Part 29

Kaartti oli koko sotaretken ajan kulkenut kuin huvikävelyllä, ylpeillen puhtaudestaan ja hyvästä kuristaan. Päivämarssit olivat heillä lyhyitä, rensselit kuljetettiin hevosilla, ja itävaltalaiset toimittivat upseereille levähdyspaikoissa upeita päivällisiä. Rykmentit saapuivat ja lähtivät kaupungeista musiikin soidessa, ja koko sotaretken ajan astuivat sotilaat yhtäjalkaa (tästä ylpeilivät kaartilaiset), ja upseerit seurasivat jalan mukana, kukin omalla paikallaan. Boris oli koko sotaretken ajan seurannut Bergiä, josta jo oli tullut komppanian päällikkö. Berg oli toimekkuudellaan ja täsmällisyydellään saavuttanut päällikköjensä luottamuksen ja oli järjestänyt sangen edullisesti taloudelliset asiansa; Boris oli sotaretken aikana solminut paljon tuttavuuksia henkilöiden kanssa, joista luuli olevan itsellään hyötyä, ja Pierreltä hankkimansa suosituskirjeen avulla oli hän tutustunut ruhtinas Andrei Bolkonskiin, jonka välityksellä toivoi pääsevänsä ylipäällikön esikuntaan. Levähdettyään viimeisen päivämatkan vaivoista istuivat Berg ja Boris puhtaissa hienoissa puvuissaan heille varatussa asunnossa, pelaten shakkia pyöreän pöydän ääressä. Bergillä oli polvien välissä savuava piippu. Odotellessaan Bergin siirtoa, muodosteli Boris, hänelle ominaisella täsmällisyydellä, valkeilla, hienoilla sormillaan shakkinappuloista tornia. Hän katseli pelikumppaniaan silmiin ja ajatteli ainoastaan pelin menoa, kuten hänellä aina oli tapana ajatella vain sitä tointa, johon oli syventynyt.

-- No, koettakaapa, miten tästä selviinnytte? -- hän sanoi.

-- Yritetään, -- vastasi Berg, hypistellen nappulaa, mutta päästäen sen taas kädestään.

Samassa avautui ovi.

-- Tuossapa olet vihdoinkin! -- huusi Rostof. -- Ja Berg myös! Kyllä minä sinun _petisanfan ale kushe dormir_, -- hän huusi, matkien lapsenhoitajattaren sanoja, joille he ennen lapsina olivat monet naurut nauraneet.

-- Voi sun, miten olet muuttunut!

Boris nousi tervehtimään Rostovia, mutta kun hänen nappulatorninsa samalla kukistui, ei hän voinut jättää nappuloita epäjärjestykseen, vaan kokosi ne ja asetteli paikoilleen. Sitten alkoi hän syleillä ystäväänsä, mutta Nikolai loittoni hänestä. Nikolaista tuntui vastenmieliseltä tervehtää ystäväänsä totutulla, tavallisella tavalla. Nuoruuden riehuvat tunteet etsivät uusia, ominaisia ilmaisutapoja, eivätkä tyytyneet noihin vanhusten käyttämiin, joissa niin usein on teeskentelyä ja pelkkää tottumusta. Hän olisi tahtonut jollain lailla nähväistä, nipistää Borista, muttei hinnalla millään suudella, kuten muut tällaisissa tapauksissa tekevät. Mutta Boris sulki rauhallisena ystävänsä rakkaaseen syleilyyn ja suuteli häntä kolmasti.

Puoleen vuoteen eivät ystävykset olleet toisiaan kunnolla tavanneet; ja kun he molemmat olivat siinä iässä, jolloin nuorukaiset astuvat ensi askeleensa elämän tiellä, niin huomasivat he toisissaan suunnattomia muutoksia, aivan uusia heijastuksia niistä seurapiireistä, joissa he ensi askeleensa olivat ottaneet. Molemmat olivat he suuresti muuttuneet sitten viime näkemän, ja kumpikin tahtoi heti toiselleen ilmaista hänessä tapahtuneet muutokset.

