Part 32

-- Siinä tapauksessa kulkee hän kohti perikatoaan, jos odottaa meidän hyökkäystämme, -- sanoi Langeron, hymyillen hillityn pilkallisesti ja vilkaisten taas lähinnä istuvaan Miloradovitshiin, aivan kuin olisi odottanut tältä vahvistusta väitteelleen.

Mutta Miloradovitsh näytti tällä hetkellä ajattelevan aivan toisia asioita.

-- _Ma foi_,[102] -- sanoi Langeron, -- huomenna kaikki selviää taistelutantereella.

Weihrother hymähti taas, aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että häntä sekä naurattaa että kummastuttaa venäläisten kenraalien vastaväitteet, ja että turhaa on todistella sellaista, mistä hän itse on aivan varma ja josta sitäpaitsi ovat varmoja molemmat keisarit.

-- Vihollinen on sammuttanut nuotionsa, ja heidän leiristään kuuluu taukoamatonta melua, -- hän sanoi. -- Mitä tämä merkitsee? Joko he loittonevat, jota ainoata meidän on pelättävä, tai muuttavat he asemiaan (hän hymähti). Mutta jos hän taas asettuisikin asemiin Theurassan luo, niin vapauttaisi hän vain meidät täten monista vaivoista, ja kaikki määräykset pitävät sittenkin hiuskarvalleen paikkansa.

-- Mutta millä tavalla?... -- sanoi ruhtinas Andrei, joka jo kauvan oli odottanut tilaisuutta lausuakseen epäilynsä.

Kutusof heräsi, yski raskaasti ja katsahti kenraaleihin.

-- Hyvät herrat, huomista, tai oikeastaan tämän päiväistä (sillä kello käy jo yhtä), taistelujärjestelyä ei enää käy muuttaminen, -- hän sanoi. Te olette sen kuulleet, ja kaikki täytämme me velvollisuutemme. Mutta ennen taistelua ei ole mikään niin tärkeätä ... (hän vaikeni hetkeksi) kuin hyvä uni.

Kutusof hankkiutui nousemaan. Kenraalit kumarsivat ja poistuivat huoneesta, Kello kävi jo yhtä. Ruhtinas Andreikin poistui huoneesta.

* * * * *

Kun ruhtinas Andreille ei onnistunut lausua mielipidettään sotaneuvottelussa, jäi hän epäröiväksi, ken oikeastaan oli oikeassa: Dolgorukovko ja Weihrother, vaiko Kutusof ja Langeron ynnä muut, jotka eivät olleet hyväksyneet hyökkäyssuunnitelmaa. Mutta eikö Kutusof sitten saattanut lausua suoraan mielipidettään keisarille? Eikö siis asiaa enää voi auttaa? "Onko siis hovilaisten ja persoonallisten arvelujen tähden uhrattava kymmenien tuhansien ja minunkin, _minunkin_ henkeni?" hän ajatteli.

"Niin, on hyvinkin mahdollista, että huomenna kaadun", hän ajatteli edelleen. Ja yhtäkkiä, hänen ajatellessaan kuolemaa, syntyi hänen mielikuvituksissaan kokonainen sarja muistelmia, sangen kaukaisia, mutta silti sangen rakkaita: hän muisteli, miten oli jättänyt hyvästit isälleen, miten vaimolleen; hän muisteli niitä aikoja, jolloin ensin rakastui vaimoonsa! Hän muisti myös vaimonsa raskauden, ja hänen kävi sääli häntä ja itseään; hermostuneen heltyneessä ja kiihtyneessä mielentilassa hän poistui tuvasta, missä asui Nesvitskin kanssa, ja alkoi kävellä rakennuksen edustalla kartanolla.

