Part 15

Ja noin parikymmentä miestä lähti riveistä juoksemaan komppanian eteen. Rummunlyöjä, joka oli komppanian laulunjohtaja, kääntyi kasvoin laulajiin, heilautti kädellään ja alkoi vetää pitkäveteistä sotilaslaulua, joka alkoi: "Jo aurinkoinen koittaa ja aamurumpu soi..." ja päättyi: "Niinpä, veljet, kunniaan vie meidät isä Kamenski..." Tämä laulu oli sepitetty Turkin maalla ja sitä laulettiin nyt Itävallassa sen verran muutettuna, että sanojen "isä Kamenskin" asemasta laulettiin: "isä Kutusovin".

Kun rummunlyöjä, noin neljänkymmenen vuotias, kuivan kälpeä, kaunis sotilas, oli oikein sotilaallisella vauhdilla laulanut loppusäkeen ja lopun merkiksi huitaissut käsillään, aivan kuin olisi jotain heittänyt maahan, katsahti hän tuimasti laulajiin ja sulki silmänsä. Kun hän sitten oli varma, että kaikki silmät tuijottivat häneen, kohotti hän varovaisesti käsiään, aivan kuin olisi nostanut jotain kallisarvoista, tavatonta esinettä. Hetkisen hän piti käsiään päänsä yläpuolella, heitti ne äkkiä alas epätoivon vimmalla, ja samassa kajahti:

Ah, te majat, majaseni!

"Majaseni uutukaiset" ... yhtyi kaksikymmentä ääntä lauluun, ja lusikantekijä, huolimatta raskaista tamineistaan, hypähti vallattomasti komppanian eteen ja kulkien takaperin heilutteli harteitaan ja uhkaili jotakuta lusikoillaan. Sotilaat astuivat reimaa vauhtia, huitoen käsiään laulun tahtiin, ja tahtomattaankin tulivat he astuneeksi yhtä jalkaa. Komppanian takaa alkoi kuulua pyörien kolinaa, linjaalien räminää ja kavioiden kapsetta. Kutusof seurueineen oli paluumatkalla kaupunkiin. Ylipäällikkö viittasi sotilaille, jotta nämä jatkaisivat vapaata kulkuaan, ja hänen ja kaikkien seurueen jäsenten kasvoilla kuvastui tyytyväisyys, kun he kuulivat sotilaiden laulun ja näkivät tanssivan lusikantekijän ja reippaasti ja iloisesti kulkevat sotilaat. Oikean sivustan toisessa rivissä veti väkisinkin huomion puoleensa sinisilmäinen sotilas, Dolohof, joka erityisen reimasti ja sulavasti astui laulun tahtiin ja katseli ohi ajavia sen näköisenä kuin olisi säälinyt kaikkia, jotka eivät nyt astuneet komppanian mukana. Husaarikornetti, joka niin sattuvasti oli matkinut rykmentinpäällikköä, jättäytyi jälelle ylipäällikön vaunuista ja ajoi Dolohovin luo.

Husaarikornetti Scherkof oli Pietarissa yhteen aikaan kuulunut siihen remuavaan seurapiiriin, jonka sieluna oli Dolohof. Ulkomaalla oli Scherkof tavannut Dolohovin sotilaana eikä ollut häntä tuntevinaan. Nyt taas, kun Kutusof oli puhellut Dolohovin kanssa, tuli hän vanhana ystävänä ilomielin häntä tervehtimään.

-- Rakas ystävä, miten jaksat? -- sanoi hän laulun kajahdellessa, ja taltutteli hevostaan astumaan sotilaiden tahtiin.

-- Mitenkö jaksan? -- vastasi Dolohof kylmästi, -- kuten näet.

Reipas laulu antoi erityisen merkityksen Scherkovin luontevan hilpeälle puhelutavalle ja Dolohovin vastausten tahalliselle jäykkyydelle.

-- Miten sukeudut päällystösi kanssa? -- kysyi Scherkof.

-- Eipä hätää, hyviä miehiä. Miten olet sinä esikuntaan pujahtanut?

-- Olen määrätty, olen päivystävä. Molemmat vaikenivat.

"Päästin haukan lentämään, oikealta kädeltäni", -- lauloivat sotilaat, ja välittömästi herättivät nämä säveleet rohkean ja iloisen mielialan. Varmaankin olisi entisten toverien keskustelu saanut toisenlaisen luonteen, jolleivat he olisi puhelleet laulun raikuessa.

