Part 19

-- Miksette te diplomaattisilla keinoillanne saaneet Bonapartea vakuutetuksi, että hänen olisi ollut viisainta luopua Genuasta? -- sanoi ruhtinas Andrei samallaisella äänensävyllä.

-- Tiedän, -- keskeytti hänet Bilibin, -- teidän arvelevan, että on sangen helppo vangita sotamarskeja sohvalla uunin edessä. Niinhän se on, mutta sittenkin, miksette häntä vanginneet? Ja älkää ihmetelkö, jolleivät, ei ainoastaan sotaministeri, vaan myöskin hänen majesteettinsa keisari ja kuningas Frans ole ylen onnelliset teidän voitostanne; sillä en minäkään, Venäjän lähetystön sihteeri pahanen, tunne erityistä tarvetta lahjoittaa iloni merkiksi Fransilleni taaleria ja päästää häntä hempukoineen Praterille... Mutta, eihän täällä olekkaan Prateria.

Hän katsahti suoraan ruhtinas Andreita silmiin, ja yhtäkkiä siliytyivät otsalta kurtut.

-- Nyt on minun vuoroni kysyä teiltä "miksi", rakas ystävä, -- sanoi Bolkonski. -- Tunnustan, etten oikein käsitä asioita; kenties ovat kyseessä diplomaattiset hienoudet, joita ei heikko järkeni pysty käsittämään, mutta ymmärtää en saata: Mack menettää kokonaisen armeijan, arkkiherttuat Ferdinand ja Karl eivät ilmaise elonmerkkejäkään ja tekevät virheen toisensa jälkeen, vihdoin Kutusof yksinään saa todellisen voiton, paljastaa ranskalaisten voittamattomuuden, ja kaikesta tästä huolimatta ei sotaministeriä edes viehätä tapauksen yksityisseikat.

-- Niinpä juuri, rakkaani. Nähkääs, rakkaani: eläköön keisari, eläköön Venäjä, eläköön uskonto! tämä kaikki on verratonta, mutta mitä liikuttaa meitä, sanon Itävallan hovia, teidän voittonne? Mutta tuokaahan suotuisa viesti arkkiherttua Kaarlen tai Ferdinandin -- kuten tiedätte, _un archiduc vaut l'autre_ [64] -- voitosta, niin kyllä silloin panemme tykit jyskymään, vaikkapa sitten voitetuksi olisi tullutkin vain Bonaparten palokunnan komppania. Mutta tämä tuntuu meistä vain tahalliselta ärsytykseltä. Arkkiherttua Karl ei saa mitään aikaan, arkkiherttua Ferdinand peittyy häpeään. Wienin te jätätte, ette sitä enää puollusta, aivan tuntuu kuin sanoisitte meille: Jumala on kanssamme, jääkää Herran huomaau pääkaupunkinenne. Kaikkein rakastaman kenraalimme, Schmidtin, viette luotituiskuun ja onnittelette sitten meitä voiton johdosta! Myöntänette, että vaikea olisi ajatella ärsyttävämpää uutista kuin se, jonka olette meille tuonut. Tämä tuntuu aivan tahalliselta, aivan tahalliselta. Jä entäs jos olisittekin saaneet loistavan voiton, ja saakoonpa vaikka arkkiherttua Karlkin voiton, mitä voisi tämä kaikki vaikuttaa asiain yleiseen menoon? Nyt on jo kaikki myöhäistä, kun ranskalaiset joukot ovat vallanneet Wienin.

-- Miten, vallanneet? Onko Wien valloitettu?

-- Onpa niinkin, ja Bonaparte on Sehönbrunnissa, ja kreivi, meidän rakas kreivimme Vrbna on matkalla hänen luokseen tiedustelemaan hänen käskyjään.

Nyt tunsi Bolkonski, ettei hän, matkan vaivoista ja vaikutelmista uupuneena, väsyneenä vastaanotosta ja erittäinkin ateriasta, voinut käsittää kuulemainsa sanojen merkitystä.