Yö oli sumuinen, ja salaperäisenä pilkisteli kuu sumun läpi. "Niin, huomenna, huomenna!" hän ajatteli. "Huomenna kenties on kaikki lopussa, kaikki nämä muistelmat ovat silloin olleita ja menneitä, niillä ei ole enää mitään merkitystä minulle. Huomenna siis kenties, vieläpä varmaankin, huomenna, aavistan sen, saan vihdoinkin ensi kerran näyttää, mihin kykenen." Ja hän näki mielikuvituksissaan taistelun riehunan; venäläiset ovat häviöllä; taistelu on keskittynyt yhteen kohtaan; kaikki päälliköt ovat hämmentyneet. Ja se onnellinen hetki, se Toulon, jota hän niin kauvan on odottanut, on vihdoinkin tullut. Hän lausuu päättävästi ja selvästi mielipiteensä Kutusoville, Weihrotherille ja molemmille keisareille. Kaikki hämmästyvät hänen mielipiteittensä täsmällisyyttä ja tarkkuutta, mutta kukaan ei ota toteuttaakseen niitä, ja silloin ottaa hän johtoonsa rykmentin, divisioonan, panee ehdoksi, ettei kukaan sekaannu hänen tehtäviinsä, hän vie divisioonansa ratkaisevalle paikalle ja hän yksinään saa voiton. "Mutta entäs kuolema ja kärsimykset?" sanoo toinen ääni. Mutta ruhtinas Andrei ei vastaa tälle äänelle, hän vain jatkaa voittokulkuaan. Seuraavaa taistelua varten laatii hän yksinään taistelujärjestelyn. Hän on arvoltaan vain Kutusovin päivystävä adjutantti, mutta hän sentään yksinään kaikki tekee. Seuraavan taistelun voittaa hän yksinään. Kutusof luopuu ylipäällikkyydestä, hänen sijalleen nimitetään hän itse... "Mutta, entäs sitten?" sanoo taas toinen ääni, "entäs, jos oletkin jo sitä ennen kymmeniä kertoja haavoittunut, kaatunut tai pettynyt; niin, miten sitten käy?" -- "Niin, entäs sitten", vastaa ruhtinas Andrei itse itselleen; "en tiedä, miten sitten käy, en tahdo enkä voi tietää; mutta eihän toki ole minun syyni, jos tätä halajan, jos halajan kunniaa, jos halajan mainetta, jos halajan ihmisten rakkautta, jos tätä ainoata, tätä ainoata halajan, jolle ainoalle elän ja kuolen. Niin, tälle ainoalle! En sano tätä koskaan kenellekään, mutta, Jumalani! mitä sille voin, etten muuta rakasta kuin kunniaa, ihmisten ihailua. Kuolema, haavat, perheen menettäminen, mikään ei minua hirvitä. Ja miten lienevätkin kalliita ja rakkaita minulle monet ihmiset -- isä, sisar, vaimo, nuo rakkaimpani maailmassa, -- ja miten kauhealta ja luonnottomalta se tuntuneekin, -- kaikki annan minä heidät hetipaikalla kunniasta, vain hetken kunniasta, ihmisten ihailusta, ihmisten rakkaudesta, ihmisten, joita en tunne enkä koskaan ole tunteva, noiden ihmisten rakkaudesta", hän ajatteli, kuunnellessaan ihmisten ääniä Kutusovin asunnon pihalta. Ylipäällikön pihalta kuului kuormarattaita sälyttäväin palvelijoiden puhelua. Eräs ääni, varmaankin kuorma-ajurin, härnäili ylipäällikön vanhaa kokkia, Titusta, jonka ruhtinas Andrei tunsi, ja toisteli vähäväliä: "Tit, Tit, kuulehan Tit."

-- No, mikä hätänä? -- huusi ukko.

-- Tit, mene jauhamaan, -- sanoi pilkkakirves.

-- Kyllä minä sun, mene helvettiin, -- kuului ukon ääni, jota seurasi palvelijain ja ajurien rämisevä nauru.

"Ja sittenkin rakastan ja pidän kalliina ainoastaan noiden kaikkien rajatonta ihailua, pidän kalliina tuota salaperäistä voimaa ja kunniaa, joka tuossa ylläni sumussa liitelee!"

