Part 23

"Varmaankin meikäläinen vanki... Tosiaan. Vanginnevatkohan minutkin? Keitä ovat nuo miehet?" ajatteli Rostof, eikä hän uskonut silmiään. "Ovatko he todellakin ranskalaisia?" Hän katseli lähestyviä ranskalaisia, ja vaikka hän hetki sitten oli täydessä lennossa ratsastanut heitä saavuttaakseen ja surmatakseen, niin tuntui heidän läheisyytensä nyt niin kauhealta, ettei hän saattanut uskoa silmiään. "Keitä ovat he? Miksi juoksevat? Eiväthän toki minun luokseni? Ja miksi? Tappamaanko minua? _Minua_, jota kaikki niin rakastavat?" Hänen mieleensä muistui, miten hellästi äiti häntä rakastaa, miten omaiset, miten ystävät, ja hänestä tuntui mahdottomalta, että viholliset aikoisivat hänet tappaa. "Mutta kenties -- tappavatkin!" Kymmenkunnan sekuntia hän seisoi liikkumatta paikallaan, käsittämättä tilaansa. Etumainen, könkönenäinen ranskalainen oli jo saapunut niin lähelle, että Rostof eroitti hänen kasvojensa ilmeen. Muukalaisen kiihtyneet, oudot piirteet, kun hän pistin sojossa henkeään pidätellen hiljaa juoksi häntä kohti, säikäyttivät Rostovin. Hän tarttui pistooliinsa, mutta sen sijaan, että olisi ampunut, hän heitti sillä ranskalaista ja lähti juoksemaan voimainsa takaa pensaikkoa kohti! Hän ei juossut nyt sellaisen epäilyn ja sieluntuskan valtaamana kuin Ennsin sillalla, ei, hän juoksi kuin koirain ahdistama jänis. Hänen koko olemuksensa oli vallannut järjetön kauhu. Hän pelkäsi menettävänsä nuoren, onnellisen elämänsä. Nopsasti hyppien ojien yli, hän juoksi nuorekkaan tulisesti, kuten ennen lapsena leskisillä oltaissa, ja kiiti lentäen ketoa, silloin tällöin kääntäen kalvakat, hyvänsuovat, nuorekkaat kasvonsa ahdistajiinsa, ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissään. "Ei, paras on olla katsomatta", hän ajatteli, mutta päästyään pensaston reunaan hän kuitenkin vielä kerran vilkasi taakseen. Ranskalaiset olivat jääneet jälkeen, ja juuri sillä hetkellä, jolloin Rostof vilkasi taakseen, eellimäinen ranskalainen herkesi juoksemasta ja huusi äänekkäästi jotain jälissään juoksevalle toverilleen. Rostof pysähtyi. "Eipä taidakkaan olla hätää", hän ajatteli, "eiväthän toki tahtone minua tappaa". Mutta samassa tunsi hän, miten raskaaksi oli käynyt hänen vasen kätensä, aivan tuntui kuin kahden puutan paino olisi ollut siihen kiinnitettynä. Hän ei voinut enää juosta. Ranskalainenkin oli pysähtynyt ja tähtäsi pyssyllään. Rostof siristi silmiään ja kumartui. Pari luotia viuhasi hänen ohitseen. Hän ponnisti viimeiset voimansa, tarttui oikealla kädellään vasempaansa ja saapui pensaikkoon. Täällä tapasi hän venäläisiä tarkka-ampujia.

XX.

Jalkaväen rykmentit, joiden kimppuun ranskalaiset äkkiarvaamatta olivat hyökänneet metsässä, juoksivat kentälle. Komppaniat sotkeutuivat, ja järjestymättöminä joukkoina syöksyivät kaikki pakosalle. Eräs säikähtynyt sotilas oli lausunut nuo sodassa niin kauheat ja järjettömät sanat: "olemme eristetyt!" ja nuolen nopeudella levisivät nuo sanat koko joukkoon, saaden kaikki kauhun valtaan. -- Eristetyt! Kierretyt! Olemme hukassa! -- huusivat pakenevat.

