Part 31

Keisari saapui Rostovin kohdalle ja pysähtyi. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniimmat kuin kolme päivää sitten Olmützin kentällä. Niistä loisti sellainen iloisuus ja nuoruus, sellainen viaton nuoruus, joka muistutti neljäntoista vuotiaan poikasen vallatonta eloisuutta, ja sentään olivat ne majesteetillisen keisarin kasvot. Keisarin katsellessa husaareja, kohtasi hänen katseensa sattumalta Rostovin katseen ja pysähtyi siihen silmänräpäykseksi. Mahtoiko keisari käsittää, mitä tapahtui Rostovin sielussa (Rostovista tuntui kuin olisi hän kaikki käsittänyt), ainakin katseli hän pari sekuntia taivaansinisillä silmillään Rostovia silmiin. (Pehmeänä ja hyväilevänä virtasi niistä valo.) Sitten hän yhtäkkiä kohautti kulmiaan, kannusti kiihkeästi vasemmalla jalallaan hevostaan ja lähti ajamaan lennossa eteenpäin.

Kovin oli nuorta keisaria haluttanut olla mukana taistelutanterella, ja huolimatta hovilaisten varoituksista ja esityksistä, oli hän klo 12 aikaan eronnut kolmannesta osastosta, jonka mukana oli kulkenut, ja lähtenyt täyttä laukkaa ajamaan etujoukkojen luo. Hän ei ollut vielä saapunut husaarienkaan kohdalle, kun hänet kohtasi joukko adjutantteja ja ilmoitti hänelle taistelun onnellisen kulun.

Oikeastaan ei mitään todellista taistelua ollut tapahtunutkaan; ainoa mainittava tapaus oli ollut tuon ranskalaisen eskadroonan vangiksi ottaminen, mutta se esitettiin loistavana voittona, ja siksipä keisari ja koko armeija uskoivatkin, että ranskalaiset oli lyöty perin pohjin, ja pakenevat paraillaan. Vallankin uskottiin tähän kuvaukseen täydellisesti niin kauvan kun ruudin savu vielä peitti taistelukentän. Heti keisarin poistuttua sai Pavvlogradin rykmentti etenemiskäskyn. Pienessä saksalaisessa Wischaun kaupungissa näki Rostof vielä kerran keisarin. Kaupungin torilla, missä ennen keisarin tuloa oli ammuttu jotenkin kiivaasti, virui muutamia kaatuneita ja haavoittuneita, joita ei vielä oltu keritty korjaamaan. Keisari ajoi ruskealla englantilaisrotuisella tammalla sotilasseurueen ja muiden hovilaisten ympäröimänä. Hän piteli sulavin liikkein kultaista lornettia silmillään ja katseli, nojaten toiseen jalustimeensa, suullaan makaavaa, lakitonta sotilasta, jonka pää oli aivan veriin tahriutunut. Haavoittunut oli niin likainen, ryvettynyt ja kauhean näköinen, että Rostof tunsi loukkautuvansa kun näki keisarin hänen läheisyydessään. Rostof huomasi, miten keisarin köyristyneet hartiat vavahtelivat aivan kuin kylmän kourissa, miten vasen jalka hermostuneesti kosketteli tamman kylkeä, ja miten opetettu ratsu rauhallisena vilkuili sivuilleen, muttei hievahtanutkaan paikaltaan. Eräs adjutanteista laskeutui ratsultaan, tarttui haavoittunutta kainaloihin ja alkoi nostaa paareille. Sotilas valitti.

