinas Andrei, selvitellen hiuksiaan musliiniverhoista.

-- Niin, eihän minulla enää ole muuta jälellä, -- sanoi hän huoahtaen.

X.

Pian vapaamuurarien veljesliittoon yhtymisensä jälkeen lähti Pierre Kievin kuvernementtiin, missä sijaitsi suurin osa hänen maatiloistaan. Itse oli hän laatinut suunnitelman uudistuksiksi, joita aikoi toimeen panna talonpoikainsa tilan parantamiseksi.

Saavuttuaan Kieviin kutsutti Pierre pääkonttooriin kaikki voudit ja selitteli heille aikomuksiaan ja toiveitaan. Hän ilmoitti heille, että viipymättä ryhdytään toimenpiteisiin talonpoikain täydelliseksi vapauttamiseksi maaorjuudesta, ettei toistaiseksi pidä rasittaa talonpoikia liiallisella työllä, että äidit, joilla on pieniä lapsia, ovat vapautettavat työstä, että talonpoikia on autettava heidän hädässään, että talonpoikia on rangaistava ainoastaan neuvoilla ja varoituksilla, muttei ruumiinrangaistuksilla, että jokaiselle maatilalle on perustettava kouluja, turvakoteja ja sairaaloita. Muutamat voudit (heidän joukossaan oli sellaisiakin, jotka tuskin osasivat lukea ja kirjoittaa) kuuntelivat peloissaan herransa määräyksiä, sillä he arvelivat nuoren kreivin puheillaan tarkoittavan, ettei hän ole tyytyväinen heidän hallintoonsa ja rahojen kavaltamiseensa; toisista taas, ensi pelon hävittyä, tuntuivat Pierren söpellykset ja uudet, oudot puheet sangen huvittavilta; olipa sellaisiakin, joista yksinkertaisesti oli hauskaa kuulla herran puhuvan; mutta viisaimmat heistä, niiden joukossa myös ylivouti, olivat heti selvillä, miten on meneteltävä herran kanssa, jotta voisivat toteuttaa omat päämääränsä.

Ylivouti sanoi olevansa sangen myötätuntoinen Pierren aikeille; mutta huomautti samalla, että näiden parannuksien ohella on yleensä käytävä käsiksi asioihin, jotka ovat huonossa kunnossa.

Huolimatta kreivi Besuhof vainajan jättämistä suunnattomista rikkauksista -- Pierrellä sanottiin olleen 500 tuhatta ruplaa vuotuisia tuloja -- tunsi Pierre itsensä nyt köyhemmäksi kuin silloin, kun hän kreivi vainajalta sai 10 tuhatta ruplaa vuodessa. Hämärästi oli hän selvillä seuraavasta menoarviosta: Holhousneuvostolle suoritettiin kaikista maatiloista yhteensä noin 80 tuhatta ruplaa; Moskovan läheisen maatilan, Moskovan talon ja ruhtinattaren kunnossapitoon ja elatukseen kulutettiin noin 30 tuhatta; eläkkeinä maksettiin noin 15 tuhatta, saman verran hyväntekeväisyyslaitosten hoitoon; kreivitär Helenalle lähetettiin vuosittain 150 tuhatta; korkoja maksettiin noin 70 tuhatta; eräs rakenteilla oleva kirkko oli näinä kahtena vuonna vienyt noin 10 tuhatta; loput -- noin 100 tuhatta ruplaa -- hupenivat niin ja näin, Pierre itsekkään ei tietänyt minne, ja melkein joka vuosi täytyi tehdä uusia lainoja. Tämän ohella saapui ylivoudilta joka vuosi jos jonkinlaisia Jobin postia: tulipaloista, kadosta, tehtaiden ja ruukkien rappeutumisista ja korjausten välttämättömyydestä. Ja näin ollen täytyi Pierren ensi työkseen -- ryhtyä työhön -- johon hänellä vähimmin oli taipumusta ja taitoa.

Joka päivä oli Pierre ylivoudin kanssa _toimessa_. Mutta hän tunsi, etteivät asiat hänen toimintansa johdosta edistyneet hituistakaan. Hän huomasi, ettei hänen toimintansa lainkaan kohdistunut asiain menoon, ei lainkaan tarttunut itse asioihin eikä pakoittanut niitä edistymään. Ylivouti puolestaan esitti kaikki asiat sangen synkillä väreillä, koettaen Pierrelle vakuuttaa, että velkoja on välttämäti lyhennettävä ja tätä varten käytettävä maaorjain työtä uusiin yrityksiin. Tähän ei Pierre suostunut. Hän taas puolestaan vaati, että viipymättä oli ryhdyttävä talonpoikia vapauttamaan. Ylivouti piti tätä mahdottomana, ennen kun velka Holhousneuvostolle oli maksettu, ja tahtoi jättää asian tuleviin aikoihin.