Heti kun rykmentinpäällikkö kuuli takaansa ampumista ja huutoja hän käsitti, että hänen rykmentilleen oli tapahtunut jotain kauheata. Ja kun hän ajatteli, että häntä, nuhteetonta, vuosia palvellutta upseeria, joka ei koskaan ollut tehnyt virhettä, mahdollisesti syytettäisi huolimattomuudesta ja leväperäisyydestä, niin valtasi tämä aatos tällä hetkellä hänet niin kokonaan, että hän unohti niskoittelevan everstin, oman kenraalin arvonsa, ja mikä kummallisinta -- vaaran ja itsesuojelusvietin ja, tarttuen satulankaareen, hän kannusti hevostaan ja lähti luotituiskussa ajamaan täyttä neljää rykmenttinsä luo. Luodit häntä välttelivät. Yksi ainoa asia täytti hänen sydämensä: hän tahtoi saada selvän asiain tilasta, auttaa ja hinnasta mistä tahansa korjata virheen, jos hän siihen on syypää, jottei hän, kaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut, mallikelpoinen upseeri joutuisi syntipukiksi.

Hän pääsi onnellisesti ranskalaisten keskitse ja saapui metsän takana olevan kedon laitaan, jota pitkin venäläiset paraillaan pakenivat, laskeutuen alas loivetta. Sotilaat eivät välittäneet upseerien huudoista. Hetki oli jännittävä. Oli huomattavissa sotilaiden kesken siveellinen horjuminen, joka tällaisissa tapauksissa tavallisesti ratkaisee taistelun: tottelevatko hämmentyneet joukot päällikkönsä ääntä, vai juoksevatko edelleen, vilkaistuaan vain häneen ohimennen. Rykmentinpäällikkö huusi vimmatusti ja huitoi miekallaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja aivan oudon näköiset. Mutta sotilaat eivät välittäneet hänen huudoistaan, eivätkä hänen komentosanansa, jotka ennen olivat saaneet heidät vapisemaan, nyt tehneet vähääkään vaikutusta. He yhä vain juoksivat, keskustelivat äänekkäästi ja ammuskelivat ilmaan. Taistelun ratkaiseva siveellinen horjuminen näytti kallistuvan pelon eduksi.

Rykmentinpäällikkö alkoi yskiä vimmatun huutamisen ja ruudinsavun johdosta ja pysähtyi toivottomana. Kaikki näytti menetetyltä. Mutta samalla hyökkäävät ranskalaiset alkoivat vetäytyä takasin ilman huomattavaa syytä, he hävisivät metsän laidasta, ja metsään ilmestyi venäläisiä tarkka-ampujia. Nämä olivat Timohinin komppanian miehiä, ainoat jotka hämmingin aikana olivat pysyneet järjestyksessä. He olivat piiloutuneet ojaan metsän laiteella ja hyökkäsivät nyt äkkiarvaamatta ranskalaisten kimppuun. Timohin syöksyi raivokkaasti huutaen ja niin hurjan päättävästi ranskalaisten kimppuun, ettei näille jäänyt aikaa aprikoida, vaan heittivät aseensa ja lähtivät pakosalle. Dolohof juoksi Timohinin rinnalla, tappoi heti rynnäkön alussa erään ranskalaisen ja tarttui ensimäisenä antautuneen upseerin kaulukseen. Pakenevat venäläiset alkoivat palata, pataljoonat kokoontuivat vähitellen, ja ranskalaiset, jotka olivat eristää vasemman sivustan joukot kahteen osaan, tungettiin hetkeksi takasin. Varajoukot kerkisivät yhdistyä, ja pakenevat pysähtyivät. Rykmentinpäällikkö istui ratsullaan majuri Ekonomovin kanssa sillan korvalla ja marssitutti ohitseen takasin vetäytyviä komppanioita, kun hänen luokseen saapui eräs sotilas. Tämä tarttui kenraalin jalustimeen ja oli vähällä horjahtaa ratsun nojaan. Sotilaalla oli tehtaan verasta tehty, sinertävä sinelli, hän oli avopäin ja rensselittä. Hänen päänsä oli siteessä, ja hänen olkansa yli oli heitetty ranskalainen ampumavaralaukku. Kädessä oli hänellä upseerin miekka. Hän oli kalpea, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat röyhkeästi kenraaliin, mutta hänen suunsa oli hymyssä. Vaikka kenraali paraillaan antoi määräyksiään majuri Ekonomoville, ei hän kuitenkaan saattanut olla tarkkaamatta sotilasta.