-- Varovammin, varovammin, ettekö voi varovammin? -- tuskitteli keisari, joka nähtävästi kärsi enemmän kuin kuoleva sotilas. Rostof näki, miten kyyneleet täyttivät keisarin silmät, ja kuuli hänen poistuessaan kuolevan luota lausuvan ranskaksi Czartoriskylle:

-- Miten kauhea onkaan sota, miten kauhea! _Quelle terrible chose que la guerre!_

Etujoukkoon kuuluvat osastot sijoittuivat Wischaun edustalle. Heidän edessään oli vihollisen ketju, joka, heikosti ammuskellen, vetäytyi päivän kuluessa yhä etäämmälle. Joukoille ilmoitettiin keisarin kiitollisuus, luvattiin palkintoja, ja sotilaille jaettiin kaksinkertainen annos paloviinaa. Vielä iloisempina kuin edellisenä yönä loimuilivat nyt leiritulet ja raikuivat sotilaiden laulut. Denisof vietti tänä yönä juhlaa majuriksi ylentymisensä johdosta, ja Rostof, joka jo oli jotenkin humaltunut, esitti kekkereiden loppupuolella keisarin maljan. "En esitä hallitsija-keisarin maljaa, kuten esitetään virallisissa päivällisissä", hän sanoi, "vaan hyvän, hurmaavan keisarin ja suuren ihmisen; juokaamme hänen terveydekseen, juokaamme venäläisten aseiden varmalle menestykselle, häviö ranskalaisille!"

-- Koska kerran ennenkin olemme taistelleet, -- jatkoi Rostof, -- emmekä ole säästäneet ranskalaisia, kuten esim. Schöngrabenin luona, niin miten onkaan nyt käyvä, kun _hän_ on etunenässä? Me kuolemme kaikki, kuolemme riemuiten hänen puolestaan. Niinhän, hyvät herrat? Kenties eivät sanani oikein satu, olen liikoja nauttinut; mutta tunnen sen enemmän, ja te myös. Aleksanteri Ensimäisen terveydeksi! Eläköön!

-- Eläköön! -- kirkuivat upseerien innostuneet äänet. Ja vanha ratsumestari Kirsten huusi yhtä innostuneesti ja vilpittömästi kuin 20 vuotias Rostof.

Kun upseerit olivat juoneet maljansa pohjaan ja särkeneet lasinsa, täytti Kirsten uudet lasit, otti yhden niistä käteensä ja astui sotilaiden nuotioille. Hänellä ei ollut muuta yllä kuin ratsuhousut ja paita, jonka avonaisesta aukosta näkyi valkea rinta. Harmaaviiksinen ratsumestari seisoi siinä nuotioiden valossa komeassa asennossa, käsi koholla ja kääntyi sotilaisiin:

-- Pojat, hallitsija-keisarin terveydeksi, surma vihollisille, eläköön! -- huusi hän ukkomaisella, mutta silti vielä reippaalla husaaribaritonillaan.

Husaarit ympäröivät hänet ja vastasivat hänen maljaansa äänekkäillä eläköön-huudoilla.

Myöhään yöllä, kun kaikki vieraat jo olivat poistuneet, löi Denisof lyhyellä kädellään ystäväänsä Rostovia olalle ja sanoi:

-- Kun ei ole sotaretkellä kehen rakastuisi, niin rakastut sinä keisariin.

-- Denisof, älä laske tästä leikkiä, -- huudahti Rostof -- tämä on niin korkea, niin ihana tunne, sellainen...

-- Uskon, uskon, ystäväiseni, tunnen samaa, hyväksyn...

-- Ei, et käsitä!

Ja Rostof nousi ja lähti kuljeksimaan nuotioiden keskeen, haaveillen onnesta, minkä tuottaisi kuolema keisarin nähden. Hän ei uskaltanut edes haaveillakaan henkensä pelastamisesta, hän tahtoi vain kuolla, vain kuolla. Hän oli todellakin rakastunut keisariin ja hurmaantunut venäläisten aseiden maineesta ja tulevan voiton riemusta. Eikä hän suinkaan ollut ainoa, jonka näinä muistettavina, Austerlitzin taistelun edellisinä päivinä oli vallannut tämä tunne: yhdeksän kymmenettä osaa koko venäläisestä armeijasta oli rakastunut keisariinsa ja hurmaantunut venäläisten aseiden maineesta, vaikkeikaan niin intohimoisen ylevästi kuin Rostof.

