Part 22

Tushin ei ollut saanut määräystä, minne ja minkälaisilla luodeilla hänen olisi pitänyt ampua, ja sentähden päättikin hän, neuvoteltuaan vääpelinsä Sahartshenkon kanssa, jota suuresti kunnioitti, että viisainta oli sytyttää kylä palamaan. "Hyvä!" sanoi Bagration, kun Tushin oli tehnyt selvän aikeistaan ja toimistaan, ja alkoi mietteissään tarkastaa taistelukenttää. Oikealla sivustalla olivat ranskalaiset edenneet pisimmälle. Sen kunnaan alapuolelta, jolla sijaitsi Kievin rykmentti, joen uomasta, kuului sydäntä vihlovaa kiväärien räiskettä, ja rakuunain takana, loitolla oikealla yritti ranskalainen osasto kiertää venäläisten sivustaa. Tämän huomasi seurue-upseeri ja ilmoitti kenraalille. Vasemmalla päättyi taivaanranta läheiseen metsään. Ruhtinas Bagration määräsi lähetettäväksi kaksi pataljoonaa keskustasta oikean sivustan suojaksi. Tämän määräyksen johdosta rohkeni seurue-upseeri huomauttaa, että tykit, näiden pataljoonain poistuttua, jäävät suojatta. Ruhtinas Bagration kääntyi seurue-upseeriin ja katsahti häneen sameilla silmillään, muttei sanonut sanaakaan. Ruhtinas Andrein mielestä oli seurue-upseerin huomautus paikallaan, eikä sen johdosta käynyt mitään sanominenkaan. Mutta samassa saapui täyttä lentoa ajaen joen uomassa sijaitsevan rykmentin päällikön adjutantti ja ilmoitti, että suunnattomat ranskalaisjoukot tunkeutuvat alhaalta rykmentin kimppuun, rykmentti on joutunut sekasortoon ja vetäytyy Kievin krenatöörien asemille. Ruhtinas Bagration nyökäytti päätään suostumuksen ja hyväksymisen merkiksi. Käyden lähti hän ajamaan oikealle ja lähetti adjutantin viemään hyökkäyskäskyä rakuunoille. Mutta puolen tunnin kuluttua palasi adjutantti ja ilmoitti, että rakuunat jo olivat vetäytyneet rotkon toiselle puolelle, sillä he olivat joutuneet murhaavan tulen alaisiksi ja menettäneet suotta paljon miehiä, ja sentähden oli rykmentinpäällikkö jouduttanut tarkka-ampujain johtamista metsään.

-- Hyvä! -- sanoi Bagration.

Kun seurue lähti ajamaan patterilta, alkoi vasemmaltakin, metsästä kuulua pyssynpauketta, mutta kun Bagration huomasi, ettei itse ajoissa ehtisi vasemmalle sivustalle, lähetti hän sinne Scherkovin ilmoittamaan vanhimmalle kenraalille, samaiselle, jonka rykmenttiä Kutusof tarkasti Braunaun luona, että hän mahdollisimman kiireesti vetäytyisi rotkon taakse, sillä oikea sivusta ei varmaankaan kauvan voi pidättää vihollista. Tushinin patteri ja sitä suojaava pataljoona jäivät oman onnensa nojaan. Ruhtinas Andrei kuunteli tarkkaavana Bagrationin keskusteluja ja määräyksiä ja huomasi ihmeekseen, ettei minkäänlaisia käskyjä oikeastaan annettukaan, vaan että Bagration vain koetti kaikille uskotella, että kaikki, mitä tehtiin välttämättömyydestä, sattumuksesta tai eri päällikköjen käskystä, tehtiinkin hänen suunnitelmainsa mukaan, vaikkeikaan nimenomaan hänen käskystään. Vaikka asioiden meno riippuikin enemmän sattumasta kuin päällikön tahdosta, niin huomasi sentään ruhtinas Andrei, että päällikön lauhea ja levollinen käytöstapa sai suuria aikaan. Kun osastojen päälliköt epätoivoisina ja pelästyneinä saapuivat hänen luokseen, rauhoittuivat he hänet nähtyään täydellisesti, iloisesti tervehtivät häntä sotilaat ja upseerit; päällikön näkeminen antoi heille uutta intoa ja innostusta, ja kaikki tahtoivat nähtävästi osoittaa hänelle uskollisuuttaan.