-- Teidän ylhäisyytenne, tässä on kaksi voiton merkkiä, -- sanoi Dolohof, näyttäen ranskalaista miekkaa ja ampumavaralaukkua. Olen vanginnut upseerin. Pidätin komppanian pakenemasta. -- Hän oli ylen väsynyt, hengitti raskaasti ja puhui katkonaisesti. -- Koko komppania voi todistaa. Pyydän muistamaan, teidän ylhäisyytenne!

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi rykmentinpäällikkö ja kääntyi majuri Ekonomoviin.

Mutta Dolohof ei poistunut; hän päästeli siteen solmesta, riuhtasi sen irti ja osoitti hyytyneen veren tahrimia hiuksiaan.

-- Pistimen haava, jäin rintamaan. Muistakaa teidän ylhäisyytenne.

* * * * *

Tushinin patteri unohdettiin, ja vasta aivan taistelun lopussa, kuultuaan yhä tykkien jyskettä, lähetti Bagration sinne ensin päivystävän esikunta-upseerin ja sitten ruhtinas Andrein viemään sanaa, että patterin kiiruumman kaupalla on peräydyttävä. Patteria suojaava jalkaväki oli keskellä taistelun tuoksinaa poistunut, ties kenen käskystä; mutta Tushin jatkoi yhä ampumista. Ranskalaiset eivät olleet valloittaneet patteria ainoastaan sentähden, etteivät saattaneet aavistaa neljän suojattoman tykin uskaltavan jatkaa ampumista. Päinvastoin arvelivat he, että keskustaan olivat ryhmittyneet venäläisten päävoimat, ja siksipä he kahdesti yrittivätkin anastaa tämän kohdan väkirynnäköllä. Mutta Tushinin tuima raehaulituli pakoitti heidät kummallakin kerralla peräytymään.

Heti Bagrationin poistuttua patterilta oli Tushin saanut Schöngrabenin kylän palamaan.

-- Kato, jopa syntyi hyörinää! Palaa! Kato, jo savuaa! Verratonta! Komeata! Savuaa, savuaa! -- puhelivat elostuneet sotilaat.

Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta olivat kaikki tykit suunnatut palavaa kylää kohti. Sotilaat huusivat jokaisen laukauksen jälkeen aivan kuin jouduttaakseen luodin kulkua: "Oivallisesti! Kas niin, kas niin! Näetkös... Verrattomasti!" Tuulen kiihdyttämänä levisi tulipalo nopeasti. Kylästä lähteneet ranskalaiset joukot palasivat takasin, mutta kostaakseen tämän vahingon he asettivat kylän oikealle puolelle kymmenen tykkiä ja alkoivat niillä ampua Tushinin patteria.

Huumautuneina tulipalosta ja sattuvasti lyövästä tykkitulestaan venäläiset tykkimiehet huomasivat tämän patterin vasta silloin, kun jo kaksi luotia ja heti näiden jälestä neljä yhtäkkiä tuoksahti heidän keskelleen, surmaten kaksi hevosta ja katkaisten jalan ampumavarastovaunujen ajajalta. Mutta innostunut mieliala ei tästä heikentynyt, jonkunverran vain muutti muotoaan. Kuolleiden hevosten sijaan tuotiin uudet varatelojen edestä, haavoittuneet kannettiin syrjään, ja kaikki neljä tykkiä alkoivat ampua ranskalaisten patteria. Patterin nuorempi upseeri oli kaatunut heti taistelun alussa, ja tunnin kuluessa oli neljästäkymmenestä tykkimiehestä seitsemäntoista joutunut taisteluun kykenemättömäksi, mutta kaikesta tästä huolimatta olivat sotilaat yhä iloisia ja innostuneita. Pari kertaa huomasivat he, että kunnaan alle, aivan patterin lähistölle oli ilmestynyt ranskalaisia, ja silloin alkoivat he ampua heitä raehauleilla.