-- Voi teitä kirotuita lattiankiillottajia! Olette siistiä ja terhakoita aivan kuin kävelyltä olisitte palanneet; toista on meidän, vaivaisten syntisten, armeijalaisten, -- puheli Rostof miehekkäällä bassonsekaisella äänellään, joka Borikselle kuullosti aivan oudolta, ja osoitti reimoin armeijamaisin elein porosia ratsuhousujaan.

Talon emäntä pisti päänsä ovesta kuultuaan Rostovin äänekkään puhelun.

-- Onko hän sievä? -- kysyi Rostof, silmää iskien.

-- Miksi niin huudat! Aivan heidät peloitat, -- sanoi Boris. -- En sinua tänään odottanut, -- hän lisäsi. -- Vasta eilen annoin kirjeen eräälle Kutusovin adjutantille, ruhtinas Bolkonskille, jonka piti se sinulle toimittaa. En luullut hänen sitä niin pian perille saavan... No, miten on laitasi? Oletko jo ollut tulessa? -- kysyi Boris.

Rostof ei heti vastannut, ravistihan vain husaaritakkinsa pauloihin kiinnitettyä yrjönristiä ja, näyttäen siteessä olevaa kättään, hän vilkasi hymähtäen Borikseen.

-- Kuten näet, -- lausui hän viimein.

-- Sepä sen, niin, niin! -- vastasi hymyillen Boris: -- mutta kyllä on meilläkin ollut kunniakas retki. Tiedäthän, että suuriruhtinas koko ajan on kulkenut meidän rykmenttimme mukana, joten meillä on ollut kaikenlaisia etuja ja mukavuuksia. Puolassa oli kohtelu verratonta, niitä päivällisiä, niitä tanssiaisia -- kaikkea en voi sinulle kertoakkaan. Ja perintöruhtinas on ollut sangen suosiollinen meidän upseereille.

Ja ystävykset kertoilivat toisilleen näkemiään ja kokemiaan: toinen husaarijuomingeista ja taisteluista, toinen siitä, miten on hauskaa ja edullista palvella korkea-arvoisten henkilöiden päällikkyydessä, y.m.s.

-- Oi kaartti! -- sanoi Rostof. -- Mutta kuulehan, lähetä hakemaan viiniä.

Boris rypisti kulmiaan.

-- Jos välttämäti tahdot, -- hän sanoi.

Hän meni vuoteen luo, otti puhtaiden patjojen alta kukkaron ja lähetti hakemaan viiniä.

-- Niin, annan sinulle samalla kirjeen ja rahat, -- hän virkkoi.

Rostof heitti rahat sohvalle, avasi kirjeen ja alkoi sitä lukea, nojaten kyynärvarsillaan pöytään. Luettuaan muutaman rivin vilkasi hän ilkeästi Bergiin. Kun heidän katseensa yhtyivät, peitti Rostof kasvonsa kirjeellä.

-- Mutta onpas teille lähetetty rahoja, -- sanoi Berg, katsellen raskasta, sohvaan vaipunutta kukkaroa.

-- Meidän on vain palkoillamme elettävä. Sanon teille itsestäni....

-- Kuulkaahan Berg, rakkaani, -- sanoi Rostof. -- Jos te olisitte saanut kirjeen kotoanne ja tavannut omaisenne, jolta olisi yhtä ja toista kyseltävää, ja minä olisin sattunut olemaan silloin saapuvilla, niin heti olisin poistunut häiritsemästä. Kuulkaahan, poistukaa, olkaa hyvä, jonnekin, jonnekin ... hiiteen! -- kirkasi Rostof, ja heti sitten tarttuen Bergiä olkapäähän ja katsellen hyväillen häntä silmiin, aivan kuin olisi tahtonut lieventää loukkaavia sanojaan, hän lisäsi: -- Ymmärrättehän, älkää suuttuko; rakas ystävä, puhun sydämestä vanhalle ystävälle.

