Part 7

-- Onko hän vanhentunut, ruhtinas Vasili? -- kysyi kreiyitär. -- En ole häntä tavannut sitten teatterinäytäntöjemme Rumjantsovien luona. Varmaankin on hän minut unohtanut, _il me faisait la cour_,[16] -- muisteli kreivitär hymyillen.

-- Yhä ennallaan, -- vastasi Anna Mihailovna, -- ystävällinen ylenmäärin. Valta-asema ei ole lainkaan mennyt hänelle päähän. "Olen pahoillani, rakas ruhtinatar, että liian vähän voin tehdä hyväksenne", hän sanoi: "käskekää". Ei, hän on kelpo ihminen ja verraton sukulainen. Mutta sinä tiedät, _Nathalie_, miten poikaani rakastan. Hänen onnekseen teen mitä tahansa. Mutta asiani ovat niin huonot, -- jatkoi Anna Mihailovna surullisesti ja ääntään vaimentaen, -- niin huonot, että olen nykyään kauheassa asemassa. Onneton käräjäjuttuni nielee koko omaisuuteni eikä siitä huolimatta lainkaan edisty. Ajattelehan, että tällä erää minulla tuskin on kymmenkopeekkaista, enkä tiedä, miten varustaisin Boriksen. (Hän otti taskustaan nenäliinan ja alkoi itkeä). Tarvitsen viisisataa ruplaa, ja minulla on kaikkiaan kahdenkymmenen viiden ruplan seteli pahanen. Minä olen sellaisessa asemassa... Kaikki toiveeni perustan ruhtinas Kirill Vladimirovitsh Besuhoviin. Jollei hän tahdo auttaa ristipoikaansa -- hänhän on Borjan risti-isä -- ja määrää jotain hänen elatuksekseen, niin hukkaan ovat menneet kaikki hommani: en mitenkään saata häntä varustaa.

Kreivitär itkeä tihusteli ja mietti jotain itsekseen.

-- Usein ajattelen, kenties se on synnin työtä, -- puhui ruhtinatar, -- mutta usein ajattelen: yksinään elelee ruhtinas Kirill Vladimirovitsh Besuhof ... tämä suunnaton omaisuus ... ja miksi hän elää? Elämä on hänelle taakaksi, mutta Borja on vasta elämänsä keväässä.

-- Varmaankin hän jotain jättää Borikselle, -- sanoi kreivitär.

-- Jumala sen tietää, rakas ystäväiseni! Pohatat ja ylimykset ovat tavallisesti sangen itsekkäitä. Lähden kuitenkin hetipaikalla Borjan kanssa hänen luokseen ja puhun suuni puhtaaksi. Ajatelkoot minusta, mitä tahtovat, minusta on yhdentekevää, kun poikani kohtalo siitä riippuu. (Ruhtinatar nousi seisaalleen). Nyt on kello kaksi, neljältä on teillä puoliset. Ehdin kyllä käydä.

Ja toimekkaan pietarilaisen rouvan tavoin, joka taitaa käyttää aikaa hyväkseen, hän lähetti noutamaan poikansa ja tämän kanssa hän poistui eteiseen.

-- Hyvästi, rakkaani, -- sanoi hän kreivittärelle, joka oli tullut saattamaan heitä ovelle, -- toivota minulle menestystä, -- hän lisäsi kuiskaten, jottei poika kuulisi.

-- Lähdettekö ruhtinas Kirill Vladimirovitshin luo, rakkaani? -- kysyi kreivi ruokahuoneesta ja tulla tuupersi hänkin eteiseen. -- Jos hän on parempi, niin kutsukaa Pierre meille päivällisille. Onhan hän ennenkin ollut meillä tanssimassa lasten kanssa. Kutsukaa välttämäti, _ma chère_. Saammepa nähdä, miten Taras tänään kunnostautuu. Hän sanoo, ettei ole ollut kreivi Orlovilla sellaisia päivällisiä kuin on meillä tänään.

XV.