XIII.

Rostof oli sinä yönä plutoonineen kylkiketjussa Bagrationin osaston edessä. Husaarit olivat parittain järjestetyt ketjuun; itse ratsasteli Rostof edestakasin pitkin linjaa ja koetti kaikin voimin vastustaa yhä raukasevampaa unta. Hänen takanaan tuikkivat liittoutuneen armeijan himmeät nuotiot; hänen edessään oli sumuinen pimeys. Vaikka hän kuinkakin koetti tähystellä tähän sumuiseen etäisyyteen, ei hän sittenkään mitään nähnyt: joskus oli näkyvinään jotain harmaata, joskus mustaa; toisinaan taas tuntui kuin olisivat tulet tuikkineet sieltä, missä vihollisen luultiin olevan; toisinaan hän taas päätteli, että hänen silmissään jokin välkähteli. Vähäväliä sulkeutuivat hänen silmänsä, ja hän näki edessään milloin keisarin, milloin Denisovin, milloin taas Moskovan muistelmat elävinä kuvastuivat. Tällöin avasi hän aina nopeasti silmänsä ja näki aivan edessään ratsunsa pään ja korvat. Toisinaan näki hän taas husaarien mustat haamut kun hän äkkiä niihin töytättyään avasi silmänsä, toisinaan taas sattui katse tuohon äärettömään sumumereen. "Miksikäs ei? onhan hyvinkin mahdollista", ajatteli Rostof, "että keisari minut kohdattuaan antaa jonkin tehtävän minulle, kuten hän saattaa antaa kenelle tahansa upseereista; hän saattaa sanoa: 'Ratsastahan tuonne, ota selvä, mitä siellä on.' Onhan olemassa paljon kertomuksia, miten hän aivan sattumalta täten on tutustunut johonkuhun upseeriin ja sitten liittänyt hänet seurueeseensa. Entäs jos hän minutkin liittäisi! Oi, miten häntä suojelisin, miten paljastaisin hänelle koko totuuden, miten saattaisin häpeään hänen pettäjänsä!" Ja saadakseen rakkautensa ja uskollisuutensa keisariin oikein eläväksi, Rostof kuvitteli näkevänsä vihollisen tai saksalaisen petturin, jonka hän ilomielin tappaisi, vieläpä keisarin nähden häntä läimäyttelisi korvillekin. Yhtäkkiä havahtui hän kaukaa kuuluvaan huutoon. Hän vavahti ja avasi silmänsä.

"Missä olen? Niin, ketjussa: tunnussanat -- vehmaro, Olmütz. Miten harmillista, että eskadroonamme huomenna on varaväessä..." ajatteli Rostof. "Pyydän päästä taisteluun. Kenties on tämä ainoa tilaisuus, missä saan nähdä keisarin. Mutta vahdinmuuttoon ei enää ole pitkältä. Kierrän vielä kerran ja palattuani menen kenraalin luo pyytämään, että pääsisin taisteluun." Hän oikasihe satulassaan ja nykäsi ratsuaan ohjista, kiertääkseen vielä kerran husaarinsa. Hänestä tuntui kuin olisi jo alkanut sarastaa. Vasemmalta häämötti loiva, valaistu rinne, ja edessä oli musta kunnas, joka näytti jyrkältä kuin seinä. Tällä kunnaalla oli valkea pälväs, josta Rostof ei mitenkään päässyt selville. Hän ei tietänyt, oliko se kuun valaisema moisio, vai sulamaton hanki, vai valkeaksi maalattu talo? Toisinaan tuntui hänestä aivan kuin tällä pälväällä jotain olisi liikkunut. "Varmaankin on se lunta -- tuo pälväs; pälväs -- _un tache_", ajatteli Rostof.

