Part 30

-- Hyvät herrat, (Rostovista tuntui kuin tulisivat sanat taivaasta) kiitän sydämestäni kaikkia.

Miten onnellinen olisikaan Rostof ollut, jos olisi saanut kuolla keisarinsa puolesta.

-- Te olette ansainneet Pyhän Yrjön lipun ja kunnialla on se teidän riveissänne liehuva.

Kunpa vain saisi kuolla, kuolla hänen puolestaan.

Keisari lausui vielä jotakin, jota Rostof ei selvästi eroittanut, ja sitten huusivat sotilaat täyttä kurkkua: "Eläköön!"

Rostovkin, satulaansa kyyristyneenä, huusi voimainsa takaa, ja hän halusi huutaa oikein kurkkunsa pilalle, jotta vain täydellisesti ilmenisi hänen rajaton hurmautumisensa keisariin.

Silmänräpäyksen katseli keisari epäröivän näköisenä husaareja.

"Miten saattaa keisari epäröidä?" ajatteli Rostof, mutta sitten tuntui hänestä tämä epäröiminenkin suurenmoiselta ja hurmaavalta, kuten tuntui kaikki, mitä keisari teki tai puhui.

Epäröimistä kesti vain silmänräpäyksen. Samassa koskettivat keisarin sen ajan kuosiset kapeat, suippokärkiset saappaat tummanruskean, englantilaisrotuisen tamman kupeita, valkeahansikkainen käsi kokosi ohjakset, ja keisari lähti liikkeelle lainehtivan meren kaltaisen, säännöttömän adjutanttiparven seuraamana. Hän loittoni yhä edemmäs ja edemmäs, pysähtyen vain hetkeksi eri rykmenttien kohdalle, ja viimein eroitti Rostof ainoastaan hänen sulkatöyhtönsä ympäröivän seurueen joukosta.

Seurueessa oli Rostof huomannut myöskin Bolkonskin, joka laiskan väsähtäneenä oli istunut ratsullaan. Hän muisti eilisen riitansa, ja hänen mielessään syntyi kysymys: pitäisikö hänen vaatia tuo adjutantti kaksintaisteluun, vai pitäisikö jättää asia silleen. "Tietenkin on jätettävä silleen", hän päätteli... "Ja kannattaako ajatella ja puhua tällä hetkellä tällaisia? Mitä merkitsevätkään tällaisina riemun, rakkauden ja itsensä unohtamisen hetkinä kaikki meidän riitamme ja suuttumuksemme? Rakastan kaikkia, annan anteeksi kaikille tällä hetkellä", -- ajatteli Rostof.

Kun keisari oli tarkastanut melkein kaikki rykmentit, alkoivat joukot kulkea juhlamarssissa hänen ohitseen. Rostof ratsasti äskettäin Denisovilta ostamallaan Beduinilla eskadroonansa jälessä aivan yksinään ja näkösällä.

Vähän ennen kun husaarit saapuivat keisarin kohdalle, painoi Rostof, taitavan ratsastajan tapaan, kahdesti kannuksensa Beduinin kupeisiin ja sai ratsunsa hurjan vimmaiseen ravikäyntiin, josta Beduini oli kuulu husaarien keskuudessa. Painaen vaahtoisan turpansa rintaansa vastaan, kohottaen häntänsä kaarelle, se aivan kuin lensi ilmassa, nostellen korkealle jalkojaan. Näytti siltä kuin olisi sekin tuntenut keisarin katseen, ja siksi se niin ylevän komeana kulkikin keisarin ohi.

Rostof oli vetäissyt jalkansa takasojoon, pullistanut rintansa koholleen ja istui niin tanakasti, että tunsi olevansa kiinni kasvettunut ratsuunsa. Tiukka, mutta samalla autuaallinen ilme kasvoilla ajoi Rostof _paholaisena_, kuten Denisof sanoi, keisarin ohi.

-- Kelpo poikia Pavlogradilaiset! -- lausui keisari.