XVIII.

Ruhtinas Bagration nousi seurueineen oikean sivustan korkeimmalle kohdalle, alkoi sieltä laskeutua uomaan, mistä kuului kiihkeätä pyssynpauketta. Sieltä ei eroittanut mitään, sillä ruudinsavu peitti koko uoman. Mitä likemmäs he saapuivat uomaa sitä sankemmaksi kävi ruudinsavu, mutta yhä elävämmin alkoi myös tuntua varsinaisen taistelukentän läheisyys. He alkoivat kohdata haavoittuneita. Erästä, jonka pää oli veriin tahriutunut, laahasi kaksi sotilasta kainaloista. Hän korisi ja pursui verta. Luoti oli nähtävästi sattunut suuhun tai kurkkuun. Eräs toinen, aseeton haavoittunut astui reimasti, valitellen äänekkäästi ja heilutellen haavoittunutta kättään, josta verta vuoti virtanaan hänen sinellilleen. Hänen kasvonsa kuvastivat enemmän pelkoa kuin kärsimystä. Hän oli hetki sitten haavoittunut. Kuljettuaan tien poikki joutuivat he äkkijyrkänteelle ja laskeutuivat yhä alemmas. Jyrkänteellä lojui joukko sotilaita pitkällään, toisia kapusi ylöspäin, joukossa muutamia haavoittuneitakin. Raskaasti huokuen astelivat sotilaat ja kenraalista välittämättä puhelivat he äänekkäästi, käsiään huitoen. Edessään näkivät ratsastajat jo savun läpi harmaita sotilasrivejä ja upseerin, joka, tunnettuaan Bagrationin, huutaen lähti palauttamaan peräytyviä sotilaita. Bagration ajoi rivien luo. Sieltä täältä kuului laukauksia, vaimentaen komentohuudot ja sotilaiden äänet. Ilma oli kirpeä ruudinsavusta. Sotilaiden kasvot olivat mustuneet ruudinsavusta, mutta silti loisti niistä innostus. Toiset syöttivät pyssyjään, hakaten latasimilla, toiset ripottivat ruutia sankkireikiin, kopeloivat ampumatarpeita laukuistaan, muutamat ampuivat. Mutta ruudinsavulta he eivät nähneet, ketä he ampuivat. Sangen usein kuului suloista suhinaa ja vihellystä. "Mitä tämä lie?" ajatteli ruhtinas Andrei, lähestyessään rivejä. "Hyökkäystä tämä ei ole, sillä kenkään ei liiku, kareija ei tämä myöskään ole, sillä siinä on miesten asema toisellainen."

Kuivankälpeä, heikon näköinen vanhus, herttaisesti hymyilevä rykmentinpäällikkö, jonka pitkät silmäripset puoleksi peittivät hänen silmänsä, tehden hänet lempeän näköiseksi, ratsasti ruhtinas Bagrationin luo, tervehtien häntä kuin isäntä kallista vierastaan. Hän ilmoitti Bagrationille, että hänen rykmenttinsä oli joutunut ratsuväen hyökkäyksen alaiseksi; vaikkakin hyökkäys torjuttiin, menetti rykmentti enemmän kuin puolet miehistään. Rykmentinpäällikkö sanoi, että hyökkäys oli torjuttu, keksien tällaisen nimityksen, selittääkseen, mitä oli tapahtunut, mutta todellisuudessa ei hän itsekään tietänyt, mitä oli tapahtunut tämän viimeisen puolituntisen kuluessa, eikä hän edes varmasti voinut sanoa, oliko hyökkäys torjuttu, vai oliko hänen rykmenttinsä tuhottu. Taistelun alussa oli lennellyt tykinluoteja ja kranaatteja hänen riveihinsä, ja miehiä oli kaatunut, sitten oli joku huutanut: "ratsuväki!" ja hänen miehensä olivat alkaneet ampua. Ja yhä vieläkin ammuttiin, ei tosin enää ratsumiehiä, jotka heti olivat kadonneet näkyvistä, vaan ranskalaisia jalkamiehiä, joita oli ilmestynyt joen uomaan. Ranskalaiset ampuivat venäläisiä. Ruhtinas Bagration nyökäytti päätään merkiksi, että kaikki oli käynyt hänen tahtonsa mukaan ja aivan niin kuin hän oli suunnitellut. Hän kääntyi adjutanttiin ja käski tämän tuoda vuorelta kaksi kuudennen jääkärirykmentin pataljoonaa, joiden ohi he hetki sitten olivat kulkeneet. Ruhtinas Andreita ihmetytti tällä hetkellä muutos, mikä oli huomattavissa Bagrationin kasvoilla. Hän oli päättäväisen ja onnellisen näköinen kuin ihminen, joka helteisenä kesäpäivänä on päässyt vetten partaille ja valmisteleikse syöksymään vilpeitten vetten syleilyyn. Hävinneet olivat väsyneet, sameat silmät ja teeskennellyn syvämietteinen katse: pyöreät, ankarat haukansilmät katselivat riemuitsevina ja jonkun verran ylenkatseellisina suoraan eteensä, kiintymättä nähtävästi mihinkään. Hänen liikkeensä olivat sentään entisen hitaat ja rauhalliset.