-- Tänään aamulla kävi luonani kreivi Lichtenfels, -- jatkoi Bilibin, -- ja näytti minulle kirjeen, jossa tarkasti kerrottiin ranskalaisten paraatista Wienissä. Prinssi Murat ja koko hälinä... Näette siis, ettei teidän voittonne ole omiaan herättämään suurtakaan iloa, eikä teitä siis voida ottaa vastaan pelastajana...

-- Minusta on todellakin yhdentekevää, aivan yhdentekevää, -- sanoi ruhtinas Andrei, joka vähitellen alkoi käsittää, ettei hänen tuomallaan voitonsanomalla Kremsin taistelusta todellakaan ollut suurtakaan merkitystä niin tärkeiden tapausten rinnalla kuin Itävallan pääkaupungin menettäminen. -- Miten on Wien saatettu valloittaa? Entä silta, ja kuuluisa siltavaruste, ja ruhtinas Auersperg? Meillä huhuiltiin, että ruhtinas Auersperg puollustaa Wieniä.

-- Ruhtinas Auersperg on tällä puolella, meidän puolella, ja suojelee meitä; arvelen hänen suojelevan huonosti, mutta suojelee hän sentään. Mutta Wien on toisella puolella. Siltaa ei toki vielä ole vallattu, ja toivon, ettei sitä vallatakkaan, sillä sen alle on kaivettu miinoja, ja tarpeen tullen räjäytetään se ilmaan. Muussa tapauksessa olisimme jo aikoja sitten olleet Böhmin vuoristossa, ja teillä olisi ollut tukala neljännestunti kahden tulen välissä.

-- Mutta tästä ei toki vielä seuraa sotaretken loppuminen, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Arvelen sen jo loppuneen. Ja samaa arvelevat täkäläiset verrattomat nahjukset, mutteivät uskalla ilmaista arvelujaan. Käy, kuten ennustin sodan alussa: ei teidän kahakkanne Dürensteinen luona, eikä ylimalkaan ruuti ratkaise asiaa, vaan ruudin keksijät, -- sanoi Bilibin, toistaen tavallisen lausepartensa. Kurtut hänen otsallaan siliytyivät, ja hän vaikeni hetkeksi. -- Nyt on vain kysymys keisari Aleksanterin ja Preussin kuninkaan kohtauksesta Berliinissä. Jos Preussi yhtyy liittoon, niin velvoittaa se Itävaltaakin, ja silloin jatkuu sota. Jollei näin käy, niin on ainoastaan sovittava paikasta, missä on ryhdyttävä laatimaan alustavia pykäliä uuteen _Campo Formioon_.

-- Mutta onpa siinä tavaton nerokkuus, -- huudahti yhtäkkiä ruhtinas Andrei, puristaen pienen kätensä nyrkkiin ja lyöden sen pöytään. -- Ja entä sitä onnea, joka tätä miestä seuraa!

-- Buonaparteako? -- sanoi kysyvästi Bilibin, rypistäen otsaansa ja ilmaisten täten, että hänellä on sutkaus valmiina. -- Buonaparteako? -- hän sanoi, korostaen erityisemmin u äännettä. -- Arvelen kuitenkin, että nyt, kun hän säätää Itävallalle lakeja Schönbrunnista, hänet voitaisiin vapauttaa u äänteestä. Otan lopullisesti käytäntöön uuden tavan ja kutsuu häntä ainoastaan Bonaparteksi.

-- Leikki sikseen, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- arveletteko todellakin, että sotaretki on päättynyt?

-- Sanonpa teille, mikä on minun mielipiteeni. Itävalta on vetänyt lyhyen tikun, mutta se ei ole tottunut tällaiseen. Ja se on kostava. Ja syynä sen onnettomuuteen on, ensiksikin se, että maakunnat ovat hävitetyt (kerrotaan, että meidän oikeauskoinen armeijamme on ollut julma ryöstämään), armeija lyöty, pääkaupunki vihollisen vallassa, ja kaikki tämä _pour les beaux yeux du_[65] Sardinian kuninkaan. Ja siksipä -- meidän kesken sanottuna, rakkaani -- minä vainuan, että meitä petetään, minä vainuan lähentelemistä Ranskaan ja rauhan suunnitelmia, salaisen rauhan, joka solmitaan meidän tietämättämme.