"Jumalani! miten olisinkaan onnellinen, jos hän suoraapäätä käskisi syöksymään tuleen", ajatteli Rostof.

Kun tarkastus oli päättynyt, kokoontuivat upseerit ryhmiin ja alkoivat jutella palkinnoista, itävaltalaisista ja heidän puvuistaan, heidän rintamastaan, Bonapartesta ja siitä, miten tälle nyt käy huonosti, kun vielä Essenin osastokin liittyy venäläisiin ja Preussi siirtyy Venäjän puolelle.

Mutta eniten puhuttiin sentään kaikissa ryhmissä keisari Aleksanterista, hänen sanojaan toisteltiin, liikkeitään matkittiin ja kaikkeen oltiin ylen ihastuneita.

Kaikilla oli vain yksi halu: päästä niin pian kuin mahdollista keisarin johdolla vihollisen kimppuun. Keisarin johdolla täytyi voittaa, ja vieläpä ken tahansa, ajattelivat Rostof ja suurin osa upseereista.

Kaikki olivat tarkastuksen jälkeen varmoja voitosta, varmempia kuin olisivat voineet olla kahden voitokkaan taistelun jälkeen.

IX.

Tarkastuksen jälkeisenä päivänä puki Boris ylleen paraan virkapukunsa ja lähti, Bergin onnea toivottaessa, Olmütziin tapaamaan ruhtinas Bolkonskia, jonka avulla ja suosiolla hän aikoi hankkia itselleen edullisen aseman armeijassa. Erittäin houkuttelevalta tuntui hänestä adjutantin toimi jonkun ylhäisen henkilön seurueessa. "Hyvä on Rostovin, jolle isä lähettelee kymmeniä tuhansia, vatkutella, ettei ketään kumartele eikä halua ruveta kenenkään rengiksi; mutta minun, jolla ei muuta ole kuin järkeni ja kykyni, täytyy itse luoda onneni; ei auta minun päästää käsistäni tilaisuutta, vaan on taottava silloin, kun rauta on kuumana."

Sinä päivänä hän ei kuitenkaan ruhtinas Andreita tavannut. Mutta oleskelu Olmützissä, missä siihen aikaan oli pääkortteeri, diplomaattikunta ja asui kaksi keisaria seurueineen, hovilaisineen ja suosikkeineen, saattoi Boriksen pään yhä enemmän pyörälle, ja hän halusi entistään kiihkeämmin liittyä tähän ylhäiseen maailmaan.

Hän ei ketään kaupungissa tuntenut, ja vaikka hänellä olikin yllä komea kaartinupseerin puku, näyttivät kaikki nuo ylhäiset henkilöt, hovilaiset ja upseerit, jotka komeissa ajoneuvoissaan, töyhtöineen, ritarimerkkeineen ja -nauhoineen hääräilivät kaduilla, olevan niin saavuttamattoman kaukana hänestä, etteivät he mitenkään saattaneet huomata hänen, vähäpätöisen kaartinupseerin, läsnäoloa. Kun hän ylipäällikön asunnossa kävi kysymässä Bolkonskia, oli hän adjutanttien, vieläpä palvelijainkin katseista huomaavinaan, miten he tahtoivat hänelle vakuuttaa, että tuollaisia upseeri pahasia käy siellä joukottain, ja että niihin jo on kokonaan kyllästytty. Huolimatta tästä, tai kenties juuri tämän johdosta, lähti Boris taas seuraavana päivänä puolisten jälkeen Olmütziin ja meni suoraapäätä ylipäällikön asuntoon tapaamaan Bolkonskia. Ruhtinas Andrei oli kotosalla, ja Boris johdettiin suureen saliin, jossa ennen varmaankin oli tanssittu, mutta jossa nyt oli viisi vuodetta ja kaikenlaisia huonekaluja: pöytiä, tuolia ja klaveeri. Lähinnä ovea, pöydän ääressä istui persialaiseen viittaan pukeutunut adjutantti ja kirjoitti. Eräs toinen adjutantti, punakka, täyteläs Nesvitski, loikoili käsi pään alla vuoteella ja naureskeli erään vuoteen reunalla istuvan upseerin kanssa. Kolmas soitti klaveerilla wieniläistä valssia, neljäs oli pitkänään klaveerilla ja laulaa loilotti samaista valssia. Bolkonskia ei ollut huoneessa. Kukaan huoneessa olijoista ei ollut tietääkseenkään, vaikka huomasivatkin tulijan. Boris kääntyi kirjoittavaan adjutanttiin; tämä kääntyi suuttuneen näköisenä ja ilmoitti, että Bolkonski on päivystäjänä, ja neuvoi häntä menemään vasemmanpuolisesta ovesta vastaanottohuoneeseen, jos haluaa tavata Bolkonskin. Boris kiitti ja meni vastaanottohuoneeseen. Täällä oli kymmenkunta upseeria ja kenraalia.