-- _Mon cher Boris_, -- sanoi Anna Mihailovna pojalleen, kun kreivitär Rostovin vaunut, joissa he ajoivat, kääntyivät oljilla katetulta kadulta kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovin avaraan pihaan. -- _Mon cher Boris_ -- sanoi äiti päästellen kättään vanhan kaapunsa alta ja sovitellen sitä arasti ja hyväillen poikansa kädelle, -- ole ystävällinen, ole huomaavainen. Kreivi Kirill Vladimirovitsh on sentään risti-isäsi, ja hänestä riippuu tuleva kohtalosi. Muista tämä, _mon cher_, ole rakastettava, niinkuin sinä taidat olla...

-- Jos vain tietäisin että tästä, seuraisi muutakin kuin häpeää... -- vastasi poika kylmästi. Mutta olen teille luvannut, teen tämän teidän tähtenne.

Vaikka ovenvartija näkikin vaunujen seisovan pääkäytävän edustalla, ei hän erityisesti kiirehtinyt vieraita vastaan, katsahtihan vain heihin tutkivasti. Anna Mihailovna ei käskenyt ilmoittamaan tulostaan, vaan lähti poikineen astumaan kuvapatsasrivien keskitse lasikuistiin. Katsahdettuaan merkitsevästi Anna Mihailovnan kuluneeseen kaapuun ovenvartija kysyi, ketä he halusivat tavata, ruhtinattariako vai kreiviä, ja saatuaan tietää, että vieraat halusivat tavata kreiviä, hän ilmoitti, että hänen ylhäisyytensä on käynyt huonommaksi eikä ketään enää päästä luokseen.

-- Lähtekäämme siis, -- sanoi Boris ranskaksi.

-- _Mon ami!_ -- sanoi äiti rukoilevalla äänellä, koskettaen taas poikansa kättä, aivan kuin tämä koskettaminen olisi voinut rauhoittaa tai rohkaista poikaa.

Boris oli vaiti ja riisumatta sinelliään hän kysyvästi katseli äitiään.

-- Kyyhkyseni, -- sanoi Anna Mihailovna lempeällä äänellä, ovenvartijaan kääntyen, -- tiedän kreivi Kirill Vladimirovitshin olevan sangen sairaan ... sentähden olen saapunutkin ... olen hänen sukulaisensa... En häntä häiritse, kyyhkyseni... Minun tarvitsisi välttämäti tavata ruhtinas Vasili Sergejevitsh: täällähän hän majailee. Ilmoita, tee hyvin.

Ovenvartija nykäsi synkkänä yläkertaan vievää johtorihmaa ja kääntyi selin Anna Mihailovnaan.

-- Ruhtinatar Drubetskoi ruhtinas Vasili Sergejevitshin luo, -- huusi hän palvelijalle, joka hännystakissa, pitkissä sukissa ja solkikengissä juoksi yläkerrasta ja kurottautui katsomaan kaidepuun ylitse.

Anna Mihailovna korjaili värjättyä silkkipukuaan, katsahti seinällä riippuvaan venetsialaiseen kuvastimeen ja lähti reippaana läntistyneissä kengissään nousemaan matoilla peitettyjä portaita myöten yläkertaan.

-- Rakkaani, olet minulle luvannut, -- puheli Anna Mihailovna pojalleen ja rohkaisi häntä kädenkosketuksella.

Silmät alas luotuina poika rauhallisena astui äitinsä jälissä.

He tulivat saliin, mistä eräs ovi vei ruhtinas Vasilille varattuihin suojiin.

Kun he olivat tulleet keskelle huonetta ja juuri aikoivat pyytää erästä vanhaa palvelijaa osoittamaan heille tietä, käännähti erään oven pronssinen ripa, ja saliin astui ruhtinas Vasili samettisessa arkinutussa ja ainoastaan yksi risti rinnalla. Hän saattoi kaunista mustatukkaista miestä. Tämä mies oli kuuluisa pietarilainen lääkäri Lorrain.

-- Se on sitten varma? -- puhui ruhtinas.

