Part 20

Ruhtinas Andrei katsahti kysyvästi toveriinsa eikä vastannut mitään.

-- Miksi matkustatte? Tiedän teidän arvelevan, että velvollisuutenne on rientää armeijaan, kun sen asema on uhattu. Ymmärsin tämän, (_mon cher, c'est de l'heroisme_".[73]

-- Ei lainkaan, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Mutta olettehan filosoofi; olkaa sitä täydellisesti, tarkastakaa asioita toiseltakin kannalta, ja olette huomaava, että teidän velvollisuutenne päinvastoin on säästää itseänne. Jättäkää armeijan pelastaminen toisten huoleksi, jotka eivät enää mihinkään kelpaa... Teitä ei ole käsketty palaamaan, ja täältä teitä ei päästetty; voitte siis jäädä tänne ja matkustaa meidän kanssamme, minne vieneekin meidät onneton kohtalomme. Kerrotaan, että matkustamme Olmütziin. Ja Olmütz on erittäin hauska kaupunki. Ja minun vaunuissani matkustamme sangen mukavasti ja rauhallisesti.

-- Jättäkää jo leikinlasku, -- sanoi Bolkonski.

-- Puhun teille vakavasti, ystävänä. Ajatelkaahan. Minne ja miksi matkustatte, kun kerran voitte jäädä tänne? Teillä on valittavana näiden kahden välillä (hänen päänahkansa vetäytyi kurttuihin vasemman ohimon yläpuolella): joko ette saavu armeijaan, ja rauha solmitaan; tai saavutte ja ja'atte koko Kutusovin armeijan kanssa häviön ja häpeän.

Ja Bilibin päästi kurtut siliytymään, tuntien, että hänen dilemmansa oli kumoamaton.

-- Tämä asia ei ole minun päätettävissäni, -- sanoi ruhtinas Andrei kylmästi, mutta hän ajatteli: "lähden pelastamaan armeijaa".

-- Rakkaani, olette sankari, -- sanoi Bilibin.

XIII.

Käytyään hyvästijätöllä sotaministerin luona, lähti ruhtinas Andrei vielä samana yönä matkalle armeijaan, itsekään tietämättä, mistä sen tapaisi, ja peläten joutuvansa Kremsin tiellä ranskalaisten käsiin.

Brünnissä oli koko hovi lähtöhommissa, ja raskas kalusto oli jo matkalla Olmütziin. Etzelsdorfin luona tuli ruhtinas Andrei sille tielle, jota myöten venäläinen armeija pakeni tulisella kiireellä ja suurimmassa epäjärjestyksessä. Tie oli niin täyteen ahtautunut kuormavaunuja, että hänen oli mahdoton jatkaa matkaa vaunuissaan. Otettuaan kasakkapäälliköltä hevosen ja kasakan, lähti ruhtinas Andrei nälkäisenä ja väsyneenä etsimään ylipäällikköä ja kuormavaunujaan. Matkalla kuuli hän mitä huolestuttavimpia huhuja armeijan tilasta, ja nähdessään nuo suin päin pakenevat joukot, alkoi hän niihin uskoakkin.

Hänen mieleensä muistuivat Bonaparten sanat, jotka tämä sodan alkaessa oli lausunut armeijalle antamassaan päiväkäskyssä: (_Cette armée russe, que l'or d'Angleterre a transportée des extrémités de l'univers, nous allons lui faire eprouver le même sort (le sort de l'armée d'Ulm)_".[74] Ja nämä sanat herättivät hänessä samalla kertaa ihailua tuohon nerokkaaseen sankariin, loukatun kunnian tuntoa ja maineen toiveita. "Mutta jollei muu autakkaan kuin kuolema?" hän ajatteli. "Mitäpä siitä, jos niin tarvitaan! Osannen kuolla yhtä hyvin kuin muutkin."

