Part 8

-- Kuulehan nyt, ystäväiseni, -- mutta mikä tahra sinulla tässä on? -- sanoi hän, osoittaen miehensä liiviä. Varmaankin on siinä _sauté au madère'a_, -- hän sanoi hymyillen. -- Niin, kreiviseni: minä tarvitsen rahaa.

Hänen kasvonsa muuttuivat surullisiksi.

-- Ah, pikku kreivittäreni!...

Ja kreivi alkoi kiireesti kopeloida lompakkoaan.

-- Tarvitsen paljon, kreivi, tarvitsen viisisataa ruplaa.

Ja otettuaan taskustaan batistisen nenäliinan hän alkoi puhdistaa miehensä liiviä.

-- Hetipaikalla, hetipaikalla. Hei, kuka siellä? -- huusi kreivi, varmana, että huudettava suinpäin syöksyy hänen huutoonsa. -- Lähettäkää Mitenjka tänne!

Mitenjka, aatelisnuorukainen, jonka kreivi oli kasvattanut ja joka nykyään hoiti kreivin kaikkia asioita, astui huoneeseen rauhallisin askelin.

-- Kuulehan, armaani, -- sanoi kreivi nöyrän näköiselle nuorukaiselle, joka samassa astui huoneeseen. -- Tuohan minulle... (hän alkoi miettiä). Niin, 700 ruplaa, niin. Mutta katso, ettet tuo sellaisia rikkinäisiä, likaisia, kuin tässä tuonaan, vaan puhtaita, kauniita, kreivittärelle.

-- Niin, Mitenjka, ole hyvä, tuo puhtaita, -- sanoi kreivitär, surullisesti huoahtaen.

-- Teidän ylhäisyytenne, milloin käskette tuomaan? -- kysyi Mitenjka. -- Suvaitkaa tietää, että... Muuten, älkää olko huolissanne, -- hän lisäsi, huomattuaan, että kreivi alkoi hengittää raskaasti ja nopeasti, joka aina oli syttyvän vihan merkkinä. -- Minä olinkin unohtaa... Tuonko rahat heti?

-- Heti, heti, tuohan heti. Anna kreivittärelle.

-- Mikä kullanmurunen onkaan tämä Mitenjka, -- lisäsi kreivi hymyillen, kun nuorukainen oli lähtenyt. -- Hänelle ei ole mikään mahdotonta. Mahdottomuuksia en minäkään saata sietää. Kaikki on mahdollista.

-- Voi, rahat, kreivi, rahat, kuinka paljon tuottavatkaan ne surua maailmaan! -- sanoi kreivitär. -- Mutta nämä rahat ovat minulle ylen tarpeen.

-- Te, kreivitär pieni, olette tunnettu tuhlari, -- sanoi kreivi ja suudeltuaan vaimonsa kättä hän lähti työhuoneeseensa.

Kun Anna Mihailovna palasi Besuhovin luota, oli kreivittärellä jo rahat nenäliinan alla pöydällä. Anna Mihailovna huomasi, että kreivitärtä jokin seikka hermostutti.

-- No, miten kävi, ystäväiseni? -- kysyi kreivitär.

-- Voi, miten hän on kauheassa tilassa! Häntä on mahdoton tuntea, hän on niin huonona, niin huonona; olin hetkisen hänen luonaan, mutten paria sanaa edes lausunut...

-- _Annette_, Jumalan nimessä, älä kieltäydy ottamasta, -- sanoi äkkiä kreivitär, punastuen, mikä näytti sangen kummalliselta hänen iäkkäillä, laihoilla ja arvokkailla kasvoillaan, ja otti esille nenäliinan alta rahat.

Anna Mihailovna käsitti heti asian ja kumartui jo, sopivana hetkenä syleilläkseen kreivitärtä.

-- Tämä on minulta Borikselle virkapukuun.