-- Onko totta, että itävaltalaiset on lyöty? -- kysyi Dolohof.

-- Hitto sen tietää, kerrotaan.

-- Olen iloinen, -- vastasi Dolohof lyhyeen ja selvästi, kuten laulu vaati.

-- Tulehan joskus iltasella meitä tapaamaan, Faraon järjestämme, -- sanoi Scherkof.

-- Onko teille liikoja rahoja kasaantunut.

-- Tule todellakin.

-- En tule. Olen vannonut, etten juo enkä pelaa, ennenkun olen ylennetty jälleen upseeriksi.

-- Siis ensi taisteluun saakka...

-- Sittenhän nähdään. Taas he vaikenivat.

-- Pistäyhän, kun jotain tarvitset, esikunnassa, kyllä autetaan ... -- sanoi Scherkof.

Dolohof hymähti.

-- Olehan vain huoletta. Jos jotain tarvitsen, en pyydä, otan itse.

-- Älähän nyt, minä vain...

-- Niin, minäkin vain.

-- Hyvästi.

-- Terve...

... Ja korkealle ja kauvas. Synnyiseudun puoleen...

Scherkof kannusti hevostaan.

III.

Palattuaan tarkastuksesta, meni Kutusof itävaltalaisen kenraalin seurassa työhuoneeseensa ja huudettuaan adjutanttinsa käski tämän tuoda asiakirjat, joissa käsiteltiin saapuneiden joukkojen tilaa. Sitäpaitsi käski hän tuoda etumaisen armeija-osaston päälliköltä, arkkiherttua Ferdinandilta saapuneet kirjeet. Ruhtinas Andrei vei vaaditut asiakirjat ja kirjeet ylipäällikön työhuoneeseen. Pöydälle levitetyn kartan ääressä istuivat Kutusof ja itävaltalainen hovisotaneuvoston jäsen.

-- Hyvä... -- sanoi Kutusof, katsahdettuaan Bolkonskiin, aivan kuin olisi hän tällä sanalla pyytänyt adjutanttia odottamaan, ja jatkoi ranskankielellä alotettua keskustelua.

-- Tahdon vain sanoa, kenraali, -- puhui Kutusof miellyttävän viehkeällä äänenpainolla ja sulavuudella, joka pakoitti kuulijan tarkkaamaan jokaista harvakseen lausuttua sanaa (Näytti siltä niinkuin Kutusof itsekin mielihyvin olisi kuunnellut omaa puhettaan). -- Tahdon vain sanoa, kenraali, että jos asia riippuisi ainoastaan minun omasta tahdostani, niin hänen keisarillisen korkeutensa keisari Franssin tahto olisi aikoja sitten täytetty. Olisin jo aikoja sitten yhtynyt arkkiherttuan joukkoihin. Ja uskokaa, vakuutan kunniani kautta, että itse puolestani riemumielin luovuttaisin armeijan ylijohdon jollekin itseäni kokeneemmalle ja taitavammalle kenraalille, joista Itävallassa ei ole puutetta, ja ravistaisin harteiltani tämän raskaan edesvastuun. Mutta olosuhteet ovat toisinaan meitä voimakkaammat, kenraali.

Kutusof hymyili, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka näytti sanovan: "Teillä on täysi oikeus olla uskomatta minun sanojani, ja vieläpä on minulle yhdentekevä, uskotteko minua vai ette, mutta teillä ei ole syytä sitä minulle lausua. Ja siinäpäs onkin asian ydin."

Itävaltalainen kenraali oli tyytymättömän näköinen, mutta siitä huolimatta hän vastasi Kutusoville yhtä hienon sievistelevästi.

-- Päinvastoin, -- sanoi hän yrmeän äkäisellä äänellä, joka ei lainkaan sopinut sanojen imartelevaan sisältöön, -- päinvastoin pitää hänen majesteettinsa sangen suuriarvoisena teidän ylhäisyytenne toiminnan yhteisessä asiassa, mutta meidän mielestämme jatkuva vitkasteleminen riistää verrattomilta venäläisiltä joukoilta ja niiden ylipäälliköiltä laakerit, joita he ovat tottuneet niittämään tappotanterilla, -- lopetti kenraali ilmeisesti valmistetun lausepartensa.

Kutusof kumarsi, mutta sama hymy leikki yhä hänen huulillaan.