Ylivouti ei pitänyt Pierren hankkeita mahdottomina; hän ehdotti, että niiden toteuttamiseksi myytäisiin metsiä Kostraman kuvernementistä ja maita Volgan alajuoksun varsilta ja Krimiläiseltä tilalta. Mutta ylivoudin puheiden mukaan seuraisi näistä toimenpiteistä niin viljalti oikeusjuttuja, takavarikkojen, uloshakujen, sopimusten y.m.s. peruutuksia, että Pierre joutui suunnilta ja vastaili lopulta kaikkiin voudin ehdotuksiin: "Niin, niin, tehkääkin niin."

Pierreltä puuttui käytännöllinen repäisevä tarmokkuus, jonka avulla hän välittömästi olisi saattanut ryhtyä toimeen, ja siksipä hän työtä ei rakastanutkaan, koettelihan vain voutia saada uskomaan, että hän todella on asioihin syventynyt. Vouti taas viekasteli kreiviä, koettaen tätä saada uskomaan, että pitää näitä hommia sangen hyödyllisinä isännälle ja itselleen rasittavina.

Suuressa kaupungissa tapasi Pierre tuttavia; tuntemattomat kiiruhtivat tutustumaan häneen ja ottivat avosylin vastaan saapuneen pohatan, kuvernementin rikkaimman tilanhaltijan. Kiusaukset Pierren helmasyntiin, siihen, jonka hän veljeskuntaan otettaissa oli tunnustanut suurimmaksi synnikseen, olivat niin voimakkaat, ettei hän niitä voinut vastustaa. Taas kuluivat kokonaiset päivät, viikot, kuukaudet yhdessä humussa: oli alituiseen illatsuja, päivällisiä, suuruksia, tanssiaisia, niin ettei Pierre ehtinyt lainkaan tointua, kuten oli ollut asiain laita Pietarissakin. Uudesta elämästä, jota Pierre oli tahtonut alkaa, ei tullutkaan mitään: entinen elämä jatkui, ainoastaan uudessa ympäristössä.

Veljeskunnan kolmesta elämän ohjeesta tunsi Pierre täydellisesti unohtaneensa sen, joka määräsi, että jokaisen vapaamuurarin on oltava siveellisyyden esikuvana, ja seitsemästä hyveestä ei hän itsessään tuntenut jälkeäkään kahdesta: säädyllisyydestä ja rakkaudesta kuolemaan. Hän lohdutteli itseään sillä, että oli täyttänyt sen määräyksen, joka velvoitti toimimaan ihmissuvun tilan parantamiseksi ja että hänessä olivat muut hyveet sangen kehittyneet: lähimäisen rakkaus ja etenkin anteliaisuus.

Keväällä 1807 päätti Pierre palata Pietariin. Paluumatkalla aikoi hän käydä kaikilla maatiloillaan ja tarkastaa, missä mitassa olivat hänen uudistus- ja parannushommansa, ja missä tilassa oli nyt se kansa, jonka Jumala oli uskonut hänen huostaansa ja jonka hän aikoi tehdä onnelliseksi parannuspuuhillaan.

Ylivouti, joka piti kaikkia Pierren hommia melkein mielettömyyksinä, epäedullisina hänelle itselleen, talonpojille ja vieläpä Pierrelle itsellekin -- oli mukaantunut isäntänsä tahtoon. Vaikka hän pitikin talonpoikain vapauttamista mahdottomana, oli hän sentään kaikilla maatiloilla ryhtynyt rakennuttamaan suuria rakennuksia kouluille, sairaaloille, turvakodeille ja järjestänyt isännälleen kaikkialla tuliaisjuhlallisuuksia, ei juhlallisen komeita, joiden tiesi olevan vastenmielisiä kreiville, vaan tuollaisia uskonnollisen nöyriä, jumalankuvineen, leivän suolan tarjoiluineen, joiden hänen mielestään piti vaikuttaa kreiviin ja saattaa hänet harhaan.

Etelän kevät, rauhallinen, nopea matkustaminen wieniläisissä vaunuissa ja suloinen yksinäisyys vaikuttivat elvyttävästi Pierreen. Maatilat, joilla hän ei koskaan ollut käynyt, olivat toinen toistaan ihanampia; kansa näytti kaikkialla hyvinvoivalta ja liikuttavan kiitolliselta tehtyjen parannusten johdosta. Juhlallisuudet tosin saattoivat Pierren ymmälle, mutta sisimmässä sydämensä sopukassa tunsi hän sentään riemua niiden johdosta. Eräällä tilalla tarjosivat talonpojat hänelle leipää ja suolaa, lahjoittivat hänelle hänen suojeluspyhimyksiensä Pietarin ja Paavalin kuvat ja pyysivät herransa suostumusta rakentaakseen omalla kustannuksellaan kirkkoon uuden sivualttarin noiden lahjoittamainsa suojeluspyhimysten kunniaksi ja rakkauden ja kiitollisuuden merkiksi isännän tekemistä hyvistä töistä. Toisella tilalla tulivat vaimot rintalapsineen kiittämään häntä siitä, että oli vapauttanut heidät raskaasta työstä. Kolmannella tilalla oli vastassa pappi, risti kädessä, lasten ympäröimänä, joille hän kreivin suosiollisella luvalla oli opettanut uskontoa ja lukemisen ja kirjoittamisen alkeita. Kaikilla tiloilla näki hän valmiita ja rakenteilla olevia suuria kivirakennuksia kouluja, sairaaloita ja turvakoteja varten, jotka pian piti vihittämän toimintaan. Kaikkialla näyttivät voudit hänelle työlistojaan, joista kävi selville että veropäiviä oli tuntuvasti entisestään vähennetty, ja tästä jalosta teosta siniviittaiset talonpojat häntä kävivät liikuttavin sanoin kiittämässä.