Lyhytkasvuinen, hinterä, kömpelö Tushin vaati palvelijaltaan alituiseen (_vielä piipullista tämän johdosta_", kuten hänellä oli tapa sanoa, ja varistellen tulta ympärilleen, hän tuon tuostakin juoksahti patterin reunalle ja tarkasteli pienen kätensä alta ranskalaisia.

-- Iskekää pojat! -- hän kehoitteli sotilaita, tarttui itsekin tykkien pyöriin ja availi peräruuveja.

Jokainen laukaus sai hänet vavahtamaan, ja lopulta hän oli aivan huumautunut alituisesta jyskeestä, mutta siitä huolimatta hän ei unohtanut tehtäviään, vaan juoksi piippunysä suussa tykiltä tykille, milloin tähdäten, milloin laskien panoksia, milloin määräten vaihtamaan hevosia, riisumaan kuolleet ja haavoittuneet valjaista, ja koko ajan hän huusi heikolla, kimakalla, epävarmalla äänellään. Hänen kasvonsa kävivät yhä elostuneemmiksi. Silloin hän vain yrmisti kulmiaan, kun joku miehistä haavoittui tai kaatui, ja kääntyen kuolleesta, hän sätti sotilaita, jotka vastenmielisesti tarttuivat haavoittuneisiin ja kuolleisiin. Sotilaat, enimmältä kauniita, reippaita nuorukaisia (kuten tavallisesti tykkimiehet, pari päänmittaa päällikköään kookkaammat ja toisenverran harteikkaammat) katselivat kaikki päällikköönsä, kuten lapset pulassa ollessaan ja sama ilme kuin oli päällikön kasvoilla kuvastui heti heidänkin kasvoillaan.

Seurauksena tästä alituisesta jyskeestä, pauhusta, toimesta ja huomiokyvyn pinnistyksestä oli, ettei Tushin lainkaan tuntenut vastenmielistä kauhun tunnetta; eikä hän tullut edes ajatelleeksi, että hänetkin saattaa vihollinen tappaa tai tehdä rammaksi. Päinvastoin, hän tunsi mielensä käyvän yhä vain iloisemmaksi. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut jo pitkä aika siitä, kun hän ensin huomasi vihollisen ja laukasi ensimäisen tykin. Se tuntui tapahtuneen ainakin jo edellisenä päivänä, ja maakaistale, jolla hän seisoi, tuntui vanhalta tutulta, aivan kotiseudulta. Mutta huolimatta siitä, että hän kaikki muisti, kaikki käsitti, kaikki teki, mitä hänen asemassaan kelvollisin upseeri olisi saattanut tehdä, oli hän kuitenkin jonkinlaisessa hourailutilassa, joka muistutti kuumetautisen tai juopuneen mielialaa.

Kuullessaan ympärillään huumaavaa tykkien jyskettä ja vihollisen tykinluotien ja kranaattien viuhinaa ja räiskettä, nähdessään tykkien ääressä hääräileviä, kiihtyneitä, hikoilevia sotilaita, nähdessään ihmisten ja hevosten verta katsellessaan pöllähtäviä savupatsaita vihollisen pattereilla (aina kun savupatsas oli pöllähtänyt, iski luoti hänen patteriinsa, milloin maahan, milloin ihmiseen, tykkiin tai hevoseen), kaikkea tätä nähdessään -- oli hänen sielunsa alkanut elää omituista haavekuvien elämää, josta hän sanomattomasti nautti tällä hetkellä. Vihollisen tykkejä piti hän suunnattoman suurina piippuina, joista näkymätön polttaja silloin tällöin tuprautteli mahtavia savupilviä.