Boriksen tullessa huoneeseen, puheli ruhtinas Andrei erään iäkkään venäläisen kenraalin kanssa. Kenraali seisoi asennossa, miltei varpaillaan, punakalla naamalla sotilaallisen nöyrä ilme, ja selitti jotain ruhtinas Andreille, joka silmät sirillään, huulilla väsyneen kohtelias hymy (aivan kuin olisi tahtonut sanoa: jollei tämä kuuluisi tehtäviini, niin en hetkeäkään haastelisi kanssanne) kuunteli kenraalin selityksiä.

-- Sangen hyvä, odottakaa hieman, olkaa hyvä, -- sanoi ruhtinas Andrei, puhuen omituisella ranskalaisella korostuksella, jota puhetapaa hän käytti aina kun tahtoi puhua halveksuvasti, ja huomattuaan Boriksen hän jätti kenraalin (joka rukoilevin katsein seurasi häntä, haluten vielä sanoa jotain) ja, nyökäyttäen iloisesti päällään, kääntyi nuoreen suojattiinsa.

Tällä hetkellä kävi Borikselle selväksi se, mitä hän jo ennenkin oli aavistanut, että nimittäin armeijassa, paitsi ohjesäännöissä määrättyä käskynalaisuutta ja kuria, vallitsi toinenkin, oleellisempi käskynalaisuus, joka esim. saattoi tämän punanaamaisen, varpaillaan olevan kenraalin kunnioittavasti odottamaan sillä aikaa kun kapteeni Bolkonski suvaitsi puhella vänrikki Drubetskoin kanssa. Tästedes päätti Boriskin aina seurata tätä jälkimäistä käskynalaisuussääntöä, josta ei ole mitään mainittu ohjesäännöissä. Nyt tunsi hän selvästi, miten jo sekin seikka että häntä oli suositeltu ruhtinas Bolkonskille, asetti hänet arvossa kenraalin edelle, joka muissa tilaisuuksissa, esim. rintamassa, olisi saattanut perin kukistaa hänet, kaartin vänrikin. Ruhtinas Andrei astui Boriksen luo ja tarttui hänen käteensä.

-- Sangen ikävä, ettette eilen minua tavannut. Kuljeskelin koko päivän saksalaisten kanssa. Olin Weihrotherin kanssa tarkistamassa taistelujärjestelyä. Kun saksalainen kerran rupeaa tarkaksi, niin auta armias!

Boris hymähti hyväksyvästi, aivan kuin olisi ruhtinas Andrei puhunut jostain heille molemmille tutusta asiasta, vaikka hän todellisuudessa ensi kerran kuuli Weihrotherin nimen ja sanan "taistelujärjestely".

-- Miten ovat asiat, rakkaani, yhäkö aijotte adjutantiksi? Olen teitä ajatellut näinä viime aikoina.

-- Kyllähän olen ajatellut anoa ylipäälliköltä, -- vastasi Boris, punastuen, ties minkä tähden; -- ruhtinas Kuragin on hänelle minusta kirjoittanut; enhän muuten anoisi, -- lisäsi hän, aivan kuin puollustautuen, -- mutta kun pelkään, ettei kaarttia päästetä taisteluun.