-- _Mon prince, "errare humanum est", mais_...[17] -- vastasi lääkäri sorakielisesti ja lausuen latinalaiset sanat ranskalaiseen tapaan.

-- Hyvä, hyvä...

Huomattuaan Anna Mihailovnan ja hänen poikansa ruhtinas pysähtyi, nyökäytti päällään lääkärille ja sanaakaan sanomatta, kysyväinen ilme kasvoilla hän astui heidän luokseen. Boris huomasi, miten hänen äitinsä kasvot yhtäkkiä kävivät syvän surullisiksi, ja tämä sai hienon hymyn hänen huulilleen.

-- Niin, miten surullisissa olosuhteissa tapaammekaan toisemme, ruhtinas... Mutta, miten voi rakas sairaamme? -- kysyi Anna Mihailovna, aivan kuin ei olisi huomannutkaan ruhtinaan kylmää, loukkaavaa, tuijottavaa katsetta.

Ruhtinas katsahti käsittämättömän kysyvästi, ensin Anna Mihailovnaan ja sitten Borikseen. Boris kumarsi kohteliaasti. Vastaamatta tähän kumarrukseen ruhtinas Vasili kääntyi Anna Mihailovnaan ja vastasi tämän kysymykseen pään ja huulten liikkeellä, josta voi päättää, että sairaan tila oli ylen huono.

-- Todellako? -- huudahti Anna Mihailovna. -- Ah, tämä on kauheata! Hirveätä ajatella... Tämä on poikani, -- hän lisäsi, osoittaen Borista. -- Hän tahtoi itse tulla teitä kiittämään.

Boris kumarsi vielä kerran kohteliaasti.

-- Uskokaa, ruhtinas, äidin sydän ei koskaan unhota, mitä olette hyväksemme tehneet.

-- Olen iloinen, kun olen voinut tehdä teille hyväntyön, rakas Anna Mihailovna, -- sanoi ruhtinas Vasili, korjaten rintaröyhellystään, ja hänen liikkeistään sekä äänestään saattoi huomata, miten hän täällä Moskovassa kohteli Anna Mihailovnaa vielä paljon suojelevan armollisemmin kuin Pietarissa Annette Schererin illanvietossa.

-- Koettakaa palvella hyvin ja olla kelpo mies, -- hän lisäsi, ankarasti katsahtaen Borikseen. -- Olen iloinen... Oletteko täällä lomalla? -- puhua jonotti hän yksitoikkoisella äänellään.

-- Odotan määräystä, teidän ylhäisyytenne, lähteäkseni uuteen palveluspaikkaani, -- vastasi Boris. Eikä hän näyttänyt vähääkään suuttuneen ruhtinaan karkeasta puhetavasta, muttei myöskään koettanut keskustelua jatkaa, vastailihan vain rauhallisesti ja kunnioittavasti, niin että ruhtinas lopulta häneen katsahti tutkivasti.

-- Asutteko äitinne luona?

-- Asun kreivitär Rostovin luona, -- vastasi Boris, lisäten taas: teidän ylhäisyytenne.

-- Sen Ilja Rostovin luona, joka on naimisissa Nathalie Shinshinin kanssa, -- sanoi Anna Mihailovna.

-- Tiedän, tiedän, -- sanoi ruhtinas Vasili värittömällä äänellään. -- En koskaan ole voinut käsittää, miten Nathalie meni tuolle rähjäiselle karhulle. Hänhän on typerä ja naurettava henkilö. Ja sitäpaitsi kuuluu hän olevan peluri.

-- Mutta sangen hyvä ihminen, ruhtinaani, -- huomautti Anna Mihailovna, liikuttavasti hymyillen, aivan kuin kreivi Rostof hänenkin mielestään ansaitsisi tuollaisen tuomion, mutta hän sentään pyytää armahtamaan ukko rukkaa. -- Mitä lääkärit sanovat, -- jatkoi hän hetken kuluttua, ja taas ilmaisivat hänen itkettyneet kasvonsa syvää surua.

-- Vähän toiveita, -- ruhtinas vastasi.