-- Katsohan, jo taas pöllähti, -- puheli Tushin hiljaa itsekseen, kun kunnaalta nousi savupatsas, jota tuuli kieritti vasemmalle: -- odotahan pallo, lähetämme sinut takasin.

-- Mitä haluatte, teidän jalosukuisuutenne? -- kysyi hänen vieressään seisova ali-upseeri, kuullessaan päällikkönsä höpisevän jotain itsekseen.

-- En mitään, kranaatti... -- vastasi Tushin.

"No entäs meidän Matvjevna", puheli Tushin itsekseen. Laidimmainen, vanhamallinen tykki oli hänen mielikuvituksissaan Matvjevna. Tykkiensä ääressä hääriviä ranskalaisia piti hän muurahaisina. Kaunis, juoppolalli sotilas, toisen tykin numero 1, oli hänen maailmassaan _setä_; useimmin kuin muita tarkasteli Tushin _setää_, ja jokainen hänen liikkeensä sai hänet riemastumaan. Kunnaan alta kuuluvaa pyssynpauketta, joka milloin yltyi, milloin hiljeni, hän piti jonkun hengityksenä. Tarkkaavana kuunteli hän tätä, milloin kiihtyvää, milloin heikkenevää hengitystä.

-- Jopa taas alkoi hengittää, jopa taas hengittää, -- puheli hän itsekseen.

Itseään piti hän mahdottoman kookkaana, voimakkaana miehenä, joka molemmin käsin sinkauttelee tykinluoteja ranskalaisten joukkoon.

-- No, Matvjevna, muori kulta, älä hellitä! -- puhui Tushin, poistuessaan laidimmaisen tykin luota, kun hän ylhäältä kuuli oudon, vieraan äänen huutavan.

-- Kapteeni Tushin! Kapteeni!

Tushin vilkasi pelästyneenä sivulleen. Hän huomasi esikunta-upseerin, joka Grundissa oli karkoittanut hänet muonakauppiaan majasta. Hengästyneenä huusi esikunta-upseeri.

-- Mitä ajattelette, oletteko menettänyt järkenne? Kahdesti on teille annettu peräytymiskäsky, mutta te yhä...

"Minkätähden he nyt minua?" ... ajatteli Tushin, katsellen kauhuissaan päällikköään.

-- Minä ... tuota... -- alkoi hän sopertaa, pitäen kättään ohimolla. -- Minä...

Esikunta-upseeri ei ehtinyt sanoa sanottavaansa. Ohi kiitävä tykinluoti pakoitti hänet kumartumaan satulassa. Hän vaikeni, ja juuri kun hän aikoi jatkaa puhettaan, suhisi hänen ohitseen taas luoti. Hän käänsi hevosensa ja lähti ratsastamaan täyttä neljää.

-- Peräytykää! Kaikki peräytykää! -- huusi hän kaukaa.

Sotilaat alkoivat nauraa. Hetken kuluttua saapui adjutantti tuoden saman käskyn.

Adjutantti oli ruhtinas Andrei. Ensimäisenä huomasi hän Tushinin patterilla irrallaan olevan hevosen, jolta tykinluoti oli katkaissut jalan. Se seisoi valjaissa olevien hevosten vieressä ja hirnahteli. Veri vuoti virtana sen jalasta. Etutelojen keskellä virui muutamia kuolleita sotilaita. Hänen saapuessaan patterille, lensi tykinluoti toisensa jälkeen hänen ylitseen, ja hän tunsi, miten hermostuneesti viilsi hänen selkäpiitään. Mutta kun hän vain ajattelikin pelkoa, rauhoittui hän jälleen. "En voi pelätä", hän ajatteli ja laskeutui verkalleen ratsultaan tykkien keskeen. Hän oli jo toimittanut tehtävänsä, mutta siitä huolimatta hän jäi patterille. Hän oli päättänyt poistua vasta yhdessä miehistön kanssa ja viedä tykit asemalta. Astellen Tushinin seurassa ruumiiden keskellä, ranskalaisten ampuessa vimmatusti, hän auttoi sotilaita tykkien poistamisessa.