-- Ah, rakas kreivi, ymmärrän täydellisesti, -- sanoi Berg, nousten paikaltaan ja puhuen kummasti kurkkuunsa.

-- Menkäähän isäntäväen puolelle: he ovat teitä kutsuneet, -- lisäsi Boris.

Berg puki ylleen siistin takin, vetäsi kuvastimen edessä ohimokiharansa korvan taa keisari Aleksanteri Pavlovitshin tapaan ja huomattuaan Rostovin katseesta, että tämä oli nähnyt hänen takkinsa, lähti hän huoneesta iloisesti hymyillen.

-- Voi, minkälainen nauta sentään olenkaan! -- puheli Rostof, kirjettä lukiessaan.

-- Miten niin?

-- Voi, minkälainen sika olenkaan. En kertaakaan ole heille kirjoittanut ja olen peloittanut heidät täten. Voi, minua sikaa, -- toisti hän, ja punastui yhtäkkiä. -- No, lähetähän Gavrila viiniä noutamaan! Otamme tuikun murheeseen -- hän sanoi.

-- Kirjeiden mukana oli myös suosituskirje Bagrationille, jonka kreivitär Anna Mihailovnan kehoituksesta oli hankkinut tuttavainsa välityksellä ja pyytää poikaa viemään perille ja käyttämään hyväkseen.

-- Tyhmyyksiä! Kaikkia tässä vielä, -- sanoi Rostof, heittäen suosituskirjeen pöydän alle.

-- Miksi sen heitit? -- kysyi Boris.

-- Jonkinlainen suosituskirje, lempo vieköön sellaiset suosituskirjeet!

-- Miksi lemmolle kirje? -- sanoi Boris, kumartuen ottamaan kirjettä ja lukien osoitetta: -- tämä kirje on sinulle sangen tärkeä.

-- En tarvitse mitään, enkä kuitenkaan rupea kenenkään adjutantiksi.

-- Mikset? -- kysyi Boris.

-- Rengin virka!

-- Haaveilija yhä vielä, huomaa, -- sanoi Boris, päätään ravistaen.

-- Ja sinä yhä vielä valtiomies. Mutta, eipä siitä nyt... Miten ovat sinun asiasi? -- kysyi Rostof.

-- Meneväthän, kuten näet; toistaiseksi on kaikki käynyt verrattomasti; mutta, tunnustan sinulle, hyvin haluaisin jättää rintaman ja päästä adjutantiksi.

-- Miksi?

-- Siksi, että kun kerran on ihminen joutunut sotilasuralle, niin on koetettava kivuta mahdollisimman korkealle.

-- Vai sillä lailla! -- lausui Rostof, miettien nähtävästi aivan toista.

Hän katseli tuijottavan kysyvästi ystävänsä silmiin, turhaan etsien vastausta johonkin kysymykseen. Gavrila vanhus toi viiniä.

-- Lähetänkö kutsumaan Alfons Karlovitshia? -- kysyi Boris. -- Hän kilistelee kanssasi, minä en voi.

-- Lähetä, lähetä! No, minkälainen on tuo saksalainen? -- kysyi Rostof, hymyillen pilkallisesti.

-- Hän on sangen, sangen hyvä, hauska ja rehellinen mies, -- vastasi Boris.

Rostof katsahti vielä kerran kysyvästi ystävänsä silmiin ja huoahti. Berg saapui, ja viinin ääressä kävi keskustelu vilkkaaksi. Kaarttilaiset kertoilivat Rostoville retkestään, miten heitä juhlittiin Venäjällä, Puolassa ja ulkomailla. He juttelivat päällikkönsä, suuriruhtinaan, teoista ja puheista, hänen hyvyydestään ja kiivaudestaan. Berg oli tapansa mukaan vaiti, kun asia ei koskenut häntä mieskohtaisesti, mutta kun puhuttiin suuriruhtinaan kiivaudesta, ryhtyi hän mielihyvin kertomaan, miten hänellä Galitsiassa oli ollut onni puhella suuriruhtinaan kanssa, kun tämä rykmenttejä tarkastellessaan oli kiivastunut väärien liikkeiden johdosta. Suloinen hymy kasvoilla kertoi hän, miten suuriruhtinas vihan vimmoissa oli ratsastanut hänen luokseen; "Arnautit!" (Arnautit oli perintöruhtinaan mielisana, kun hän oli äkämystynyt) ja oli vaatinut esiin komppanian päällikköä,