Halveksuen katseli ruhtinas Andrei näitä loppumattomia sekasin kulkevia joukko-osastoja, kuormia, tykkejä, ja taas kuormia, kuormia, ja yhä kuormia jos jonkinlaisia, jotka milloin sivuuttaen toisiaan, milloin kolmen ja neljän kertaisissa jonoissa kulkien sulkivat koko leveydeltään poroisen tien. Joka puolelta, edestä ja takaa, niin pitkältä kuin korva eroitti, kuului pyörien kolinaa, vaunulaiteiden, tykintelojen ja rattaiden rätinää, kavioiden kapsetta, ruoskain viuhinaa, sotilaiden, palvelijain ja upseerien huutoja, hoputtamista ja sättimistä. Tien vierillä tapasi ruhtinas Andrei tuon tuostakin milloin nyljettyjä, milloin nylkemättömiä hevosenraatoja, särkyneitä rattaita, joiden vieressä istui sotilaita aivan kuin jotain odotellen. Kylien kohdalla näki hän osastoistaan eronneita sotilaita, joista toiset kiirehtivät kyliä kohden, toiset jo palailivat niistä, kantaa laahustaen kanoja, lampaita, heiniä ja kaikellaisella tavaralla täytettyjä säkkejä. Ala- ja ylämä'issä syntyi aivan sietämätön ahdinko, ja kuului korvia vihlovaa huutoa ja kirkunaa. Sotilaat seisoivat polvia myöten porossa ja kannattelivat tykkejä ja kuormia: ruoskat räiskivät, kaviot livastelivat, vetohihnat katkeilivat ja rinnat korahtelivat huudoista. Pakoretkeä johtavat upseerit ratsastelivat edestakaisin kuormien välitse. Heikosti kuuluivat heidän äänensä tämän yleisen melun keskestä, ja heidän kasvojensa ilmeistä saattoi huomata, että he olivat toivottomia tämän sekasorron suhteen.

"Tässä siis on se rakas, oikea-uskoinen sotajoukko", ajatteli Bolkonski, muistellen Bilibinin sanoja.

Ruhtinas Andrei tahtoi kysyä joltakulta, missä ylipäällikkö nykyään oleksii, ja sentähden ajoi hän kuormaston luo. Suoraan häntä kohti kulkivat yhden hevosen vetämät ajoneuvot, mitkä nähtävästi olivat sotilaiden tilapäisesti kyhäämät ja muistuttivat vankkurien, kabrioletin ja vaunujen sekasikiötä. Ajoneuvoja ohjasi sotilas, ja nahkaisen katoksen alla istui kokonaan huiveihin kääriytynyt nainen. Ruhtinas Andrei oli jo saapunut kuormaston luo ja oli jo kerinnyt kysymäänkin asiaansa eräältä sotilaalta, kun yhtäkkiä katoksen alla istuvan naisen toivottomat huudot kiinnittivät hänen huomionsa. Kuormastoa johtava upseeri hutki näiden kummallisten ajoneuvojen ajuria, kun tämä pyrki sivuuttamaan kuormaston, ja jokunen lyönti sattui naisen jalkoja peittävään verhokkeeseen. Nainen huusi vimmatusti. Kun hän huomasi ruhtinas Andrein pisti hän päänsä kuomusta, huitoi laihoilla käsillään ja huusi:

-- Adjutantti! Herra adjutantti! Jumalan nimessä ... puollustakaa... Mitä tästä tulee?... Olen seitsemännen jääkärirykmentin lääkärin vaimo ... eivät päästä kulkemaan; olemme jääneet rykmentistämme, olemme eksyneet...

-- Lyön mäsäksi, käännä takasin! -- huusi vihastunut upseeri sotilaalle: -- käännä takasin luhjinesi.

-- Herra adjutantti, puollustakaa. Mitä tämä on? -- huusi lääkärin vaimo.

-- Sallikaa näiden ajoneuvojen jatkaa matkaa. Ettekö näe, että kulkija on nainen? -- sanoi ruhtinas Andrei, ratsastaen upseerin luo.

Upseeri vilkasi häneen, mutta, vastaamatta sanaakaan, hän kääntyi taas sotilaaseen: "Minä sinut sivuutan... Takasin!"...