Rykmentinpäällikkö kääntyi ruhtinas Bagrationiin ja kehoitti häntä poistumaan, koska asema hänen mielestään oli liian vaarallinen. "Herran nimessä, teidän ylhäisyytenne, Jumalan tähden!" puhui hän, vilkuen seurue-upseeriin, saadakseen tältä kannatusta. Seurue-upseeri kääntyi häneen selin. "Näettehän, teidän ylhäisyytenne!" Hän huomautti Bagrationia luodeista, jotka lakkaamatta suhisivat, lauloivat ja vihelsivät heidän ympärillään. Hän puhui nuhtelevan anovasti, kuten puhuu salvumies kirveeseen tarttuneelle isännälleen: "me olemme työhön tottuneet, te vain saatte kätenne rakoille". Kun kuunteli hänen puhettaan, niin olisi luullut, etteivät luodit häntä voisikaan tappaa, ja hänen puoliavonaiset silmänsä lisäsivät hänen sanojensa vaikuttavaisuutta. Esikunta-upseeri yhtyi rykmentinpäällikön varoituksiin; mutta ruhtinas Bagration ei vastannut heille sanaakaan, kaskihan vain lopettamaan ampumisen ja valmistamaan tilaa lähestyville pataljoonille. Hänen puhuessaan löyhähti äkkiä tuulenpuuska oikealta ja hajoitti savupilven, niin että saattoi nähdä uoman ja vastakkaisen kunnaan, jolla liikkui ranskalaisia. Kaikkien silmät seurasivat ranskalaisten liikkeitä; ne liikkuivat venäläisiä kohti, kierrellen, kaarrellen pintamuodostuksen vaatimusten mukaan. Saattoi jo eroittaa sotilaiden pörhöiset päähineet; upseerin eroitti sotilaasta; eroitti, miten lippu lepatti tankoon kietoutuneena.

-- Astuvat verrattomasti, -- huomautti joku seurueen jäsenistä. Osa ranskalaisista saapui jo uomaan. Yhteentörmäyksen täytyi siis tapahtua venäläisten puolella.

Taistelussa olleen rykmentin tähteet järjestyivät nopeasti ja siirtyivät oikealle; heidän takaansa ilmestyi kaksi kuudennen jääkärirykmentin pataljoonaa, reimasti astuen ja ajaen edellään rintamasta poistuneita. Ne eivät vielä olleet saapuneet Bagrationin kohdalle, mutta jo kuului raskasta, tahdikasta astunnan humua. Vasemman sivustan äärimäisenä, lähinnä Bagrationia, astui pyöreäkasvoinen, komea komppanianpäällikkö, tyhmä, onnellinen ilme kasvoilla. Hän oli sama jalkaväen upseeri, joka taistelun alkaessa lähti juoksemaan Tushinin virvemajasta. Hän ei muuta näkynyt ajattelevan tällä hetkellä kuin, että reimasti astuen pääsisi kenraalin ohi.