XI.

Keisari jäi seuraavaksi päiväksi Wischauhun. Henkilääkäri Villier kävi vähäväliä keisarin luona. Pääkortteerissa ja lähimmissä joukko-osastoissa huhuiltiin, että keisari oli sairastunut. Hän ei nauttinut mitään ja oli nukkunut huonosti yönsä, kertoivat hovilaiset. Kuolleitten ja haavoittuneitten näkeminen oli tehnyt niin syvän vaikutuksen keisarin herkän tunteelliseen mieleen.

Aamun koitteessa marraskuun 17 p:nä oli vihollisen ketjusta saapunut Wischauhun valkean lipun suojassa ranskalainen upseeri ja pyytänyt päästä keisarin puheille. Tämä upseeri oli Savary. Keisari oli vasta juuri nukahtanut, ja siksi täytyi Savaryn odottaa. Puolenpäivän tienoissa pääsi hän keisarin puheille, ja tunnin kuluttua lähti hän takasin ranskalaisten ketjuun ruhtinas Dolgorukovin seuraamana.

Kerrottiin, että Savaryn käynnin tarkoituksena oli ehdottaa molempain keisarien, Aleksanterin ja Napoleonin, yhtymistä neuvottelemaan. Aleksanteri ei suostunut Savaryn ehdotukseen, jonka johdosta armeija suuresti iloitsi ja oli ylpeä, mutta kuitenkin lähetettiin neuvottelemaan ruhtinas Dolgorukof, jotta nähtäisiin, oliko Napoleonilla, vastoin kaikkia arveluja, todellakin halu rauhan solmimiseen.

Hämärässä Dolgorukof palasi, meni suoraan keisarin puheille ja viipyi kauvan hänen luonaan.

Marraskuun 18 ja 19 p:nä etenivät joukot vielä pari rupeamaa, ja ranskalaiset vetäytyivät hiljalleen takasin, heikosti ammuskellen. Puolistapäivin 19 p:nä alkoi armeijan ylemmissä piireissä kiihkoisan kiireellinen ja ankara liike, jota sitten kesti seuraavan päivän aamuun asti, jona päivänä taisteltiin tuo niin kuuluisa Austerlitzin taistelu.

Puoliinpäiviin 19 p:nä oli liikettä ja kiihkeän eloisaa puhelua, hyörinää ja adjutanttien häärimistä huomattavissa ainoastaan keisarien pääkortteerissa; puolistapäivin siirtyi tämä liike jo Kutusovin pääkortteeriin ja osastonpäällikköjen esikuntiin. Illaksi oli liike adjutanttien toimesta levinnyt armeijan kaukaisimpiinkin osiin, ja 19 ja 20 päiväin välisenä yönä oli koko yhdistynyt 80 tuhannen miehen suuruinen mahtava armeija jalkeilla ja lähti meluten, rymyten liikkeelle yhdeksän virstan pituisena valtavana jonona.

Tämä keskittynyt liike, joka aamulla oli alkanut keisarien pääkortteerissa ja sitten oli saanut liikkeelle koko armeijan, muistutti suuren tornikellon päärattaan ensi liikettä. Hiljalleen alkoi pyöriä yksi ratas, kierähti toinen, kolmas, ja yhä nopeammin ja nopeammin alkoivat pyörät pyöriä, väkipyörät natista, vaihderattaat kieriä, lyömälaitos lyödä, kuviot hyppiä, ja tasaisesti alkoivat viisarit liikkua, osoittaen liikkeen tuloksen.