Samassa hetkessä oli hän jo Anna Mihailovnan syleilyssä. He itkivät molemmat. He itkivät siksi, että olivat ystävyksiä; ja siksi, että olivat hyväsydämisiä; ja siksi, että he -- nuoruuden ystävättäret -- olivat tekemisissä näin mitättömäin asiain kuin rahojen kanssa; ja siksi, että heidän nuoruutensa oli mennyttä... Mutta molemmille olivat kyyneleet suloisia.

XVIII.

Kreivitär Rostof istui tyttärineen vierashuoneessa, minne jo oli kokoontunut paljon vieraita. Kreivi oli vienyt miehiset vieraat työhuoneeseensa, missä tarjoili heille turkkilaisia piippuja kokoelmastaan, jota hän vaali kuin silmäteräänsä. Vähäväliä pistäysi hän vierashuoneeseen ja kysyi: eikö ole jo saapunut? Odotettiin Maria Dmitrijevna Ahrosimovia, jota seurapiirissä kutsuttiin _le terrible dragon_ (hirmuinen lohikäärme). Hän ei ollut kuulu rikkauksistaan tai korkeasta yhteiskunnallisesta asemastaan, vaan järkensä selvyydestä ja käytöstapansa siekailemattomuudesta ja suoruudesta. Hänet tunsi keisarillinen perhe, koko Moskova, koko Pietari, ja molemmissa kaupungeissa häntä ihmeteltiin ja salavihkaa naureskeltiin hänen raakuuttaan, kertoeltiin hänestä juttuja; mutta siitä huolimatta kaikki eroituksetta häntä kunnioittivat ja pelkäsivät.

Työhuoneessa, joka oli harmaana tupakansavusta, puhuttiin sodan julistuskirjeestä ja sotaväennostosta. Julistuskirjettä ei kukaan vielä ollut lukenut, mutta kaikki tiesivät, että se oli julkaistu. Kreivi istui turkkilaisella sohvalla kahden tupakoivan naapurin keskellä, jotka innokkaasti juttelivat keskenään. Kreivi itse ei tupakoinnut eikä puhellut, kallistelihan vain päätään puolelta toiselle ja oli nähtävästi sangen tyytyväinen katsellessaan ja kuunnellessaan tupakoivia naapuruksiaan. Vähäväliä hän uhitteli heitä toistensa kimppuun.

Toinen naapureista oli siviilipukuinen vanhanpuoleinen mies, jonka laihat, sapekkaat kasvot olivat kurttuiset ja paljaaksi ajellut. Iästään huolimatta hän oli puettu kuin uusimman kuosin mukainen keikari. Hän istui jalat sohvalla ja näytti olevan vanha tuttu talossa. Silmät sirillä hän kiskoa ahmensi savuja merenvahapiipusta, jota piti syvällä suupielessään. Hän oli vanhapoika, nimeltään Shinshin, kreivittären serkku ja "myrkky-kieli", kuten häntä nimitettiin Moskovan vierashuoneissa. Puhekumppaliaan hän näytti kohtelevan armollisen alentuvasti. Tämä oli terveennaköinen, punaposkinen kaartin upseeri, moitteettomasti siistitty, napitettu ja kammattu. Hän piti merenvahaa keskellä suuta, vedellen hiljalleen ruusuhuulillaan savua, jonka hän sitten renkaina puhalteli kauniista suustaan. Hän oli samainen luutnantti Berg, jonka kanssa Boriksen oli määrä lähteä rykmenttiinsä ja jolla Natasha kiusasi Veraa, kutsuen häntä tämän sulhaseksi. Kreivi istui heidän keskellään ja kuunteli tarkkaavana. Ei mikään ollut kreivistä niin hauskaa -- jollemme ota lukuun bostonpeliä -- kuin kuunteleminen, vallankin kun hän onnistui saamaan puhekumppalit kinastelemaan.