Itseensätyytyväisenä, kuten ainakin rintamassa, astui hän kevyesti jäntevillä jaloillaan, aivan kuin olisi purjehtinut. Vähääkään ponnistelematta hän kulki suorana ja reippaana, ja tämä astunnan keveys se hänet eroittikin raskaasti tömistelevistä sotilaista, jotka seurasivat hänen jalkaansa. Kädessä oli hänellä ohut, kapea, paljastettu miekka (käyrä sapeli pahanen, joka ei lainkaan muistuttanut todellista asetta), ja vilkuen, milloin kenraaliin, milloin taakseen, hän joustavasti väänteli voimakasta ruumistaan, sekaantumatta kertaakaan oikeasta jalasta. Selvästi huomasi, että hänen kaikki sielunvoimansa olivat kohdistetut yhteen ainoaan seikkaan: kulkea mahdollisimman upeasti kenraalin ohi, ja tuntiessaan, että kaikki käy mainiosti, hän oli onnellinen. "Vasen ... vasen ... vasen", näytti hän hokevan joka toisella askeleella; ja tähän tahtiin astuivat juronaamaiset, rensselien ja pyssyjen painostamat sotilaat, aivan kuin hekin, nuo sadat sotilaat, joka toisella askeleella olisivat itsekseen hokeneet: "vasen ... vasen ... vasen..." Paksu majuri puhkui astuessaan ja menetti oikean jalan, kiertäessään tielleen sattunutta pensasta; hengästyneenä ja pelästyneen näköisenä juoksi osastostaan eksynyt sotilas ja koetti saavuttaa komppaniansa; viuhuen lensi tykinluoti Bagrationin ja seurueen yli ja iski riveihin: "vasen -- vasen...!" "Sulkekaa rivit!" kuului komppanianpäällikön komeileva ääni. Sotilaat väistivät kaarena jotain sillä kohdalla, mihin luoti oli iskenyt; vanha ristirintainen sivustan ali-upseeri, joka oli jäänyt kuolleita katsomaan, saavutti rivinsä, hypähti päästäkseen oikeaan jalkaan, ja vilkasi sitten vihaisena sivulleen. Tuntui kuin yhä kuuluisi: "vasen ... vasen ... vasen ..." tämän uhkaavan äänettömyyden ja tahdikkaan astunnan yksitoikkoisen töminän keskeltä.

-- Reimasti, pojat! -- sanoi Bagration.

"Ahkeruus on ... häi -- nne -- nne!..." kaikui riveistä. Vasemmalla sivustalla astuva synkän näköinen sotilas katsahti huutaessaan Bagrationiin, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka aivan kuin sanoi: "itse tiedämme"; toinen sotilas ei vilaissut sivulleen, varmaankin peläten sekaantuvansa, huusi suu selällään ja meni ohi.

Komennettiin pysähtymään ja irroittamaan rensselit.

Bagration ratsasti rivien eteen ja laskeusi ratsultaan. Hän heitti ohjat kasakalle, riisui viitan yltään, oikoi sääriään ja korjasi lakkiaan. Upseerit etunenässä, alkoivat ranskalaiset nousta vuoren rinnettä.

"Jumalan nimeen!" huusi Bagration lujalla, korkealla äänellä, kääntyi hetkeksi rintamaan päin ja lähti, hieman käsiään heilutellen, astumaan pitkin epätasaista kenttää. Hän astui kömpelösti, ratsumiehen tapaan, aivan kuin käyntiin tottumaton. Ruhtinas Andrei tunsi, että jokin vastustamaton voima veti häntä eteenpäin, ja valtava riemu täytti hänen sydämensä.[81]

Ranskalaiset olivat jo aivan lähellä; ruhtinas Andrei, joka kulki Bagrationin rinnalla, eroitti jo selvästi ranskalaisten hihnat ja punaiset olkalaput, vieläpä heidän kasvonsakin (erittäin pisti hänen silmiinsä vanha, vääräsäärinen ranskalainen upseeri, joka säärykset jaloissa vaivoin kompuroi alas rinnettä). Ruhtinas Bagration ei toistanut käskyään, vaan astui yhä vaiti ollen rivien edessä. Yhtäkkiä kuului ranskalaisten riveistä laukaus, toinen, kolmas ... ja savu peitti heidän hajalliset rivinsä. Koko osasto alkoi ampua. Muutamia venäläisiä kaatui, muiden muassa pyöreäkasvoinen kapteeni, joka astui niin hartaana ja iloisena kenraalin ohi. Mutta samassa kun kuului ensimäinen laukaus, Bagration katsoi taakseen ja kirkasi; "Hurraa!"

