Part 28

Vanha ruhtinas oli tänään erittäin ystävällinen ja avulias. Tämän avuliaisuuden merkityksen ymmärsi ruhtinatar Maria sangen hyvin. Avuliaisuuden ilme oli vanhan ruhtinaan kasvoilla aina silloin, kun hänen luisevat sormensa puristuivat nyrkkiin, ja hän paikaltaan nousten lähti astumaan pitkin työhuoneen lattiaa suuttuneena ruhtinatar Mariaan, joka ei ollut käsittänyt jotain laskuopillista ongelmaa.

Vanhus siirtyi heti asiaan ja alkoi "teititeliä" tytärtään.

-- Minulle on tehty esitys teihin nähden, -- hän alkoi, huomattavasti hymyillen. -- Olette, luulen, arvannut, ettei ruhtinas Vasili ole saapunut tänne kasvattineen (ruhtinas Nikolai Andrejevritsh nimitti Anatolia kasvatiksi -- ties miksi) minun ihanain silmieni tähden. Minulle tehtiin eilen esitys teihin nähden. Tiedätte tapani: jätän asian teidän ratkaistavaksenne.

-- Miten ovat sananne käsitettävät, rakas isä? -- kysyi ruhtinatar, vuoroin punastuen, vuoroin kalveten.

-- Miten käsitettävät! -- kirkasi isä kiivaasti: -- Ruhtinas Vasili pitää sinua sopivana miniäkseen ja on tehnyt esityksen kasvattinsa puolesta. Näin ovat sanani käsitettävät. Miten käsitettävät?!... Ja minä kysyn sinulta.

-- En tiedä, miten te, rakas isä, -- sanoi ruhtinatar kuiskaten.

-- Minäkö? minäkö? Mitäs minä? Jättäkää minut rauhaan. En minä mene miehelään. Mitä _te_? olisi hauska tietää.

Ruhtinatar huomasi, ettei isä ole hyvillään asiasta, mutta samalla välähti hänen mieleensä, että nyt tai ei koskaan on hänen elämänsä kohtalo ratkaistava. Hän painoi silmänsä maahan, jottei olisi nähnyt isänsä katsetta, jonka painostamana hän ei saattanut ajatella, ainoastaan totella, sekä vastasi:

-- Ainoa haluni on täyttää teidän tahtonne, -- hän sanoi, mutta jos minun toivoni halutaan kuulla...

Hän ei ehtinyt lopettaa. Ruhtinas keskeytti hänet.

-- Oivallista! -- kirkasi ruhtinas. -- Hän ottaa sinut myötäjäisinesi, mutta samalla vie hän myös neiti Bouriennen. Hänestä tulee vaimo, mutta sinä...

Ruhtinas vaikeni. Hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet tyttäreen. Maria painoi päänsä alas ja oli pyrskähtää itkuun.

-- No, no, leikkiähän minä, leikkiähän minä, -- hän sanoi. -- Sanon sinulle ruhtinatar: vakaumukseni mukaan on tytöllä täysi oikeus valita. Annan sinulle vapauden. Muista: päätöksestäsi rippuu elämäsi onni. Minusta älä välitä.

-- Niin, en tiedä ... rakas isä.

-- Asia on selvä! Häntä käsketään naimaan ja hän ottaa kenen tahansa; mutta sinulla on oikeus valita. Mene huoneeseesi, ajattele asiaa, tule sitte luokseni tunnin kuluttua ja sano ruhtinas Vasilin kuullen: kyllä tai en. Tiedän, että tahdot rukoilla. No, rukoile. Mutta viisaampaa olisi ajatella. Mene. -- Kyllä tai en, kyllä tai en, kyllä tai en! -- kirkui vanha ruhtinas yhä, kun Maria jo oli poistunut työhuoneesta ja mennä vaappuroi kuin sumussa.

Ruhtinatar Marian kohtalo ratkaistiin, vieläpä onnellisestikin. Mutta isän viittaus neiti Bourienneen oli kauhea, Kenties oli se aiheeton, mutta sittenkin oli se kauhea, eikä ruhtinatar Maria voinut olla sitä ajattelematta. Hän lähti isän työhuoneesta astumaan talvipuutarhan kautta, itsekään tietämättä, minne aikoi mennä. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Yhtäkkiä herätti hänet neiti Bouriennen kuiskaava ääni. Hän kohotti silmänsä ja parin askeleen päässä edessään hän huomasi Anatolin, joka oli sulkenut ranskattaren syleilyynsä ja puhui kuiskaten hänelle jotain. Anatol vilkasi ruhtinatar Mariaan, ja hänen kauniille kasvoilleen ilmestyi kauhistava ilme. Hän puristi yhä vielä neiti Bouriennea rinnoilleen. Neiti Bourienne ei vielä ollut huomannut ruhtinatarta.