-- Olen aivan vakuutettu, että itävaltalainen armeija niin taitavan päällikön johdossa kuin kenraali Mack jo on ratkaisevasti lyönyt vihollisen eikä enää kaipaa meidän apuamme, ja tätä arveluani vahvistaa kirje, jonka hänen korkeutensa arkkiherttua Ferdinand on suvainnut minulle lähettää, -- sanoi Kutusof.

Kenraali yrmisti kulmiaan. Vaikkeikaan vielä ollut saapunut varmaa tietoa itävaltalaisten häviöstä, niin oli olemassa liiankin paljon asianhaaroja, jotka tekivät uskottaviksi nuo onnettomat huhut; ja senpä tähden Kutusovin arvelut itävaltalaisten voitosta tuntuivatkin ivalta. Kutusovin kasvoilla oli yhä tuo hymyilevän lempeä ilme, joka aivan kuin sanoi, että hänellä oli oikeus tätä olettaa. Ja todellakin oli hänelle viimeisessä Mackin armeijasta saamassaan kirjeessä ilmoitettu saadusta voitosta ja armeijan erittäin edullisesta asemasta.

-- Annahan tänne tuo kirje, -- sanoi Kutusof ruhtinas Andreille. -- Kuulkaahan, tehkää hyvin.

Ja ivallinen hymy huulilla luki Kutusof saksaksi seuraavan kohdan arkkiherttua Ferdinandin kirjeestä: "Meillä on täysin keskitetyt joukot, noin 70,000 miestä, joilla voimme hyökätä vihollisen kimppuun ja hänet lyödäkin, jos hän pyrkii Lechin yli. Koska Ulm on hallussamme, voimme me vallita Tonavan molemmat rannat; ja niin muodoin millä hetkellä tahansa, jos vihollinen ei mene Lechin yli, kulkea Tonavan toiselle rannalle, uhata vihollisen yhdyslinjaa ja palata alempaa takasin Tonavan yli ja tehdä tyhjäksi vihollisen aikeet, jos hän koko voimillaan aikoisi hyökätä meidän uskollisen liittolaisemme kimppuun. Reippaina odotamme näin ollen sitä aikaa, jolloin keisarillinen Venäjän armeija on täysin varustautunut, ja helppo on meidän sitten yhdistetyin voimin valmistaa viholliselle kohtalo, jonka se täysin ansaitsee."

Kutusof huokasi syvään, lopetettuaan lukunsa, ja katsahti tutkivan ystävällisesti hovisotaneuvoston jäseneen.

-- Mutta tiedättehän, teidän ylhäisyytenne, että viisainta on otaksua aina pahinta, -- sanoi itävaltalainen kenraali, haluten nähtävästi lopettaa siekailemiset ja iskeä asian ytimeen.

Hän katsahti tahtomattaan adjutanttiin

-- Anteeksi, kenraali, -- keskeytti hänet Kutusof ja kääntyi myös ruhtinas Andreihin. -- Kuulehan, rakkaani, otahan Koslovskilta kaikki meikäläisten urkkijain tiedonannot. Tässä on kaksi kirjettä kreivi Nostitzilta, tässä kirje hänen korkeudeltaan arkkiherttua Ferdinandilta, tässä vielä, -- sanoi hän, antaessaan joukon papereita. -- Laadihan kaikesta tästä ranskankielellä sievonen _memorandum_, pienonen muistiinpano, josta kävisi selville kaikki meidän nykyiset tietomme itävaltalaisen armeijan toimista. Ja esitä se sitten hänen ylhäisyydelleen.

Ruhtinas Andrei nyökäytti päällään merkiksi, että hän ylipäällikön ensi sanoista oli käsittänyt, ei ainoastaan sen, mitä tämä hänelle sanoi, vaan vieläpä senkin, mitä tämä hänelle olisi tahtonut sanoa. Hän kokosi paperit, kumarsi molemmille yhteisesti ja poistui vastaanottohuoneeseen, hiljaa astua sipsuttaen pehmeällä matolla.

Vaikkakin ruhtinas Andrei vasta lyhyen ajan oli ollut poissa Venäjältä, hän oli kuitenkin suuresti muuttunut. Hänen kasvojensa ilmeessä, liikkeissään, käynnissään tuskin huomasi entistä teeskentelyä, väsymystä ja raukeutta; nyt muistutti hän miestä, jolla ei ole aikaa ajatella, minkä vaikutuksen hän mahdollisesti tekee toisiin, vaan joka mielellään ja innostuneesti tekee tehtävänsä. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän oli entistään tyytyväisempi itseensä ja muihin; hymy ja katse olivat entistään iloisemmat ja viehättävämmät.