-- No, batjushka,[18] _mon très honorable_[19] Alfons Karlitsh, -- puhui Shinshin pilkallisesti ja sekoittaen puheeseensa (joka tekikin hänen puhetapansa ominaiseksi) aito venäläisiä kansan puheparsia ja hienon hienoja ranskalaisia lausetapoja. -- _Vous comptez, vous faire des rentes sur l'élat_,[20] komppaniasta tahdotte sievoset tulot?

-- En lainkaan, Pjotr Nikolaitsh, tahdon vaan näyttää, että jalkaväessä on paljon edukkaampi palvella kuin ratsuväessä. Ajatelkaahan, Pjotr Nikolaitsh, minun asemaani...

Berg puhui aina sangen täsmällisesti, rauhallisesti ja kohteliaasti. Mutta hän puhui aina vain itsestään; rauhallisena hän kuunteli, kun puhuttiin jostain muusta, joka ei suorastaan koskenut häneen. Ja vaiti ollen hän saattoi istua tunti kaudet, häiritsemättä muita tai tulematta itse häirityksi. Mutta heti kun puhe kääntyi häneen, alkoi hän puhua perusteellisesti ja suurella mielihyvällä.

-- Ajatelkaahan asemaani, Pjotr Nikolaitsh: jos olisin ratsuväessä, niin en luutnanttinakaan saisi enempää kuin parisataa ruplaa kolmanneksittain; mutta nyt saan kaksisataa kolmekymmentä, -- hän puhui iloisesti hymyillen ja katsahti Shinshiniin ja kreiviin sen näköisenä aivan kuin kaikkien ihmisten toiveiden päämääränä aina pitäisi olla hänen menestyksensä.

-- Sitäpaitsi, Pjotr Nikolaitsh, siirryttyäni kaarttiin olen näkösällä, -- jatkoi Berg, -- täyttämättömiä paikkojakin on kaartin jalkaväessä useammin. Ja vielä, ajatelkaahan, miten hyvin tulen toimeen kahdellasadalla kolmellakymmenellä ruplalla: säästöjä jää ja isällenikin lähetän, -- hän jatkoi, päästäen renkaan suustaan.

-- _La balance y est_...[21] Kirveenhamaralla saksalainen elonsa pui, _conime dit le proverbe_,[22] -- sanoi Shinshin vieden merenvahan toiseen suupieleensä ja iskien kreiville silmää.

Kreivi remahti nauramaan. Muut vieraat, huomattuaan Shinshinin puhelemassa, lähestyivät kuuntelemaan. Berg ei huomannut pilkkaa eikä kuuntelijain välinpitämättömyyttä, jatkoi vain kertomustaan, miten hän kaarttiin siirtymällä oli päässyt arvoasteen edelle koulutovereistaan, miten komppanian päällikkö sodassa voi kaatua, ja hän, jäätyään vanhimmaksi upseeriksi, voi helposti tulla komppanian päälliköksi, ja miten kaikki rykmentissä hänestä pitävät, ja miten hänen isänsäkin on häneen tyytyväinen. Berg nähtävästi nautti kertomuksestaan, ja näytti niinkuin hän ei edes olisi aavistanutkaan, että toisillakin saattoi olla omat harrastuksensa. Mutta kaikki, mitä hän kertoi, oli niin herttaisen säädyllistä, ja hänen nuorekas itsekkyytensä niin luontevan ilmeistä, että hän riisti kuuntelijoiltaan aseet.

-- No, batjushka, te menestytte kaikkialla, olette sitten jalka- tai hevosväessä; sen teille ennustan, -- sanoi Shinshin, taputtaen häntä olalle ja laskien jalkansa sohvalta.

Berg hymyili iloisena. Kreivi ja hänen jälissään vieraat lähtivät vierashuoneeseen.

* * * * *

Oli tuollainen kutsupuolisten edellinen aika, jolloin vieraat eivät enää antaudu pitkiin keskusteluihin odotellessaan einepalaa, mutta pitävät sentään velvollisuutenaan liikuskella ja puhella, osoittaakseen, miten kärsivällisesti he odottavat aterian alkamista. Isäntäväki katsahtelee ovelle ja vaihtaa vähäväliä keskenään silmäyksiä. Näistä katseista koettavat vieraat arvata, ketä tahi mitä odotetaan: mahtavaa myöhästynyttä sukulaistako, vai viivähtänyttä ruokalajia?