-- Uskotteko, kreivi, en lainkaan pelästynyt, sillä tiesin olevani oikeassa. Tietäkää, kreivi, voin kehumatta vakuuttaa tuntevani päiväkäskyt ulkoa ja ohjesäännöt kuin _Isämeidän_. Siksi ei minun komppaniassani tapahdukkaan laiminlyöntejä. Ja omatuntoni on aina rauhallinen. Astuin esiin (Berg nousi seisomaan ja näytti, miten hän käsi ohimolla astui esiin. Harvoin todellakin näkee kunnioittavampia ja itsetyytyväisempiä kasvoja). Kyllä hän (suuriruhtinas) minua sätti, sätti haluunsa, "arnautit". "paholaiset" ja "Siperiat" antoi tulla, -- puhui Berg, hymyillen terävästi. -- Tiesin olevani oikeassa, ja sentähden vaikenin; oikeinhan tein, kreivi? "Oletko mykkä, vai?" hän huusi. Minä olin yhä vaiti. Mitä arvelette, kreivi? Seuraavana päivänä ei ollut päiväkäskyssä sanaakaan asiasta: nähkääs mitä mielen maltilla mahtaa. Kas niin, kreivi, -- puhui Berg, sytytti piippunsa ja päästeli suustaan renkaita.

-- Verratonta, -- sanoi Rostof hymyillen.

Mutta kun Boris huomasi, että Rostovilla on aikomus ilvehtiä Bergin kustannuksella, käänsi hän ovelasti keskustelun suunnan. Hän pyysi Rostovia kertomaan, miten ja missä tämä oli haavoittunut. Rostovia tämä pyyntö miellytti, ja hän alkoi kertoa, innostuen yhä enemmän mitä pitemmälle pääsi kertomuksessaan. Hän kertoi Schöngrabenin taistelusta aivan samalla tavalla kuin tavallisesti taistelussa mukana olleet kertoilevat taisteluista, siihen tapaan nimittäin kuin he olisivat tahtoneet taistelun käyvän, samaan tapaan kuin he itse olivat kuulleet toisten kertoilevan, tai siten että kaikki näyttäisi viehättävältä, mutta aivan toisin kuin todellisuudessa oli käynyt. Rostof oli totuutta rakastava nuorukainen eikä hän tietensä suinkaan olisi valehdellut. Hän aikoi kertoa kaikki totuuden mukaisesti, mutta huomaamattaan, vasten tahtoaan viettyi hän väkisinkin valheen tielle. Jos hän olisi puhunut totta näille kuulijoille, jotka, samoin kuin hän itsekin, lukemattomia kertoja olivat kuulleet kerrottavan hyökkäyksistä ja muodostaneet niistä itselleen varman käsityksen ja odottivat nytkin aivan tämän käsityksensä mukaista kertomusta, niin eivät he olisi uskoneet häntä, tai olisivat he arvelleet, että Rostof itse on syypää siihen, ettei hänelle tapahtunut kuten tavallisesti tapahtuu ratsuväen hyökkäyksien kuvaajille. Eihän hän voinut kertoa yksinkertaisesti, miten ajettiin ravia, hän putosi hevosen selästä, nyrjäytti kätensä ja juoksi sitten henkensä edestä ranskalaista pakoon metsään. Sitä paitsi olisi toden puhuminen ollut ylivoimaista. Toden puhuminen on ylen vaikeata; ja nuorukaiset harvoin siihen pystyvät. Kuuntelijat odottivat, että Rostof kertoisi, miten hän paloi taisteluhalusta; miten hän täydellisesti unohti itsensä ja lensi kuin myrsky vihollisten keskelle; miten hän huitoi oikealle ja vasemmalle; miten miekka upposi lihaan, ja miten hän uupuneena kaatui y.m.s. Ja hän kertoikin heille kaiken tämän.