Samoin kuin kellon koneistossa, samoin myös sotalaitoksen koneistossa kerran alulle pantu liike siirtyy vastustamattomasti lopulliseen tulokseen; yhtä huolettoman liikkumattomat ovat myös molemmissa koneistoissa ne osat, joihin liike vielä ei ole koskenut. Pyörät kitisevät navateissaan, tarttuvat hampain toisiin pyöriin, väkipyörät sähisevät kovasta pyörinästä, mutta viereinen pyörä seisoo rauhallisen liikkumattomana, aivan kuin ei aikoisi satoihin vuosiin liikahtaa; mutta hetki on tullut -- vipu tarttuu, ja nöyrästi totellen alkaa pyörä rätisten pyöriä, yhtyen yhteiseen liikkeeseen, jonka tulos ja päämäärä ovat sille käsittämättömät.

Kuten kellossa lukemattomain erilaisten rattaiden ja väkipyöräin yhteisen liikkeen tuloksena on ainoastaan aikaa osoittavan viisarin tasainen liikunta, niin samoin kaikkien näiden 160,000 venäläisen ja ranskalaisen yhteisten liikkeiden -- näiden ihmisten kaikkien intohimojen, halujen, katumusten, nöyrtymisien, kärsimysten, ylpeyden puuskausten, kauhujen ja riemujen tuloksena -- oli ainoastaan Austerlitzin taistelu, tuo n.k. kolmen keisarin taistelu, toisin sanoen: maailman historiallisen viisarin hidas siirtyminen ihmiskunnan historian numerotaululla.

Ruhtinas Andrei oli sinä päivänä päivystäjänä eikä hetkeksikään poistunut ylipäällikön lähettyviltä.

Kuudetta käydessä iltapäivällä saapui Kutusof keisarien pääkortteeriin ja viivyttyään hetkisen keisari Aleksanterin luona hän meni tapaamaan ylihovimarsalkka kreivi Tolstoita.

Tällä välin pistäytyi ruhtinas Andrei Dolgorukovin luo, saadakseen tarkan selvän asiain kulusta. Hän oli huomannut, että Kutusof oli hermostunut ja johonkin tyytymätön, ja että pääkortteerissa oltiin tyytymättömiä ylipäällikköön ja että häntä kohtelivat kaikki pääkortteerin henkilöt omituisen ynseästi, aivan kuin olisivat tahtoneet osoittaa tietävänsä jotain sellaista, jota eivät muut tietäneet; ja sentähden tahtoikin hän puhella Dolgorukovin kanssa.

-- No, terve, rakkaani, -- sanoi Dolgorukof, joka paraillaan istui teetä juomassa Bilibinin seurassa. -- Huomenna siis juhlitaan. Entäs teidän ukko? onko huonolla tuulella?

-- Eipä juuri huonollakaan, mutta hän, luullakseni, toivoo, että häntä kuultaisi.

-- Onhan häntä kuultu sotaneuvottelussa ja vastakin kuullaan, kun hän vain puhuu järkevästi; mutta mahdotonta on kuhnailla ja odottaa yhä jotain, silloin kun Bonaparte pelkää ratkaisevaa taistelua kuin kuolemaa.

-- Näittekö siis hänet? -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Mitä on miehiään Bonaparte? Minkälaisen vaikutuksen hän teihin teki?

-- Niin, näin hänet ja tulin vakuutetuksi, että hän pelkää ratkaisevaa taistelua kuin kuolemaa, -- toisti Dolgorukof, pitäen nähtävästi sangen tärkeänä tätä ylimalkaista johtopäätöstä, jonka hän oli tehnyt tavatessaan Napoleonin. -- Jollei hän pelkäisi taistelua, niin miksi hän sitten olisi vaatinut neuvotteluja ja keskusteluja, ja miksi hän sitten pakenee, sillä onhan pakeneminen aivan outoa hänen sodankäyntitavalleen? Uskokaa minua: hän pelkää, pelkää ratkaisevaa taistelua. Hänen hetkensä on tullut; sanon sen teille.

-- Mutta kertokaahan, minkälainen hän oikeastaan on? -- kysyi toistamiseen ruhtinas Andrei.