-- Päästäkää, sanon teille, -- toisti ruhtinas Andrei, piukistaen huuliaan.

-- Ken olet sinä sitten? -- kysyi upseeri raivostuneen kiivaasti, kääntyen ruhtinas Andreihin. -- Ken olet? Oletko sinä (hän lausui erityisen merkitsevästi _sinä_ sanan) päällikkö, vai kuinka? Tässä olen minä päällikkö, etkä sinä. Sinä siinä, takasin, -- ärjäsi hän sotilaalle, -- lyön mäsäksi.

Tämä "mäsäksi lyöminen" näytti häntä erityisesti miellyttävän.

-- Kylläpä sai adjutantti pahanen, -- kuului ääni takaa.

Ruhtinas Andrei huomasi, että upseeri oli suotta aikojaan ärtynyt sellaiseen raivopuuskaan, jollaisen vallassa ihmiset eivät tavallisesti tiedä, mitä puhuvat. Hän huomasi, että kuomussa istuvan lääkärin vaimon puollustaminen saattoi viedä siihen, mitä hän enin maailmassa pelkäsi -- saattoi tehdä hänet naurettavaksi; mutta hänen vaistonsa sanoi toista. Ei kerinnyt upseeri lausumaan viimeistä sanaansa, kun ruhtinas Andrei, kasvot vihan vääntäminä, ruoska koholla, ajoi hänen luokseen.

-- Sal-l-i-kaa hei-dän men-nä!

Upseeri häiläytti kädellään ja poistui kiireesti.

-- Kaikki lähtee epäjärjestys näistä esikuntalaisista, -- mutisi hän. -- Tehkää häntä mielenne mukaan.

Ruhtinas Andrei lähti kiireesti, silmät maahan luotuina, lääkärin vaimon luota, joka nimitti häntä pelastajakseen, ja lähti ajamaan täyttä laukkaa kylää kohti, missä ylipäällikön sanottiin majailevan. Ajaessaan hän kirvelevin sydämin muisteli tämän häpeällisen kohtauksen pienimpiäkin yksityiskohtia.

Saavuttuaan kylään hän laskeusi ratsultaan ja lähti jalan astumaan ensimäistä taloa kohti, missä hän aikoi edes hetkisen levähtää, hieman aterioida ja selvitellä näitä loukkaavia, kiusallisia aatoksiaan. "Tämä on rosvojoukko, vaan ei suinkaan sotajoukko", päätteli hän itsekseen, lähestyessään talon akkunaa. Samassa kuuli hän nimensä mainittavan. Ääni oli hänelle tuttu.

Hän vilkasi sivulleen. Pienestä akkuna pahasesta pistäytyivät esiin Nesvitskin kauniit kasvot. Hän pureskeli jotain mehevässä suussaan ja kutsui ruhtinas Andreita luokseen, huitoen käsillään.

-- Bolkonski, Bolkonski, etkö kuule? Tule kiireemmin, -- hän huusi.

Huoneeseen tultuaan tapasi ruhtinas Andrei Nesvitskin ja erään toisen adjutantin, jotka paraillaan aterioivat. He kiirehtivät ruhtinas Andreilta utelemaan uutisia. Tuttavainsa kasvoilla huomasi Bolkonski levottomuuden ilmeen. Erittäin oli tämä ilme huomioitavissa Nesvitskin alati nauravilla kasvoilla.

-- Missä on ylipäällikkö? -- kysyi Bolkonski.

-- Täällä, tuossa talossa, -- vastasi adjutantti.

-- Onko sitten totta, että on solmittu rauha ja antauduttu? -- kysyi Nesvitski.

-- Samaa kysyn teiltä. En tiedä mitään; vaivoin pääsin tänne.

-- Mitä meistä, veliseni! Kauheata! Kadun veliseni: Mackille nauroimme, mutta huonommin käy itsellemme, -- sanoi Nesvitski. -- Mutta istuhan ja syö jotakin.