-- Käväsi tässä toinenkin päällikkö, mutta kiire näytti olleen, -- sanoi ali-upseeri ruhtinas Andreille, -- kiireempi oli hänellä kuin teidän jalosukuisuudellanne.

Ruhtinas Andrei ei puhellut Tushinin kanssa. Molemmat olivat he niin touhuissaan, etteivät edes toisiaan huomanneet. Kun kaksi ehjää tykkiä oli kiinnitetty etuteloihin, ja he alkoivat laskeutua alas kunnaalta (yksi särkynyt tykki ja haupitsi jätettiin patterille), ajoi ruhtinas Andrei Tushinin luo.

-- No, näkemiin asti, -- sanoi ruhtinas Andrei, ojentaen kättään Tushinille.

-- Näkemiin asti, kyyhkyläiseni, -- sanoi Tushin, -- rakkaani! Hyvästi, kyyhkyläiseni, -- sanoi Tushin vesissä silmin, eikä hän itsekkään tietänyt, miksi kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

XXI.

Tuuli oli tyyntynyt, mustat pilvet rippuivat matalalla peittäen taistelukentän ja sulautuen taivaanrannassa ruudinsavuun. Tuli pimeä, ja siksipä näkyivätkin selvinä tulipalon leimut kahtaalta. Tykinjyske oli heikentynyt, mutta pyssynpauke kävi yhä kiivaammaksi ja alkoi kuulua yhä lähempää takaa ja oikealta. Niin pian kun Tushin tykkeineen oli päässyt suojaan vihollisen tulelta ja laskeutunut alas rotkoon, saapuivat hänen luokseen esikunta ja adjutantit, joiden joukossa olivat myöskin esikunta-upseeri ja Scherkof, joka kahdesti oli lähetetty viemään peräytymiskäskyä Tushinille, mutta joka kummallakaan kerralla ei ollut saapunut patterille. Kaikki he, toinen toistaan keskeyttäen, antoivat Tushinille käskyjä ja määräyksiä, miten ja minne hänen oli mentävä, nuhtelivat häntä ja tekivät huomautuksiaan. Tushin ei antanut miehilleen minkäänlaisia määräyksiä, ajaa nyykytti vain vaiti ollen hevoskaakillaan toisten jälissä. Hän ei uskaltanut avata suutaan, sillä jokainen sana olisi tuonut kyyneleet hänen silmiinsä, vaikkei hän itsekkään tietänyt miksi. Vaikka olikin käsketty jättää haavoittuneet, niin laahusti niitä sentään paljon joukkojen jälissä, ja kaikki pyysivät he päästä tykeille istumaan. Nuorekkaan reipas jalkaväen upseeri, joka taistelun alkaessa sellaisella kiireellä juoksi Tushinin majasta, oli saanut luodin mahaansa ja lojui nyt Matvjevnan telalla. Kunnaan juurella astui Tushinin luo kalpea husaarijunkkari, kannatellen toista kättään toisella. Hänkin pyysi päästä istumaan tykille.

-- Kapteeni, Jumalan nimessä, olen saanut ruhjevamman käteeni, -- puhui hän arasti. -- Jumalan nimessä, en voi astua. Jumalan nimessä!

Selvästi huomasi, että junkkari jo usein oli pyytänyt päästä jonnekin istumaan, mutta aina saanut kieltävän vastauksen. Hän pyysi epävarmalla, surkealla äänellä.

-- Käskekää tekemään tilaa, Jumalan nimessä.

-- Tehkää, tehkää, -- sanoi Tushin. -- Levitähän sinellisi, setä, -- jatkoi hän, lemmikki-sotilaaseensa kääntyen. -- Mutta missä on haavoittunut upseeri?