Pierre saapui aivan viime tingassa ja istuutui kömpelösti ensimäiselle tapaamalleen nojatuolille keskelle vierashuonetta, ollen kaikkien tiellä. Kreivitär koetti puhella hänen kanssaan, mutta hän vastaili lyhyesti kaikkiin kysymyksiin, katsellen naivisti ympärilleen lasiensa läpi, aivan kuin olisi jotakuta etsiskellyt silmillään. Hän teki seuraan kiusallisen vaikutuksen, mutta itse hän sitä ei lainkaan huomannut. Suurin osa vieraista tiesi hänen karhujuttunsa ja katseli sentähden uteliaana tätä kookasta, paksua ja rauhallista miestä, ihmetellen miten tällainen vetkistelijä ja nuhjus on saattanut tehdä sellaisen kepposen poliisille.

-- Olette hiljan saapunut? -- kysyi häneltä kreivitär.

-- _Oui, madame_, -- vastasi Pierre, katsellen ympärilleen.

-- Oletteko tavannut mieheni?

-- _Non, madame_. -- Hän hymähti aivan sopimattomaan aikaan.

-- Tehän olette aivan hiljan ollut Pariisissa? Siellä, luulen, on sangen mieltäkiinnittävää.

-- Sangen mieltäkiinnittävää.

Kreivitär vilkasi Anna Mihailovmaan. Tämä käsitti, että häntä pyydetään haastelemaan tämän nuorukaisen kanssa, ja istuuduttuaan Pierren vierelle hän alkoi puhua tämän isästä; mutta samoin kuin kreivittärelle vastaili Pierre Anna Mihailovnallekin vain sangen lyhyeen. Vieraat olivat vilkkaassa sananvaihdossa. "Rasumovskit... Se oli hurmaavaa... Te olette erittäin ystävällinen... Kreivitär Apraksin..." kuului eri haaroilta. Kreivitär nousi nojatuolistaan ja lähti saliin.

-- Maria Dmitrijevna? -- kuului salista kreivittären ääni.

-- Hänpä juuri, -- vastasi karkea naisääni, ja samassa astui vierashuoneeseen Maria Dmitrijevna.

Kaikki neitoset, vieläpä rouvatkin, vanhimpia lukuun ottamatta, kavahtivat seisaalleen. Maria Dmitrijevna seisahtui ovelle ja pyylevänä seisoi hän siinä, viisikymmenvuotinen harmaakutrinen pää korkealla. Hän katsahti tutkivasti vieraisiin ja korjaili rauhallisena leveitä hihojaan aivan kuin aikoisi ne kääriä. Maria Dmitrijevna puhui aina venättä.

-- Rakkaalle nimipäiväin viettäjälle ja hänen lapsukaisilleen onnea, -- hän sanoi kovalla, miehekkäällä äänellään, joka saattoi kaikki muut äänet kuulumattomiksi. -- Entäs sinä, vanha syntinen, -- sanoi hän kreiville, joka suuteli hänen kättään, -- tietenkin on sinun ikävä Moskovassa? ei ole kai, missä huhtoisit koirinesi? Mutta mitäpäs sille teet, batjushka, mutta kylläpäs nämä lintuset varttuvat... -- Hän viittasi neitosiin. -- Tahdot tai et, sulhasia on heille hankittava.

-- No, entäs sinä, kasakkani? (Kasakaksi kutsui Maria Dmitrijevna Natashaa) -- puhui hän, hyväillen kädellään Natashaa, joka rohkeasti ja iloisena oli tullut suutelemaan hänen kättään. -- Tiedän, että äksy olet tytöksi, mutta pidän sinusta kumminkin.