-- Se on mahdotonta! -- sanoi ruhtinas Andrei -- se olisi toki liian alhaista.

-- Ken elää, hän näkee, -- sanoi Bilibin, päästäen taas kurtut siliytymään, merkiksi, että tahtoo lopettaa keskustelun.

Kun ruhtinas Andrei oli vetäytynyt häntä varten varattuun huoneeseen ja puhtaisiin liinavaatteisiin pukeutuneena oli heittäytynyt höyhenpatjoille ja hajuvesiltä tuoksuville, lämmitetyille pään-alusille, -- niin tuntui hänestä kuin taistelu, josta hän oli tullut tuomaan viestiä, olisi ollut kaukana, kovin kaukana hänestä. Preussin liitto, Itävallan petollisuus, Bonaparten uusi riemukulku, juhlalliset vastaanottajaiset hovissa, paraati ja keisari Fransin tapaaminen seuraavana päivänä -- kaikki nämä seikat olivat vallanneet hänet kokonaan.

Hän sulki silmänsä, mutta samassa kuuli hän tykkien jyskettä, pyssyjen pauketta, rattaiden pyöräin kolinaa, ja taas näki hän muskettisoturien pitkissä jonoissa laskeutuvan vuorelta, ranskalaisten ampuvan, ja hän tunsi, miten hänen sydämensä vavahti, hän ajaa eteenpäin Schmidtin rinnalla, luodit vinkuvat iloisesti hänen ympärillään, ja hänen sydämensä täyttää valtavan voimakas elämän ilo, jollaista hän ei ollut tuntenut sitten lapsuuden päiväin.

Hän heräsi...

"Niin, niinhän se kävi!..." sanoi hän, hymyillen lapsekkaan onnellisena, ja vaipui sikeään, nuorekkaaseen uneen.

XI.

Seuraavana aamuna hän heräsi myöhään. Vieritellessään mielessään äskeisiä vaikutelmia, muistui hänen mieleensä ensiksi se seikka, että hänet tänäpänä esitellään keisari Fransille, sitten muistuivat hänen mieleensä sotaministeri, kohtelias sivuis-adjutantti, Bilibin ja edellisen illan keskustelu. Pukeuduttuaan hovin vastaanottajaisia varten täydelliseen juhlapukuun, joka pitkiin aikoihin ei ollut ollut hänen yllään, astui hän Bilibinin työhuoneeseen tuorean reippaana ja kauniina, käsi siteessä. Huoneessa oli neljä lähetystön virkamiestä. Kuragininin, joka oli lähetystön sihteerinä, tunsi ruhtinas Andrei ennaltaan; muut esitti hänelle Bilibin.

Nämä herrat, jotka olivat nuoria, rikkaita, iloisia suuren maailman miehiä, olivat muodostaneet Wienissä, ja muodostivat nyt täälläkin, erityisen seurapiirin, jota sen sielu, Bilibin, nimitti _meikäläisiksi, les notres_. Tämän seurapiirin jäsenillä, jotka melkein poikkeuksetta olivat valtiomiehiä, näkyi olevan omat, erityiset harrastuksensa, joilla ei ollut mitään tekemistä sodan eikä politiikan kanssa. Heitä näkyivät enemmän kannustavan suuren maailman tapahtumat, suhteet erinäisiin naikkosiin ja virastotyöt. Näytti siltä aivan kuin he mielellään, kuten _omaisen_ (kunnia, joka sattui harvalle), olisivat ottaneet seurapiiriinsä ruhtinas Andrein. Kohteliaisuudesta, ja helpottaakseen keskustelun alkamista, kyseltiin ruhtinas Andreilta yhtä ja toista armeijasta, taistelusta y.m.s., ja sitten muuttui keskustelu taas hajanaiseksi leikinlaskuksi ja juoruilemiseksi.