-- Hänellä on harmaa takki, ja hän olisi mielellään tahtonut minun kutsumaan itseään "teidän majesteettinne", mutta kiusallakaan en käyttänyt mitään arvonimeä. Muuta en hänestä saata sanoa, siinä kaikki, -- vastasi Dolgorukof, katsahtaen hymyhuulin Bilibiniin.

-- Vaikka suuresti kunnioitankin vanhaa Kutusovia, -- jatkoi Dolgorukof, -- niin en voi olla huomauttamatta, miten hullusti olisivat asiamme, jos jotain odottaen antaisimme hänen pettää itsemme tai päästäisimme hänet kynsistämme juuri nyt, kun hän auttamattomasti on vallassamme. Ei, ei pidä unohtaa Suvorovia ja hänen sääntöään: älä anna toisen hyökätä, vaan hyökkää itse. Uskokaa, sodassa on usein enemmän hyötyä nuorten tarmosta kuin vanhain kuhnustelijain kokemuksista.

-- Mutta missä sitten hyökkäämme hänen kimppuunsa? Olin tänään etuvartiossa, ja minun mielestäni on vaikea päättää, missä hänen päävoimansa oikeastaan ovat, -- sanoi ruhtinas Andrei.

Hänen teki mieli kertoa Dolgorukoville oma laatimansa suunnitelma.

-- Ah, sehän on aivan yhdentekevä, -- tarttui puheeseen Dolgorukof, levitellen hätäisesti karttaa pöydälle. -- Kaikki mahdollisuudet ovat otetut huomioon: jos hän on Brünnin luona...

Ja ruhtinas Dolgorukof esitti hätäisesti Weihrotherin laatiman sivustahyökkäyssuunnitelman.

Ruhtinas Andrei alkoi väitellä ja esittää omaa suunnitelmaansa, joka saattoi olla yhtä hyvä kuin Weihrotherinkin suunnitelma, mutta sillä oli vain se puute, että Weihrotherin suunnitelma jo oli hyväksytty. Heti kun ruhtinas Andrei alkoi esittää Weihrotherin suunnitelman puutteellisuuksia ja omansa etuja, herkesi ruhtinas Dolgorukof häntä kuuntelemasta eikä enää katsellut karttaan, vaan ruhtinas Andrein kasvoihin.

-- Muuten, tänään on Kutusovin luona sotaneuvottelu: siellä voitte esittää kaiken tämän, -- sanoi Dolgorukof.

-- Ja mistä olette huolissanne, hyvät herrat? -- sanoi Bilibin, joka tähän saakka oli iloisesti hymyillen kuunnellut toisten keskustelua, mutta nyt aikoi nähtävästi laskea hieman leikkiä. -- Voitetaanko huomenna tai hävitään -- joka tapauksessa on venäläisten aseiden kunnia taattu. Paitsi Kutusovia, ei ole ainoatakaan venäläistä osastonpäällikköä. Päälliköt ovat: _Herr General Wimpfen, le comte de Langeran, le prince de Lichtenstein, le prince de Hohenloe et enfin Prsch, prsch ... et ainsi de suite, comme tous les noms polonais_.[98]

-- Olkaahan ivailematta, -- sanoi Dolgorukof. -- Se ei ole totta, onhan jo kaksi venäläistä: Miloradovitsh ja Dohturof, ja olisi kolmaskin, kreivi Araktshejef, mutta hänellä on hermot heikot.

-- Mutta luulenpa, että Mihail Ilarionovitsh jo on lähdössä, -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Toivotan onnea ja menestystä, hyvät herrat, -- hän lisäsi, puristi Dolgorukovin ja Bilibinin käsiä ja poistui huoneesta.

Kotimatkalla ei ruhtinas Andrei voinut pidättyä kysymästä vieressään istuvan Kutusovin mielipidettä huomisesta taistelusta.

Kutusof katsahti ankarasti adjutanttiaan silmiin, oli hetken ääneti ja vastasi:

-- Arvelen, että häviämme, ja samoin sanoin kreivi Toistoille ja pyysin häntä ilmoittamaan tämän keisarille. Arvaappas, mitä hän minulle vastasi? _Eh, mon cher général, je me mêle du riz et des cotelettes, mélex vous des affaires de la guerre_.[99] Niin... Näin minulle vastattiin!