Hän otti mahdottoman suuresta työlaukustaan päärunan muotoiset ametistiset korvarenkaat ja annettuaan ne Natashalle, jonka kasvot nimipäiväin johdosta loistivat ja olivat tulipunaiset, hän heti kääntyi Pierreen.

-- Hee, Hee! rakkaani! tulehan tänne, -- hän sanoi teeskennellyn hiljaisella ja vienolla äänellä. -- Tulehan, rakkaani...

Ja uhkaavana hän kiersi hihojaan entistään ylemmäs. Pierre meni hänen luokseen, katsellen naivisti lasiensa läpi.

-- Käy lähemmäs, käy lähemmäs, rakkaani! Minä ainoa isällesikin sanoin totuuden, kun tarvittiin, ja Jumala käskee sinullekin sanomaan.

Hän vaikeni hetkiseksi. Kaikki olivat vaiti, odotellen, mitä tuleman piti, sillä he tiesivät, että olivat kuulleet vasta alkulauseen.

-- Hyvä olet, ei ole moittimista! kelpo poika!... Isä viruu kuolinvuoteellaan, mutta hän huvitteleikse, ajattaa poliisia karhun selässä. Häpeä, batjushka, häpeä! Parempi kun menisit sotaan. Hän käänsi Pierrelle selkänsä ja tarttui kreivin käsivarteen. Kreivi pidättyi vaivoin nauruista.

-- No, eiköhän käydä jo puolisille, luulenpa, että on jo aika? -- sanoi Maria Dmitrijevna.

Edellä kulkivat kreivi ja Maria Dmitrijevna; sitten kreivitär husaari-everstin käsivarressa. Anna Mihailovna -- Shinshinin kanssa. Berg tarjosi käsivartensa Veralle. Hymyilevä Julie Karagin kulki Nikolain käsivarressa. Heitä seurasi paria koko salin pituudelta, ja viimeisinä tulivat yksitellen lapset, kotiopettajat ja kotiopettajattaret. Palvelijat alkoivat hyöriä, tuolit kolisivat, parvekkeelta alkoi kuulua soittoa, ja vieraat asettuivat paikoilleen. Kreivin koti-orkesterin säveleet sulautuivat veitsien ja kahvelien kilinään, vieraiden ääniin ja palvelijain hiljaisiin askeliin. Pöydän toisessa päässä istui kreivitär. Hänen oikealla puolellaan Maria Dmitrijevna, vasemmalla Anna Mihailovna ja muut naisvieraat. Toisessa päässä kreivi, vasemmalla husaari-eversti, oikealla Shinshin ja sitten muut miesvieraat. Pöydän toisella sivustalla istui varttunut nuoriso: Vera Bergin vieressä, Pierre Boriksen vieressä; toisella sivustalla -- lapset, kotiopettajat ja opettajattaret. Kristallipullojen ja hedelmämaljakkojen takaa kreivi katseli vaimoaan ja tämän keltaisilla nauhoilla koristettua tanua ja täytteli uutterasti naapureittensa laseja, muttei sentään omaansakaan unohtanut. Myöskin kreivitär ananasien takaa heitteli merkitseviä silmäyksiä mieheensä, jonka kalju ja kasvot hänen mielestään kävivät yhä punakammiksi ja yhä selvemmin alkoivat eroittautua harmaista hapsista. Naisten puoleisessa pöydän päässä kävi tasainen löperrys, miesten puolisessa kävi puhe yhä äänekkäämmäksi, etenkin oli äänessä husaari-eversti, joka söi ja joi vankasti, käyden yhä punakammaksi, niin että kreivi jo mainitsi hänet esikuvaksi, kehoittaessaan muita vieraita syömään ja juomaan. Berg puhui hellästi hymyillen Veralle rakkaudesta, miten tämä tunne ei ole maasta, vaan taivaista peruisin. Boris nimitteli uudelle ystävälleen Pierrelle pöydässä istuvia vieraita ja katsahti vähäväliä pöydän vastakkaisella sivustalla istuvaan Natashaan. Pierre puheli vähän, tarkasteli outoja kasvoja ja söi vahvasti. Liemiruo'ista, joista hän valitsi kilpikonnaliemen kalapiiraan kanssa, pyihin saakka hän ei jättänyt maistamatta ainoatakaan ruokalajia. Hyvältä maistuivat hänelle myös viinit, joita hovimestari lautasliinaan käärityistä pulloista salaperäisenä tarjoeli vieruskumppalin olan takaa, lausuen joko "kuivaa madeiraa", tai "unkarilaista," tai "Reinin viiniä". Pierre ojensi hovimestarille ensimäisen käsiinsä sattuneen kreivin nimikirjaimilla varustetun kristallilasin, joita kunkin vieraan eteen oli asetettu neljä, ja joi tyytyväisenä, katsellen yhä ystävällisemmän näköisenä vieraita. Natasha, joka istui hänen kohdallaan pöydän vastakkaisella sivustalla, katseli Borista, kuten katselevat kolmentoista vuotiaat tyttöset poikaan, jolta hetki sitten ovat saaneet ensimäisen suutelon ja johon ovat rakastuneet. Hänen katseensa kääntyi toisinaan Pierreenkin, ja tämän lystikkään, vilkkaan tyttösen katse oli aina vähällä saattaa hänet nauramaan, vaikkeikaan hän käsittänyt miksi.