-- Mutta sepä vasta on jotain, -- puhui eräs heistä, kertoessaan, miten hullusti oli käynyt eräälle hänen toverilleen, valtiomiehelle, -- sepä vasta on jotain, kun kansleri sanoo hänelle suoraan, että hänen nimittämisensä Lontooseen on onnenkeikaus, ja kehoittaa häntä itseäänkin sitä sellaisena pitämään. Ajatelkaa tuota onnetonta tällä hetkellä!...

-- Mutta tämä on vielä arveluttavampaa, hyvät herrat, minä ilmi annan Kuraginin: mies on hädässä, ja sitä käyttää hyväkseen tämä don Juan, tämä kauhea mies!

Ruhtinas Hippolyt oli lojollaan voltairelaisessa nojatuolissa, jalat roikuksissa sivunojan yli. Hän pyrskähti nauramaan.

-- _Parlez moi de ça_,[66] -- hän sanoi.

-- Oi, sinua don Juan! Oi, käärme!

-- Ette tiedä, Bolkonski, -- sanoi Bilibin, ruhtinas Andreihin kääntyen, -- että kaikki ranskalaisen (olin sanoa venäläisen) armeijan kauhutyöt vaalenevat niiden töiden rinnalla, joita tämä mies on toimittanut naismaailmassa.

-- _La femme est la compagne de l'homme_,[67] -- lausui ruhtinas Hippolyt ja alkoi katsella lornetillaan koholla olevia jalkojaan.

Bilibin ja _meikäläiset_ nauraa hohottivat, katsellessaan Hippolytiä silmiin. Ruhtinas Andrei huomasi, että tätä Hippolytiä, jolle hän (hänen täytyi se tunnustaa) oli ollut miltei mustasukkainen vaimonsa tähden, pidettiinkin tässä seurassa narrina.

-- Ei mutta, minun pitääkin hieman huvittaa teitä Kuraginin laskuun, -- sanoi Bilibin hiljaa Bolkonskille. -- Hän on verraton puhuessaan politiikasta; hänen arvokkuutensa on näkemisen arvoinen.

Hän istuutui Hippolytin viereen, veti otsansa kurttuihin ja alkoi puhua politiikasta. Ruhtinas Andrei ja muut vieraat ympäröivät heidät.

-- Berlinin ministerineuvosto ei voi lausua mielipidettään liitosta, -- alkoi Hippolyt, vilkaisten merkitsevästi kuulijoihin, -- lausumatta ... kuten viimeisessä nootissaan ... ymmärrättehän ... ymmärrättebän ... muuten, jollei hänen Majesteettinsa Keisari poikkea meidän liittomme perusteista...

-- Odottakaa, en ole vielä lopettanut, -- sanoi hän ruhtinas Andreille, tarttuen tämän käteen. -- Arvelen, että _l'intervention_ on oleva pysyvämpi kuin _non-intervention_.[68] Ja... -- Hän vaikeni. -- Ei voida pitää asiaa päättyneenä, vaikkeikaan meidän kirjelmäämme lokakuun 28 p:ltä ole hyväksytty. Näin on kaikki päättyvä.

Ja hän päästi Bolkonskin käden, osoittaakseen, että oli lopullisesti päättänyt puheensa.

-- Demosthenes, tunnen sinut kivennupulasta, joka on kätkettynä kultaiseen suuhusi, -- sanoi Bilibin, ja mielihyvästä oli hänen päänahkansa laskeutunut tuntuvasti kasvoille.

Kaikki alkoivat nauraa. Hippolyt nauroi muita äänekkäämmin. Nähtävästi hän kärsi ja oli pakahtua, mutta siitä huolimatta hän ei voinut pidättyä raivokkaasta naurusta, joka väänsi kummasti hänen muuten niin elottomat kasvonsa.