"Natasha, sisko, mustat silmät. Na ... tashka. (Hänpä ihmettelee, kun kerron, että olen nähnyt keisarin!) Natashka ... tashka ota"... "Oikealle, oikealle, teidän jalosukuisuutenne, muuten joudutte pensaisiin", -- virkkoi husaari, jonka ohi torkkuva Rostof juuri ratsasti. Rostof kohotti päänsä, joka jo oli painunut aina hevosen harjaan, ja pysähtyi husaarin viereen. Elonvoimainen lapsuuden uni ummisti väkisinkin hänen silmänsä. "Mitä taas ajattelinkaan? -- ei auta unohtaa. Miten puhelen keisarin kanssa? Ei, ei sitä -- siitä vasta huomenna. Niin, niin! Na-tashka, hyökätä ... kätä -- kenen kimppuun? Husaarien. Mutta husaarit ja viikset... Tvjerskoilla ajoi tuo viiksiniekka husaari, minä vielä ajattelin häntä, aivan Gurjevin talon vastapäätä... Ukko Gurjef... Ah, verraton poika Denisof! Mutta kaikki tämä on pötyä. Pääasia on nyt, keisari on täällä. Miten hän minua katseli, hänen teki mieli jotain sanoa, mutta hän ei uskaltanut... Ei, minä en uskaltanut. Niin tämä on pötyä, pääasia on, etten unhota tärkeintä ajateltavaa, niin. Na-tashka, hyökätä, niin, niin, niin. Se on hyvä." -- Ja taas vaipui hänen päänsä hevosen kaulalle. Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin häntä ammuttaisiin. "Mitä? Mitä? Mitä!... Lyö! Mitä?" ... höpisi hän havahtuen. Herätessään kuuli hän tuhansien äänien pitkäveteistä huutoa siltä suunnalta, missä vihollisen arveltiin olevan. Husaarin ja hänen hevosensa höristivät korviaan melun johdosta. Siellä, mistä kuului ääniä, välähti tulenkieli ja sammui samassa, hetken kuluttua välähti toinen, kolmas, ja pian näkyi vuorella, pitkin koko ranskalaisten linjaa tulia, ja äänet kävivät yhä kuuluvimmiksi. Rostof kuuli ranskalaista puheen pauhua, muttei eroittanut mitään selvästi. Äänien pauhu oli liian valtava. Kuului ainoastaan: aaaa! ja rrrr!

-- Mitä tämä on? Mitä arvelet? -- kysyi Rostof vieressään olevalta husaarilta. -- Sehän kuuluu vihollisen taholta?

Husaari ei vastannut.

-- Mikset vastaa, etkö kuule mitään? kysyi taas Rostof, odotettuaan jotenkin kauvan vastausta.

-- Kukapa sen tietää, teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi husaari välinpitämättömästi.

-- Suunnasta päättäen luulisi sen kuuluvan vihollisen taholta, -- sanoi Rostof.

-- Kenties on se vihollinen, kenties vain muuten, -- mutisi husaari, -- ken sen yöllä tietää. No! Olehan siinä alallasi! -- tiuskasi hän hevoselleen, joka alkoi käydä levottomaksi.

Rostovinkin hevonen hätääntyi ja kuoppi kavioillaan jäätynyttä kamaraa, kuunnellen ääniä ja katsellen tulia. Äänien pauhu kasvoi kasvamistaan, ja viimein syntyi sellainen jymy, että sen aikaansaamiseksi tarvittiin varmaankin kokonainen armeija. Yhä laajemmalla alkoi välkähdellä tulia; varmaankin sytytettiin niitä pitkin vihollisen koko leiriä. Rostovia ei enää raukaissut. Vihollisen leiristä kuuluvat iloiset, riemukkaat huudot saivat hänet innostumaan. Hän eroitti jo aivan selvästi huudot: (_Vive l'empereur, l'empereur_!"[103]

-- Aivan kuuluu läheltä, varmaankin puron takaa, -- sanoi hän husaarille.