-- Hyvä! hyvä! keskustelemme sitten asiasta lähemmin, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- kun vaan olen toimittanut tämän herran asian niin kuulun kokonaan teille.

Kun ruhtinas Andrei oli poistunut ylipäällikön suojiin, katsahti punanaamainen kenraali niin uhkaavasti Borikseen, että tämä tunsi hämmentyvänsä. Nähtävästi ei kenraali ollut samaa mieltä Boriksen kanssa tuon omituisen käskynalaisuuden eduista, jonka mukaan hänen oli täytynyt katkaista keskustelunsa adjutantin kanssa tuollaisen hävyttömän vänrikin takia. Boris kääntyi kenraalista ja odotti kärsimättömänä ruhtinas Andrein paluuta.

-- Niin, rakkaani, olen teitä ajatellut, -- puhui ruhtinas Andrei, kun hän Boriksen kanssa oli saapunut adjutanttien huoneeseen. -- Ylipäällikön luo teidän ei kannata mennä, hän latelee teille joukon kohteliaisuuksia, käskee kenties päivälliselle ("eipä se olisi vielä hullumpaa tämän uuden käskynalaisuuden kannalta", ajatteli Boris), mutta siihen se jääkin; meistä adjutanteista ja käskyläisistä saattaa pian muodostaa kokonaisen pataljoonan. Kuulkaahan, mitä meidän on tehtävä: minulla on hyvä ystävä, kenraaliadjutantti ja verraton ihminen, ruhtinas Dolgorukof; ja vaikkette kenties vielä ole asioista oikein selvillä, niin totta puhuakseni ovat asiat nykyään sillä kannalla, ettei Kutusovilla esikuntineen eikä meillä muillakaan ole mitään sanottavaa; kaikki on keskittynyt nykyään keisariin; menkäämme siis Dolgorukovin puheille, minullakin on hänelle asioita, minä jo olen puhunut hänelle teistä; sittenpä saamme nähdä, eikö hän voi sijoittaa teitä seurueeseensa, tai jonnekin sinne lähemmäs aurinkoa.

Ruhtinas Andrei oli aina erityisesti innostunut kun sai johdatella ja auttaa nuorukaisia, näiden pyrkiessä eteenpäin onnen tiellä. Itse oli hän taas liian ylpeä turvautuakseen muiden apuun, mutta, tekeytymällä muiden auttajaksi, saattoi hän pysytteleidä lähellä sitä piiriä, josta onni ja menestys säteili ja joka häntäkin veti puoleensa. Sangen mielellään ryhtyi hän Borista hoivaamaan ja lähti hänen kanssaan ruhtinas Dolgorukovin luo.

Oli jo myöhäinen ilta, kun ruhtinas Andrei ja Boris saapuivat Olmützin hoviin, missä keisarit seurueineen majailivat.

Samana päivänä oli ollut sotaneuvottelu, missä olivat olleet saapuvilla kaikki hovisotaneuvoston jäsenet ja molemmat keisarit. Vastoin vanhusten, Kutusovin ja ruhtinas Schwarzenbergin, mielipidettä päätettiin viipymättä lähteä liikkeelle ja ryhtyä ratkaisevaan otteluun Bonaparten kanssa. Neuvottelu oli juuri päättynyt, kun ruhtinas Andrei ja Boris saapuivat hoviin. Kaikki pääkortteeriin kuuluvat henkilöt olivat vielä huumautuneina neuvottelun päätöksestä, joka oli niin lupaava nuorten puolueelle. Kuhnustelijain äänet, jotka olivat neuvoneet yhä vaan jotain odottamaan, oli yksimielisesti tukahutettu, ja hyökkäyksen edut olivat niin kumoamattomilla todistuksilla esitetyt, että se, mistä neuvottelussa keskusteltiin, nimittäin tuleva taistelu, tai oikeastaan voitto, näyttikin jo menneisyyteen kuuluvalta. Kaikki etuudet olivat liittoutuneiden puolella: suunnattomat joukot, epäilemättä Napoleonin joukkoja paljon suuremmat, olivat keskittyneet samoille paikoille; keisarien läsnäolo innosti joukkoja, jotka paloivat taistelun halusta; joukkoja johtava itävaltalainen kenraali, Weihrother tunsi seudun pienimpiä yksityiskohtia myöten, sillä sattuman oikusta olivat itävaltalaiset edellisenä vuonna olleet kenttäharjoituksissa aivan samoilla seuduilla, missä nyt aijottiin pakottaa ranskalaiset ratkaisevaan taisteluun; seudusta oli olemassa sangen tarkat kartat, ja Bonaparte, jonka joukot olivat tuntuvasti huvenneet, ei nähtävästi ollut ryhtynyt erityisiin toimenpiteisiin.