XII.

Kymmenettä käydessä illalla saapui Weihrother suunnitelmineen Kutusovin asuntoon, missä oli määrätty pidettäväksi sotaneuvottelu. Kaikki osaston päälliköt olivat kutsutut saapumaan tähän neuvotteluun, ja määrätyksi ajaksi olivatkin muut saapuneet paitsi ruhtinas Bagration, joka oli kieltäytynyt saapumasta.

Weihrother, joka oli suunnitellun taistelun sieluna, intoili ja hätäili ja oli uneliaan, tyytymättömän Kutusovin täydellinen vastakohta. Vastenmielisesti näkyi ylipäällikkö näyttelevän sotaneuvottelun esimiehen ja johtajan osaa. Weihrother taas näkyi tuntevan, että hänen harteillaan oli edesvastuu tästä mahtavasta liikkeestä, jota ei enää voinut pidättää. Hän oli kuin hevonen, jota raskas kuorma pakotti juoksemaan alamäessä. Hän ei enää tietänyt, vetikö hän itse, vai häntäkö tuupattiin; mutta hän kiiti mahdollisimman vinhaa vauhtia, joutumatta enää arvostelemaan, mihin veisi tämä liike. Hän oli jo kaksi kertaa tänä iltana käynyt vihollisen ketjua tarkastamassa, kahdesti oli hän käynyt keisarien -- Itävallan ja Venäjän -- luona tekemässä selvää toimistaan ja antamassa selityksiä ja sitä paitsi oli hän kansliassaan sanellut taistelujärjestelyä. Väsyneenä ja vaivautuneena saapui hän nyt Kutusovin luo.

Hän oli nähtävästi niin touhuissaan, ettei huomannut edes olla kohtelias ylipäällikölle: hän keskeytti usein ylipäällikön, puhui nopeasti, epäselvästi, katsomatta puhekumppaninsa silmiin eikä vastannut tehtyihin kysymyksiin. Hänen pukunsa oli porossa, ja itse oli hän surkean, uupuneen, hämmentyneen, mutta samalla itsetietoisen ja ylpeän näköinen.

Kutusof asui pienessä aatelislinnassa lähellä Ostralitziä. Suureen vierashuoneeseen, joka nyt oli ylipäällikön työhuoneena, olivat kokoontuneet: itse ylipäällikkö, Weihrother ja sotaneuvoston jäsenet. Juotiin teetä. Odotettiin vielä Bagrationia, jotta olisi voitu ryhtyä neuvotteluihin. Viimein saapuikin Bagrationin lähetti ilmoittaen, ettei ruhtinas voi saapua. Ruhtinas Andrei meni viemään tätä tietoa ylipäällikölle ja, käyttäen hyväkseen Kutusovin lupaa, että saisi olla mukana sotaneuvottelussa, hän jäi huoneeseen.

-- Koska Bagration ei saavu, niin voimme alkaa, -- sanoi Weihrother, nousten hätäisesti paikaltaan ja käyden pöydän luo, jolle oli levitetty mahdottoman suuri Brünnin ympäristöjen kartta.

Kutusof istui voltairelaisessa nojatuolissa täytelään pöhäkät kädet sopusuhtaisesti kyynärtaipeissa. Hänen takkinsa rekotti avollaan, ja vapaaksi päässyt, lihava kaula oli luisunut kaulukselle. Hän melkein nukkui. Kuullessaan Weihrotherin äänen hän vaivoin avasi ainoan näkevän silmänsä.

-- Niin, niin, tehkää hyvin, -- hän sanoi ja, nyökättyään päällään, hän päästi sen jälleen retkaan ja sulki silmänsä.