-- Hänet nostimme maahan, kuoli -- vastasi joku.

-- Nostakaa istumaan. Istukaa, rakkaani, istukaa. Levitä sinellisi, Antonof.

Junkkari oli Rostof. Hän kannatteli vasenta kättään oikealla, hän oli kalpea, ja hänen alaleukansa tärisi kuin vilutautisen. Hänet asetettiin istumaan Matvjevnalle, kuolleen jalkaväen upseerin paikalle. Hänen alleen levitetyllä sinellillä oli verta, johon tahriutuivat hänen kätensä ja ratsuhousunsa.

-- Miten ovat asiat, oletteko haavoittunut, kyyhkyläiseni? -- kysyi Tushin.

-- En, olen saanut ruhjevamman.

-- Entä veri telan sivulaiteella? -- kysyi Tushin.

-- Se on vuotanut kuolleesta upseerista, -- vastasi eräs tykkimies, pyyhkien verta sinellinsä hihalla ja aivan kuin häveten tykkinsä siivottomuutta.

Vaivoin hinattiin tykit ylämäkeä jalkaväen avulla, ja kun oli saavuttu Grunthersdorfin kylään, pysähdyttiin. Oli jo niin pimeä, ettei kymmenen askeleen päästä saattanut eroittaa sotilaitten pukuja, ja ammunta alkoi heiketä. Yhtäkkiä alkoi oikealta taas kuulua pyssynpauketta ja huutoja. Tulisäteet leimahtelivat pimeydessä. Tämä oli ranskalaisten viimeinen hyökkäys, jota torjumaan venäläiset riensivät kylän taloista. Taas syöksyivät kaikki kylästä, mutta tykkejä ei saatu liikkeelle, ja tykkimiehet, Tushin ja junkkari vilkuilivat toisiaan silmiin, odotellen kohtalonsa ratkaisua. Ampuminen alkoi taas heiketä, ja syrjätieltä tupsahti joukko sotilaita, keskustellen innokkaasti.

-- Pääsitkö ehjänä, Petrof? -- kysyi eräs.

-- Kylläpä löylyn saivat, veliseni. Eivät enää pistä tänne nokkaansa, -- puhui toinen.

-- On kuin säkissä. Mutta miten he omiaan löylyttivät! On kuin säkissä; onpas pimeä, pojat. Eikö kellään ole juotavaa?

Ranskalaisten viimeinen hyökkäys oli torjuttu. Ja taas lähtivät Tushinin tykit eteenpäin. Pimeys oli täydellinen, kuului vain ympäriltä jalkaväen astunnan töminää.

Tuntui kuin olisi pimeydessä solunut eteenpäin musta virta, yhä vain samaan suuntaan. Kuului puheen sorinaa, huutoja, kavioiden kapsetta ja pyörien kolinaa. Yli muiden äänien kuuluivat tässä synkässä pimeydessä haavoittuneiden huudot ja valitukset. Heidän valituksensa ja voihkinansa tuntuivat täyttävän koko joukkoja ympäröivän pimeyden. Ei tuntunut olevankaan mitään eroitusta näiden valitushuutojen ja yön synkkyyden välillä. Hetken kuluttua syntyi liikehtivissä joukoissa levottomuutta. Joku oli ratsastanut valkealla hevosella seurueineen ohi ja sanonut jotain. "Mitä hän sanoi? Mihin nyt? Pysähdytäänkö? Kiittikö?" kuului utelevia kysymyksiä joka haaralta, sotilaat alkoivat ahtua yhä tiukemmalle, etumaiset olivat nähtävästi pysähtyneet, ja samassa levisi huhu, että olisi käsketty pysähtymään. Kukin pysähtyi paikalleen, keskelle porosta tietä.