Dolgorukof, joka oli kiivaimpia hyökkäyksen puoltajia, oli juuri palannut sotaneuvottelusta väsyneenä, kiihtyneenä, mutta ylpeänä ja innostuneena toivehikkaasta päätöksestä. Ruhtinas Andrei esitteli hänelle holhokkinsa, mutta Dolgorukof, jonka oli vaikea pidättyä puhumasta niistä asioista, jotka tällä hetkellä täyttivät kokonaan hänen sydämensä, ei sanonut sanaakaan Borikselle, tarttuihan vain kohteliaasti hänen käteensä, puristi sitä lujasti ja kääntyi sitten ruhtinas Andreihin, puhuen ranskaksi:

-- Niin, rakkaani, minkälaisen voiton olemme saaneet! Suokoon vain Jumala, että sen seuraukset tulevat yhtä kunniakkaiksi. Mutta olenpa, rakkaani, suotta moittinut itävaltalaisia, ja etenkin Weihrotheria, -- puhui hän katkonaisesti ja innostuneesti. -- Sitä tarkkuutta, sitä säntillisyyttä, miten tarkasti hän tuntee seudun, miten hän laskee kaikki mahdollisuudet, kaikki olosuhteet, kaikki pienimmätkin yksityisseikat! Ei, rakkaani, ei saata ajatellakaan edullisempia olosuhteita. Itävaltalainen täsmällisyys ja venäläinen urhoollisuus -- mitäpäs muuta tarvitaankaan?

-- Onko siis lopullisesti päätetty ryhtyä hyökkäämään? -- kysyi Bolkonski.

-- Kuulkaahan, rakkaani, arvelen, että Buonaparte nyt lopultakin on laulanut latinansa. Olettehan kuullut, että keisari tänäpänä on saanut häneltä kirjeen. (Dolgorukof hymyili merkitsevästi.)

-- Sepä sen! mitä hän kirjoittaa? -- kysyi Bolkonski.

-- Mitäpä hän kirjoittaisi? Tradiridiraa y.m.s., voittaakseen vain aikaa. Sanon teille, hän on meidän käsissämme; aivan varmasti! Mutta hauskinta jutussa oli osoitteen keksiminen vastauskirjeeseen, -- sanoi Dolgorukof, nauraen hyvänsuovasti, -- ei mitenkään keksitty sopivaa osotetta. Päivän selvää on, ettei voitu osoittaa kirjettä keisarille; jollei siis tahdottu osoittaa konsulille, niin oli ainoa mahdollisuus osoittaa kirje kenraali Buonapartelle.

-- Mutta eihän sentään olisi tarvinnut osoittaa kenraali Buonapartellekaan, vaikkei tunnustaisikaaii häntä keisariksi, -- huomautti Bolkonski.

-- Niinpä niinkin, -- keskeytti Dolgorukof, nauraen. -- Tunnettehan Bilibinin, hän on sangen viisas mies, hän ehdotti että kirje osoitettaisiin: "ihmiskunnan viholliselle ja kansan villitsijälle."

Dolgorukof nauraa hohotti iloisesti.

-- Ei enempää eikä vähempää? -- huomautti Bolkonski.