-- Ette nyt, ruhtinas, löydä tavarakuormaanne, ettekä muutakaan, ja Jumala tietää, missä lienee Pietarinne, -- sanoi toinen adjutantti.

-- Missä on pääkortteeri?

-- Znaimissa aijomme viettää yön.

-- Ja minä kun niin laittelin mukaani kaikki mahdolliset esineet, sälytin kahden hevosen selkään, -- puheli Nesvitski, ja miten erinomaiset olivat tavarakääröni. Olisivatpa kestäneet, vaikka Böhmin vuoriston yli olisimme samoilleet. Huonosti ovat asiat, veliseni. Et ole varmaankaan terve, kun noin tempoilet? -- kysyi Nesvitski, huomattuaan, miten ruhtinas Andreita puistatti, aivan kuin hän olisi koskettanut Leidenin pulloihin.

-- Tervehän minä, -- vastasi ruhtinas Andrei.

Samassa muistui hänen mieleensä äskeinen kohtaus lääkärin vaimon ja kuormasto-upseerin kanssa.

-- Mitä tekee ylipäällikkö täällä? -- hän kysyi.

-- En lainkaan käsitä, -- vastasi Nesvitski.

-- Eräs seikka on minulle selvillä: kaikki on alhaista, alhaista, alhaista, -- sanoi ruhtinas Andrei ja lähti taloon, missä ylipäällikkö majaili.

Hän kulki Kutusovin vaunujen ohi, sivuutti seurueupseerien ja pihalla meluavain kasakkain uupuneet hevoset ja saapui lopulta eteiseen. Hänelle ilmoitettiin, että Kutusof oli tuvassa Bagrationin ja Weihrotherin kanssa. Weihrother oli itävaltalainen kenraali, joka oli astunut Schmidtin sijalle esikuntaan. Eteisessä istui pikku Koslovski kyykyllään kirjurin edessä. Kirjuri istui hihat käärittyinä kumolleen käännetyllä puikolla ja kirjoitti kiireesti. Koslovskin kasvot olivat raukean väsyneet, -- nähtävästi ei hänkään ollut nukkunut yötään. Hän vilkasi ruhtinas Andreihin, muttei edes nyökäyttänyt hänelle päällään.

-- Toinen linja... Joko olet kirjoittanut? hän jatkoi, sanellen kirjurille: -- Kievin krenatöörit, Podolin...

-- En ehdi, teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi kirjuri töykeän kiukkuisesti ja katsahti Koslovskiin.

Oven takaa kuului samassa Kutusovin ääni. Hän puhui sangen vilkkaasti, ja selvästi voi päättää hänen äänestään, että hän oli johonkin tyytymätön. Hänet keskeytti toisinaan ruhtinas Andreille outo ääni. Kun ruhtinas Andrei kuuli nämä äänet ja ajatteli, miten välinpitämättömästi Koslovski oli katsahtanut häneen, miten töykeästi oli käyttäytynyt väsynyt kirjuri, miten kirjuri ja Koslovski aivan ylipäällikön saatuvilla kyyröttivät lattialla puikon ääressä, ja miten äänekkäästi hevosia pitelevät kasakat naureskelivat aivan ylipäällikön akkunan alla, kun hän ajatteli kaikkea tätä, niin tunsi hän, että tulossa oli jotain tärkeätä, kauheata.

Hän kääntyi päättävästi Koslovskiin ja vaati häneltä vastausta.

-- Heti paikalla, ruhtinas, -- sanoi Koslovski. -- Kirjoitamme taistelujärjestelyä Bagrationille.

-- Entä antautuminen?

-- Turhaa puhetta; valmistaudutaan taisteluun.

Ruhtinas Andrei astui ovea kohti, jonka takaa oli kuulunut puhetta. Mutta juuri kun hänen piti tarttua ovenripaan, vaikenivat ääneet, ovi avautui, ja kynnykselle ilmestyi pöhönaamainen, könkönenäinen Kutusof. Ruhtinas Andrei seisoi aivan ylipäällikön edessä; mutta tämän ainoan näkevän silmän ilmeestä voi päättää, että aatokset ja huolet niin kokonaan olivat bänet vallanneet, ettei hän tuntenut edes adjutanttiaan, vaikka katsoikin häntä suoraan silmiin.