"Hurraa-aa-aa!" kiersi pitkin venäläisten linjaa, ja iloisina, elostuneina lähtivät sotilaat järjestymättömissä joukoissa kilvan juoksemaan alas rinnettä hajaantuneiden ranskalaisten jälkiin.

XIX.

Kuudennen jääkärirykmentin hyökkäys teki oikean sivustan peräytymisen mahdolliseksi. Unhoitetun Tushinin patterin toiminta pidätti ranskalaisten liikkeitä. Schöngrabenin kylässä roihui tulipalo, joka tuulen voimasta sai ybä uhkaavamman luonteen. Ranskalaiset alkoivat sammuttaa tulta, ja sillä aikaa saattoivat venäläiset peräytyä. Keskusta vetäytyi rotkon yli, kiirehtien ja meluten; kuitenkaan eivät osastot sekaantuneet toisiinsa. Mutta vasen sivusta, jonka muodostivat Asovin ja Podolin jalkaväkirykmentit ja Pavlogradin husaarit, joutui epäjärjestykseen. Sen kimppuun oli hyökännyt Lannesin johtama ylivoimainen ranskalainen osasto ja uhkasi kierroksella. Bagration oli lähettänyt sinne Scherkovin viemään peräytymis- käskyä.

Reippaana kannusti Scherkof ratsunsa lentoon, tehden kunniaa vielä ajaessaankin. Mutta tuskin oli hän painautunut taipaleelle, kun jo voimansa pettivät. Hänet valtasi voittamaton pelko, hän ei uskaltanut antautua vaaran alaiseksi.

Saavuttuaan vasemmalle sivustalle hän vältteli niitä paikkoja, mistä kuului ampumista, ja etsiskeli päälliköitä sieltä, mistä niitä oli mahdoton löytää, ja sentähden hän ei voinutkaan toimittaa perille Bagrationin käskyä.

Vasemman sivustan päällikkönä oli iän perustalla sen rykmentin päällikkö, jonka Kutusof tarkasti Braunaun luona, ja jossa Dolohof palveli sotamiehenä. Äärimmäisen vasemman sivustan päälliköksi oli taas määrätty Pavlogradin rykmentin päällikkö, jonka husaareissa Rostof palveli. Eripuraisuus oli tästä seurauksena. Päälliköt olivat pahoissa väleissä, ja samaan aikaan, kun oikealla sivustalla taistelu jo oli täydessä käynnissä, ja ranskalaiset alkoivat edetä, päälliköt yhä vain neuvottelivat. Ja näiden heidän neuvottelujensa pääasiallisimpana tarkoituksena oli toistensa loukkaaminen. Rykmentit taas, sekä husaarit että jalkaväki, eivät olleet lainkaan valmistautuneet alkavaan taisteluun. Kukaan ei odottanut taistelua, sotilaat ja päälliköt puuhailivat rauhallisina arkiaskareissaan: ratsuväki syötti hevosiaan, jalkaväki keräili puita.

-- Hänhän on virka-arvoltaan minua ylempi, -- puhui husaari-eversti kiukusta punastuneena saapuneelle adjutantille, -- tehköön siis, miten haluaa. Minä en voi uhrata husaarejani. Torvensoittaja! Puhalla peräytymään!

Mutta aika kiiti. Oikealla sivustalla ja keskustassa jyskyivät tykit ja paukkuivat pyssyt, Lannesin ranskalaisia ilmestyi jo myllyn padon seutuville, ja he järjestyivät ketjuun venäläisten puolelle uomaa, noin parin pyssynluodin kantamille. Jalkojaan vävähytellen astui jalkaväen kenraali ratsunsa luo, nousi sen selkään, oikasihe suoraksi ja lähti ajamaan husaari-everstin luo. Kohdatessaan toisensa kumarsivat rykmentinpäälliköt kohteliaasti, mutta sydämiin oli kätkettynä katkera viha.

-- Mutta sittekin, herra eversti, -- puhui kenraali, -- enhän toki voi jättää puolia miehistäni metsään. _Pyydän_ teitä, _pyydän_ teitä, -- hän toisteli, -- asettumaan asemille ja valmistautumaan hyökkäykseen.

-- Minä taas pyydän teitä olemaan sekaantumatta toisten asioihin, -- vastasi kiivastunut eversti. -- Jos olisitte ratsumies...