-- Mutta sittenkin keksi Bilibin sopivan arvonimen osotteeseen. Hän on teräväjärkinen ja viisas mies.

-- Minkälaisen?

-- Ranskan hallituksen päämiehelle, _au chef du gouvernement français_, vastasi Dolgorukof vakavan tyytyväisenä. -- Eikö ole todellakin sopiva arvonimi?

-- Sangen sopiva, mutta kyllä se häntä harmittaa, -- huomautti Bolkonski.

-- Varmaankin se harmittaa! Veljeni hänet tuntee: hän on usein ollut päivällisillä hänen luonaan, nykyisen keisarin nimittäin, Pariisissa, ja hän kertoi minulle, ettei milloinkaan ole tavannut hienompaa ja viekkaampaa valtiomiestä. Arvaahan sen: ranskalainen oveluus yhtyneenä italialaiseen kavaluuteen. Oletteko kuulleet juttua hänestä ja kreivi Markovista? Kreivi Markof oli ainoa ihminen, joka osasi käyttäytyä hänen kanssaan. Tunnetteko jutun nenäliinasta? Se on verraton juttu!

Ja puhelias Dolgorukof kertoi, kääntyen milloin Borikseen, milloin ruhtinas Andreihin, miten Bonaparte kerran oli pudottanut Venäjän lähettilään Markovin eteen nenäliinansa, pysähtynyt ja alkanut katsella häntä silmiin, varmaankin koetellakseen saisiko Markovin itseään palvelemaan, ja miten Markof heti oli pudottanut oman nenäliinansa aivan Bonaparten nenäliinan viereen, kumartunut sitten omaansa ottamaan, mutta jättänyt Bonaparten nenäliinan lattialle.

-- Verratonta, -- sanoi Bolkonski, -- mutta olen tullut, ruhtinas, anomaan tämän nuoren miehen puolesta. Nähkääs...

Mutta ruhtinas Andrei ei kerinnyt lopettamaan sanottavaansa, kun huoneeseen tuli adjutantti ja käski Dolgorukovin saapua keisarin luo.

-- Ah, miten harmillista! -- lausui Dolgorukof, nousten kiireesti seisaalleen ja puristaen ruhtinas Andrein ja Boriksen käsiä, -- Tehän tiedätte, että mielelläni teen kaikkeni teidän ja tämän rakastettavan nuoren miehen hyväksi. -- Hän puristi vielä kerran Boriksen kättä kevytmielisen innostuneesti ja sydämellisen hyvänsuovasti. -- Mutta näettehän ... joskus toisten!

Boris oli haltioissaan siitä korkeimman vallan läheisyydestä, jossa hän tällä hetkellä tunsi olevansa. Hän tunsi kosketuksia niistä valtavista voimista, jotka määräilivät joukkojen mahtavat liikkeet, joukkojen, joiden pieneksi, nöyräksi ja vähäpätöiseksi osaksi hän oli tuntenut itsensä rykmentissään. He tulivat käytävään Dolgorukovin jälissä ja kohtasivat lyhytkasvuisen sivilipukuisen miehen, joka astui käytävään samasta ovesta, mistä Dolgorukof meni keisarin suojiin. Miehellä oli viisaat kasvonpiirteet; alaleuka oli ulkoneva, joka teki ilmeen teräväksi, mutta samalla erityisen eläväksi ja näppäräksi. Hän nyökäytti tuttavallisesti päätään Dolgorukoville ja suuntasi kylmän tuijottavan katseensa ruhtinas Andreihin. Hän astui suoraan ruhtinas Andreita kohti, odottaen nähtävästi, että tämä kumartaisi hänelle tai antaisi tietä. Mutta ruhtinas Andrei ei tehnyt kumpaakaan; hänen kasvoillaan kuvastui ilkeys, ja nuori mies käänsi kasvonsa sivulle ja meni ohi pitkin käytävän sivua.

-- Ken on hän? -- kysyi Boris.