-- No, oletko lopettanut? -- kysyi hän Koslovskilta.

-- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne.

Ylipäällikön jälissä astui yteiseen Bagration. Hän oli varreltaan lyhyläntä, kuivankälpeä, keski-ikäinen mies, jonka itämaiset, liikkumattomat kasvot ilmaisivat tahdon lujuutta.

-- Teidän ylhäisyytenne, olen palannut, -- toisti ruhtinas Andrei jotenkin äänekkäästi, ojentaen ylipäällikölle kirjettä.

-- Vai niin, Wienistäkö? Hyvä. Sittemmin, sittemmin!

Kutusof ja Bagration astuivat portaille.

-- No, ruhtinas, hyvästi, -- sanoi Kutusof Bagrationille. -- Kristus olkoon kanssasi. Siunaan sinut suureen urotyöhön.

Kutusovin kasvoilta katosi yhtäkkiä jäykkyys, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Vasemmalla kädellään veti hän Bagrationin luokseen ja oikealla kädellään, jossa oli sormus, hän siunasi ystävänsä ja käänsi hänelle pöhöttyneen poskensa suudeltavaksi. Bagration suuteli häntä kaulalle.

-- Kristus olkoon kanssasi! -- toisti Kutusof ja lähti vaunujensa luo. -- Istuudu vierelleni, -- sanoi hän Bolkonskille.

-- Teidän ylhäisyytenne, tahtoisin jäädä tänne ja olla täällä hyödyksi. Sallikaa minun jäädä Bagrationin osastoon.

-- Istuudu, -- sanoi Kutusof ja huomattuaan, että ruhtinas Andrei oli kahden vaiheilla, hän lisäsi: -- itsekin tarvitsen kunnollisia upseereja, itsekin tarvitsen.

He istuutuivat vaunuihin ja ajoivat jonkun aikaa puhumatta sanaakaan.

-- Vielä on paljon tehtävää, paljon, -- sanoi Kutusof, ja vanhuksen läpitunkeva ilme näytti ilmaisevan, että hän käsittää ne tunteet, jotka liikkuvat ruhtinas Andrein sydämessä. -- Jos Bagrationin osastosta huomenna on jälellä kymmeneskin osa, niin kiitän Jumalaa, -- jatkoi Kutusof, aivan kuin olisi puhellut itsekseen.

Ruhtinas Andrei katsahti Kutusoviin, ja tahtomattaan kiintyivät hänen silmänsä puolen kyynärän päässä hänestä oleviin puhtaaksi huuhdeltuihin arven poimuihin ylipäällikön ohimolla ja hänen kuopastaan valuneeseen silmäänsä. Arpi oli muistona luodista, joka Ismailovin luona oli lävistänyt hänen päänsä. "Niin, hänellä on oikeus puhua näin rauhallisesti noiden ihmisten kuolemasta!" ajatteli Bolkonski.

-- Siksipä pyydänkin päästä tähän osastoon, -- sanoi Bolkonski.

Kutusof ei vastannut. Hän oli jo nähtävästi kokonaan unohtanut sen, mitä oli lausunut, ja istui ajatuksiinsa vaipuneena. Vaunut vaappuivat tasaisesti joustavilla linjaaleillaan. Viiden minutin kuluttua kääntyi Kutusof ruhtinas Andreihin. Hänen kasvoillaan ei ollut enää kiihtymyksen jälkeäkään. Hienon leikillisesti kyseli hän ruhtinas Andreilta yksityiskohtia keisarin ja hänen keskustelustaan, arvosteluita Kremsin taistelusta ja muutamain heille molemmille tuttavain naisten vointia.

XIV.