Kutusof, jonka hän oli saavuttanut jo Puolassa, oli ottanut ystävällisesti hänet vastaan, luvannut muistaa häntä, oli ollut hänelle huomaavampi kuin muille adjutanteille, oli ottanut hänet mukaansa Wieniin ja antanut hänelle tärkeämpiä tehtäviä. Wienistä kirjoitti Kutusof vanhalle toverilleen, ruhtinas Andrein isälle:

"Pojastanne toivon tulevan tavallista etevämmän upseerin, sillä hän toimittaa tehtävänsä kunnialla, on tarmokas ja päättäväinen. Olen onnellinen, kun minulla on käskettävänäni sellainen kyky."

Kutusovrin esikunnassa sekä armeijassa, samoin kuin oli ollut asian laita Pietarin seurapiireissäkin, olivat mielipiteet ruhtinas Andreista aivan vastakkaiset. Toiset, ne olivat vähemmistössä, pitivät häntä jonain erinomaisena, itseään ja kaikkia muita erikoisempana, odottivat häneltä suurtöitä, kuuntelivat häntä, jumaloivat häntä ja jäljittelivät kaikessa; ja näiden ihmisten seurassa oli ruhtinas Andrei suora ja miellyttävä. Toiset taas, enemmistö, eivät häntä rakastaneet, vaan pitivät häntä pöyhkeilevänä, kylmänä ja vastenmielisenä miehenä. Mutta näiden seurassa ruhtinas Andrei käyttäytyi niin, että häntä kunnioitettiin, vieläpä pelättiinkin.

Tultuaan Kutusovin työhuoneesta vastaanottohuoneeseen ruhtinas Andrei meni paperineen toverinsa, päivystävän adjutantin, Koslovskin luo, joka istui kirja kädessä akkunan luona.

-- No, mitä kuuluu, ruhtinas? -- Koslovski kysyi.

-- On käsketty laatimaan kirjelmä meidän vitkastelemisestamme.

-- Miksi?

Ruhtinas Andrei kohotti harteitaan.

-- Eikö ole tietoja Mackilta? -- Koslovski kysyi.

-- Ei ole.

-- Jos hän todella olisi lyöty, niin varmaankin olisi saapunut tietoja.

-- Varmaankin, -- sanoi ruhtinas Andrei ja lähti astumaan ovea kohti. Mutta samassa mäjähti ovi, ja huoneesen syöksähti kookas, nähtävästi juuri saapunut, itävaltalainen kenraali. Hänellä oli yllään loippunatakki, hänen päänsä oli kääritty mustaan siteeseen, ja hänen kaulassaan helyili Maria Teresian ritarimerkki. Ruhtinas Andrei pysähtyi.

-- Kenraali _en chef_ Kutusof? -- kysyi tulija hätäisesti, murtaen tuntuvasti saksankieleen. Hän vilkasi sivuilleen ja jatkoi matkaansa työhuoneen ovea kohti.

-- Kenraali _en chef_ on työssä, -- sanoi Koslofski, kiiruhtaen sulkemaan tietä vieraalta kenraalilta. -- Kenen käskette ilmoittamaan?

Tuntematon kenraali katsoi halveksivasti korkeudestaan lyhytkasvuiseen Koslofskiin, aivan kuin ihmetellenj ettei häntä tunneta.

-- Kenraali _en chef_ on työssä, -- toisti Koslovski rauhallisesti.

Kenraalin kasvot synkistyivät, hänen huulensa vavahtivat ja alkoivat vapista. Hän otti taskustaan muistikirjansa, kirjoitti kiireesti jotain lyijykynällä, repäsi lehden, antoi sen adjutantille, astui kiivaasti akkunan luo, heittäysi tuolille istumaan ja vilkasi huoneessa olijoihin, aivan kuin olisi kysynyt: miksi he häntä katselevat? Sitten nosti hän päänsä pystyyn, kurotti kaulansa, aivan kuin olisi aikonut jotain sanoa, mutta samassa hän, aivan kuin olisi alkanut itsekseen hyräillä, päästi kumman äännähdyksen, joka kuitenkin katkesi alkuunsa. Työhuoneen ovi avautui, ja Kutusof näyttäytyi kynnyksellä. Sidepäinen, hoikkasäärinen kenraali astui kyyryisenä nopein askelin, aivan kuin vaaraa paeten, Kutusovin luo.