Nikolai istui kaukana Sonjasta, Julie Karaginin vieressä, ja taas oli hänen huulillaan tuo samainen teeskennelty hymy, kun hän puhui jotain Julielle. Sonja hymyili keikailevasti, mutta nähtävästi kalvoi häntä mustasukkaisuus: hän vuoroin vaaleni, vuoroin punastui ja koetti kaikin voimin kuunnella, mistä Nikolai ja Julie puhelivat. Kotiopettajatar vilkuili rauhattomana ympärilleen, aivan kuin olisi valmistautunut puollustautumaan, jos joku rohkenisi loukata lapsia. Saksalainen kotiopettaja koetti painaa mieleensä kaikkien ruokalajien, jälkiruokien ja viinien nimitykset, jotta sitten kirjeessään omaisilleen Saksaan voisi tarkasti kaikesta kertoa. Hän oli sangen loukkautunut, kun hovimestari lautasliinaan käärittyine pulloineen sivuutti hänet. Hän näytti yrmeältä ja tahtoi kasvojensa eleillä osoittaa, ettei hän tästä viinistä välittänytkään, vaan että hän on loukkautunut sentähden, kun kukaan ei häntä ollut ymmärtänyt: hän ei viiniä halunnut janoaan tyydyttääkseen, ei ahnehtiakseen, vaan puhtaasta tiedonhalusta.

XIX.

Miesten puoleisessa pöydän päässä kävi keskustelu yhä vilkkaammaksi. Eversti kertoi, että sodan julistuskirje jo oli ilmestynyt Pietarissa, ja että kappaleen siitä, jonka hänkin oli nähnyt, kuriiri tänäpänä oli tuonut ylipäällikölle.

-- Ja miksi saattaa paholainen meidät sotimaan Bonaparten kanssa? -- sanoi Shinshin. -- _Il a déjà rabattu le caquet à l'Autriche. Je crains que cette fois ce ne soit notre tour_.[23]

Eversti oli kookas, vankkarakenteinen ja kuumaverinen saksalainen, nähtävästi uskollinen sotilas ja isänmaanystävä. Hän kiivastui Shinshinin sanoista.

-- Siksi vain, herraseni, -- hän sanoi, -- murtaen tuntuvasti saksankieleen, -- siksi, että keisari asian tietää. Hän on julistuskirjeessä lausunut, ettei hän välinpitämättömänä voi katsella Venäjää uhkaavia vaaroja, ja että valtakunnan turvallisuus, sen arvo ja _liittojen_ pyhyys... -- hän puhui, ties minkätähden erityisemmin koroittaen _liittojen_ sanan, aivan kuin siihen sanaan sisältyisi asian koko ydin.