Lokakuun ensimäisenä päivänä sai Kutusof urkkijaltaan tiedon, joka uhkasi saattaa koko hänen armeijansa perikadon partaalle. Urkkija ilmoitti, että ranskalaiset, kuljettuaan Wienin sillan yli, uhkaavat suunnattomine voimineen Kutusovin yhteyttä Venäjältä tulevien joukkojen kanssa. Jos Kutusof jää Kremsiin, katkaisee Napoleon häneltä kaikki yhdyslinjat ja saartaa hänen neljänkymmenentuhannen miehen suuruisen nääntyneen armeijansa sadanviidenkymmenentuhannen miehen suuruisilla joukoillaan, ja täten kävisi Kutusoville samoin kuin Mackille Ulmin luona. Jos Kutusof taas poikkeaa siltä tieltä, jota myöten saapuvat apujoukot Venäjältä, niin täytyy hänen joukkonsa vetäytyä tiettömille, tuntemattomille seuduille Böhmin vuoristoon, täällä torjua ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksiä, ja viimeinenkin toivo Buxhövdeniin yhtymisestä on mennyttä. Jos hän taas vetäytyy Kremsistä Olmütziä kohti yhtyäkseen Venäjältä tuleviin joukkoihin, niin on vaara tarjolla, että ranskalaiset, jotka jo ovat kulkeneet Wienin sillan yli, saapuvat perille ennen häntä, ja silloin täytyy hänen ryhtyä taisteluun marssikunnossa raskaine kuormastoineen ja otella kolme kertaa itseään voimakkaamman vihollisen kanssa, joka ahdistelee häntä kahdelta suunnalta.

Kutusof valitsi viimeksi mainitun suunnan.

Kuljettuaan Wienin sillan yli etenivät ranskalaiset pikamarssissa Znaimia kohti, kuten urkkija oli ilmoittanut. Znaim sijaitsee Kremsin--Olmützin tien varrella, runsaasti sadan virstan matkalla Kremsistä, Jos siis Kutusof ehtisi Znaimiin ennen ranskalaisia, olisi vielä toivoa armeijan pelastamisesta; mutta jos ranskalaiset ehtisivät ennen, niin silloin odottaisi armeijaa joko Mackin kohtalo tai täydellinen perikato. Koko armeijoineen ei Kutusof voinut ajatellakkaan ehtivänsä ennen ranskalaisia. Matka Wienistä Znaimiin oli lyhempi kuin Kremsistä, ja sitä paitsi oli tie tuntuvasti parempi.

Vielä samana yönä lähetti Kutusof neljäntuhannen miehen suuruisen etujoukon Bagrationin johdossa vuoritse Kremsin--Znaimin tieltä Wienin--Znaimin tielle. Bogrationin oli levähtämättä kuljettava tämä taival, asetuttava rintamineen Wieniä kohti ja, jos ehtisi ranskalaisten eteen, pidätettävä heitä viimeiseen saakka. Kutusof lähti kuormastoineen ja tykistöineen marssimaan Znaimia kohti.