-- _Vous voyez le malheureux Mack_,[51] sanoi hän murtuneella äänellä.

Kutusovin kasvot olivat muutaman hetken aivan liikkumattomat. Sitten kierisi hänen kasvoillaan syvä uurre aivan kuin aalto, otsa siliytyi; hän kumarsi kunnioittavasti, sulki silmänsä, päästi Mackin edellään työhuoneeseensa ja sulki oven.

Huhu itävaltalaisten tappiosta ja koko armeijan antautumisesta Ulmin luona näyttäytyi siis todeksi. Puolen tunnin kuluttua lähetettiin adjutantteja eri haaroille. Heidän viemistään määräyksistä saattoi huomata, että pian venäläistenkin joukkojen, jotka niin kauvan olivat olleet toimettomina, oli kamppailtava vihollisen kanssa.

Ruhtinas Andrei oli niitä harvoja esikunta-upseereja, joiden päähuomio oli kiintynyt sota-asioiden yleiseen menoon. Nähtyään Mackin ja kuultuaan hänen häviönsä yksityisseikat, hän käsitti, että puolet sotaretkestä oli menetetty, hän käsitti täydessä alastomuudessaan venäläisten joukkojen vaaranalaisen aseman ja elävästi kuvastuivat hänelle armeijan tulevaisuus ja oma osansa sen vastaisissa vaiheissa. Tahtomattaankin valtasi hänet kuohahtavan iloinen tunnelma, kun hän ajatteli pöyhkeilevän Itävallan häpeätä ja sitä seikkaa, että hän jo kenties viikon kuluttua näkisi venäläisten ja ranskalaisten ottelevan, jotka eivät sitten Suvorovin aikojen olleet voimiaan mitelleet, ja että hän itsekin olisi mukana tässä kamppailussa. Mutta hän pelkäsi Bonaparten neroa, joka voisi murtaa venäläisten huiman rohkeuden, ja eipä hän sen ohella oikein voinut toivoa sankarilleen häpeää.

Tällaisten ajatusten kiihdyttämänä lähti ruhtinas Andrei huoneeseensa kirjoittamaan isälleen jokapäiväistä kirjettään. Käytävässä hän tapasi huonekumppalinsa Nesvitskin ja pilkkakirveen, Scherkovin; tavallisuuden mukaan nauraa hohottivat nämä jollekin.

-- Miksi olet niin synkkä? -- kysyi Nesvitski, huomattuaan ruhtinas Andrein kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät.

-- Ei ole syytä iloon, -- vastasi Bolkonski.

Samaan aikaan kun ruhtinas Andrei kohtasi Nesvitskin ja Scherkovin, tulivat käytävän toisessa päässä heitä kohden itävaltalainen kenraali Strauch, jonka toimena Kutusovin esikunnassa oli venäläisen armeijan muonitus, ja hovisotaneuvoston jäsen, joka oli saapunut Braunauhun edellisenä päivänä. Leveässä käytävässä olisivat kenraalit huoletta voineet sivuuttaa upseerit; mutta Scherkof alkoi sysiä Nesvitskiä ja hoputti hätääntyneenä:

-- Tulevat! ... tulevat! väistykää, tietä! olkaa hyvät, tietä!

Kenraalit menivät vaatimattomasti upseerien ohi, ja selvästi huomasi, että he tahtoivat välttää rasittavia kunnianosoituksia. Yhtäkkiä ilmestyi Scherkovin kasvoille tyhmän iloinen hymy, jota hän muka ei näyttänyt voivan pidättää.

-- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoi hän saksankielellä, vetäytyi suoraksi ja kääntyi itävaltalaiseen kenraaliin. -- Onnittelen kunnioittavasti.

Hän kumarsi syvään ja alkoi kömpelösti harailla vuoroon kummallakin jalallaan, aivan kuin lapset tanssimaan opetellessaan.

Hovisotaneuvoston jäsen katsahti häneen ankarasti; mutta huomattuaan, miten totiselta näytti tuo tyhmä hymyilevä naama, hän ei voinut olla hetkistä sitä tarkkaamatta. Hän siristi silmiään, osoittaen täten, että kuuntelee.

-- Onnittelen kunnioittavasti, kenraali Mack on saapunut ja aivan terveenä, tuohon on saanut vain pienen naarmun, -- Scherkof lisäsi, osoittaen päätään, ja hänen naamansa loisti hymyilystä.