Anatolin kasvot näyttivät sanovan: "Kuka täällä? Miksi? Odottakaa!" Ruhtinatar Maria katseli heitä ääneti. Hänestä tuntui näkemänsä käsittämättömältä. Vihdoin neiti Bourienne huudahti ja läksi juoksemaan. Anatol kumarsi iloisesti hymyillen ruhtinattarelle, aivan kuin olisi pyytänyt tätä nauramaan tälle kummalliselle sattumalle, kohautti sitten hartioitaan ja pujahti ovesta, joka vei hänelle varattuihin suojiin.

Tunnin kuluttua tuli Tihon kutsumaan ruhtinatar Mariaa isän työhuoneeseen, ilmoittaen ruhtinattarelle, että ruhtinas Vasili Sergejevitshkin on siellä. Kun Tihon astui ruhtinatar Marian huoneeseen, istui tämä sohvalla, pidellen itkevää neiti Bouriennea syleilyssään. Ruhtinatar silitteli hiljalleen ranskattaren päätä. Hänen ihanissa silmissään oli taas niiden entinen rauha ja kirkkaus. Hellän rakastavasti ja säälien katseli hän ranskattaren kauniita kasvoja.

-- Ei, ruhtinatar, ainiaaksi olen minä kadottanut teidän luottamuksenne, -- puhui neiti Bourienne.

-- Minkä tähden? Rakastan teitä enemmän kuin koskaan ennen, -- vastasi ruhtinatar Maria, -- ja olen tekevä kaikkeni teidän onneksenne.

-- Mutta te halveksitte minua, olette niin puhdas, ette saata käsittää tällaista intohimon huumausta. Voi minun äiti parkaani...

-- Käsitän kaikki, -- vastasi ruhtinatar Maria, surullisesti hymyillen. -- Rauhoittukaa, ystäväiseni! Menen isän luo, -- hän sanoi ja poistui huoneesta.

Kun ruhtinatar Maria astui isänsä työhuoneeseen, istui ruhtinas Vasili jo siellä nuuskarasia kädessä ja toinen jalka heitettynä toiselle. Hän tekeytyi ylen tunteelliseksi, ja hänen ilmeestään saattoi huomata, että hän itsekin surkutteli ja ilkkui tunteitaan. Hänen kasvoillaan oli säälivän hellä hymy. Hän otti rasiastaan näpillisen nuuskaa ja vei sen kiireesti nenäänsä.

-- _Ah ma bonne, ma bonne_,[93] -- hän sanoi, nousi seisaalleen ja tarttui ruhtinatar Marian käsiin. Hän huoahti ja lisäsi: -- Poikani kohtalo on teidän käsissänne. Päättäkää, rakkaani, armaani, suloinen Mariani, jota aina olen rakastanut kuin omaa lastani. Sitten hän loittoni. Hänen silmissään näkyi kyyneliä.

-- Pr ... pr ... pärskyi vanha ruhtinas.

-- Ruhtinas tekee sinulle kasvattinsa ... poikansa puolesta esityksen. Tahdotko mennä ruhtinas Anatol Kuraginin vaimoksi? Sano: kyllä tai en, -- kirkasi vanha ruhtinas, -- jätän itselleni oikeuden lausua sitten mielipiteeni. Niin, ainoastaan oman mielipiteeni, oman mielipiteeni, -- lisäsi hän, kääntyen ruhtinas Vasiliin, joka rukoilevan kysyvänä katseli häneen. -- Kyllä tai en?

-- Tahtoni, rakas isä, on jäädä ainaiseksi teidän luoksenne, liittää elämäni teidän elämäänne. En tahdo mennä naimisiin, -- sanoi ruhtinatar Maria päättävästi, kääntäen samalla ihanat silmänsä ruhtinas Vasiliin ja isäänsä.