-- Ja minä niin tahtoisin vielä kerran kiittää _setää_ kaikesta hyvästä, josta minä ja Borja olemme hänelle kiitollisuuden velassa. Borja on hänen ristipoikansa, -- lisäsi hän sellaisella äänenpainolla aivan kuin olisi tämän tiedon pitänyt suurestikin ilahuttaa ruhtinas Vasilia.

Ruhtinas Vasili vaipui mietteisiinsä ja rypisti kulmiaan. Anna Mihailovna luuli käsittäneensä, että ruhtinas Vasili luulee häntä kilpailijakseen kreivi Besuhovin peruihin. Hän kiirehti rauhoittamaan ruhtinasta.

-- Jollen niin syvästi ja todellisesti rakastaisi _setää_, -- hän sanoi, erityisen vakuuttavasti ja samalla huolettomasti lausuen _setä_ sanan: -- tunnen hänen luonteensa, se on jalo ja suora, mutta ovathan vain ruhtinattaret hänen kuolinvuoteellaan... He ovat vielä nuoria... -- Hän kallisti päänsä ja lisäsi kuiskaten: -- onko hän täyttänyt viimeisen velvollisuuden, ruhtinas? Miten kalliita ovatkaan nämä viimeiset hetket! Kauheampaahan ei voi olla, häntä täytyy valmistaa, jos hän on niin huono. Me, naiset, ruhtinas (hän hymyili hellästi), aina tiedämme, miten on puhuttava näistä asioista. Pitäisi välttämäti tavata hänet. Joskin se minulle on raskasta, niin olenhan minä tottunut kärsimään.

Ruhtinas nähtävästi ymmärsi hänen tarkoituksensa ja käsitti myös, kuten Annette Schererin illanvietossakin, ettei Anna Mihailovnasta helpolla pääse.

-- Eiköhän häntä rasita tämä kohtaus, rakas Anna Mihailovna, -- hän sanoi. -- Odottakaamme iltaan, lääkärit sanovat taudin selän silloin taittuvan.

-- Mutta mahdoton on odottaa tällä hetkellä. Ajatelkaahan, että on kysymyksessä hänen sielunsa pelastus... Voi! On kauheata, kristityn velvollisuus...

Sisäsuojista johtava ovi avautui, ja saliin astui eräs kreivin sisarentyttäristä. Hän oli synkän ja kylmän näköinen, ja hänellä oli jalkoihin nähden ylettömän pitkä vartalo.

Ruhtinas Vasili kääntyi häneen.

-- No, miten on hänen laitansa?

-- Yhä ennallaan. Mutta mitä ajattelette tästä melusta... -- sanoi hän tarkastaen Anna Mihailovnaa aivan kuin vierasta.

-- Ah, rakkaani, en ollut teitä tuntea, -- sanoi Anna Mihailovna, hymyillen onnellisen näköisenä ja mennä sipsutti kreivin sisarentyttären luo. -- Olen vasta juuri saapunut, olen valmis auttamaan teitä _sedän_ hoitamisessa. Käsitän, miten olette kärsineet, -- hän lisäsi myötätuntoisesti, silmiään nostellen.

Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, eipä edes hymähtänyt, ja poistui samassa huoneesta. Anna Mihailovna otti hansikkaat käsistään, heittäytyi valloittamallaan asemalla nojatuoliin ja pyysi ruhtinas Vasilia istuutumaan vierelleen.

-- Boris! -- sanoi hän pojalleen hymyhuulin: -- minä pistäydyn hetkiseksi kreivi-sedän luo, mene sinä, ystäväni, siksi aikaa Pierren luo, mutta älä vaan unohda ilmoittaa Rostovien kutsuja. He kutsuvat hänet päivällisille. Mahtaneeko hän lähteä? -- kysyi hän ruhtinaaseen kääntyen.

-- Aivan varmaan, -- sanoi ruhtinas, joka nähtävästi oli käynyt kärttyiseksi. -- Olen sangen iloinen, jos vapautatte minut tästä nuorukaisesta... Istua jököttää täällä. Kreivi ei kertaakaan ole häntä kysynyt.