Ja hänelle ominaisella muistin erehtymättömyydellä ja virallisuudella eversti toisti julistuskirjeen alkusanat ... "ja keisarin ainoa ja järkkymätön halu: rakentaa Europaan pysyväinen rauha -- on saattanut hänet näissä oloissa siirtämään osan joukoista vieraalle maalle ja toimimaan tämän uuden ehdon toteuttamiseksi".

-- Nähkääs miksi, herraseni, -- hän lopetti opettavasti, juoden lasinsa pohjaan ja katsellen kreiviin aivan kuin olisi odottanut sanoilleen tämän hyväksymistä.

-- Tunnetteko sananlaskun: Jerema, Jerema, nurkassasi kekottaisit, värttinääsi terottaisit, -- sanoi Shinshin, hymyillen otsa rypyissä. -- _Cela nous convient à merveille_.[24] Onpas ollut meillä Suvorof, mutta hänetkin lyötiin, _à plate couture_,[25] mutta missä ovat nykyään meidän Suvorovit? _Je vous demande un peu_,[26] -- hän puhui, käyttäen vuoroin venäjää, vuoroin ranskaa.

-- Meidän on taisteltava viimeiseen veripisaraan, -- eversti sanoi, lyöden nyrkillä pöytään: -- ja kuol-l-ltava keisarimme edestä, ja silloin on kaikki hyvin. Mutta järkeiltävä on ma-a-hdollisimman (hän venytti erityisesti ääntään "mahdollisimman" sanassa) vähän, -- hän lopetti, kääntyen taas kreiviin. -- Näin me vanhat husaarit päättelemme, ja siinä kaikki. Mutta, mitä te arvelette, nuori mies ja nuori husaari? -- hän lisäsi, kääntyen Nikolaihin, joka, kuultuaan, että puhuttiin sodasta, oli jättänyt vieruskumppalinsa ja silmät everstiin imeytyneinä kuunteli korvat höröllään hänen puhettaan.

-- Yhdyn täydellisesti teihin, -- vastasi Nikolai tulipunaisena kieritellen lautastaan ja siirrellen lasejaan niin päättäväisen ja huiman näköisenä, aivan kuin olisi ollut suurimmassa vaarassa, -- olen vakuutettu, että venäläisten on joko kuoltava tai voitettava, -- hän sanoi. Heti nämä sanat lausuttuaan hän huomasi, samoin kuin kaikki muutkin, että ne olivat tähän tilaisuuteen liian juhlalliset ja pöyhkeilevät ja sentähden sopimattomat.

-- Sangen kauniisti sanottu, -- virkkoi Nikolain vierellä Julie.

Nikolain puhuessa Sonja vapisi kuin haavan lehti ja punastui korvia myöten, korvain takaa, niskasta, harteista.

Pierre kuunteli everstin puheita ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään.

-- Kas tämä on mainiota, -- hän sanoi.

-- Todellinen husaari, nuori mies, -- huusi eversti, mäjäyttäen taas nyrkillään pöytään.

-- Mitä siellä huudatte? kuului yhtäkkiä pöydän toisesta päästä Maria Dmitrijevnan karkea ääni. -- Miksi pöytää taot? -- kysyi hän everstiltä, -- kenelle olet äkeissäsi? Varmaankin luulet ranskalaisia edessäsi näkeväsi?

-- Puhun totta, -- sanoi eversti, hymyillen.

-- Yhä vaan sodasta, -- huusi kreivi. -- Lähteehän minulta poika, Maria Dmitrijevna; poika lähtee.

-- Onhan minunkin neljä poikaani armeijassa, enkä sentään napise. Jumala kaikki säätää: uunille saatat kuolla, mutta sodassakin voi Jumala armahtaa, -- jyrisi pöydän toisesta päästä Maria Dmitrijevnan miehekäs ääni, vaikkakin hän puhui rauhallisena ja korottamatta ääntään.