-- Pötyä, tyhmyyksiä! Pötyä, pötyä, pötyä! kirkasi vanha ruhtinas yrmeänä. Sitten tarttui hän tyttärensä käteen, veti hänet luokseen, muttei suudellut, painoihan vain otsansa tyttären otsalle, siirsihe lähemmäs ja pusersi tyttärensä kättä niin että tämä kirkasi.

Ruhtinas Vasili nousi paikaltaan.

-- Rakkaani, tätä hetkeä en milloinkaan unhoita, en milloinkaan; mutta, armaani, jättäkää meille edes hiukan toivoa, jotta voisimme hellyttää sydämenne, joka on niin hyvä ja jalo. Sanokaa: kenties... Tulevaisuus on niin ääretön. Sanokaa: kenties.

-- Ruhtinas, olen tyhjentänyt sydämeni. Kiitär kunniasta, mutta poikanne vaimoksi en koskaan tule.

-- No, siinä se, rakkaani. Sangen hauskaa, kun tulit, sangen hauskaa. Mene huoneeseesi, ruhtinatar, mene, -- puhui vanha ruhtinas. -- Sangen hauskaa, kun tulit, -- toisteli hän, syleillen ruhtinas Vasilia.

"Kutsumukseni on toinen", ajatteli ruhtinatar Maria: "kutsumukseni on -- tulla toisin tein onnelliseksi, uhrautumalla ja rakastamalla. Ja miten vaikeaksi minulle käyneekin, kaikkeni olen tekevä Amelie raukan onneksi. Hän rakastaa Anatolia niin intohimoisesti. Hän katuu niin vilpittömästi. Teen kaikkeni saadakseni heidät vihille. Jos Anatol on köyhä, niin hankin minä varoja Amelielle, pyydän isältä, pyydän Andreilta. Onneni on rajaton, kun hän on Anatolin vaimona. Onhan Amelie niin onneton, vieras, yksinäinen, avuton! Ja Jumalani, miten intohimoisesti hän rakastaa, kun siten saattoi viehättyä. Kenties minäkin olisin saattanut tehdä samoin!" ... ajatteli ruhtinatar Maria.

VI.

Rostovilaiset eivät pitkiin aikoihin olleet saaneet minkäänlaisia tietoja Nikolushkastaan; vasta keski talvella sai kreivi kirjeen, jonka osoitteesta tunsi poikansa käsialan. Saatuaan kirjeen hän säikähti ja lähti varpaillaan astuen kiireesti työhuoneeseensa, jottei kukaan häntä huomaisi. Hän sulki oven ja alkoi lukea kirjettä. Kun Anna Mihailovna sai kuulla kirjeen saapumisesta (hän muuten tiesi kaikki, mitä talossa tapahtui), tuli hän hiljaa kreivin työhuoneeseen. Kreivi luki paraillaan kirjettä, itkien ja nauraen samalla kertaa.

Vaikka Anna Mihailovnan asiat viime aikoina olivatkin parantuneet, asui hän yhä vain Rostovien talossa.

-- Rakas ystäväni? -- lausui hän astuttuaan huoneeseen. Hänen äänensä oli kysyvän surullinen, ja hän oli valmis lohduttamaan ja ilmaisemaan osanottonsa, mitä ikinä lieneekin tapahtunut.

Kreivi alkoi itkeä yhä rajummin.

-- Nikolushka ... kirje ... haavoittunut ... oi ... ollut ... rakkaani ... haavoittunut ... kyyhkyläiseni ... kreivitär armaani ... ylennetty upseeriksi... Jumalan kiitos... Miten ilmoittaa kreivitär rakkaalle!...

Anna Mihailovna istahti kreivin viereen, kuivasi nenäliinallaan kyyneleet kreivin silmistä, omista silmistään ja kirjeeltä, luki kirjeen, rauhoitteli kreiviä ja päätti, että hän puolisiin ja iltateehen saakka valmistelee kreivitärtä ja teen jälkeen sitten ilmoittaa kaikki Jumalan avulla.