Hän kohautti harteitaan. Palvelija kuletti Borista portaita alas, toisia ylös, ja he saapuivat lopulta Pietari Kirillovitshin luo.

XVI.

Pierreltä jäi kun jäikin elämänuran valinta, ja hänet oli tosiaankin karkoitettu Pietarista Moskovaan hurjistelun tähden. Juttu, joka hänestä kerrottiin Rostovien nimipäivillä oli tosi. Pierre oli ollut mukana sitomassa poliisia karhun selkään. Hän oli saapunut jokunen päivä sitten ja asettunut, kuten tavallisesti, asumaan isänsä taloon. Vaikka hän arvasikin, että hänen urotyönsä Moskovassa jo tiedettiin, ja että hänen isäänsä ympäröivät naiset, jotka aina olivat häntä vihanneet, käyttäisivät tarkoituksiinsa tätä tapausta saadakseen kreivin häneen suuttumaan, lähti hän kuitenkin heti saavuttuaan isänsä suojiin. Astuttuaan vierashuoneeseen, missä ruhtinattaret tapansa mukaan istuivat ompelukehysten ääressä, hän tervehti naisia. Heitä oli kaikkiaan kolme, ja eräs heistä luki ääneen jotain kirjaa. Lukija oli vanhin sisarista, puhdaspintainen, pitkävartaloinen, ankarannäköinen neitonen, joka niin tylysti kohteli Anna Mihailovnaa; molemmat nuoremmat sisaret olivat sievosia, punaposkisia neitosia ja suuresti toistensa näköisiä, toisen eroitti sentään ylähuulessa olevasta luomasesta, joka häntä suuresti somisti. Pierre otettiin vastaan kuin kuolleista noussut tai ruttoinen. Vanhin ruhtinatar lopetti lukemisen ja katsahti häneen pelästynein silmin; luomittoman sisaren kasvoilla oli sama ilme; nuorin, luomihuuli, joka luonteeltaan oli iloinen ja leikkisä, kyyristyi ompelukehyksiin salatakseen hymyn, jonka varmaankin seuraavan kohtauksen hauskuus oli hänen huulilleen houkutellut. Hän kumartui yhä syvemmälle ja oli tutkivinaan mallin kuvioita, vaivoin pidätellen naurua.

-- Terve, serkkuseni, -- sanoi Pierre. -- Ettekö tunne minua enää?

-- Tunnen teidät liian hyvin, liian hyvin.

-- Miten on kreivin terveyden laita? Voinko tavata hänet? -- kysyi Pierre kömpelösti, kuten tavallisesti, mutta hämmentymättä.

-- Kreivi kärsii sekä ruumiillisesti että siveellisesti, ja te tietääkseni olette tehneet voitavanne lisätäksenne hänen siveellisiä kärsimyksiään.

-- Voinko tavata kreivin? -- toisti Pierre.

-- Hm! Jos tahdotte hänet tappaa, lopen tappaa, niin menkää hänen luokseen. Olga käyhän katsomaan, onko sedän lihaliemi valmis, pian on aika, -- lisäsi hän, osoittaakseen Pierrelle, miten hyvää huolta he pitävät hänen isästään, kun hän taas osaltaan tuottaa hänelle pelkkää harmia.

Olga lähti huoneesta. Pierre seisoi hetkisen, katsahti sisaruksiin ja kumartaen heille sanoi:

-- Lähden siis omaan huoneeseeni. Ilmoittakaa, milloin voin hänet tavata.

Hän lähti, ja hänen jälkeensä kuului luomihuulen kirkas, hillitty nauru.

Seuraavana päivänä saapui ruhtinas Vasili ja asettui asumaan kreivin taloon. Hän kutsutti Pierren luokseen ja puhui hänelle:

-- Rakkaani, jos täällä elätte Pietarin tapaan, on loppunne ikävä; muuta sanottavaa minulla teille ei ole. Kreivi on sangen, sangen sairas: on viisaampaa, ettet häntä lainkaan tapaa.