Kesken kertomusta, juuri silloin kun Rostof sanoi: "et voi mielessäsi kuvitella, minkälainen kummallinen raivokkuus valtaa ihmisen hyökättäessä", astui huoneeseen ruhtinas Andrei Bolkonski, jota Boris oli odotellut. Ruhtinas Andrei otti mielellään suojelevaan hoivaansa nuorukaisia ja oli sangen tyytyväinen, kun he kääntyivät hänen puoleensa neuvoja pyytämään. Edellisenä päivänä oli Boris tehnyt häneen miellyttävän vaikutuksen, ja siksi hän nyt tahtoi pistäytyä häntä tervehtimässä. Kutusof oli lähettänyt hänet viemään joitakin papereita perintöruhtinaalle, ja hän päätti matkan varrella pistäytyä turvattinsa luo, jonka toivoi tapaavansa yksin kotosalla. Tultuaan huoneeseen ja nähtyään taistelujuttuja kertoilevan husaarin (ihmistyyppi, jota ei ruhtinas Andrei saattanut kärsiä), hän hymähti ystävällisesti Borikselle, yrmisti kulmiaan ja katsoa siristeli Rostoviin ja kumarrettuaan hillitysti hän istuutui laiskan väsyneesti sohvaan. Häntä harmitti, kun oli joutunut huonoon seuraan. Rostof tämän käsitti ja siksipä hän kiivastui. "Mutta yhdentekevä", hän ajatteli, "vieras henkilö". Mutta katsahdettuaän Borikseen, hän oli huomaavinaan, että tämäkin häpesi husaaria. Vaikka Rostof sotaisen armeijahusaarin näkökannalta halveksi yleensä kaikkia esikuntaan kuuluvia adjutantti kekkuleita, ja vaikka ruhtinas Andrein käytöstapa oli epämiellyttävän pilkallinen, niin tunsi Rostof sittenkin hämmentyneensä; hän punastui ja vaikeni. Boris uteli esikunta-uutisia ja kysyi voisiko ujostelematta udella, miten heidän suunnitelmansa ovat luonnistuneet?

-- Varmaankin ovat edistymässä, -- vastasi Bolkonski, joka ei tahtonut sivullisten kuullen syventyä asiaan.

Berg käytti tilaisuutta hyväkseen ja kysyi sangen kohteliaasti, onko perää siinä huhussa, että komppanian päälliköt tästälähin saisivat kahdenkertaisen muonituksen? Tähän vastasi ruhtinas Andrei hymyillen, ettei hän voi tietää näin tärkeistä hallinnollisista määräyksistä, ja tälle vastaukselle Berg nauraa hohotti iloisena.

-- Teidän asiastanne keskustelemme sittemmin, -- sanoi ruhtinas Andrei Borikseen kääntyen (ja samalla hän vilkasi Rostoviin). Tulkaa luokseni katselemuksen loputtua, teemme kaiken mahdollisen.

Silmäiltyään sitten huonetta ruhtinas Andrei kääntyi Rostoviin, jonka poikamaisen syvää, kiukuksi sukeutunutta hämmentymistä hän ei ollut huomaavinaan.

-- Te kerroitte luullakseni Schöngrabenin taistelusta? Olitteko mukana?

-- Olinpa tietenkin, -- vastasi Rostof ilkeästi, aivan kuin hän vastauksellaan olisi tahtonut loukata adjutanttia.

Bolkonski käsitti husaarin aikomuksen, ja se tuntui hänestä huvittavalta. Hän hymähti pilkallisesti.

-- Niin! Paljon kertoellaan nykyään tästä taistelusta!