Puolisen aikana hän sitten koko ajan puheli sotahuhuista ja Nikolushkasta; kysyi pari kertaa, koska on saatu viimeinen kirje häneltä, vaikka hän sen ennestäänkin tiesi, ja huomautti sitten, että voihan kirje saapua milloin tahansa, vaikkapa jo tänään. Kreivitär kävi näistä viittauksista rauhattomaksi ja vilkuili levottomana milloin kreiviin, milloin Anna Mihailovnaan, mutta pian johti Anna Mihailovna keskustelun taas vähäpätöisiin syrjäseikkoihin. Natasha, joka perheen jäsenistä oli tarkin huomaamaan äänen, katseiden ja ilmeiden vivahduksia, höristi korvansa heti puolisille ruvettaissa ja pian oli hän selvillä, että isällä ja Anna Mihailovnalla oli jotain salattavaa, jotain veljeä koskevaa, ja että Anna Mihailovna valmistelee asiaa. Huolimatta rohkeudestaan (Natasha tiesi, miten syvästi äitiin koskivat kaikki tiedot Nikolaista), ei Natasha puolisten aikana ryhtynyt kyselemään, mutta mitään hän ei saattanut nauttia, kieppuihan vain tuolillaan, eikä välittänyt opettajattarensa huomautuksista. Heti puolisten päätyttyä lähti hän kuin nuoli Anna Mihailovnan jälkiin, saavutti hänet arkihuoneessa ja kiepahti valmistuksitta hänen kaulaansa.

-- Täti kulta, kyyhkyläiseni, sanokaa mitä on tapahtunut?

-- Ei mitään, ystäväiseni.

-- Ei, sydänkäpyni, kyyhkyläiseni, armaani, en hellitä, tiedän, että tiedätte.

Anna Mihailovna ravisti päätään.

-- Sinä olet sellainen veitikka, lapseni, -- hän sanoi.

-- Nikolenjkalta on varmaan kirje? Ihan varmaan! -- huudahti Natasha, huomattuaan Anna Mihailovnan kasvoilla myöntävän vastauksen.

-- Mutta olehan varovainen, Jumalan nimessä: tiedäthän, miten se saattaa vaikuttaa äitiin.

-- Olen, olen, mutta kertokaa. Ettekö kerro? Silloin menen heti kertomaan.

Anna Mihailovna kertoi heti kirjeen sisällön ja varoitti olemaan kenellekään kertomatta.

-- Kunniasanani, -- sanoi Natasha, ristien silmiään, -- en sano kenellekään! -- ja lähti heti Sonjan luo.

-- Nikolajenka ... haavoittunut ... kirje... -- sanoi hän iloisen juhlallisena.

-- Nikolai! -- äännähti Sonja ja kalpeni.

Huomattuaan, minkä vaikutuksen tieto veljen haavasta teki Sonjaan, Natasha vasta ymmärsi tämän tiedon surullisen puolen.

Hän kiepahti Sonjan kaulaan, syleili häntä ja alkoi itkeä.

-- Lievästi haavoittunut, mutta ylennetty upseeriksi, hän on jo terve, hän on itse kirjoittanut, -- puhui hän kyynelissä.

-- Kaikki näytte te naiset olevan samallaisia itkupussia, -- sanoi Petja, astellen pitkin, varmin askelin pitkin huonetta: -- olen ylen iloinen, todellakin ylen iloinen, että veljeni on näin kunnostautunut. Kaikki olettete itkupussia! ette mitään ymmärrä.

Natasha hymyili kyynelten keskitse.

-- Et lukenut kirjettä? -- kysyi Sonja.

-- En, mutta Anna Mihailovna sanoi, että kaikki vaara on ohi, ja että hän jo on upseeri.

-- Jumalan kiitos, -- sanoi Sonja, silmiään ristien.

-- Mutta kenties hän on uskotellut sinulle. Menkäämme äidin luo.

Petja asteli ääneti pitkin huonetta.

-- Olisinpa minä ollut Nikolajenkan sijassa, vielä enemmän olisin niitä ranskalaisia tappanut, hän puheli: -- he ovat niin ilettäviä! Olisin heitä tappanut niin paljon, jotta kasoja heistä olisi luotu, -- hän jatkoi.

-- Vaiti, Petja, oletpa koko hölmö!...

-- En ole minä hölmö, vaan ne hölmöjä ovat, jotka turhista parkuvat.

-- Muistatko hänet? -- kysyi Natasha yhtäkkiä hetken vaitiolon jälkeen.

Sonja hymähti: "Muistanko Nikolain?"

-- Ei, mutta muistatko hänet oikein niin että kaikki muistat, -- puhui Natasha intoilevin elein, tahtoen nähtävästi antaa sanoilleen oikein syvällisen merkityksen. -- Minäkin muistan Nikolenjkan, muistan, -- hän sanoi. -- Mutta Borista en muista. En lainkaan muista...