-- Hän on sangen huomattava, mutta samalla sangen epämiellyttävä henkilö. Hän on ulkoasiain ministeri ruhtinas Adam Czartorisky. Nämä ihmiset ne. -- puhui Bolkonski, huoahtaen, kun hän Boriksen kanssa poistui hovista, -- nämä ihmiset ne päättelevät kansojen kohtaloista.

Seuraavana päivänä lähtivät joukot liikkeelle, eikä Boris enää ehtinyt ennen Austerlitzin taistelua tapaamaan ruhtinas Andreita eikä Dolgorukovia ja jäi näin ollen vielä joksikin ajaksi Ismailovin rykmenttiin.

X.

Aamun koitteessa 10:na päivänä lähti liikkeelle ruhtinas Bagrationin osastoon kuuluva Denisovin eskadroona, jossa Rostof yhä palveli. Kuljettuaan virstan verran toisten joukkojen jälessä, sai eskadroona pysähtymiskäskyn. Eskadroona asettui valtatien vierustalle. Rostof näki, miten heidän ohitseen kulkivat kasakat, husaarien 1:nen ja 2:nen eskadroona, jalkaväkipataljoonia, tykistöä ja kenraalit Bagration ja Dolgorukof adjutantteineen. Pelko, jota Nikolai Rostof tunsi, kuten ennenkin, taistelun edellä, sisäinen taistelu, jonka avulla hän voitti tämän pelon, kaikki haaveilut erinomaisesta urhoollisuudestaan alkavassa taistelussa -- kaikki olikin ollut turhaa vaivaa. Hänen eskadroonansa oli määrätty varaväkeen, ja siksipä viettikin hän tämän päivän ikävässä ja murheessa. Yhdeksättä käydessä aamulla kuuli hän ampumista ja eläköön huutoja, näki kuljetettavan haavoittuneita (niitä oli vähän) ja lopuksi näki hän kasakkasotnjan kuljettavan keskellään vangiksi ottamaansa ranskalaista ratsuväkiosastoa. Nähtävästi oli taistelu jo päättynyt, ja kaikesta päättäen oli se ollut vähäpätöinen, mutta kunniakas liittoutuneille. Taistelusta palaavat sotamiehet ja upseerit kertoelivat loistavasta voitosta, Wischaun kaupungin miehittämisestä ja ranskalaisen ratsuväkiosaston vangiksi ottamisesta. Ankaran yöhallan jälkeinen syyspäivä oli kirkas, ja aurinko helotti iloisen raikkaana. Päivän ihanuus kohotti osaltaan voiton sanoman aiheuttamaa riemua, jonka Rostof huomasi säteilevän sekä taistelusta palaavien että taistelukentälle kulkevain sotilaiden, upseerien, adjutanttien ja kenraalien katseista. Yhä ankarammin ahdisti Rostovin sydäntä, kun hän muisti, että suotta aikojaan oli kärsinyt taistelun edelliset kauhun tuskat, ja että hän toimetonna oli viettänyt tämän iloisen päivän.

-- Rostof, tule tänne, ottakaamme tuikku murheeseen! -- huusi Denisof, joka taskumattineen ja einemyttyineen oli istuutunut tien vierustalle.

Upseerit kokoontuivat piiriin Denisovin ympärille ja nauttivat ratsumestarin herkuista.

-- Kas tuolla tuovat vielä yhtä! -- sanoi eräs upseereista, osoittaen kahden kasakan kuljettamaa ranskalaista rakuunaa.

Toinen kasakoista talutti suitsista ranskalaisen kaunista, korkeata hevosta.

-- Myö hevonen, -- huusi Denisof kasakalle.

-- Sama se, teidän jalosukuisuutenne...