Husaari ei vastannut, huoahtihan vain ja rykäsi kiukkuisasti. Ketjusta alkoi kuulua ravia juoksevan ratsun kavioiden kapsetta. Kapse kuului yhä lähempää, ja viimein ilmestyi öisen sumun keskestä ratsumies, husaarialiupseeri, joka alussa näytti mahdottoman suurelta norsulta.

-- Teidän jalosukuisuutenne, kenraalit! -- sanoi ali-upseeri, saavuttuaan Rostovin luo. Rostof lähti ali-upseerin seurassa kohtaamaan ketjua pitkin ratsastavaa joukkuetta. Ajaessaan hän yhä tarkasteli tulia ja kuunteli huutoja. Eräs ratsastajista ajoi valkealla hevosella. Tämä oli ruhtinas Bagration, joka ruhtinas Dolgorukovin ja adjutanttiensa kanssa oli lähtenyt ottamaan selvää vihollisen leiristä näkyvistä kummallisista tulista ja huudoista. Saavuttuaan Bagrationin luo Rostof esitti hänelle raportin ja yhtyi sitten adjutantteihin ja alkoi kuunnella kenraalien keskustelua.

-- Uskokaa minua, -- puhui Dolgorukof, Bagrationiin kääntyen, -- tämä on pelkkää petosta; hän on peräytynyt ja käskenyt jälkijoukkojen sytyttää tulia ja meluta, jotta saisi meidät petetyksi.

-- Tuskinpa, -- sanoi Bagration: -- illasta alkaen olen heidät nähnyt tuolla kunnaalla; jos hän olisi peräytynyt, niin varmaankin olisi kunnaaltakin vienyt joukkonsa. Herra upseeri, -- kääntyi Bagration Rostoviin, -- ovatko vihollisen kylkivartijat vielä tuolla?

-- Illalla vielä olivat, mutta en tiedä, lienevätkö enää, teidän ylhäisyytenne. Jos käskette, niin menen husaarineni tarkastamaan, -- sanoi Rostof.

Bagration pysäytti hevosensa ja, vastaamatta mitään, hän koetti sumussa eroittaa Rostovin kasvonpiirteitä.

-- No niin, menkäähän, -- hän sanoi, hetken vaiti oltuaan.

-- Ymmärrän.

Rostof kannusti ratsuaan, huusi luokseen ali-upseeri Fjetshenkon ja pari muuta husaaria, käski näiden seurata itseään ja lähti ajamaan ravia huutoja kohti alas pitkin loivetta.

Rostovista tuntui sekä raskaalta että samalla riemukkaalta lähteä yksinään husaareineen tuohon salaperäiseen, vaaralliseen, sumuiseen kaukaisuuteen, missä ei vielä kukaan ennen häntä ollut käynyt. Bagration huusi hänelle kunnaalta, jottei hän menisi puron tuolle puolen, mutta Rostof ei ollut kuulevinaan, vaan ajoi yhä edemmäs ja edemmäs, pettyen alituisesti sumussa, luulen milloin pensaan puuksi, milloin ojanteen ihmiseksi. Laskeuduttuaan kunnaalta laaksoon hän ei enää eroittanut ei venäläisten eikä ranskalaisten tulia, mutta yhä selvemmin ja äänekkäämmin kuuluivat ranskalaisten huudot. Laakson pohjasta oli hän eroittavinaan jotain joen tapaista, mutta lähelle saavuttuaan hän näki ajotien. Tielle tultuaan hän pysäytti hevosensa ja oli kabdenvaiheilla: lähteäkkö kulkemaan tietä pitkin, vai ajaakko sen yli ja kulkea pimeätä kenttää myöten vastaiselle kunnaalle. Tietä pitkin olisi ollut vaarattomampi kulkea, sillä sillä olisi helpommin eroittanut ihmisen. "Tulkaa jälissäni", sanoi hän husaareilleen ja lähti täyttä neljää ajamaan ylös kunnaalle, sitä paikkaa kohti, missä illalla oli ollut vihollisen ratsasvartio.

-- Teidän jalosukuisuutenne, tuossa on vihollinen! -- huusi eräs husaareista Rostovin takana.