-- Miten? Etkö muista Borista? -- kysyi Sonja ihmetellen.

-- Tosin muistan, -- tiedän minkä näköinen hän on, mutta niin en muista häntä kuin Nikolajenkaa. Kun suljen silmäni, niin muistan hänet, mutta Borista en (hän sulki silmänsä), niin, en -- en mitään!

-- Ah Natasha, -- sanoi Sonja, katsellen juhlallisen totisena ystävätärtään, aivan kuin olisi pitänyt tätä ansiottomana kuulemaan, mitä hän aikoi sanoa, ja aivan kuin olisi puhunut jollekulle toiselle, jonka kanssa ei käy leikinlasku. -- Olen kerran rakastunut veljeesi, ja mitä ikinä hänelle tapahtuneekin, mitä minulle tapahtunee, olen häntä rakastava.

Natasha katseli ihmeissään ja uteliaana ystävätärtään, eikä virkkanut sanaakaan. Hän tunsi, että Sonja puhui totta; hän tunsi, että on olemassa sellaista rakkautta; mutta ettei hän vielä mitään sellaista ole tuntenut. Hän uskoi, että sellainen rakkaus on mahdollinen, mutta hän ei sitä käsittänyt.

-- Kirjoitatko hänelle? -- Natasha kysyi.

Sonja mietti. Häntä vaivasi tämä kysymys. Hän ei tietänyt, pitikö hänen kirjoittaa Nikolaille, ja miten piti kirjoittaa. Sopiko hänen nyt muistuttaa itsestään ja niistä lupauksista, joita Nikolai oli hänelle tehnyt? Olihan hän nyt jo upseeri ja haavoittunut sankari.

-- En tiedä; ajattelen: jos hän kirjoittaa, kirjoitan minäkin, -- vastasi Sonja punastuen.

-- Eikö sinua hävetä hänelle kirjoittaa?

Sonja hymähti.

-- Ei.

-- Mutta minä häpeän kirjoittaa Borikselle, ja siksi en kirjoitakkaan.

-- Mutta miksi sinua hävettää?

-- Muuten vaan, en itsekkään tiedä. Tuntuu niin kummalta, hävettää.

-- Mutta minäpä tiedän, miksi häntä hävettää, -- sanoi Petja, jota harmitti Natashan äskeinen huomautus: -- siksi, että hän on ollut rakastunut tuohon paksuun silmälasipäähän (näin nimitti Petja kaimaansa, vasta leivottua kreivi Besuhovia); nyt on hän rakastunut tuohon laulajaan (Petja tarkoitti italialaista, Natashan laulunopettajaa); siinä syy, miksi häntä hävettää.

-- Petja, olet tyhmä, -- sanoi Natasha.

-- En tyhmempi kuin sinäkään, muoriseni, -- sanoi yhdeksän vuotias Petja mahtavasti kuin vanha prikatieeri.

Anna Mihailovnah viittaukset puolisten aikana olivat saattaneet kreivittären jotain aavistamaan. Hän vetäytyi huoneeseensa, istuutui nojatuoliin ja katseli hartaana nuuskarasiansa kanteen maalattua poikansa pienoismuotokuvaa. Hänen silmissään kiilui kyyneliä.

Varpaillaan astuen, kirje kädessä, läheni Anna Mihailovna kreivittären huoneen ovea.

-- Älkää tulko, sanoi hän vanhalle kreiville, joka hiipi hänen jälissään: -- sitten myöhemmin. -- Sitten pujahti hän huoneeseen ja sulki oven.

Kreivi likisti korvansa avaimen reikään ja alkoi kuunnella.

Ensin kuuli hän hiljaisen rauhallisia ääniä, sitten puhui Anna Mihailovna kauvan yksinään, sitten kuului huudahdus, sitten syntyi äänettömyys, sitten alkoi taas kaksi ääntä iloisesti lepertää, sitten kuului askelia, ja Anna Mihailovna avasi oven. Anna Mihailovnan kasvoilla oli ylpeä, ilme aivan kuin kirurgilla, joka vaikean leikkauksen tehtyään vie yleisön työtään ihailemaan.

-- _C'est fait_,[94] -- sanoi hän kreiville, viitaten juhlallisin elein kreivittäreen, jolla toisessa kädessä oli nuuskarasia, toisessa Nikolain kirje. Kreivitär suuteli vuoroon kumpaakin.