Upseerit nousivat seisaalleen ja ympäröivät kasakat ja ranskalaisen rakuunan. Rakuuna oli vielä aivan nuori mies, Elsassista kotoisin ja puhui ranskaa saksalaisella korostuksella. Hän oli aivan hengästynyt mielenliikutuksesta, hänen kasvonsa olivat punaset, ja kun hän kuuli puhuttavan ranskaa alkoi hän hätäisesti puhella upseerien kanssa, kääntyen milloin yhteen, milloin toiseen. Hän sanoi, ettei häntä olisi saatu vangiksi, jollei korpraali olisi lähettänyt häntä hevosloimia pelastamaan; syy on siis korpraalin, sillä hän sanoi korpraalille, että venäläiset jo olivat siellä. Kesken puhettaan hän vähäväliä lisäsi: _mais qu'on ne fasse pas de mal à mon petit cheval_,[95] ja samalla hän hyväili hevostaan. Selvästi huomasi, ettei hän oikein käsittänyt asemaansa. Milloin pyyteli hän anteeksi vangiksi joutumistaan, milloin taas kerskui täsmällisyyttään ja huolellisuuttaan palveluksessa, luullen varmaan puhelevansa omain upseeriensa kanssa. Hänestä saivat venäläiset jälkijoukot elävän kuvan ranskalaisesta sotilaasta, jonka elämästä ja tavoista ei muuten venäläisissä joukoissa suuriakaan tiedetty.

Kasakat möivät hevosen kahdesta tukaatista, ja Rostof, joka rahoja saatuaan oli rikkain joukossa, osti sen.

-- Mutta älkää vain kiusatko pikku hevostani! -- sanoi elsassilainen hyvänsuovasti Rostoville, kun kasakat olivat luovuttaneet hevosen husaarille.

Rostof lohdutteli rakuunaa ja antoi hänelle jonkun kolikon.

-- Aljöö! Aljöö! -- sanoi kasakka, nykäisten vankia käsivarresta ja kehoitellen häntä lähtemään edelleen.

-- Keisari! keisari! -- kuului yhtäkkiä husaarien joukosta.

Kaikki lähtivät juoksemaan; syntyi kiirettä ja hälinää. Rostof näki takanaan tiellä läheneviä ratsumiehiä, joiden päähineissä löyhyivät valkeat töyhdöt. Hetkessä olivat kaikki paikoillaan ja odottivat.

Rostof ei käsittänyt eikä tuntenut, miten oli juossut paikalleen ja istuutunut hevosensa selkään. Hän ei enää ollut pahoillaan varaväkeen joutumisestaan; arkipäiväinen mielialansa oli hetkessä kadonnut, kun hän istui ratsullaan näiden tarkkaan tähyävien ihmisten keskellä; ei hän enää lainkaan ajatellut itseään: keisarin läheisyydestä johtuva onni oli täyttänyt hänen sielunsa. Tämä läheisyys korvasi hänen mielestään täydellisesti päivän ikävyydet. Hän oli onnellinen kuin rakastunut, joka pitkien odotusten jälkeen viimeinkin on tavannut armaansa. Vaikkei hän rintamassa uskaltanutkaan vilaista sivulleen, niin tunsi hän siitä huolimatta hurmaantuneella vaistollaan keisarin läheisyyden. Ei hän sitä tuntenut ainoastaan ratsastajain hevosten kavioiden kapseesta, vaan hän tunsi sen siksi, että keisarin lähestyessä kaikki hänen ympärillään kävi valoisammaksi, riemukkaammaksi, arvokkaammaksi ja juhlallisemmaksi. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi Rostovia siirtyi tämä aurinko, säteillen lempeätä, taivaallista valoa. Jo tuntee hän näiden säteiden hyväilyn, hän kuulee keisarin äänen -- tämän hyväilevän, rauhallisen, majesteetillisen ja samalla luonnollisen äänen. Syntyi haudan hiljaisuus, kuten Rostof oli odottanutkin, ja tässä hiljaisuudessa kuului keisarin ääni.

-- _Les huzards de Pavlograd_?[96] -- lausui keisari kysyvästi.

-- _La reserve, sire!_[97] -- vastasi toinen ääni, joka kuullosti aivan ihmisääneltä tuon yliluonnollisen äänen jälkeen, joka oli lausunut: (_Les huzards de Pavlograd_?"