-- En ole ratsumies, herra eversti, mutta olen venäläinen kenraali, ja jollette sitä tiedä...

-- Hyvin tiedän, teidän ylhäisyytenne, -- kiljasi eversti tulipunaisena ja nykäsi ohjista. -- Lähtekäämme ketjuun, olette huomaava, ettei tämä asema ole minkään arvoinen. En tahdo menettää rykmenttiäni teidän mielitekojenue tähden.

-- Unhoitatte säädyllisyyden, eversti. En noudata mielitekojani, enkä salli tällaisia puheita.

Olettaen, että eversti tahtoo koetella hänen urhoollisuuttaan, lähti kenraali rinta pystyssä ja yrmeän näköisenä everstin rinnalla ratsastamaan ketjua kohti, arvellen, että heidän riitansa on ratkaistava ketjussa, luotituiskussa. He saapuivat ketjuun, muutamia luoteja lensi heidän ylitseen, ja he pysäyttivät hevosensa, puhumatta sanaakaan. Ketjussa ei ollut mitään katsottavaa, sillä siitäkin paikasta, missä he toisensa tapasivat, saattoi selvästi huomata, että ratsuväen oli mahdoton toimia pensastossa ja rotkoissa, ja että ranskalaiset paraillaan kiersivät vasenta siipeä. Kenraali ja eversti katselivat merkitsevän ankarina toisiaan, aivan kuin tappeluun valmistautuvat kukot, ja odottelivat turhaan näkevänsä toisissaan pelon merkkejä. Molemmat kestivät koetuksen. Koska heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen, ja koskei kumpikaan tahtonut ensimäisenä poistua luotituiskusta, niin olisivat he varmaankin kauvan siellä viipyneet koettelemassa toistensa urhoollisuutta, jollei samassa aivan heidän takaansa metsästä olisi kuulunut ampumisen räiskettä ja sydäntä vihlovaa huutoa. Ranskalaiset olivat hyökänneet puita keräileväin venäläisten kimppuun. Husaarit eivät enää voineet vetäytyä takasin jalkaväen mukana. Ranskalaisten ketju oli katkaissut heiltä paluutien vasemmalla. Huolimatta paikan epämukavuudesta, täytyi heidän ryhtyä hyökkäykseen, raivatakseen itselleen paluutien.

Eskadroona, jossa Rostof palveli, oli tuskin kerinnyt nousemaan satulaan, kun se jo oli rinta rinnan vihollisen kanssa. Nytkään ei ollut ketään vihollisen ja eskadroonan välillä -- kuten oli ollut asianlaita Ennsin sillan luonakin --, ja heidät eroitti taas vihollisesta ainoastaan tuo kauhistava tietämättömyyden ja pelon rajapiiru, joka aivan kuin eroittaa elävät kuolleista. Kaikki sotilaat tunsivat tuon rajapiirun läheisyyden, ja kysymys: pääsevätkö sen yli ja, miten pääsevät, sai heidän sydämensä sykkimään. Eversti saapui rintamaan, vastasi vihaisesti jotain upseerien kysymyksiin ja, sen näköisenä kuin ihmiset, jotka eivät milloinkaan myönnä erehtyvänsä, antoi hän jonkun käskyn. Kukaan ei vielä ollut sanonut mitään varmasti, mutta siitä huolimatta huhuiltiin eskadroonassa hyökkäyksestä. Komennettiin rivittymään; helisten paljastuivat miekat. Mutta kukaan ei vielä liikahtanut. Koko sivustan sotilaat, sekä husaarit että jalkamiehet, tunsivat, etteivät päällikötkään ole selvillä, mitä olisi tehtävä, ja tämä päälliköiden epäröiminen tarttui miehistöönkin.

"Kunpa jo alkaisi pikemmin", ajatteli Rostof, tuntien, että hän nyt viimeinkin saa nauttia hyökkäyksen suloisuudesta, josta hän toveriensa oli kuullut niin usein kertovan.

-- Jumalan nimeen, pojat, -- kajahti Denisovrin ääni, -- raviin!

Eturivissä alkoivat hevosten lautaset vaappua. Gratshik nytkäytti ohjaksia ja lähti liikkeelle.