-- Niin, kertoellaan, -- lausui Rostof kovalla äänellä, heittäen raivokkaita silmäyksiä milloin Borikseen, milloin Bolkonskiin, -- niin; paljon kertoellaan, mutta meidän kertomukset, niiden kertomukset, jotka ovat olleet vihollisen tulen alaisina, ovat toista kuin niiden esikuntakeikarien, jotka saavat palkinnoita tyhjän edestä.

-- Joihin arvelette minunkin kuuluvan? -- lausui Bolkonski, hymyillen erityisen rauhallisesti ja herttaisesti.

Rostovin sielussa syttyi kummallinen kiukun ja kunnioituksen sekainen tunne tämän henkilön rauhallisuuden johdosta.

-- En puhu teistä, -- hän sanoi, -- en teitä tunne, enkä, totta puhuen, halua tutustuakkaan teihin. Puhun esikuntalaisista yleensä.

-- Mutta kuulkaahan, mitä teille sanon, -- keskeytti ruhtinas Andrei hänet tavattoman rauhallisena. -- Tahdotte minua loukata, ja myönnän, että se käy sangen helposti, jollette kyllin kunnioita itseänne; mutta myöntänette, että aika ja paikka ovat huonosti valitut. Näinä päivinä joudumme kaikki suureen, vakavaan kaksintaisteluun, ja sitä paitsi on Drubetskoi, joka sanoo olevansa teidän vanha ystävänne, aivan viaton siihen, etteivät minun kasvoni satu teitä miellyttämään. Muuten, -- sanoi hän, nousten seisomaan, -- tiedätte nimeni ja tiedätte myös, mistä minut löytää; mutta älkää unohtako, -- hän lisäsi, -- etten pidä itseäni enkä teitä loukattuna, ja vanhempana miehenä neuvon teitä jättämään asian silleen. Siis perjantaina katselmuksen päätyttyä odotan teitä, Drubetskoi; näkemiin saakka! -- huusi ruhtinas Andrei, kumarsi huoneessa olijoille ja poistui.

Rostoville kävi selväksi, mitä hänen olisi pitänyt vastata vasta sitten, kun ruhtinas Andrei jo oli poistunut. Ja tämä häntä vasta oikein harmitti. Hän käski heti tuomaan hevosensa, heitti hillitysti Borikselle hyvästit ja lähti ratsastamaan omaan leiriinsä. Koko matkan kiusasi häntä kysymys: lähteäkkö huomenna pääkortteeriin ja vaatia tuo pöyhkeilevä adjutantti kaksintaisteluun, vai jättääkkö asia silleen? Toisinaan hän kiukkuisena ajatteli, miten suloista olisi katsella tuota pelokasta, mitätöntä, heikkorakenteista, ylpeätä adjutanttia kaksintaistelussa, toisinaan hän kummakseen tunsi, ettei hän ketään tuntemistaan ihmisistä niin mielellään tahtoisi ystäväkseen kuin tämän vihaamansa adjutantti sirpaleen.

VIII.

Seuraavana päivänä tarkastivat Itävallan keisari arkkiherttuan seuraamana ja Venäjän keisari perintöruhtinaan seuraamana 80 tuhannen miehen suuruisen liittoutuneen armeijan. Osa venäläisistä joukoista oli aivan hiljan saapunut Venäjältä, osa oli taas palannut Kutusovin johtamalta sotaretkeltä.