Ei ehtinyt Rostof vielä mitään eroittamaan pimeydessä, kun yhtäkkiä leimahti tuli, kuului pamaus, ja korkealla sumussa vinkui luoti, aivan kuin olisi jotain valittanut, ja hävisi sitten etäisyyteen. Toinen pyssy ei lauvennut, välähti vain tuli sankkireijässä. Rostof käänsi hevosensa ja lähti täyttä neljää ajamaan takasin. Vielä kuului neljä laukausta, ja vinkuen, viheltäen lensivät luodit sumussa. Rostof pidätteli hevostaan, joka oli elostunut laukauksista kuten hän itsekin, ja lähti ajamaan käyden. "No, vielä, vielä!" kuuli Rostof jonkun iloisen äänen hokevan sielussaan. Mutta laukauksia ei enää kuulunut.

Vasta kun Rostof läheni Bagrationia päästi hän taas ratsunsa laukkaan ja, käsi ohimolla, sujautti hän kenraalin luo.

Dolgorukof intti yhä edelleen, että vihollinen on peräytynyt ja sytytellyt tulia vain venäläisiä pettääkseen.

-- Mitä tämä todistaa? -- puhui hän juuri silloin kun Rostof saapui heidän luokseen. -- He ovat kyllä saattaneet peräytyä ja jättää ratsasvartiot paikoilleen.

-- Nähtävästi eivät kaikki vielä ole peräytyneet, ruhtinas, -- sanoi Bagration. -- Huomenna näemme, huomenna kaikki selviää.

-- Kunnaalla on ratsasvartio, teidän ylhäisyytenne, yhä samassa paikassa kuin illallakin, -- ilmoitti Rostof, eteenpäin kumartuneena, käsi ohimolla. Hän ei voinut pidättyä hymyilemästä, sillä reipas ajo, ja etenkin luotien viuhina olivat saattaneet hänet iloiselle tuulelle.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Bagration, -- kiitän teitä, herra upseeri.

-- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoi Rostof, -- sallitteko minun esittää teille pyynnön?

-- Mitä haluatte?

-- Meidän eskadroonamme on määrätty huomiseksi varaväkeen, pyydän: siirtäkää minut ensimäiseen eskadroonaan.

-- Mikä on nimenne?

-- Kreivi Rostof.

-- Hyvä, tiedän. Jää minun adjutantikseni.

-- Ilja Andreitshin poikako? -- kysyi Dolgorukof.

Rostof ei vastannut hänelle.

-- Saanko siis toivoa, teidän ylhäisyytenne?

-- Käsken.

"Huomenna kenties lähetetään viemään jotain tiedonantoa keisarille", ajatteli Rostof. "Jumalan kiitos!"

* * * * *

Syynä vihollisen leiristä kuuluviin huutoihin ja leimahteleviin tuliin oli ollut se seikka, että samaan aikaan kun sotilaille luettiin Napoleonin käskykirjettä, hän itse oli lähtenyt ratsain tarkastamaan leiriä. Kun sotilaat huomasivat keisarin sytyttivät he olkikimppunsa ja lähtivät juoksemaan hänen jätkiinsä, huutaen: (_vive l'empereur_!" Napoleonin käskykirje oli tällainen:

"Sotilaat! Venäläinen armeija käy kimppuumme kostaakseen meille itävaltalaisille Ulmin luona antamamme iskun. Nämä ovat samoja pataljooneja, jotka te löitte Hollabrunnin luona ja joita te sitten lakkaamatta olette ahdistelleet tänne saakka. Meidän asemamme ovat verrattomat, ja samalla kuu vihollisemme alkavat kiertää meitä oikealta, jää heidän sivustansa suojatta. Sotilaat! Johdan itse teidän pataljoonianne. En antaudu vaaroille alttiiksi, jos te tapanne mukaan urhoollisesti iskette vihollista ja saatatte hänen rivinsä epäjärjestykseen ja hämmennyksiin; mutta jos voitto hetkenkin näyttää epäillyttävältä, niin näette keisarinne taistelun kuumimmassa temmellyksessä, sillä voitosta emme voi olla kahdenvaiheilla, emme vallankaan sinä päivänä, jolloin on kyseessä ranskalaisen jalkaväen kunnia, joka taas on niin välttämätön Ranskan kansan kunnialle.