-- Niinhän se on.

Ja keskustelu alkoi mennä taas entistä latuaan -- naiset haastelivat omista asioistaan, miehet omistaan.

-- Mutta etpäs kysy, -- puhui pikku veli Natashalle, -- mutta etpäs kysy!

-- Kysynpäs, -- Natasha vastasi.

Yhtäkkiä punastuivat hänen kasvonsa, ja niillä kuvastui huima, iloinen päättäväisyys. Hän nousi hieman tuoliltaan kehoittaen silmäyksillään vastakkaisella puolella istuvaa Pierreä kuuntelemaan, ja kääntyi äitiinsä:

-- Äiti! -- hän huusi kirkkaalla lapsen rintaäänellä.

-- Mikä sinun on? -- kysyi kreivitär pelokkaana, mutta huomattuaan tyttärensä silmistä, että tällä oli kujeet mielessä, hän uhkaavasti häristi kädellään, tehden samalla myöskin päällään uhkaavan ja kieltävän liikkeen.

Keskustelu katkesi.

-- Äiti! mitä saamme jälkiruoaksi? -- kajahti taas Natashan ääni entistään päättävämpänä ja rauhallisena.

Kreivitär koetti yrmistää kulmiaan, muttei voinut. Maria Dmitrijevna häristi etusormellaan.

-- Kasakka, -- hän lausui uhkaavasti.

Suurin osa vieraista vilkasi iäkkäämpiin henkilöihin, nähdäkseen miten olisi arvosteltava tätä päähänpistoa.

-- Kyllä minä sinut! sanoi kreivitär.

-- Äiti! mitä saamme jälkiruoaksi? -- huusi Natasha jo aivan rohkeasti ja oikullisen iloisesti, ollen jo ennakolta varma, että hänen päähänpistonsa vieraita huvittaa.

Sonja ja lihava pikku Petja kyyristyivät nauramaan.

-- Kysyinpäskin, -- kuiskasi Natasha pikku veljelleen ja Pierrelle, johon hän samassa vilkasi.

-- Jäätelöä, mutta sinulle ei anneta, -- sanoi Maria Dmitrijevna.

Natasha oli huomannut, ettei ole vaaraa, eikä hän sentähden Maria Dmitrijevnaakaan pelännyt.

-- Maria Dmitrijevna! minkälaista jäätelöä? En pidä kermajäätelöstä.

-- Keltajuurikasjäätelöä.

-- Eipäs, minkälaista? Maria Dmitrijevna, minkälaista? -- intti Natasha, melkein huutaen. Tahdon tietää!

Maria Dmitrijevna ja kreivitär alkoivat nauraa, ja heidän jälissään melkein kaikki muutkin vieraat. Vieraat eivät nauraneet Maria Dmitrijevnan vastaukselle, vaan he nauroivat tämän tyttösen uhkarohkeudelle ja näppäryydelle, hän kun oli rohjennut ja taitanut näin käyttäytyä Maria Dmitrijevnan kanssa.

Natasha ei hellittänyt ennenkun hänelle ilmoitettiin, että jälkiruoaksi tarjotaan ananasijäätelöä. Ennen jälkiruokaa tarjottiin samppanjaa. Orkesteri alkoi taas soittaa, kreivi suuteli puolisoaan ja vieraat, nousten paikoiltaan menivät onnittelemaan kreivitärtä, kreivin ja lasten kanssa ja keskenään he kilistelivät lasejaan yli pöydän. Taas alkoivat palvelijat hääriä, tuolit kolisivat, ja vieraat palasivat vierashuoneeseen ja kreivin työhuoneeseen samassa järjestyksessä kuin olivat tulleetkin; heidän naamansa vain olivat hieman tavallista punakammat.

XX.

Levitettiin pöydät bostonpeliä varten, muodosteltiin peliryhmiä, ja kreivin vieraat sijoittuivat kahteen vierashuoneeseen, työhuoneeseen ja kirjastoon.