Mutta sitä Pierre ei saanut tietää, että se kylä, missä hänelle tarjottiin leipää ja suolaa ja missä Pietarille ja Paavalille rakennettiin alttari, oli vilkas kauppapaikka, missä Pietarin päivänä oli suuret markkinat, että alttarin rakentamisen olivat kylän rikkaat talonpojat, samat jotka olivat häntä olleet tervehtimässä, jo aikoja sitten panneet alulle, että yhdeksän kymmenettä osaa talonpojista eli surkeassa kurjuudessa. Hän ei tiennyt, että ne imettävät äidit, jotka hän oli vapauttanut talon töistä, tämän johdosta kodeissaan joutuivat entistä raskaampaan työhön. Hän ei tietänyt, että pappi, joka risti kädessä oli ollut häntä vastassa, nylki armotta talonpoikia, eikä sitäkään, että häntä tervehtimään saapuneet oppilaat olivat jätetyt papille kyynelsilmin, ja että monet heistä suurilla lahjoilla oli vapautettu opiskelemasta. Hän ei tietänyt, että hänen suunnitelmansa mukaan rakennetut kivitalot olivat omain alustalaisten rakentamat, joille tämän johdosta oli lisätty veropäiviä, ja että veropäiviä oli vähennetty ainoastaan paperilla. Hän ei tietänyt, että niillä tiloilla, missä voudit kirjoistaan näyttivät hänen määräämänsä veron vähennyksen kahteen kolmannekseen entisestä, olikin työvelvollisuutta lisätty puolella. Ja siksipä olikin Pierre ihastunut tarkastusmatkaansa, ja uudelleen valtasi hänen sydämensä se ihmisystävällinen tunne, jonka huumaamana hän oli lähtenyt Pietarista, ja hän kirjoitteli innosta hehkuvia kirjeitä opettaja-veljelle, kuten hän nimitti suurmestaria.

"Miten helposti saattaa tehdä näin paljon hyvää, miten vähän on siinä vaivaa", -- ajatteli Pierre, -- "ja miten välinpitämättömiä sentään olemme!"

Hän oli sydämessään onnellinen hänelle osoitetun kiitollisuuden johdosta, mutta sitä osoitettaissa hän häpesi. Tämä kiitollisuuden osoitus pani hänet ajattelemaan, miten _paljon enemmän_ hän saattaisi tehdä hyvää näille yksinkertaisille, hyville ihmisille.

Ylivouti, joka oli sangen tyhmä ja viekas mies, käsitti täydellisesti viisaan ja naivin kreivin ajatukset. Hän leikki niillä kuin leluilla ja kun huomasi, miten hänen järjestämänsä vastaanottajaiset vaikuttivat kreiviin, alkoi hän päättävämmin esittää ajatuksiaan talonpoikain vapauttamisen mahdottomuudesta ja erittäinkin sen tarpeettomuudesta, sillä olivathan hänen mielestään talonpojat muutenkin täysin onnelliset.

Sydämensä salaisimmissa sopukoissa täytyi Pierrenkin tunnustaa, että oli vaikeata kuvitella mielessään onnellisempia ihmisiä, ja että heitä vapaudessa odottivat, Jumala ties, mitkä vaarat; mutta sittenkin hän pysyi päätöksessään, jonka piti oikeudenmukaisena. Vouti lupasi käyttää kaikki voimansa kreivin lempiaatteiden toteuttamiseksi, sillä hän käsitti selvästi, ettei kreivi koskaan voisi tarkastaa hänen toimiaan: ovatko metsät ja maatilat myödyt mahdollisimman edullisesti, ovatko velat suoritetut Holhousneuvostolle j.n.e. Ja sitäpaitsi hän oli varmasti vakuutettu, ettei kreivi luultavasti koskaan edes kysy eikä saa tietää, miten hänen rakennuttamansa kivitalot seisovat tyhjinä, ja miten talonpojat vastakin rahassa ja työllä maksavat saman veron kuin muidenkin tilain talonpojat s.o. niin paljon kuin irti saavat.

XI.

Palattuaan nyt mitä onnellisimmassa mielentilassa eteläisiltä maatiloiltaan päätti Pierre käydä tapaamassa ystäväänsä Bolkonskia, jonka luo jo oli kauvan ollut hankkeissa matkustaa ja jota hän ei ollut tavannut kahteen vuoteen.