"Älkää saattako rivejä epäjärjestykseen sillä tekosyyllä, että muka autatte haavoittuneita! Vallatkoon jokaisen teistä ajatus, että meidän välttämäti on voitettava nuo Englannin palkkalaiset, jotka niin intohimoisesti vihaavat meidän kansaamme. Tämä voitto päättää sotaretkemme, ja me saatamme palata talvikortteereihimme, missä yhdymme uusiin ranskalaisiin joukkoihin, joita paraillaan muodostetaan Ranskassa; ja silloin solmimani rauha on kansani, teidän ja minun itseni arvoinen.

"Napoleon."

XIV.

Viideltä aamulla oli vielä aivan pimeä. Keskusta, varaväki ja Bagrationin johtama oikea sivusta olivat vielä paikoillaan; mutta vasemman sivustan jalkaväki-osastot, ratsuväki ja tykistö, joiden taistelujärjestelyn mukaan piti ensimäisinä laskeutua ylängöltä, hyökätä vihollisen oikean sivustan kimppuun ja karkoittaa se Böhmin vuoristoon olivat jo jalkeilla ja alkoivat lähteä yöpymispaikoiltaan. Nuotioista nouseva savu kirvelti silmiä. Oli kylmä ja pimeä. Upseerit joivat teetä ja einehtivät kiireissään, sotilaat navertelivat kuivia korppuja, tömistelivät lämpimikseen jalkojaan ja keräytyivät nuotioiden ympärille, joihin heittelivät kaiken, mitä eivät saattaneet kulettaa mukanaan: kojujen laudat, tuolit, pöydät, pyörät, tynnyrit y.m.s. Itävaltalaisia osastojen johtajia hääri venäläisten keskellä, ja heidän ilmestymisensä oli liikkeelle lähdön merkkinä. Sillä aina kun itävaltalainen upseeri ilmestyi jonkun rykmentin kohdalle, alkoi rykmentti liikehtiä: sotilaat juoksivat nuotioiden äärestä, pistivät piippunsa saappaiden varsiin, heittivät pussinsa kuormille, suorivat pyssynsä ja järjestyivät riveihin. Upseerit napittivat virkapukujaan, vyöttivät miekkojaan, heittivät rensseleitä selkäänsä ja kulkivat huutaen pitkin rivejä; kuormastosotilaat ja upseerien palvelijat valjastivat hevosia, sälyttivät ja köyttivät kuormia. Adjutantit, pataljoonain ja rykmenttien päälliköt nousivat ratsuilleen, ristivät silmänsä, antoivat viimeiset käskyt, määräykset ja tehtävät jälelle jääville kuormastosotilaille, ja sitten alkoi kuulua tuhansien jalkojen yksitoikkoinen töminä. Osatot kulkivat tietämättä minne mentiin ja näkemättä eteensä tai taakseen savulta, yhä sakenevalta sumulta ja heitä ympäröiviltä joukoilta.

Sotamies on rykmenttinsä ympäröimä, siihen sidottu ja siitä riippuvainen kuten merimies laivastaan. Kunne hän kulkeneekin, miten laajoille, tuntemattomille, vaarallisille lakeuksille hän joutuneekin, aina kaikkialla ovat hänen ympärillään samat toverit, samat rivit, sama vääpeli "Ivan Mitritsh", sama komppanian koira "Schutshka", samat päälliköt, -- samoin kuin ovat merimiehenkin ympärillä aina ja kaikkialla sama kansi, samat mastot, samat köydet. Sotilas harvoin välittää niistä lakeuksista, missä hänen laivansa kulloinkin sattuu olemaan; mutta taistelupäivinä, Jumala ties miksi, kuuluu sotajoukkojen siveellisessä maailmassa aina ja kaikkialla sama ankara sävel, josta soi jonkin mahtavan, ratkaisevan läheisyys, ja joka saattaa nuo tavallisesti niin välinpitämättömät olennot uteliaiksi. Taistelupäivinä koettavat sotilaat täydelleen riuhtautua rykmenttinsä arkihuolista, kysellen, kuunnellen ja tarkastellen kaikkea, mitä tapahtuu heidän ympärillään.