Jos neuvoston jäsenet alussa olisivatkin arvelleet Kutusovin vain teeskentelevän nukkumista, niin pian heidät tästä arvelusta vapauttivat ne äänet, joita kuului ylipäällikön nenästä. Nämä äänet todistivat, että ylipäälliköllä oli paljon tärkeämpi tehtävä kuin luettavan taistelujärjestelyn halveksuminen: tämä tärkeä tehtävä oli välttämättömän inhimillisen tarpeen -- unen tyydyttäminen. Ylipäällikkö nukkui todellakin.

Weihrother oli hädissään, aivan kuin ihminen, jolla ei ole hetkeäkään menetettävänä, vilkasi Kutusoviin ja tultuaan varmuuteen, että tämä nukkui, hän otti esille paperin ja alkoi kovalla yksitoikkoisella äänellä lukea laatimaansa taistelujärjestelyä, jossa oli seuraava otsakirjoitus:

"Taistelujärjestely vihollisen aseman hyökkäämistä varten Kobelnitzin ja Sokolnitzin takana, marraskuun 20 p:nä 1805."

Taistelujärjestely oli sangen monimutkainen ja vaikeatajuinen. Alkuperäisessä taistelujärjestelyssä sanottiin:

_Da der Feind mit seinem linken Fluegel an die mit Wald bedeckten Berge lehnt und sich mit seinem rechten Fluegel laengs Kobelnitz und Sokolnitz hinter die dort befindlichen Teiche zieht, wir im Gegentheil mit unserem linken Fluegel seinen rechten sehr debordiren, so ist es vortheilhaft letzteren Fluegel des Feindes zu attakiren, besonders wenn wir die Doerfer Sokolnitz und Kobelnitz im Bezitze haben, wodurch wir dem Feind zugleich in die Flanke fallen und ihn auf der Flaeche zwischen Schlapanitz und dem Theurassa-Walde verfolgen koennen, indem wir dem Deflleen von Schlapanitz und Bellowitz ausweichen, welche die feindliche Front decken. Zu diesem Endzwecke ist es noethig... Die erste Kolonne marschiert ... die Zweite Kolonne marschiert ... die dritte Kolonne marschiert_[100] j.n.e. Kenraalit näyttivät vastenmielisesti kuuntelevan vaikeatajuista taistelujärjestelyä. Kookas, vaaleaverinen kenraali Buxhövden seisoi nojallaan seinää vasten ja katsoa tuijotti palavaa kynttilää. Selvästi huomasi, ettei hän lainkaan kuunnellut lukemista, vieläpä huomasi hänen ilmeestään, ettei hän edes tahtonut uskotellakaan kuuntelevansa. Vastapäätä Weihrotheria istui punakka, pystyviiksinen Miloradovitsh sotaisessa asennossa, nojaten käyristetyin käsivarsin polviinsa. Loistavat silmät selällään katseli hän Weihrotheria kasvoihin ja oli vaiti kuin muuri; ainoastaan silloin kun itävaltalainen hetkeksi vaikeni, irroitti hänkin katseensa hänestä. Tällöin vilkaisi hän aina merkitsevästi toisiin kenraaleihin. Mutta tästä merkitsevästä katseesta ei voinut päättää, oliko hän tyytyväinen vaiko tyytymätön taistelujärjestelyyn, hyväksyikö hän itävaltalaisen suunnitelman vai oliko aivan toista mieltä. Lähinnä Weihrotheria istui kreivi Langeron. Hänen eteläranskalaiset kasvonsa olivat koko lukemisen ajan hienossa hymyssä, ja hän katseli ohuvia sormiaan, joilla pyöritteli muotokuvalla varustettua, kultaista nuuskarasiaa. Keskellä erästä pitkän pitkää lausetta herkesi hän pyörittämästä nuuskarasiaa, kohotti päätään ja, ohuet huulet epämiellyttävän kohteliaassa nypyssä, hän keskeytti Weihrotheria, aikoen jotain sanoa; mutta itävaltalainen kenraali ei herennyt lukemasta, rypisti vain kulmiaan ja häiläytti vihaisesti kyynärvarsiaan, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "sittemmin, sittemmin tehkää minulle huomautuksianne, nyt katsokaa karttaan ja kuunnelkaa." Langeron kohotti kummastuneen näköisenä silmänsä, vilkasi Miloradovitshiin, aivan kuin selitystä etsien, mutta kun hänen katseensa oli kohdannut Miloradovitshin merkitsevän, mutta silti mitään ilmaisemattoman katseen, painoi hän taas surumielisenä katseensa maahan ja alkoi kieputella nuuskarasiaa.