Tämän jälkeen ei Pierreä enää häiritty, ja hän vietti päiväkaudet yksinään huoneessaan.

Kun Boris astui Pierren huoneeseen, asteli tämä pitkin huoneensa lattiaa, silloin tällöin pysähdellen nurkissa, tehden uhkaavia liikkeitä seinää vastaan, aivan kuin hän miekalla olisi lävistänyt näkymättömän vihollisensa. Hän katseli uhkaavana lasiensa yli, alkoi jälleen astua, mutisten epäselviä sanoja, kohautellen harteitaan ja levitellen käsiään.

-- Englannista loppu, -- hän puheli, rypistäen kulmiaan ja osoittaen jotakuta sormellaan. -- Pitt kansakunnan ja kansain oikeuden kavaltajana tuomitaan...

Mielikuvituksissaan hän oli itse Napoleon ja oli tämän sankarinsa seurassa kulkenut jo vaarallisen Pas de Calais'n poikki ja valloittanut Lontoon, muttei ehtinyt vielä loppuun julistaa Pittin tuomiota, kun huomasi huoneessaan nuoren, solakan, kauniin upseerin. Hän pysähtyi. Pierre oli viimeksi nähnyt Boriksen tämän ollessa neljäntoista vuotias eikä häntä enää tuntenut; mutta siitä huolimatta tarttui hän hänen käteensä iloisen kiivaasti, joka oli niin ominaista hänen käytöstavalleen, ja hymyili ystävällisesti.

-- Tunnetteko minut vielä? -- kysyi Boris, hymyillen rauhallisen viehkeästi. -- Saavuimme äidin kanssa kreiviä tervehtimään, mutta hän ei ole luullakseni aivan terve.

-- Niin, hän lienee sairas. Häntä yhä häiritään, -- Pierre vastasi, koettaen muistutella, ken tämä nuori mies olisi.

Boris huomasi, ettei Pierre häntä tunne, muttei pitänyt sentään välttämättömänä mainita nimeään, katselihan vain häntä suoraan silmiin, vähääkään hämmentymättä.

-- Kreivi Rostof pyytää teitä tänään luokseen päivällisille, -- sanoi hän jotenkin pitkän ja Pierrelle tuskallisen vaitiolon jälkeen.

-- Vai niin! Kreivi Rostof! -- huudahti Pierre iloisena. -- Te olette niin muodoin hänen poikansa Ilja. Ajatelkaahan, etten teitä heti ensi näkemältä tuntenut. Muistatteko, kun kävimme _m--me_ Jaeqout'n kanssa Varpusvuorilla ... siitä on jo kauvan.

-- Te olette erehtynyt, -- sanoi vitkaan Boris, avonainen ja jonkunverran pilkallinen hymy huulilla. -- Olen Boris, ruhtinatar Anna Mihailovna Drubetskoin poika. Isä-Rostovin nimi on Ilja, pojan Nikolai. Ja ketään _m--me_ Jacquot'a en tunne.

Pierre huitasi käsillään ja päällään aivan kuin olisi hyttysiä tai mehiläisiä torjunut.

-- Voi kumminkin! olen aivan sekasin. Moskovassahan on minulla niin paljon sukulaisia! Te olette Boris ... tosiaankin. Olemmehan nyt vihdoinkin selvillä. Mutta, mitä arvelette Boulognen retkestä? Englantilaisethan perii paha, jos Napoleon vain pääsee kanaalin poikki? Pidän retkeä sangen mahdollisena. Kunpa vain Villeneuve ei päästäisi sopivaa hetkeä käsistään!

Boris ei tiennyt mitään Boulognen retkestä, sillä hän ei lueskellut sanomalehtiä, ja Villeneuvin nimen hän kuuli ensi kerran eläessään.

-- Meitä moskovalaisia huvittavat enemmän päivälliset ja jourut kuin politiikka, -- hän sanoi rauhallisella, pilkallisella äänellä. -- Tästä asiasta en mitään tiedä enkä siis myöskään mitään siitä voi lausua. Moskovaa huvittavat jourut enin, -- hän jatkoi. -- Nykyään puhutaan teistä ja kreivistä.