Kuljettuaan nälkäisine, paljasjalkaisine joukkoineen, joista kolmas osa uupui tielle, myrsky-yönä tiettömässä vuoristossa neljäkymmentäviisi virstaa, saapui Bagration muutamia tunteja ennen ranskalaisia Hollabrunniin, joka sijaitsee Wienin--Znaimin tien varrella. Saapuakseen kuormastoineen Znaimiin täytyi Kutusovin kulkea vielä kokonainen vuorokausi, ja sentähden piti Bagrationin neljäntuhannen miehen suuruisella nälkäisellä, uupuneella etujoukollaan pidätellä Hallabrunnin luona koko vihollisarmeijaa kaksikymmentäneljä tuntia. Tämä näytti aivan mahdottomalta. Mutta kummallinen sattuma teki mahdottoman mahdolliseksi. Hurmaantuneena petoksensa onnistumisesta, jonka seurauksena oli Wienin sillan joutuminen taistelutta ranskalaisille, luuli Murat voivansa pettää Kutusovinkin. Tavattuaan Bagrationin heikon osaston Znaimin tiellä luuli Murat olevansa tekemisissä Kutusovin koko armeijan kanssa. Jotta hän täydellisesti voisi lyödä tämän armeijan, täytyi hänen odottaa Wienistä tulevia joukkoja. Sentähden ehdotti hän Bagrationille kolmipäiväistä aselepoa, jonka kuluessa armeijat eivät saisi vaihtaa asemiaan eivätkä liikkua paikoiltaan. Hän vakuutteli, että rauhanneuvottelut jo olivat käymässä, ja että hän, turhaa verenvuodatusta välttääkseen, tarjoaa aselepoa. Itävaltalainen kenraali, kreivi Nostitz, joka oli etuvartioston päällikkönä, uskoi Muratin lähetin sanoihin ja vetäytyi takasin, jättäen siten Bagrationin osaston vaaralle alttiiksi. Toinen lähetti saapui venäläisten ketjuun, tuoden saman tiedon rauhanneuvotteluista ja tarjosi kolmipäiväistä aselepoa. Bagration vastasi, ettei hän voi päättää sitä eikä tätä aselevosta, ja lähetti adjutanttinsa ilmoittamaan Kutusoville hänelle esitetyn aselevon ehdoista.

Kutusoville tarjosi aselepo ainoan keinon ajan voittamiseksi, ja Bagrationin nääntyneelle osastolle saataisiin täten välttämätöntä lepoa, ja aselevon aikana saattaisivat kuormasto ja tykistö (niiden etenemisestä eivät ranskalaiset tietäneet) edetä edes yhden päivämarssin verran Znaimia kohti. Aselepo oli siis ainoa ja odottamaton keino armeijan pelastamiseksi. Saatuaan tämän tiedon lähetti Kutusof viipymättä esikunnassaan palvelevan kenraaliadjutantti Winzingeroden vihollisen leiriin. Tämä sai toimekseen suostua aselevon ehtoihin ja sen ohessa piti hänen esittää antautumisen ehdot. Samalla lähetti Kutusof adjutantteja hoputtaman kuormaston kulkua Kremsin--Znaimin tiellä. Ainoastaan Bagrationin nääntyneen, nälkäisen osaston piti jäädä paikoilleen kahdeksan kertaa voimakkaamman vihollisen lähettyville peittämään koko armeijan ja kuormaston liikkeitä.

Kutusovin toiveet toteutuivat siinä suhteessa, että antautumisen ehdottaminen, joka ei velvoittanut häntä mihinkään antoi osalle kuormastoa tilaisuuden kulkea rauhassa Znaimiin, ja siinäkin suhteessa, että Muratin erehdys sangen pian huomattiin. Heti kun Bonaparte, joka majaili Schönbrunnissä, kahdenkymmenenviiden virstan päässä Hollabrunnista, oli saanut Muratin tiedonannon ja aselevon ja antautumisen suunnitelmat, huomasi hän petoksen ja kirjoitti Muratille näin kuuluvan kirjeen:

Prinssi Muratille. Schönbrunn, brumairen 25 p:nä v. 1805, klo 8 aamulla.

En löydä sanoja ilmaistakseni teille mielipahaani. Johdatte ainoastaan etujoukkojani eikä teillä ole oikeutta tehdä aselepoa käskyttäni. Riistätte minulta sotaretken hedelmät. Lopettakaa viipymättä aselepo ja hyökätkää vihollisen kimppuun. Ilmoittakaa hänelle, ettei kenraalilla, joka on allekirjoittanut antautumisehdot, ole siihen oikeutta eikä siihen ole oikeutta kenellään muulla kuin Venäjän keisarilla.

Muuten, jos Venäjän keisari suostuu mainittuihin ehtoihin, niin suostun minäkin; mutta tässä on kyseessä petos. Menkää, hävittäkää Venäjän armeija ... voitte anastaa kuormaston ja tykistön.

Venäjän keisarin kenraaliadjutantti on... Upseereilla ei ole mitään merkitystä, kun heillä ei ole valtuutta; kenraaliadjutantilla ei sellaista ole... Itävaltalaiset antoivat vetää itseään nenästä Wienin sillalla, nyt annatte te keisarin adjutantin tehdä teille samoin.