Aikaisin aamulla alkoi Olmützin kentällä liikehtiä keikarimaisesti puettuja, siistittyjä joukkoja, järjestyen linnan edustalle. Milloin saapui tuhansia miehiä pistimineen ja liehuvine lippuineen: pysähdeltiin, kääntyeltiin, järjestyttiin riveihin upseerien komennon mukaan, ja kuljettiin toisten yhtä suurien jalkaväkijoukkojen sivu, jotka eroitti toisistaan ainoastaan erilaisista pukimista; milloin taas tömisten, helisten saapui sinisiin, punaisiin, viheriäisiin pukeutunutta upeata ratsuväkeä, kirjavaolkalappuset soittajat etupäässä, istuen mustilla, ruskeilla ja harmailla ratsuillaan; milloin taas luikerteli tykkiväkeä jalka- ja ratsuväen keskessä. Kuului vasken humu, kun häikäisevän kiiltävät tykit teloillaan heilahtelivat; sytykkeet levittivät ympäristöön kirpeätä hajuaan; tykit järjestyivät määrätyille paikoilleen. Kaikki tunsivat, että leikki oli kaukana, että oli tulossa jotain tavatonta, ylevän juhlallista: eivät ainoastaan kenraalit tätä tunteneet, kun he täysissä juhlatamineissa, uumavyöt piukalla, kaulat punahkoina ahtaiden, korkeiden kaulusten puristuksesta, ritarimerkit rinnassa, arvokkaina astelivat; eivät ainoastaan keikarimaiset, nuoltut upseerit; jokainen sotilaskin, terhakkana, pestynä, ajeltuna, aseet ja varusteet hohtavan kiiltävinä ja puhtaina, oli tämän tunteen vallassa; vieläpä hevosetkin, suittuina ja puhdistettuina jotta karva kiilsi kuin hienoin silkki, ja kostutetussa harjassa jouhi jouheen juontui -- vieläpä nekin samaa tunsivat. Kenraalit ja sotilaat -- jokainen tunsi mitättömyytensä, tietäen olevansa sannanmuruja tässä ihmismeressä, ja tunsivat yhtyneinä mahtavuutensa, tietäen olevansa tämän suunnattoman kokonaisuuden osia.

Jo aikaisesta aamusta oli puuhattu ja aherrettu, ja klo 10 oli kaikki tarpeellisessa kunnossa. Riveihin järjestyneinä seisoivat joukot mahdottoman laajalla kentällä. Koko armeija oli jaettu kolmeen rintamaan: edessä ratsuväki, keskellä tykistö, takana jalkaväki.

Jokaisen aselajin väliin oli jätetty leveä aukeama, aivan kuin katu. Jyrkästi jakautui armeija kolmeen osaan: sotaretkeltä palannut Kutusovin armeija (jossa oikean sivustan ensimäisessä rivissä seisoivat Pavlogradin husaarit), Venäjältä saapuneet armeija- ja kaartinjoukot ja Itävaltalaiset joukot. Mutta kaikki joukot olivat samoihin riveihin järjestetyt, samallaisessa järjestyksessä ja saman johdon alaisina.

Aivan kuin tuuli olisi lehtiä kallistellut, alkoi pitkin rivejä käydä kuiske: "tulevat! tulevat!" Kuului pelästyneitä huutoja, pitkin rivejä ryhdyttiin hätäisesti viimeisiin valmistuksiin.

Olmützistä päin läheni ratsasjoukkue. Ja samalla, vaikka olikin aivan tyyni, löyhähti hiljainen tuulenhenkäys pitkin joukkoja ja saattoi keihästen viirit ja liput lepattamaan tangoissaan. Tuntui siltä kuin olisi armeija tällä heikolla liikehtimisellä ilmaissut ilonsa keisarien saapumisen johdosta. Joku huusi: "Asentoon!" Ja sitten toistivat äänet eri tahoilla samaa huutoa aivan kuin kukot aamupuhteella. Ja sitten syntyi haudan hiljaisuus.

Tässä kuoleman hiljaisuudessa kuului ainoastaan hevosten kavioiden kapsetta. Keisarien seurue läheni. Keisarit saapuivat armeijan sivustalle, ja ensimäisen ratsuväkirykmentin torvensoittajat alkoivat soittaa kenraalimarssia. Tuntui siltä kuin eivät olisikaan torvensoittajat soittaneet, vaan kuin koko armeija olisi näihin säveliin purkanut riemastuksensa keisariensa saapumisen johdosta. Näiden sävelien keskeltä kuului selvästi ainoastaan keisari Aleksanterin nuorekas, lempeä ääni. Hän tervehti joukkoja, ja ensimäinen rykmentti kirkasi: "eläköön!" niin huumaavan voimakkaasti ja iloisesti, että sotilaat itsekin kauhistuivat mahtavuuttaan ja voimaansa.