Pierre veti suunsa hyvänsuopaan hymyyn, aivan kuin olisi pelännyt puhekumppalinsa lausuvan jotain sellaista, jota sittemmin katuisi. Mutta Boris puhui täsmällisesti, selvästi ja kuivasti, katsellen suoraan Pierren silmiin.

-- Moskovalaisilla ei muuta tehtävää olekkaan kuin jouruilla, -- hän jatkoi. -- Kaikki pohtivat nykyään kysymystä, kenelle kreivi jättää omaisuutensa, vaikka hän kenties jää viimeiseksi meistä eloon, jota sydämestäni toivon...

-- Niin, tämä on sangen raskasta, -- tarttui Pierre puheeseen, -- sangen raskasta.

Pierre yhä vain pelkäsi upseerin huomaamatta ryhtyvän sopimattomia puhumaan.

-- Mutta teistä varmaankin tuntuu siltä, -- puhui Boris, hieman punastuen, mutta ääntään ja asentoaan muuttamatta, -- teistä varmaankin tuntuu siltä, kuin ihmiset vain sentähden tätä asiaa pohtisivat, että heillekin jotain tipahtaisi pohatan aarteista.

"Tultiinpas siihen sittenkin", -- ajatteli Pierre.

-- Sentähden sanonkin väärinkäsitysten välttämiseksi, että suuresti erehdytte, jos minut ja äitini luette näihin ihmisiin. Olemme sangen köyhiä, ja isänne on rikas, ja juuri tämän tähden en ainakaan minä ole pitänyt itseäni hänen sukulaisenaan enkä mitään häneltä pyydä enkä ota; ja samaa voin sanoa äidistänikin.

Pierre ei pitkään aikaan häntä käsittänyt, mutta kun sitten lopulta käsitti, niin hypähti hän sohvalta, tarttui hätäisen saamattomasti Boriksen käteen, lensi punasemmaksi kuin Boris olikaan, ja alkoi puhua häpeän ja suuttumuksen sekaisella äänellä.

-- Tämäpä kummallista! Olenko minä sitten ... ja kukapa olisi voinut ajatella... Minä hyvin tiedän...

Mutta Boris hänet taas keskeytti:

-- Olen iloinen, että sanoin suuni puhtaaksi. Kenties tämä teitä ei miellytä, suonettehan minulle anteeksi, -- hän puhui, rauhoitellen Pierreä, vaikka tämän olisi pitänyt häntä rauhoittaa, -- mutta toivon, etten teitä ole loukannut. Tapani on aina puhua suoraan... Mitä vastaan Rostoveille? Tuletteko päivällisille?

Ja vieritettyään harteiltaan raskaan velvollisuuden ja päästyään ikävästä asemasta, johon hän vuorostaan saattoi Pierren, näytti Boris taas olevan sangen hyvällä tuulella.

-- Ei, mutta kuulkaahan, -- sanoi Pierre, rauhoittuen. -- Te olette kummallinen mies. Mitä äsken sanoitte, on aivan oikein, aivan oikein. Luonnollistahan on, ettette minua tunne; emmehän ole tavanneet toisiamme pitkiin aikoihin ... olimme silloin vielä lapsia... Te voitte luulla minusta... Minä teidät ymmärrän, sangen hyvin ymmärrän. Minä tätä en olisi tehnyt, ei olisi riittänyt rohkeutta, mutta onhan se oivallisesti tehty. Olen iloinen tuttavuudestamme. Kummallista, -- hän lisäsi hymyillen, oltuaan hetkisen vaiti, -- mitä te minusta luulitte! (Hän alkoi nauraa.) Mutta, mitäpäs siitä? Tutustumme vastaisuudessa paremmin. Niinhän. -- Hän puristi Boriksen kättä. -- Ajatelkaa, en vielä kertaakaan ole ollut kreiviä tapaamassa. Hän ei ole kutsunut... Surkuttelen häntä ihmisenä... Mutta mitäpäs sen tekee?