Napoleon.

Bonaparten adjutantti nousi ratsulle ja lähti täyttä neljää viemään tätä uhkaavaa kirjettä Muratille. Luottamatta kenraaleihinsa ja peläten menettävänsä valmiin saaliin, lähti Bonaparte koko kaartineen taistelukentälle. Mutta huolettomana sytytteli Bagrationin neljäntuhannen miehen suuruinen osasto nuotioitaan; sotilaat lämmittelivät, kuivailivat vaatteitaan ja keittivät taas ensi kerran puuroa kolmipäiväisten rasitusten ja kärsimysten jälkeen. Kenkään sotilaista ei tiennyt eikä ajatellut tulevia kohtaloita.

XV.

Neljättä käydessä iltapäivällä saapui ruhtinas Andrei, joka viimein oli saanut Kutusovin pyyntöönsä suostumaan, Grundiin ja meni heti ilmoittamaan tulostaan Bagrationille. Bonaparten adjutantti ei vielä ollut saapunut Muratin osastoon, eikä taistelu vielä ollut alkanut. Bagrationin osastossa oltiin aivan tietämättömiä asiain yleisestä menosta, puheltiin rauhasta, mutta pidettiin sitä kuitenkin mahdottomana. Puheltiin myös taistelusta, mutta kukaan ei voinut edes aavistaa, miten lähellä se todellisuudessa oli. Bagration, joka tiesi ruhtinas Andrein olevan rakastettavan ja luotettavan adjutantin, kohteli häntä erityisellä "päällikkömäisellä" huomaavaisuudella ja suopeudella, ilmoitti hänelle, että joko tänään tai huomenna tapahtuu taistelu, ja jätti hänen tahdostaan riippuvaksi, haluaako hän taistelun aikana seurata häntä vai siirtyykö mieluummin jälkijoukkoon järjestämään peräytymistä, "mikä myös on sangen tärkeätä".

-- Muuten, tänään varmaankaan ei taistelua tapahdu, -- sanoi Bagration, aivan kuin olisi tahtonut rauhoittaa ruhtinas Andreita.

"Jos hän on niitä tavallisia esikunnan keikareita, joka on lähetetty tänne ristin saantiin, niin saa hän palkinnon jälkijoukossakin, mutta jos hän haluaa seurata minua, niin tulkoon ... kyllä hänelle paikka löydetään, jos hän on urhoollinen upseeri", ajatteli Bagration. Ruhtinas Andrei ei vastannut sanaakaan, pyysihän vain saada lähteä asemille ottaakseen selvän joukkojen asemista, jotta tarpeen tullen osaisi mennä oikealle paikalle. Osaston päivystäjä, kaunis, keikarimaisesti puettu upseeri, jolla oli jalokivisormus etusormessa, ja joka mielellään, vaikkakin huonosti, puhui ranskaa, tarjoutui ruhtinas Andreille oppaaksi.

Kaikkialla tapasivat he märkiä, surullisen näköisiä upseereja, jotka kuljeskelivat aivan kuin jotain etsien, ja sotilaita, jotka kylästä kantoivat ovia, raheja ja aitoja.

-- Tästä joukosta emme vain voi vapautua, ruhtinas, -- sanoi esikunta-upseeri, osoittaen muonakauppiaan telttaa. -- Päälliköt ovat välinpitämättömiä. Tänne he kokoontuvat ja istuskelevat päiväkaudet. Aamulla kaikki karkoitin; katsokaahan, taas on teltta äärillään. Täytyy mennä, ruhtinas, heitä hieman säikäyttämään. Odottakaa hetkinen.

-- Poiketkaamme todellakin, minäkin ostan juustoa ja leipää, -- sanoi ruhtinas Andrei, joka ei vielä ollut kerinnyt aterioimaan.

-- Miksette sanonut, ruhtinas, olisinpa tarjonnut vieraanvaraisuuttani.