Sumu oli käynyt niin sankaksi, ettei saattanut nähdä edes kymmenen askeleen päähän, vaikka päivä jo sarastikin. Pensaat näyttivät suunnattomilta puilta, tasanteet jyrkänteiltä tai rinteiltä. Kaikkialla siis, joka taholla olisi saattanut kohdata viholliseen, jota ei olisi eroittanut kymmenen askeleen päästä. Mutta kauvan kulkivat osastot sumussa uusia, tuntemattomia seutuja, laskeutuivat vuorilta, nousivat toisille, sivuuttaen kasvi- ja puutarhoja. Vihollista ei vaan kuulunut, ei näkynyt. Päinvastoin huomasivat sotilaat, että kaikkialla -- edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla -- samaan suuntaan kulki ainoastaan oman maan miehiä. Jokaisesta sotilaasta tuntui hauskalta tietää, että sinne minnekä hänkin, nimittäin jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen, kulki paljon, paljon oman maan miehiä.

-- Katos vain, kurskilaisetkin jo kulkivat ohi, -- puheltiin riveissä.

-- Mutta julmasti on meillä väkeä, veliseni! Kun illalla katselin nuotioita, niin eipä ääriä eroittanut. Aivan kuin Moskovaa olisi katsellut!

Vaikkei kukaan osastojen päälliköistä kulkenutkaan sotilaiden mukana tai heitä puhutellut (kuten sotaneuvottelussa huomasimme, olivat osastojen päälliköt huonolla tuulella ja tyytymättömiä asiain menoon ja täyttivät sentähden ainoastaan saamansa käskyt, mutteivät lainkaan välittäneet sotilaiden mielialasta), niin kulkivat sotilaat sittenkin iloisina ja reippaina, kuten ainakin kulkevat taisteluun mentäissä, erittäinkin kun on kyseessä hyökkäys. Mutta kuljettuaan tunnin verran sankassa sumussa täytyi suurimman osan joukoista pysähtyä, ja pitkin rivejä levisi tuo niin harmillisen painostava mieliala, jonka aina synnyttävät epäjärjestys ja hämminki. Sangen vaikea on määritellä, miten tämä painostava mieliala oikeastaan ilmenee; mutta varmaa vain on, että se ilmenee uskomattoman varmasti ja leviää huomaamattoman nopeasti ja hillittömästi kuin vesi uomassa. Jos venäläiset olisivat olleet yksin, ilman liittolaisia, niin olisi kenties kauvankin kestänyt, ennenkun tämä epäjärjestyksen synnyttämä mieliala olisi muodostunut yleiseksi varmaksi tietoisuudeksi; mutta nyt sysättiin erityisellä mielihyvällä epäjärjestyksen syy tyhmien saksalaisten niskaan, ja kaikki olivat vakuutettuja ja pitivät luonnollisena, että tämän vaarallisen häiriön olivat saaneet aikaan nuo saksalaiset "makkarat".

-- Miksikä seisahduttiin? Vai onko tullut este? Vai joko on vastassa ranskalainen?

-- Ei, eipä kuulu. Kylläpä olisi alkanut paukuttaa.

-- Olipa kiire lähtöön, mutta kun alkuun päästiin, niin heti pysähdytään keskelle kenttää, -- yhä nuo kirotut saksalaiset ovat sotkemassa. Sellaisia tyhmiä riiviöitä!