-- Nyt ehdotan teille jotain, hyvät herrat, -- sanoi Bilibin: -- Bolkonski on vieraani, ja minä tahdon, voimieni mukaan, valmistaa hänelle tilaisuuden nauttia kaikista täkäläisistä huvituksista. Jos olisimme Wienissä, niin eipä olisi aprikoimista; mutta täällä, tässä surkeassa mähriläisessä luolassa on se vaikeampaa, ja siksipä vetoankin teidän kaikkien apuun. _Il faut lui faire les honneurs de Brünn_.[69] Teidän osaksenne lankee teaatteri, minun osalleni seurapiirit, teille, Hippolyt, tietenkin naiset.

-- Hänelle on näytettävä suloinen Amelie! -- sanoi eräs _meikäläisistä_, näppiään suudellen.

-- Ylimalkaan, tämä verenhimoinen sotilas, --, sanoi Bilibin -- on totutettava ihmisystävällisempiin elämäntapoihin.

-- Tuskinpa käytän hyväkseni teidän vierasvaraisuuttanne, hyvät herrat, ja nyt täytyy minun lähteä, -- sanoi Bolkonski, vilkaisten kelloon.

-- Mihin?

-- Keisarin luo.

-- Oi! oi! oi!

-- Näkemiin saakka, Bolkonski! Näkemiin saakaa, ruhtinas; tulkaa ajoissa puolisille. Me teidät pidämme lämpimänä.

-- Koettakaa mahdollisimman kehuvasti puhua muonituksesta ja majoituksesta, kun joudutte puheisiin keisarin kanssa, -- sanoi Bilibin, saattaessaan Bolkonskia eteiseen saakka.

-- Haluaisin kiittää, mutten voi kokemuksieni perustalla, -- vastasi Bolkonski, hymyillen.

-- Ylimalkaan, puhukaa mahdollisimman paljon. Keisari rakastaa intohimoisesti vastaanottoja; mutta itse hän ei pidä puhumisesta, eikä hän taidakkaan puhua, kuten näette.

XII.

Juhlallisissa vastaanottajaisissa keisari Frans vain katsahti jäykästi ruhtinas Andreita kasvoihin, kun tämä seisoi määrätyllä paikalla itävaltalaisten upseerien joukossa, ja nyökäytti pitkänomaisella päällään. Mutta vastaanottajaisten jälkeen ilmoitti eilinen sivuisadjutantti Bolkonskille sangen kohteliaasti, että keisari haluaa keskustella hänen kanssaan kahdenkesken. Keisari otti vastaan hänet seisoen keskellä huonetta. Ennen keskustelun alkua tuntui keisari jonkun verran hämmentyneeltä, ja näytti kuin ei hän olisi tiennyt, mitä hänen olisi sanottava, ja näytti punastuneen. Tämä ihmetytti ruhtinas Andreita.

-- Sanokaahan, milloin taistelu alkoi? -- kysyi hän hätäisesti.

Ruhtinas Andrei vastasi. Sitten seurasi toisia yhtä yksinkertaisia kysymyksiä: "onko Kutusof terve? milloin hän oli lähtenyt Kremsistä?" y.m.s. Keskustelun aikana oli keisarin kasvoilla sellainen ilme aivan kuin hänen tarkoituksensa olisikin vain tehdä määrätty luku kysymyksiä. Vastauksista hän vähät välitti, sen huomasi liiankin selvästi.

-- Milloin alkoi taistelu? -- kysyi keisari.

-- En voi ilmoittaa teidän majesteetillenne, milloin taistelu alkoi rintamassa, mutta Dürensteinissa, missä silloin olin, alkoivat joukot hyökätä kuudetta käydessä iltapäivällä, -- sanoi Bolkonski, elostuen, sillä hän arveli, että hänen nyt onnistuisi esittää jo valmiiksi suunnittelemansa kuvaus kaikesta, mitä tiesi ja mitä oli nähnyt.

Mutta keisari vain hymähti ja keskeytti hänet.

-- Kuinka monta penikulmaa?

-- Mistä ja mihin, teidän keisarillinen korkeutenne?

-- Dürensteinistä Kremsiin.

-- Kolme ja puoli penikulmaa, teidän keisarillinen korkeutenne.

-- Ovatko ranskalaiset poistuneet vasemmalta rannalta?

-- Urkkijain tietojen mukaan kulkivat viimeiset yöllä lautoilla.

-- Onko Kremsissä tarpeeksi rehua?

-- Rehua ei ole toimitettu niin paljon kuin...

Keisari keskeytti hänet.

-- Milloin kaatui Schmidt?...

-- Luullakseni klo 7.

-- Klo 7. Sangen surullista! Sangen surullista!

Keisari sanoi olevansa kiitollinen ja kumarsi. Ruhtinas Andrei poistui huoneesta, ja heti riensivät hovilaiset hänen kimppuunsa utelemaan. Hän näki ympärillään pelkkiä ystävällisiä silmiä ja kuuli ystävällisiä sanoja. Eilinen sivuisadjutantti nuhteli häntä, kun hän ei ollut jäänyt asumaan hoviin, ja tarjosi omaa taloaan hänen käytettäväkseen. Sotaministeri tuli hänen luokseen ja onnitteli häntä sen johdosta, että keisari oli suvainnut nimittää hänet Maria Theresian ritarikunnan kolmannen luokan ritariksi. Keisarinnan kamariherra pyysi häntä saapumaan hänen majesteettinsa keisarinnan puheille. Arkkiherttuatar tahtoi myös tavata hänet. Hän ei tiennyt, kenelle hänen olisi pitänyt vastata, ja vaikeni hetkiseksi kootakseen ajatuksensa. Venäjän lähettiläs tarttui hänen käsivarteensa, vei hänet akkunan luo ja alkoi puhella hänen kanssaan.

Vastoin Bilibinin arveluja oli hänen tuomansa tieto synnyttänyt riemua. Oli määrätty pidettäväksi kiitosjumalanpalvelus. Kutusof sai Maria Theresian suuren ristin, ja koko armeija sai palkintoja. Bolkonski sai kutsuja kaikilta tahoilta, ja kaiken aamua ajeli hän vieraskäynneillä korkeiden itävaltalaisten virkamiesten luona. Viidettä käydessä iltapäivällä olivat vieraskäynnit tehdyt. Ruhtinas Andrei oli mielessään sommitellut isälleen kirjeen taistelusta ja matkastaan Brünniin ja oli nyt jo palaamassa Bilibinin asunnolle. Tämän portaiden edessä huomasi hän puoleksi sälytetyt vähäiset vaunut. Bilibinin palvelija, Frans, tuli ovesta, kantaa laahustaen raskasta matkalaukkua.

Matkan varrella oli ruhtinas Andrei poikennut kirjakauppaan varustautumaan kirjoilla sotaretkeä varten ja oli istahtanut siellä hetkisen.

-- Mitä nyt on tekeillä? -- kysyi Bolkonski palvelijalta.

-- Voi, teidän ylhäisyytenne! -- sanoi Frans, vaivoin raastaen matkalaukkua vaunuihin. -- Matkustamme vielä edemmäs. Paholainen on taas kintereillämme!

-- Mitä? Mitä? -- kyseli ruhtinas Andrei.

Bilibin tuli kiirehtien ovesta. Hänen aina rauhallisilla kasvoillaan huomasi kiihtymyksen merkkejä.

-- Ei, ei, myöntäkää, että tämä on verraton juttu, -- hän sanoi, -- tämä Thaborin (silta Wienissä) sillan juttu. He ovat kulkeneet sen yli vastarintaa kohtaamatta.

Ruhtinas Andrei oli aivan ymmällä.

-- Mutta mistä tulette, kun ette tiedä sitä, mistä haastelee jokainen ajurikin kaupungissa?

-- Tulen arkkiherttuattaren luota. En siellä mitään kuullut.

-- Ettekö ole huomannut, että kaikkialla varustaudutaan matkalle.

-- En ole huomannut... Mutta mitä on tekeillä? -- kysyi ruhtinas Andrei kärsimättömänä.

-- Mitäkö tekeillä? Onhan vain! Ranskalaiset ovat kulkeneet sillan yli, jota Auerspergin piti puollustaa. Siltaa ei räjäytetty, ja nyt kiirehtii Murat Brünniä kohti, ja tuossa tuokiossa ovat ranskalaiset täällä.

-- Miten täällä? Miksei sitten räjäytetty siltaa, olihan se miinoitettu?

-- Sitä kysyn teiltä. Sitä ei kenkään tiedä, ei Bonapartekaan.

Bolkonski kohautti harteitaan.

-- Mutta jos vihollinen on kulkenut sillan yli, niin silloin on armeija mennyttä: siltä katkaistaan paluutie, -- hän sanoi.

-- Siinäpä ollaan, -- vastasi Bilibin. -- Kuulkaahan: Ranskalaiset saapuvat Wieniin, kuten teille jo sanoin. Oivallista. Seuraavana päivänä, s.o. eilen, herrat sotamarskit: Murat, Lannes ja Belliard, nousevat ratsuilleen ja lähtevät sillalle. (Huomatkaa, että he kaikki ovat gascognelaisia.) "Hyvät herrat", puhuu eräs heistä -- "te tiedätte, että Thaborin silta on miinoitettu, ja että sitä suojelee uhkaava _jete de pont_[70] ja viidentoista tuhannen miehen suuruinen sotajoukko, jolle on annettu määräys räjäyttää silta ja estää meidän ylimenoamme. Mutta meidän herramme ja keisarimme, Napoleon olisi mielissään, jos valloittaisimme sillan. Menkäämme kolmisin ja valloittakaamme silta." -- "Menkäämme", sanoivat toiset; ja he menevät ja valloittavat sillan, kulkevat sen yli, ovat nyt koko armeijoineen Tonavan tällä puolella ja kulkevat meidän kimppuumme, teidän kimppuunne ja uhkaavat teidän yhdyslinjaanne.

-- Jättäkää jo leikinlasku, -- sanoi ruhtinas Andrei surullisen totisena.

Tämä uutinen sekä suretti että riemastutti ruhtinas Andreita.

Heti kun hänelle kävi selväksi venäläisen armeijan toivoton asema, pisti hänen päähänsä, että juuri hänen oli johdettava Venäjän armeija tästä tukalasta asemasta, että nyt on hänen edessään se Toulon, joka eroittaa hänet tuntemattomain upseerien joukosta ja avaa hänelle kunnian ja maineen tien. Kuunnellessaan Bilibinin puhetta, hän jo kuvitteli mielessään, miten hän, armeijaan palattuaan, sotaneuvottelussa esittää mielipiteen, jonka avulla ainoastaan voidaan pelastaa armeija, ja miten hänelle sitten uskotaan tämän suunnitelman toteuttaminen.

-- Jättäkää jo leikinlasku, -- hän sanoi.

-- En laske leikkiä, -- jatkoi Bilibin, -- en tiedä mitään todenpaa ja surkuteltavampaa. Nämä herrat tulevat kolmisin sillalle ja kohottavat valkean lipun; he vakuuttavat, että on aselepo, ja että he, sotamarskit, ovat tulleet neuvottelemaan ruhtinas Auerspergin kanssa. Päivystävä upseeri päästää heidät siltavarusteelle. He kertoilevat hänelle ummet ja lammet gascognelaisia hullutuksia: sanovat, että sota on päättynyt, että keisari Frans ja Napoleon ovat päättäneet tavata toisensa, että he tahtovat tavata ruhtinas Auerspergin, y.m.s. Upseeri lähettää kutsumaan Auerspergiä; herrat sotamarskit syleilevät upseereja, laskevat leikkiä, istahtavat tykeille, mutta sillä välin marssii ranskalainen pataljoona salavihkaa sillalle, sotilaat viskelevät palavilla aineilla täytettyjä säkkejä virtaan, ja pataljoona saapuu siltavarusteelle. Vihdoin saapuu itse kenraaliluutnantti, meidän rakas ruhtinaamme, Auersperg von Mautern. "Rakas vihollinen! Itävallan joukkojen kukka. Turkin sotien sankari! Vihollisuus on päättynyt, voimme puristaa toistemme käsiä ... keisari Napoleonin hartain toivo on saada tavata ruhtinas Auersperg". Sanalla sanoen, nämä herrat eivät suotta ole gascognelaisia, he pimittävät Auerspergin kauniilla sanoillaan, hän on niin lumottu äkillisestä sydämellisestä tuttavuudestaan ranskalaisiin sotamarskeihin, ja Muratin mantteli ja kameelikurjen sulat häikäisevät siihen määrin hänen silmänsä, _qu'il n'y voit que du feu, et oublie celui qu'il devonit faire, faire sur l'ennemi_.[71] (Huolimatta puheensa elävyydestä, Bilibin ei sentään unohtanut pysähtyä tämän sanasutkauksensa jälkeen, jotta ruhtinas Andrei olisi ehtinyt täysin käsittää sen arvon.) Ranskalainen pataljoona juoksee siltavarusteelle, tykit tukitaan, ja silta on valloitettu. Ei, tämä ei vielä mitään, -- jatkoi hän, rauhoittuen hieman, kuullessaan oman puheensa sulouden, -- tämäpä vasta jotain: ali-upseeri jonka hallussa oli merkinantotykki sillan sytyttäjille ja miinain räjäyttäjille, tämä ali-upseeri, kun huomasi, että ranskalaiset juoksevat sillalle, tahtoi jo ampua, mutta Lannes töykkäsi häntä käteen. Aliupseeri, joka nähtävästi oli kenraaliaan järkevämpi, menee Auerspergin luo ja sanoo: "Ruhtinas, teidät petetään, kas tuolla ovat ranskalaiset!" Murat huomaa, että kaikki on hukassa, jos ali-upseeri saa puhua. Teeskennellyn ihmettelevänä (aito gascognelainen) kääntyy hän Auerspergiin: "Enpä tosiaan näe tässä koko maailman ylistämää itävaltalaista sotakuria", hän sanoo, "ja te sallitte sotilaan täten puhua itsellenne!" Tämä on nerokasta. Ruhtinas Auersperg loukkautuu ja käskee vangita ali-upseerin. Ei, mutta myöntänette, että tämä siltajuttu on verraton. Tätä ei enää voi nimittää tyhmyydeksi, ei halpamaisuudeksi...

-- Kenties kavallukseksi, -- sanoi ruhtinas Andrei, jonka mieleen elävästi kuvastuivat harmaat sinellit, haavat, ruudin savu ja kunnia, joka häntä odotti.

-- Eipä siksikään. Se saattaisi hovin liian huonoon valoon, -- jatkoi Bilibin. Tämä ei ole kavallusta, ei halpamaisuutta, ei tyhmyyttä; tämä on samaa kuin Ulmin luon... -- Hän näytti miettivän, etsivän sopivaa lausepartta: -- _c'est ... c'est du Mack. Nous sommes mackes_,[72] -- sanoi hän viimein, tuntien samalla, että oli päästänyt sanasutkauksen, vieläpä sattuvankin sanasutkauksen, jota usein toistellaan.

Mielihyvän merkiksi hän päästi kurtut otsaltaan ja alkoi, hillitysti hymyillen, tarkastaa kynsiään.

-- Mihin menette? -- sanoi hän äkkiä, kääntyen ruhtinas Andreihin, joka oli noussut seisaalleen ja astui huoneensa ovea kohti.

-- Lähden matkalle.

-- Mihin?

-- Armeijaan.

-- Olihan aikomuksenne viipyä vielä kaksi päivää.

-- Mutta nyt lähden heti.

Ja annettuaan määräyksiä lähtönsä johdosta, ruhtinas Andrei poistui omaan huoneeseensa.

-- Kuulkaahan, rakkaani, -- sanoi Bilibin, tultuaan ruhtinas Andrein huoneeseen. -- Olen ajatellut teitä. Miksi lähdette?

Ja osoittaakseen todistelunsa kumoamattomuuden, hän päästi kaikki kurtut kasvoiltaan.