-- _Un leçon de geographie_,[101] -- lausui hän aivan kuin itsekseen, mutta silti niin äänekkäästi, että kaikki kuulivat hänen sanansa.

Prschebishevsky oli kunnioittavan, mutta samalla arvokkaan kohteliaan näköisenä taivistanut kädellä korvansa Weihrotheria kohti ja näytti olevan pelkkänä korvana. Lyhyläntä Dohturof istui vastapäätä Weihrotheria yritteliään ja vaatimattoman näköisenä ja koetti tunnontarkkana seurata taistelujärjestöä; kumarissaan hän tarkasteli levitetyltä kartalta hänelle outoa seutua. Hän pyysi Weihrotheria jonkun kerran toistamaan huonosti kuulemiaan sanoja ja vaikeasti lausuttavia kyläin nimiä. Weihrother täytti hänen pyyntönsä, ja hän kirjoitteli yhtä ja toista muistikirjaansa.

Kun lukeminen, jota oli kestänyt runsaan tunnin, lopultakin päättyi, herkesi Langeron taas kieputtamasta nuuskarasiaansa ja, katsomatta Weihrotheriin, tai erityisemmin kehenkään muuhunkaan, hän alkoi puhua siitä, miten vaikea oli seurata tällaista taistelujärjestelyä, missä vihollisen asema oletetaan tunnetuksi, vaikkakin tämä asema saattaa olla aivan tuntematon, koska kerran vihollinen on liikkeellä. Langeronin huomautukset olivat perusteellisia, mutta selvästi huomasi, että hän niillä pääasiallisesti tahtoi huomauttaa itseensä luottavalle Weihrotherille, joka heille oli lukenut laatimansa taistelujärjestelyn aivan kuin koulupojille, ettei tämä sentään ollut tekemisissä pelkkäin pöllöjen kanssa, vaan miesten kanssa, jotka voisivat hänellekin antaa opastusta sota-asioissa. Kun Weihrotherin yksitoikkoinen ääni oli vaijennut, avasi Kutusof silmänsä, kuten mylläri, joka herää unilauluja laulavain myllyrattaiden seisahtuessa, ja kuunteli Langeronin puhetta. Hänen ilmeensä näytti sanovan: "yhäkö te vain keskustelette noista tyhmyyksistä!" Sitten sulki hän taas kiireesti silmänsä ja retkautti päänsä entistään syvempään.

Haluten mahdollisimman myrkyllisesti loukata Weihrotherin kirjailija- ja sotilas-itserakkautta, Langeron todisteli, että Bonaparte helposti itse saattaa ryhtyä hyökkäämään ja siten tehdä tämän taistelujärjestelyn tuiki tarpeettomaksi. Weihrother vastasi kaikkiin huomautuksiin lujalla, pilkallisella hymyilyllä ja oli nähtävästi jo ennakolta päättänyt täten vastata kaikkiin huomautuksiin ja vastaväitteisiin, olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa.

-- Jos hän voisi hyökätä, niin olisi hän jo hyökännyt tänäpänä, -- hän sanoi.

-- Te siis arvelette, ettei hänellä ole tarpeeksi voimia, -- sanoi Langeron.

-- Korkeintaan on hänellä 40,000 miestä, -- vastasi Weihrother, hymyillen kuin lääkäri, jolle puoskariakka tarjoutuu opettamaan lääkitsemistaitoa.