Sytytettiin nuotioita, ja puhelu kävi äänekkäämmäksi. Kapteeni Tushin järjesteli komppaniaansa ja lähetti erään sotilaan etsimään sitomapaikkaa tai lääkäriä junkkarille ja istahti nuotion ääreen, jonka sotilaat olivat sytyttäneet tielle. Rostovkin laahusti nuotion ääreen. Tuskat, kylmä ja kosteus värisyttivät häntä kuin vilutautista. Häntä raukasi kauheasti, mutta nukkua hän ei voinut, sillä kättään jumotti julmasti. Milloin sulki hän silmänsä, milloin katseli nuotiota, joka hänestä näytti hehkuvan punaselta, milloin taas vieressään kyykyllään istuvaa, käyräselkäistä, hinterää Tushinia. Myötätuntoisina ja säälivinä tuijottivat Tushinin suuret, lempeät, viisaat silmät junkkariin. Rostof käsitti, että Tushin sydämensä pohjasta tahtoi häntä auttaa, muttei voinut.

Joka puolelta kuului leiriytyvän jalkaväen touhua, ohi kulkevain astuntaa ja kavioiden kapsetta. Äänten pauhu, askelten ja kavioiden läiskinä, palavain nuotioiden räiske -- kaikki tämä suli yhtenäiseksi väräjäväksi humuksi.

Nyt ei enää, kuten äsken, solunut pimeydessä näkymätön virta, vaan nyt tuntui aivan kuin synkkä meri olisi myrskyn jälkeen asettumassa ja värähtelisi vielä hiljalleen. Tylsänä katseli ja kuunteli Rostof, mitä tapahtui hänen edessään ja ympärillään. Eräs jalkamies tuli nuotion ääreen, laskeutui kyykylleen, ojensi kätensä tulta kohti ja käänsi sivulle päänsä.

-- Sallittehan, teidän jalosukuisuutenne? -- hän sanoi, katsahtaen kysyvästi Tushiniin. -- Olen eksynyt komppaniastani, teidän jalosukuisuutenne; en itsekkään tiedä, missä. Hitto vieköön!

Samassa saapui nuotion ääreen myös jalkaväen upseeri, jonka poski oli siteessä. Hän kääntyi Tushiniin ja pyysi hieman siirtämään tykkejä, jotta hän voisi kuljettaa ohi kuormansa. Upseerin jälissä juoksi nuotiolle kaksi sotilasta. He sättivät toisiaan julmasti ja käsikähmässä ollen he koettivat riistää toisiltaan jotain saappaan tapaista.

-- Vai sinä sen löysit! Oletpas sukkela, -- huusi toinen käheällä äänellä.

Sitten tuli laiha, kalpea sotilas, jonka kaulan ympäri oli kääritty verinen jalkariepu. Kiukkuisella äänellä vaati hän tykkimiehiltä vettä.

-- Pitääkö tähän kuolla kuin koiran? -- hän kysyi.

Tushin käski antaa hänelle vettä. Sitten juoksi nuotiolle iloinen sotilas, sanoi tulleensa lainaamaan tulta jalkaväelle.

-- Tulta tuiveruista jalkaväelle! Terve mieheen, veli hopeat, kiitos ja kunnia tulesta, korkoineen maksamme, -- hän puhui, lennättäen jonnekin pimeyteen tulista kekälettä.

Sitten kulki nuotion ohi neljä sotilasta, kantaen jotain sinellissä. Eräs heistä kompastui.

-- Senkin vietävät, ovat asettaneet tielle halkoja, -- hän murisi.

-- Hän on kuollut, miksi häntä kannamme? -- puhui toinen.

-- Älkää suotta!

Ja he katosivat pimeyteen taakkoineen.

-- Koskeeko? -- kysyi Tushin kuiskaten Rostovilta.

-- Koskee.

-- Teidän jalosukuisuutenne, kenraalin luo. Hän on täällä aivan lähellä majassa, -- sanoi ali-upseeri, astuen Tushinin luo.

-- Heti paikalla, kyyhkyläiseni.

Tushin nousi seisomaan, kiinnitti sinellinsä, korjaili tamineitaan ja lähti nuotiolta.