Rostof, joka seisoi Kutusovin armeijan ensimäisessä rivissä sivustalla, minne keisari ensin oli saapunut, tunsi samaa kuin jokainen tämän mahdottoman suuren armeijan sotilas, -- hän oli täydellisesti unohtanut itsensä, ja ylpeä tietoisuus mahtavuudesta täytti hänen sielunsa, ja hän tunsi, miten kaiken tämän juhlallisuuden esine veti häntä vastustamattomasti puoleensa.

Hän tunsi, että tämän henkilön ainokainenkin sana riittäisi syöksemään koko tämän mahdottoman suuren joukon (ja siis hänetkin -- mitättömän sannanmurun, joka on tähän joukkoon eroittamattomasti sidottu) tuleen ja veteen, rikokseen, kuolemaan tai sankarillisiin urotöihin, ja siksipä hän ei voinutkaan olla vapisematta ja turtumatta, odotellessaan tätä mahtavaa sanaa.

-- Eläköön! Eläköön! Eläköön! -- raikui kaikkialta, ja rykmentti toisensa jälkeen tervehti keisariaan kenraalimarssilla; sitten "Eläköön!" ... kenraalimarssi ja taas "Eläköön!" ja yhä "Eläköön!!" Yhä yltyi ja vahveni huuto ja soitto, sulautuen lopulta korvia huumaavaksi humuksi.

Liikkumattomina ja mykkinä odotellessaan keisarin saapumista näyttivät rykmentit hengettömältä ainejoukolta; mutta heti kun keisari saapui jonkun rykmentin kohdalle, syntyi eloa ja ääntä, ja tuhannet äänet yhtyivät jo tarkastettujen rykmenttien huutoon ja kirkunaan. Näiden huumaavain äänten raikuessa, suunnattomien joukko-osastojen keskessä, jotka säännöllisissä nelikulmioissa seisoivat liikkumattomina kuin kivipatsaat, ratsastivat seurueeseen kuuluvat sadat upseerit. Huolettoman vapaina istuivat he ratsuillaan muodostaen sopusuhtaisen joukkion, jonka etupäässä ratsasti -- kaksi keisaria. Näihin oli koko tämän suunnattoman sotajoukon pidätetyn intohimoinen huomio keskittynyt.

Erittäinkin tähyiltiin kaunista, nuoria Aleksanteria, joka hevoskaartin virkapuvussa, kolmikulmainen hattu päässä, miellyttävillä kasvoillaan ja soinnukkaalla, penseällä äänellään oli yleisen ihailun esineenä.

Rostof seisoi lähellä torvensoittajia ja tunsi tarkkanäköisillä silmillään jo kaukaa keisarin, seuraten sitten yhä hänen lähenemistään. Kun keisari oli saapunut noin 20 askeleen päähän Nikolaista, ja tämä selvästi, pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten eroitti keisarinsa kauniit, nuorteat, onnelliset kasvot, täytti hänet sellainen hellyyden ja riemun tunne, jommoista hän ei vielä ennen koskaan ollut tuntenut. Kaikki näytti hänestä keisarissa hurmaavalta -- jokainen piirre, jokainen liike.

Keisari pysähtyi Pavlogradin rykmentin kohdalle, sanoi jotain ranskaksi Itävallan keisarille ja hymähti.

Nähtyään tämän hymyn alkoi Rostovkin hymyillä ja hän tunsi, miten hänen rakkautensa keisariin yhä vaan kasvoi. Hän tahtoi jollakin tavalla ilmaista tätä rakkauttaan. Mutta hän tiesi, että se oli mahdotonta, ja hän oli pyrskähtää itkuun. Keisari kutsui rykmentinpäällikön luokseen ja sanoi hänelle muutaman sanan.

"Jumalani, mitenkähän minun kävisi, jos keisari puhuttelisi minua!" ajatteli Rostof, "varmaankin pakahtuisin onnesta."

Keisari puhui upseereillekin: