Part 18

-- Soo! onpa syy muistuttamiseen, -- vastasi Vaska Denisof, kääntyen satulassaan.

* * * * *

Samaan aikaan seisoivat Nesvitski, Scherkof ja seurue-upseeri etäämpänä, tykinluotien kantamattomilla ja katselivat milloin tuota pientä sotilasjoukkoa, joka keltaisissa kiivereissään, nauhakoristeisissa, tummanviheriöissä takeissaan ja sinisissä ratsuhousuissaan hääräili sillalla, milloin taas toisella rannalla läheneviä siniviittaisia vihollisia, jotka ryhmittyneinä hevosineen kuljettelivat tykkejä.

"Saavatko sillan sytytetyksi, vai eivätkö saa? Ken joutuu ennen? Ennättävätkö meikäläiset sytyttämään sillan, vai ennättävätkö ranskalaiset raehaulien kantamille ja surmaavat heidät?" Sydän kurkussa tekivät sotilaat toisilleen tällaisia kysymyksiä, kun he joen oikealla rannalla kohoavilta vuorilta kirkkaan ilta-auringon valossa tarkastelivat sillalla hyöriviä husaareja ja toisella rannalla läheneviä sinisiä viittoja, pistimiä ja tykkejä.

-- Voi! huonosti käy husaarien! -- puheli Nesvitski: -- nyt ovat he jo raehaulien kantamilla.

-- Suotta vei hän sinne niin paljon miehiä, -- sanoi seurue-upseeri.

-- Todellakin, -- sanoi Nesvitski. -- Olisi lähettänyt pari reimaa poikaa, saman työn olisivat tehneet.

-- Turhia puhutte, teidän jalosukuisuutenne, -- tokasi Scherkof, irroittamatta silmiään husaareista, ja puhuen tapansa mukaan niin luontevan yksinkertaisesti, että oli mahdoton arvata tarkoittiko hän totta vai leikkiä. -- Turhia puhutte, teidän jalosukuisuutenne! Miten te päättelette! Kaksi miestä olisi pitänyt lähettää, mutta mistä sitten saisimme Vladimirin ritarimerkit nauharuusuineen? Ja entä sitten, jos miehiä kaatuukin, onhan eskadroona kunnostautunut, ja päällikölle ilmestyy risti rintaan. Meidän Bogdanitsh tietää asiain menon.

-- No, -- sanoi seurue-upseeri, -- pian lentävät raehaulit!

Hän osoitti ranskalaisten tykkejä, joita irroitettiin etuteloista ja käännettiin kiireellisesti vihollista kohti.

Samassa pöllähti savupatsas, toinen, kolmas melkein yhtaikaa, ja silloin kun kuului ensimäinen jymäys, näkyi neljäs savupatsas. Sitten kuului kaksi jymäystä aivan perätysten, sitten kolmas.

-- Oo, oh! voihki Nesvitski, aivan kuin kivun kourissa, ja tarttui seurue-upseerin käteen. Katsokaa, eräs sotilas kaatui, kaatui, kaatui!

-- Kaatui kaksi, luullakseni.

-- Jos olisin keisari, niin en koskaan kävisi sotia, -- sanoi Nesvitski, kääntyen selin siltaan.

Ranskalaiset syöttivät tykkinsä kiireesti. Siniviittaiset jalkamiehet syöksyivät juosten siltaa kohti. Taas pöllähtelivät savupilvet, ja raehaulit rätisivät ja paukkuivat sillalla. Mutta tällä kerralla Nesvitski ei voinut katsella mitä sillalla tapahtui. Sillalta nousi sakea savu. Husaarien onnistui sytyttää silta, eivätkä ranskalaiset enää yrittäneetkään heitä häiritä, ampuivathan vain, kun kerran tykit olivat sillalle suunnatut, ja oli ketä saattoi ampua.

Ranskalaiset kerkesivät ampua kolme yhteislaukausta raehauleilla, ennenkuin husaarit olivat saapuneet hevostensa luo. Kaksi laukausta oli huonosti tähdätty, ja raehaulit mennä vinkuivat yli sillan, mutta kolmas laukaus sattui keskelle husaariryhmää ja kaatoi kolme miestä.

Rostof, jota kiusasivat välinsä Bogdanitshiin, oli seisahtunut sillalle eikä tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Ketään ei saattanut hakata maahan (vaikka hän aina oli kuvitellut taistelua sellaiseksi), sillan sytyttämisessä ei hän myöskään voinut olla avuksi toisille, sillä hän ei ollut hankkinut itselleen olkikupoa. Hän seisoi ja vilkuili ympärilleen, kun yhtäkkiä kuului rätinää, ja raehaulit roiskivat siltaa aivan kuin olisi herneitä joku kourastaan viskonut. Lähin mies hänen vierellään vaipui voihkien kaidepuulle. Rostof kiirehti muiden mukana häntä auttamaan. Taas huusi joku: "Paarit!" Neljä miestä tarttui haavoittuneeseen ja alkoi nostaa häntä.

-- Oooo!... Jättäkää, Kristuksen nimessä, -- huusi haavoittunut; mutta hänen huudoistaan välittämättä asettivat husaarit hänet paareille.

Nikolai Rostof kääntyi haavoittuneesta ja, aivan kuin olisi jotain etsinyt silmillään, alkoi katsella kaukaisuuteen, Tonavan vesiä, taivasta, aurinkoa. Miten kauniilta näyttikään taivas; miten helakan sininen, rauhallinen ja syvä! Miten kirkas ja juhlallinen onkaan laskeuva aurinko! Miten hempeän päälyvinä siintävät kaukaiset Tonavan vedet! Ja vielä ihanimmilta näyttivät Tonavan takaiset, kaukaiset, autereiset vuoret, luostari, salaperäiset rotkot, latvojaan myöten sumussa uinailevat männistöt... Siellä on rauhallista, onnellista... "En mitään, en mitään haluaisi, olisinpa vain tuolla", ajatteli Rostof. "Minussa yksinään ja auringossa on niin paljon onnea, mutta täällä ... valitusta, kärsimyksiä, pelkoa, ja tämä hapuileminen, tämä touhu... Taas huudetaan jotain, kaikki lähtevät juoksemaan jonnekin takasin, ja minä juoksen mukana, ja tuossa, aivan tuossa, ylläni, vierelläni on kuolema... Hetki vain, enkä enää koskaan näe tuota aurinkoa, tuota vettä, tuota rotkoa"...

Samassa alkoi aurinko kätkeytyä pilviin; Rostof huomasi edessään toiset paarit. Ja kuoleman pelko, kammottavat paarit ja rakkaus elämään ja aurinkoon, kaikki tämä sai hänen sydämensä sairaaloisen rauhattomaan sykintään.

"Herra Jumala! Sinä, joka asut tuolla taivaissa, pelasta, armahda, suojele minua!" kuiskasi Rostof hiljaa.

Husaarit saapuivat hevostensa luo, äänet kävivät kuuluvammiksi ja rauhallisemmiksi, paarit hävisivät näkyvistä.

-- No, veliseni, joko pääsit ruudin hajuun?... -- huusi Denisof Rostovin korvaan.

"Kaikki on päättynyt; mutta olenpa pelkuri, pelkuri olen", ajatteli Rostof ja, raskaasti huoahtaen, hän otti pitelijältä jalkaansa arastelevan Gratshikinsa ja asettelihe istumaan satulaan.

-- Oltiinko nyt raehaulisateessa? -- kysyi hän Denisovilta.

-- Vieläpä hyvässäkin! -- huusi Denisof: -- oivallisesti toimimme! Mutta tämä on roskatyötä! Hyökkäys, se on suloista, lyö haluusi, mutta tässä, hitto vieköön, ampuvat kuin maalitauluun.

Ja Denisof ratsasti lähellä olevan upseeriryhmän luo, missä olivat rykmentinpäällikkö, Nesvitski, Scherkof ja seurue-upseeri.

"Nähtävästi ei ole sentään kukaan huomannut", ajatteli Rostof itsekseen. Ja todellakaan ei kukaan ollut huomannut mitään erikoisempaa, sillä jokainen oli aikoinaan tuntenut samaa kuin nyt ensi kerran oli tuntenut ruudin hajuun tottumaton junkkari.

-- Jopa on teillä raportin aihetta, -- sanoi Scherkof, -- ties vaikka minutkin ylentäisivät aliluutnantiksi.

-- Ilmoittakaa ruhtinaalle, että sytytin sillan, -- sanoi eversti iloisen juhlallisesti.

-- Mutta jos tiedustellaan mieshukkaa?

-- Tuskin mainittavia! -- mörähti eversti: -- kaksi husaaria haavoittunut, yksi _kuollut_, -- sanoi hän huomattavan iloisesti, eikä hän voinut pidättyä tyytyväisestä hymystä, kun hän soinnukkaasti lausui tuon kauniin sanan _kuollut_.

IX

Kutusovin johtama kolmenkymmenenviidentuhannen miehen suuruinen venäläinen armeija vetäytyi kiireesti alas pitkin Tonavan rantamaa. Bonaparten johtama sadantuhannen miehen suuruinen ranskalainen armeija kulki aivan sen kintereillä, ahdistellen sitä lakkaamatta. Seudun asukkaat kohtelivat venäläisiä vihamielisesti; he kärsivät muonan puutetta; he eivät enää luottaneet liittolaisiinsa, ja kaikki ennen sotaretken alkamista laaditut suunnitelmat olivat osoittautuneet tehottomiksi. Armeija pysähtyi ainoastaan vihollisen pakoittamana, ja jälkijoukot kahakoivat ainoastaan sen verran, että armeija kuormastojaan menettämättä saattoi jatkaa peräytymistään. Niinpä kahakoittiin Lambachin, Amstettenin ja Melkin luona; mutta huolimatta venäläisten urhoollisuudesta ja jäykkyydestä, jota muuten vihollinenkin oli ihmetellyt, oli näiden kahakoiden seurauksena vain yhä nopeampi peräytyminen. Ne itävaltalaiset joukko-osastot, jotka olivat pelastuneet Ulmin luona ja sittemmin Braunaun luona yhdistyneet Kutusovin joukkoihin, erkanivat nyt venäläisistä, ja niin ollen jäi Kutusof oman onnensa nojaan nääntyneine, heikkoine joukkoineen. Wienin puollustaminen ei enää saattanut tulla kysymykseenkään. Ei ollut enää ajatteleminenkaan hyökkäyssotaa, jonka itävaltalainen hovisotaneuvosto niin syvällisesti oli suunnitellut kaikkien uusimman sotataidon sääntöjen mukaisesti. Kutusoville oli tämä suunnitelma annettu hänen Wienissä ollessaan. Kutusovin ainoana tehtävänä -- ja sekin näytti miltei saavuttamattomalta -- oli yrittää päästä yhtymään Venäjältä tuleviin joukkoihin, jos hän tahtoi välttää Mackin kohtalon Ulmin luona.

Lokakuun 28 p:nä saapui Kutusof armeijoineen Tonavan vasemmalle rannalle ja pysähtyi ensi kerran levähtämään, sillä nyt erotti Tonava hänet vihollisen pääjoukoista. 30 p:nä hän hyökkäsi Tonavan vasemmalla rannalla majailevan Mortierin divisioonan kimppuun ja löi sen perinpohjin. Tässä taistelussa saivat venäläiset ensimäiset voitonmerkkinsä: lipun, kanuunia ja kaksi ranskalaista kenraalia. Kaksiviikkoisen peräytymisen aikana pysähtyivät venäläiset nyt ensi kerran ja, taistelun tauottua, jäi tappotanner heille, ja ranskalaiset karkoitettiin. Vaikkakin joukot olivat miltei alastomat, lopen uupuneet, ja kolmas osa miehistä oli jättänyt rintaman sairaina, haavoittuneina, kuolleina; vaikkakin sairaat ja haavoittuneet oli täytynyt jättää Tonavan toiselle puolelle vihollisen jalomielisyyden varaan; vaikkakin Kremsin suuret sairaalat ja sairaaloiksi järjestetyt yksityiset talot olivat riittämättömät mukana kuljetetuille sairaille ja haavoittuneille; niin kuitenkin, kaikesta tästä huolimatta, olivat pysähtyminen ja Mortierista saatu voitto huomattavasti elvyttäneet sotilasten mielialaa. Armeijassa ja pääkortteerissa kiertelivät mitä toivehikkaammat, joskin epäillyttävät huhut: että Venäjältä oli muka tulossa apujoukkoja, että itävaltalaiset muka olivat lyöneet ranskalaiset, ja että Bonaparte säikähtyneenä pakeni minkä kerkesi.

Ruhtinas Andrei oli taistelun aikana ollut itävaltalaisen kenraalin, Schmidtin, adjutanttina. Schmidt kaatui taistelussa. Ruhtinas Andrein hevonen haavoittui, ja häntä itseään raappasi kiväärinluoti käsivarteen. Ylipäällikön erityisestä suosiosta sai hän toimekseen viedä voitonsanoman Itävallan hoviin, joka ei enää oleillut ranskalaisten uhkaamassa Wienissä, vaan oli muuttanut Brünniin. Taisteluyönä oli ruhtinas Andrei ratsain saapunut Dohturovin armeijasta ylipäällikön luo Kremsiin. Hän oli kiihtynyt, muttei suinkaan väsynyt (sillä vaikka hän näköjään olikin heikkorakenteinen, kesti hän kuitenkin ruumiillisia vaivoja ja vastuksia helpommin kuin vahvimmat miehet), ja vielä samana yönä lähetettiin hänet viestinviejänä Brünniin. Tällainen toimi oli sangen merkitsevä porras ylenemisen tiellä, puhumattakaan palkinnoista.

Yö oli pimeä, taivas tähdissä. Taisteluyönä oli satanut lunta, ja mustana häämöitti tie valkean lumen keskessä. Ruhtinas Andrei ajoi huimaa vauhtia postivaunuissa ja vieritteli mielessään milloin taistelusta saamiaan vaikutelmia, milloin sitä mielialaa, jonka voitonsanoma aikaan saa hovissa, milloin taas ylipäällikön ja tovereitten saattajaispuheita. Hän tunsi samaa kuin ihminen, joka kauvan odotettuaan onneaan, vihdoinkin on luullut päässeensä sen esikartanolle. Heti kun hän sulki silmänsä oli hän kuulevinaan tykkien ja pyssyjen pauketta, johon sulautuivat pyörien kolina ja voiton riemastus. Toisinaan tuntui hänestä kuin venäläiset pakenisivat, kuin hän itse olisi kaatunut; mutta silloin hän aina heräsi, ja hänestä tuntui aivan kuin hän olisi ollut onnellinen tietäessään, että tämä oli ollut vain harhaluuloa, ja että todellisuudessa ranskalaiset pakenivat. Jälleen muisteli hän kaikkia voiton yksityiskohtia, rauhallista miehuuttaan taistelun tuoksinassa, ja rauhoituttuaan hän taas uinahti... Pimeätä tähtiyötä seurasi kirkas, iloinen aamu. Aurinko sulatti lunta, hevoset laukkasivat vinhaan, ja oikealla ja vasemmalla vilahteli yhä uusia, vaihtelevia metsiä, ketoja, kyliä.

Eräällä asemalla sivuutti hän haavoittuneita kuljettavan kuormaston. Venäläinen upseeri, kuormaston johtaja, loikoi etumaisilla rattailla ja sätti, hurjasti huutaen, erästä sotilasta. Pitkillä saksalaisilla vankkureilla loikoili kullakin noin kuusi seitsemän kalpeata, sidottua, likaista haavoittunutta, heiluen ja häälyen, vankkurien vaappuessa kivisellä tiellä. Toiset puhelivat keskenään (ruhtinas Andrei kuuli heidän puhuvan venättä), toiset näversivät leipää, mutta heikoimmat sairaat olivat ääneti ja katselivat sairaaloisen hellästi ja lapsellisen osaaottavasti ohi kiitävää viestinviejää.

Ruhtinas Andrei käski pysäyttämään ja kysyi eräältä sotilaalta, missä taistelussa he olivat haavoittuneet. "Toissapäivänä Tonavalla", vastasi sotilas.. Ruhtinas Andrei kaivoi kukkaron taskustaan ja antoi sotilaalle kolme kultarahaa.

-- Kaikille yhteisesti, -- lisäsi hän upseerille, joka oli saapunut paikalle. Tulkaa terveiksi, pojat, -- sanoi hän sotilaille, -- paljon on vielä toimitettavaa.

-- Minkälaisia uutisia, herra adjutantti? -- kysyi upseeri, joka nähtävästi mielellään olisi ryhtynyt puheisiin.

-- Hyviä! Eteenpäin, -- huusi ruhtinas Andrei ajurille, ja hevoset lähtivät laukkaamaan.

Oli jo aivan pimeä, kun ruhtinas Andrei saapui Brünniin ja huomasi ympärillään suuria taloja, valaistuja kauppapuoteja, katulyhtyjä ja upeita ajoneuvoja. Hän huomasi yhtäkkiä olevansa suurkaupungin vilkkaassa hyörinässä, joka aina niin kiehtovasti vetää puoleensa sotilasta leiri-elämän jälkeen. Huolimatta huimasta ajosta ja unettomasta yöstä tunsi ruhtinas Andrei, hovia lähestyessään, olevansa reippaampi kuin edellisenä päivänä. Hänen silmänsä loistivat sentään aivan kuin kuumetautisen, ja aatos liiteli sanomattoman nopeasti ja selvästi. Elävästi kuvastuivat hänen mieleensä taas taistelun yksityiskohdat, eivät enää hämärinä, epämääräisinä, vaan hiuskarvalleen tarkkoina, aivan kuin valettuina, ja mielikuvituksissaan hän esitti niitä keisari Fransille. Selvinä olivat hänellä satunnaiset kysymyksetkin, joita hänelle mahdollisesti tehdään, ja vastaukset samoin. Hän luuli, että hänet heti paikalla esitettäisiin keisarille. Mutta kun hän oli saapunut hovin pääkäytävän edustalle, juoksi hänen luokseen virkamies, joka, saatuaan tietää, että hän oli viestintuoja, johdatti hänet toisen käytävän edustalle.

-- Käytävästä oikealle; siellä, _Euer Hochgeboren_,[60] tapaatte päivystävän sivuis-adjutantin, -- sanoi virkamies. -- Hän johtaa teidät sotaministerin luo.

Päivystävä sivuis-adjutantti pyysi häntä odottamaan hetkisen ja meni sotaministerin luo. Viiden minutin kuluttua adjutantti palasi ja, kumartaen erityisen kohteliaasti, hän käski ruhtinas Andrein astumaan edellään ja johdatti hänet käytävää pitkin sotaministerin työhuoneeseen. Näytti siltä aivan kuin sivuisadjutantti ylettömällä kohteliaisuudellaan olisi tahtonut pidätellä venäläistä adjutanttia heittäytymästä liian tuttavalliseksi. Ruhtinas Andrein iloinen mieliala vaimeni tuntuvasti, kun hän lähestyi sotaministerin työhuoneen ovea. Hän tunsi itsensä loukatuksi, ja hänen huomaamattaan muuttui tämä tunne samalla hetkellä halveksumisen tunteeksi, jolla tosin ei ollut minkäänlaista perustetta. Mutta hänen sukevan ovela järkensä löysi pian syyn, joka aiheutti hänet halveksimaan sekä adjutanttia että sotaministeriä. "Heistä varmaankin", hän ajatteli, "tuntuu sangen helpolta voiton saanti, koska he itse eivät ole ruutia haistelleet!" Hän siristeli halveksivasti silmiään ja astui erityisen raukeasti sotaministerin työhuoneeseen. Tämä omituinen halveksimisen tunne yhä vain vahveni, kun hän näki sotaministerin, joka istui suuren työpöydän vieressä eikä pariin minuuttiin ollut huomaavinaankaan huoneeseen tulijaa. Kahden vahakynttilän välistä näkyi sotaministerin kalju pää, jossa ainoastaan ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän luki kyyryissään jotain papereita, vedellen silloin tällöin lyijykynällä niihin merkkejä. Hän jatkoi lukemistaan eikä nostanut edes päätään, kun ovi avautui ja alkoi kuulua askelia.

-- Ottakaa tämä ja viekää, -- sanoi sotaministeri adjutantilleen, ojentaen hänelle papereita, mutta vieläkään hän ei ollut huomaavinaankaan viestintuojaa.

Ruhtinas Andreista tuntui aivan kuin olisi sotaministeri vähimmin maailmassa välittänyt Kutusovin armeijan liikkeistä, tai aivan kuin hän ainakin tahtoisi viestintuojalle sitä uskotella. "Mutta minusta on aivan yhdentekevää", hän ajatteli. Sotaministeri siirsi syrjään muut paperit, sovitellen niitä päällitysten, ja kohotti päänsä. Hänellä oli viisaan ja luontehikkaan näköiset piirteet. Mutta hänen kääntyessään ruhtinas Andreihin, muuttui hänen viisas ja päättäväinen ilmeensä, nähtävästi tottumuksesta ja tahallisesti: hänen kasvoilleen ilmestyi tyhmä, teeskennelty hymy, joka ei edes taitanut peittää alkuperäänsä. Tällainen hymy on ominainen ihmisille, jotka ovat tottuneet alituiseen kuuntelemaan anojien pyyntöjä ja esityksiä.

-- Sotamarski Kutusoviltako? -- hän kysyi. -- Toivon teidän tuovan hyviä uutisia? Onko ollut ottelu Mortierien kanssa? Voittoko? Onpa jo aikakin!

Hän otti ruhtinas Andreilta nimelleen osoitetun kirjelmän ja alkoi lukea sitä surullisen näköisenä.

-- Ah, Jumalani! Jumalani! Schmidt! -- huudahti hän saksaksi. -- Minkälainen onnettomuus, minkälainen onnettomuus!

Silmäiltyään kiireesti kirjelmän hän asetti sen pöydälle ja katsahti ruhtinas Andreihin, ja näytti kuin olisi hän jotain miettinyt.

-- Ah, minkälainen onnettomuus! Sanoitteko, että taistelu oli ratkaiseva? Mortier ei kuitenkaan ole joutunut vangiksi. (Hän vaipui hetkiseksi aatoksiinsa.) Olen iloinen tuomistanne hyvistä uutisista, vaikkakin Schmidtin menettäminen on kallis maksu voitosta. Hänen majesteettinsa haluaa varmaankin tavata teidät, muttei tänään. Kiitän teitä, levätkää. Tulkaa huomenna paraatin jälkeen juhlallisiin vastaanottajaisiin. Ilmoitan muuten teille tästä.

Keskustelun aikana hävinnyt tyhmä hymy ilmestyi taas sotaministerin kasvoille.

-- Näkemiin, kiitän teitä sydämellisesti. Keisari varmaankin haluaa tavata teidät, -- hän toisti ja kumarsi.

Kun ruhtinas Andrei oli poistunut hovin suojista tunsi hän, että hän nyt oli jättänyt voiton hänessä herättämän onnen ja mielenkiinnon sotaministerin ja kohteliaan adjutantin välinpitämättömiin käsiin. Hetkessä saivat hänen ajatuksensa aivan toisen suunnan: voitto tuntui hänestä nyt kaukaiselta, hämärältä muistelmalta.

X.

Ruhtinas Andrei asui Brünnissä tuttavansa, venäläisen valtiomiehen Bilibinin luona.

-- Bakas ruhtinas, mieluisampaa vierasta en saata ajatella, -- sanoi Bilibin tullessaan ruhtinas Andreita vastaan. -- Frans, vie ruhtinaan tamineet minun makuusucjaani! -- sanoi hän palvelijalleen, joka saattoi ruhtinas Andreita. -- Miten, voiton viestintuojanako? Verratonta. Minä tässä istuskelen sairaana, kuten näette.

Kun ruhtinas Andrei oli pessyt itsensä ja vaihtanut pukua tuli hän valtiomiehen komeaan työhuoneeseen ja istuutui katetun puolispöydän ääreen. Bilibin istui rauhallisena uunin ääressä.

Vaivaloisen matkansa ja koko rasittavan sotaretken jälkeen, jonka aikana hänen oli täytynyt kieltäytyä elämän mukavuuksista, vieläpä puhtauden vaatimuksistakin, tuntui ruhtinas Andreista sangen suloiselta levätä tässä elämän komeudessa ja loistossa, johon hän lapsuudesta saakka oli tottunut. Sen ohessa tuntui hänestä hauskalta itävaltalaisen kohtelun jälkeen haastella venäläisen kanssa, vaikkeikaan venäjänkielellä (he puhelivat ranskaa), mutta sentään venäläisen kanssa, jonka hän luuli, kuten oli laita kaikkien venäläisten, tuntevan nurjamielisyyttä itävaltalaisiin. (Viime tapausten johdosta oli tämä nurjamielisyys käynyt erittäin tuntuvaksi).

Bilibin oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen vanhapoika ja oli kuulunut samaan seurapiiriin kuin ruhtinas Andreikin. He olivat olleet tuttavat jo Pietarissa, mutta lähemmin olivat he tutustuneet vasta Wienissä. kun ruhtinas Andrei oli oleskellut siellä Kutusovrin seuralaisena. Samoin kuin ruhtinas Andrei oli lupaava kyky sotilasalalla, samoin, ja vieläpä enemminkin, oli Bilibin valtiomiesalalla. Hän oli vielä nuori mies, muttei suinkaan nuori valtiomies, sillä hän oli alkanut uransa jo kuudentoista vuotiaana, oli ollut Pariisissa, Kööpenhaminassa, ja nyt oli hänellä Wienissä sangen huomattava asema. Sekä kansleri että Venäjän lähettiläs tunsivat hänet ja pitivät häntä suuressa arvossa. Hän ei kuulunut siihen valtiomiesten suureen joukkoon, joilla, ollakseen erittäin hyviä valtiomiehiä, täytyy olla ainoastaan kielteisiä ansioita, joiden täytyy olla tekemättä määrättyjä tekoja ja täytyy osata ranskaa; hän kuului niihin valtiomiehiin, jotka tahtovat ja osaavat tehdä työtä, ja niinpä hän saattoikin toisinaan, laiskuudestaan huolimatta, istua yökausia kirjoituspöytänsä ääressä. Työn laadusta välittämättä hän jätti aina yhtä hyvää jälkeä. Hänen mieltään ei kiinnittänyt kysymys "miksi?", vaan kysymys "miten?" Hänestä oli yhdentekevää, mitä valtiollinen asia koski, kunhan vain sai taitavasti, sattuvasti ja pyörein lauseparsin kyhätä kiertokirjeen, muistutekirjelmän tai tiedonannon. Tällainen työ tuotti hänelle mielihyvää. Bilibinin ansiot eivät rajoittuneet yksinomaan kirjallisiin töihin, hän oli myös kuulu siitä, että taisi verrattomasti käyttäytyä ja puhua ylhäisissä seurapiireissä.

Työnteko ja keskusteleminen olivat Bilibinille yhtä rakkaat, mutta hän piti ainoastaan taiteellisesti kauniista ja nerokkaasta keskustelemisesta. Seuroissa hän aina odotteli tilaisuutta lausuakseen jotain erinomaista eikä hän milloinkaan sekaantunutkaan keskusteluun, jollei tarjoutunut tällaista tilaisuutta. Hänen puheensa oli aina höystetty alkuperäisen nerokkailla, pyöreän hiotuilla lauseparsilla, jotka herättivät yleistä mielenkiintoa. Nämä lauseparret syntyivät Bilibinin sisäisessä työpajassa aivan kuin itsestään, ja tahallaan hän ne laati helposti tajuttavaan muotoon, jotta suuren maailman tyhjätaskutkin saattoivat ne kätkeä muistiinsa ja sitten kuljetella niitä vierashuoneesta vierashuoneeseen. Ja todellakin, _les mots de Bilibine se colportaient dans les salons de Vienne_,[61] ja niillä oli usein vaikutusta niin sanottuihin tärkeisiin asioihin.

Hänen laihat, raukeat, kellahtavat kasvonsa olivat kokonaan syvien kurttujen uurtamat. Ja nämä kurtut olivat aina niin huolellisesti ja tarkoin huuhdellut kuin näpit kylvyn jälkeen. Näiden kurttujen liikkeisiin rajoittuikin pääasiallisesti hänen kasvojensa liikehtiminen. Milloin muodostui hänen otsalleen leveitä vakoja, kulmat kohousivat korkealle, milloin taas kulmat laskeutuivat, ja poskille muodostui syviä kurttuja. Syvistä kuopistaan katselivat pienet silmät aina suoraan eteensä, ja niissä oli aina iloinen ilme.

-- No, nythän kerrottekin meille urotöistänne, -- hän sanoi.

Vaatimattomasti ja kertaakaan itseään mainitsematta kertoi Bolkonski taistelun menosta ja käynnistään sotaministerin luona.

-- _Ils m'ont reçu avec ma nouvelle comme un chien dans un jeu de quilles_,[62] -- päätti hän kertomuksensa.

Bilibin hymähti, ja kurtut hänen kasvoillaan siliytyivät.

-- _Cependant, mon cher_, -- sanoi hän, tarkastellen etäältä kynttään, ja hänen vasemman silmänsä yläpuolelle muodostui kurttu, -- _malgré la haute estime que je professe pour le_ oikeauskoiseen venäläiseen armeijaan, _j'avoue que votre victoire n'est pas des plus victorieuses_.[63]

Hän jatkoi yhä samaan tapaan ranskaksi, lausuen venäjäksi ainoastaan ne sanat, jotka hän tahtoi pilkallisesti alleviivata.

-- Miten kävi? Suunnattomine joukkoinenne syöksyitte te onnettoman Mortierin kimppuun, jolla ei ollut kuin yksi divisioona, mutta kuitenkin livisti Mortier käsistänne. Mikä voitto tämä on?

-- Vakavasti puhuen, -- vastasi ruhtinas Andrei, -- voimme kuitenkin sanoa kerskumatta, että se oli hieman toista kuin Ulmin luona...

-- Miksette vanginneet edes yhtä sotamarskia?

-- Siksi, ettei kaikki käy niinkuin toivotaan, eikä niin säännöllisesti kuin paraatissa. Olimme laskeneet voivamme kiertää vihollisen, kuten teille jo kerroin, aamuun kello seitsemään, mutta se ei meille onnistunut edes viiteen iltapäivällä.

-- Miksette saapuneet sitten perille seitsemäksi? Teidän olisi pitänyt keritä perille seitsemältä aamulla, -- sanoi Bilibin, hymyillen, -- olisi pitänyt joutua seitsemältä aamulla.