Kun kreivi astui huoneeseen, ojensi kreivitär kätensä häntä kohti, kietoi kreivin kaljun pään syleilyynsä ja katsahti taas pään yli muotokuvaan ja kirjeeseen. Sitten siirsi hän pään hieman syrjään voidakseen suudella muotokuvaa ja kirjettä. Vera, Natasha, Sonja ja Petja tulivat huoneeseen, ja nyt alettiin lukea kirjettä. Kirjeessä oli lyhyt kuvaus sotaretkestä ja kahdesta taistelusta, joissa Nikolai oli ollut mukana, upseeriksi ylentäminen, ja sitten oli vielä mainittu, että kirjoittaja suutelee äidin ja isän kättä ja pyytää heidän siunaustaan, suutelee Veraa, Natashaa, Petjaa. Sitä paitsi tervehtää hän _mr Schellingiä ja m:me Schossia_ ja hoitajatartaan, ja pyytää vielä suudella rakasta Sonjaa, jota hän yhä tulisesti rakastaa ja aina muistelee. Tämän kuultuaan Sonja punastui, ja kyyneleet kiiluivat hänen silmissään. Hän ei voinut kestää häneen tähyäviä katseita, vaan lähti kiireesti saliin. Täällä hän juoksi kuin päätön, pyöri kuin hyrrä hameet kehänä koholla ja istuutui viimein kiihkoisan punakkana ja onnesta hymyilevänä lattialle. Kreivitär itki.

-- Miksi itkette äiti? -- sanoi Vera. -- Hänen kirjeensä ei anna itkun, vaan ilon aihetta.

Huomautus oli paikallaan, mutta siitä huolimatta kreivi, kreivitär ja Natasha katsahtivat Veraan nuhtelevasti. "Ja kehen on hän tullutkin tuollainen!" ajatteli kreivitär.

Nikolushkan kirje luettiin satoja kertoja, ja kaikkien, joita pidettiin sen arvoisina, että kirje heille oli luettava, täytyi tulla kreivittären huoneeseen, sillä tämä ei hellittänyt kirjettä kädestään. Kreivittären luona kävivät kotiopettajat, lapsenhoitajatar, Mitjenka, muutamat tuttavat, ja kreivitär luki kirjeen joka kerta yhä suuremmalla nautinnolla ja keksi joka lukemisen jälkeen Nikolushkassaan yhä uusia hyveitä. Miten kummalta, tavattomalta, riemukkaalta hänestä tuntuikaan, että hänen poikansa -- tuo poika, joka 20 vuotta sitten pienen pienine jäsenineen tuskin huomattavasti liikehteli hänen sydämensä alla, tuo poika, josta hänellä oli ollut monet kiistat hemmoittelevan kreivin kanssa, tuo poika, joka ensin oppi lausumaan: "päärynä" ja sitten "mummo", -- että tuo poika nyt on siellä vieraassa maassa, vieraassa ympäristössä, on miehekäs soturi, on yksin, avutonna, neuvotonna, ja täyttää kunniakasta tehtävätään. Yleismaailmallinen, vuosisatain kokemukseen perustuva tietoisuus siitä, miten lapset kehdosta kehittyvät miehiksi, ei merkinnyt mitään kreivittärelle. Hänen mielestään oli hänen poikansa jotain erinomaisemman tavatonta, aivan kuin eivät miljoonain miljoonat ihmiset aikain kuluessa olisi kehittyneet aivan samalla tavalla. Samoin kuin hän 20 vuotta sitten ei uskonut, että tuo pienoinen olento, joka oli jossain hänen sydämensä alla, joskus huutaisi, söisi rintaa ja puhuisi, samoin ei hän nytkään saattanut uskoa, että tuo samainen olento nyt oli voimakas, urhea mies, poikain ja miesten esikuva, kuten hän kirjeestä päättäen todella näytti olevan.

-- Mikä _tyyli_, miten hän kuvailee herttaisesti! -- puheli kreivitär, lukiessaan kirjeen kertoelevaa osaa. -- Ja mikä sydän! Itsestään ei sanaakaan ... ei sanaakaan! Yhä vain jostain Denisovista, mutta itse hän varmaankin on heitä kaikkia urhoollisempi. Ei sanaakaan omista kärsimyksistään. Mikä sydän! Aivan kaltaisensa! Ja miten kaikkia muistelee! Ketään ei ole unohtanut. Sitä sanoin aina, aina sitä sanoin, kun hän vielä oli tuollainen pikkarainen...