-- Ja te luulette, että Napoleon ehtii viedä armeijan kanaalin poikki? -- kysyi Boris hymyillen.

Pierre huomasi, että Boris tahtoi vaihtaa keskusteluaihetta, ja kun hän itsekin oli samaa mieltä, alkoi hän esittää Boulognen retken valo- ja varjopuolia,

Palvelija astui huoneeseen ja kutsui Borista ruhtinattaren luo, joka oli lähtöhommissa. Pierre lupasi tulla päivällisille tutustuakseen lähemmin Borikseen, puristi innokkaasti hänen kättään, ystävällisesti katsellen häntä lasiensa läpi... Kun Boris oli lähtenyt, asteli Pierre vielä kauvan huoneessaan. Ei hän enää lävistellyt miekalla näkymätöntä vihollistaan, hymyilihän vain muistellessaan tätä herttaista, viisasta ja lujaluontoista nuorukaista. Kuten nuorukaiset paraina vuosinaan ja vallankin yksinäisyydessä eläessään, samoin Pierrekin nyt tunsi aiheetonta hellyyttä Borista kohtaan ja päätti mielessään välttämäti liittyä häneen ystävyyden siteillä.

Ruhtinas Vasili saatteli ruhtinatarta. Tällä oli nenäliina silmillä, ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään.

-- Tämä on kauheata! kauheata! -- hän puhui: mutta miten raskaalta tuntuneekin, tahdon täyttää velvollisuuteni. Tulen tänne yöksi. Häntä ei voi näin jättää. Jokainen hetki on kallis. En käsitä, mitä ruhtinattaret vitkastelevat. Jumala kenties auttaa minua löytämään keinon, miten voin häntä valmistaa!... Hyvästi, ruhtinaani, hyvä Jumala teitä vahvistakoon...

-- Hyvästi, rakkaani, -- sanoi ruhtinas Vasili ja käänsi hänelle selkänsä.

-- Voi, miten surkeassa tilassa hän on, -- puhui äiti pojalleen, kun he taas istuutuivat vaunuihin. -- Ei hän juuri ketään tunne.

-- En käsitä, äitiseni, minkälaisissa suhteissa hän on Pierreen? -- kysyi poika.

-- Testamentti kaikki selvittää, rakkaani; hänestä meidänkin kohtalomme riippuu...

-- Mutta miksi arvelette, että hän jättää jotain meille?

-- Voi, ystäväiseni! Hänhän on niin rikas, ja me olemme köyhät!

-- Mutta eihän tämä vielä mitään todista, äitiseni...

-- Voi, Jumalani! Jumalani! miten hän on heikko! -- huudahti äiti.

XVII.

Kun Anna Mihailovna oli lähtenyt poikineen kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovfin luo, istui kreivitär Rostof kauvan yksinään, pitäen nenäliinaa silmillään. Viimein hän soitti.

-- Mitä ajattelette, armaani, -- hän sanoi tytölle, joka ei saapunut heti ensi hetkessä. Ettekö tahdo palvella, vai kuinka? Siinä tapauksessa määrään teidät toiseen toimeen. Ystävättären suru ja nöyryyttävä köyhyys olivat saattaneet kreivittären pahalle tuulelle, ja pahantuulen merkkinä oli palvelijattaren "teititteleminen" ja "armaaksi" kutsuminen.

-- Suokaa anteeksi, -- sanoi palvelijatar.

-- Käskekää kreivi luokseni.

Kreivi tulla tuupersi vaimonsa luo jonkunverran syyllisen näköisenä, kuten tavallisesti.

-- Mutta kreivitär rakkaani! Minkälainen onkaan meillä tänään _sauté au madère_ pyistä? Minä maistoin; turhaan en tuhatta ruplaa maksanut Taraskasta. Sen hän on arvoinenkin!

Hän istahti vaimonsa viereen, nuorekkaasti kiertäen kätensä polviensa ympärille ja pörhistäen harmaat hapsensa.

-- Mitä käskette, kreivitär rakkaani?