Oikealla puolellaan näki Rostof husaarien ensi rivin, ja kaukaa edestäpäin näkyi tumma juova, jota hän tarkasti ei voinut eroittaa, mutta luuli sen vihollisten riviksi. Kuului laukauksia, mutta kaukaa.

-- Nopeampaan raviin! -- kuului komentohuuto, ja Rostof tunsi, miten Gratshik alkoi varastaa takajaloillaan ja pyrki laukkaan.

Hän koetti edeltäpäin arvata sen liikkeitä, ja hän tuli yhä iloisemmaksi ja iloisemmaksi. Hän huomasi edessään yksinäisen puun. Puu näytti ensin olevan hänen edessään, tuolla niin kauhealla rajapiirulla. Mutta samassa oli hän jo kulkenut tuon rajapiirun poikki, eikä mitään kauheata ollut tapahtunutkaan, päinvastoin tuntui yhä iloisemmalta ja suloisemmalta. "Oi, miten hakkaan vihollista", ajatteli Rostof, puristaen miekkansa kahvaa.

"Hur-raa-aa-aa!" kaikuivat äänet. "Tulkoon nyt ken tahansa", ajatteli Rostof, iskien kannukset Gratshikin kupeisiin, ja, ajaen toisten ohi, hän päästi ratsunsa täyteen lentoon. Jo näki hän vihollisen edessään. Yhtäkkiä tuntui kuin olisi suurella vihdalla huiskaistu eskadroonaa. Rostof kohotti miekkansa iskeäkseen, mutta samassa erkani hänestä hänen edellään ratsastava husaari, Nikitenko, ja Rostof tunsi aivan kuin unessa, että hän kiitää yhä huimaa vauhtia eteenpäin, mutta siitä huolimatta hän pysyy paikallaan.

Takaa tulla lennätti tuttu husaari, Bondartshuk, ja oli vähällä sotkettaa hänet hevosellaan. Husaari vilkaisi häneen vihaisesti; hänen hevosensa pillastui, ja samassa oli ratsastaja hävinnyt.

"Miksen liiku? -- Olen kaatunut, olen kuollut", kysyi ja vastasi Rostof samalla haavaa. Hän oli yksin keskellä kenttää. Ei nähnyt hän enää laukkaavia hevosia, husaarien selkiä; hän näki ainoastaan liikkumattoman kedon ja sängen. Hänen allaan oli lämmintä verta. "Ei, olen haavoittunut, ja hevoseni on kuollut." Gratshik rämpi etujaloilleen, mutta keikahti samassa pitkälleen. Rostovin jalka jäi sen alle. Hevosen päästä virtasi veri. Se sätki jaloillaan, muttei voinut nousta. Rostof tahtoi nousta, mutta kaatui hänkin: miekkalaukkunsa oli takertunut satulaan. Hän ei tietänyt, missä olivat ranskalaiset, missä venäläiset. Hänen ympärillään ei ollut ketään.

Irroitettuaan jalkansa hevosen alta Rostof nousi seisaalleen. "Missä, kummalla puolella on tuo piiru, joka niin jyrkästi eroitti sotajoukot toisistaan?" kysyi hän itseltään, mutta vastata hän ei taitanut. "Eihän vain ole minulle tapahtunut jotain ikävää? Onko tällaisia ikäviä tapauksia, ja mitä on tällöin tehtävä?" -- kysyi hän itseltään, noustessaan; ja samassa hän tunsi, että hänen puutuneessa vasemmassa kädessään riippui jotain liikaa. Ranteesta alkaen tuntui hänen kätensä vieraalta. Hän tarkasteli kättään, etsien siitä verta. "Mutta tuollapa on ihmisiäkin", ajatteli hän iloisena, nähtyään muutamia häntä kohti juoksevia sotilaita. "He auttavat minua!" Etumaisella oli kumman näköinen kiiveri ja sininen sinelli. Hänellä oli könkönenä, ja hänen tummat kasvonsa olivat ahavoittuneet. Hänen jälissään juoksi kaksi, jälempänä yhä useamppia ja useampia. Eräs heistä puhui jotain kummaa, vierasta kieltä. Taempana kuljettivat kiiveripäät sotilaat venäläistä husaaria. Hänen käsistään pidettiin kiinni, ja hänen takanaan kuljetettiin hänen hevostaan.