Toista viikkoa valmisteltiin, suunniteltiin ja kirjoiteltiin puhtaaksi kirjeitä Nikolushkalle; koko talo oli puuhassa: kreivitär hääräsi, kreivi puuhaili, ja kokoon laadittiin kaikkia mahdollisia esineitä ja rahoja vasta nimitetyn upseerin puvuston ja kaluston hankkimiseksi. Anna Mihailovna, joka oli sangen käytännöllinen nainen, oli hommaillut armeijassakin pojalleen suojelijoita, joiden välityksellä hänen oli helppo olla kirjevaihdossa poikansa kanssa. Hänen kirjeensä kulkivat suuriruhtinas Konstantin Pavlovitshin välityksellä, joka oli kaartinjoukkojen komentaja. Rostovien mielestä oli riittävän tarkka osoite, jos osoitti kirjeen (_Venäläiselle kaartille ulkomailla_", ja jos kerran kirje saapuu kaartin ylipäällikölle, niin saapuu se varmaan Pavlogradin rykmenttiin, joka varmaankin majailee siellä jossain lähistöllä; ja siksipä päätettiinkin lähettää kirjeet ja rahat ruhtinaan lähetin välityksellä Borikselle, joka sitten toimittaisi ne Nikolushkalle. Kirjeitä oli vanhalta kreiviltä, kreivittäreltä, Petjalta, Veralta, Natashalta, Sonjalta, sitä paitsi 6000 ruplaa rahaa pukuihin ja vielä kaikenlaisia esineitä, joita vanha kreivi oli haalinut pojalleen.

VII.

Marraskuun kahdentenatoista päivänä valmistautui Olmützin luona majaileva Kutusovin armeija seuraavaksi päiväksi suuriin tarkastuksiin: leiriin odotettiin Itävallan ja Venäjän keisareita. Kaarti, joka aivan hiljan oli saapunut Venäjältä, vietti yönsä 15 virstan päässä Olmützistä ja seuraavana päivänä klo 10 piti sen olla katsastuksessa Olmützin kentällä.

Samana päivänä sai Nikolai Rostof Borikselta kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että Ismailovin rykmentti viettää yönsä 15 virstan päässä Olmützistä, ja tettä hän odottaa Nikolaita luovuttaakseen hänelle kirjeet ja rahat. Rahat tulivatkin Rostoville hyvään tarpeeseen, sillä sittenkun joukot olivat leiriytyneet Olmützin lähistölle, oli leiriin ilmestynyt paljon muonakauppiaita ja Itävallan juutalaisia, jotka virittelivät sotilaille ja upseereille kaikkia mahdollisia houkuttelevia ansoja. Pavlogradilaiset juhlivat juhlimistaan: kemuiltiin sotaretkellä saatujen palkintojen ja kunniamerkkien johdosta ja retkeiltiin tuon tuostakin Olmütziin, minne unkaritar Karolina hiljan oli perustanut ravintolan, jonka palvelusväkenä oli yksinomaan naisia. Rostof oli hiljan viettänyt kekkerit kornetiksi ylentymisensä johdosta, oli ostanut Denisovilta tämän Beduinin, ja oli korvia myöten velassa tovereilleen ja muonakauppiaille. Saatuaan Borikseen kirjeen Rostof lähti erään toverinsa kanssa Olmütziin, söi siellä puolisen, tyhjensi pullon viiniä ja lähti sitten yksin kaartin leiriin etsimään lapsuudenystäväänsä. Rostof ei ollut vielä kerinnyt hankkimaan itselleen uusia varusteita. Hänellä oli yllä kulunut junkkaritakki, jolla helyi sotilasristi, jaloissa oli hiestautuneella nahalla paikatut ratsuhousut, ja vyöllä tupsuniekka upseerinmiekka; hän ajoi donilaisella hevosella, jonka oli ostanut eräältä kasakalta; rutistunut husaarilakki oli takaraivolla hieman kallellaan. Lähestyessään Ismailovin rykmentin leiriä ajatteli Rostof, miten hän on kummastuttava Borista ja hänen tovereitaan uljaan urhokkaalla husaarimuodollaan.