Kenraali yrmisti kulmiaan, kääntyi hänestä ja jatkoi matkaansa.

-- _Gott, wie naïv_,[52] -- sanoi hän vihaisesti, astuttuaan jonkun askeleen.

Nesvitski kaappasi Bolkonskin syleilyynsä ja nauroi läkähtyäkseen, mutta tämä oli käynyt entistään kalpeammaksi, töykkäsi hänet vihaisena luotaan ja kääntyi Scherkoviin. Ärtynyt hermostunut mieliala, johon hänet olivat saattaneet Mackin näkeminen ja tietoisuus hänen onnettomasta tilastaan sekä aavistukset venäläisen armeijan vastaisesta kohtalosta, purkautui nyt suuttumukseksi Scherkovin sopimattoman pilanteon johdosta.

-- Jos te, arvoisa herra, -- puhui hän terävästi, ja hänen alaleukansa vavahteli heikosti, -- tahdotte olla _narri_, niin en tosin voi teiltä sitä huvia kieltää; mutta sen teille sanon, että jos vielä kerran minun kuulteni _rohkenette_ ilvehtiä, niin opetanpa teidät käyttäytymään.

Nesvitski ja Scherkof ällistyivät niin tästä tupsahduksesta, etteivät voineet lausua sanaakaan, katselivat vain silmät selällään Bolkonskia.

-- Minähän vain onnittelin, -- sanoi vihdoin Scherkof.

-- En puhu teille leikkiä, olkaa vaiti! -- kirkasi Bolkonski, tarttui Nesvitskin käsivarteen ja lähti astumann ällistyneen Scherkovin luota.

-- Mutta, hyvä veli, -- sanoi Nesvitski, tyynnyttäen ystäväänsä.

-- Miten, mutta? -- kysyi ruhtinas Andrei, pysähtyen ärtyneenä. -- Ajattelehan toki, olemmeko upseereja, jotka palvellen keisariamme ja isänmaatamme iloitsemme yhteisestä menestyksestä ja suremme yhteistä onnettomuutta, vai olemmeko palvelijoita, joita ei liikuta herransa asiat. _Quarante mille hommes massacrés et l'armée de nos alliés détruite, et vous trouvez là le mot pour rire_,[53] -- sanoi hän, aivan kuin hän tällä ranskalaisella lauseparrella olisi tahtonut vahvistaa lausumansa pätevyyttä. -- _C'est bien pour un garçon de rien comme cet individu dont vous avez fait un ami, mais pas pour vous, pas pour vous_.[54] Poika nulikat voivat vain näin huvitteleida, -- sanoi ruhtinas Andrei venäjäksi, (lausuen poika nulikat sanan ranskalaisella korotuksella), jotta Scherkof sen kuulisi.

Hän odotti, vastaisiko kornetti jotakin. Mutta tämä kääntyi häneen selin ja poistui käytävästä.

IV.

Pavlogradin husaarirykmentti majaili kahden penikulman päässä Braunausta. Eskadroona, jossa Nikolai Rostof palveli junkkarina, oli sijoittunut Salzeneck nimiseen saksalaiseen kylään. Kylän paras asunto oli luovutettu eskadroonan komentajalle, ratsumestari Denisoville, jota ratsuväkidivisioonan kesken kutsuttiin Vaska Denisoviksi. Junkkari Rostof oli ollut ratsumestarin huonekumppalina siitä alkaen, kun hän Puolassa oli saavuttanut rykmenttinsä.

Lokakuun 11 p:nä, samana päivänä, jolloin tieto Mackin tappiosta oli saattanut pääkortteerissa kaikki jalkeille, kulki leiri-elämä rauhallista vanhaa latuaan eskadroonan esikunnassa. Denisof, joka kaiken yötä oli lyönyt korttia, ei vielä ollut saapunut kotiin, kun Rostof aikaisin aamulla ratsain palasi rehunhankintamatkaltaan. Rostof junkkarinpuku yllä pysäytti hevosensa aivan portaiden eteen, heittäytyi joustavan nuorekkaasti satulasta, jääden hetkeksi seisomaan jalustimelle, aivan kun ei olisi halunnut erota hevosestaan, hypähti viimein alas ja huusi päivystäjää.

-- Hei, Bondarjenko, hyvä ystävä! -- puhui hän husaarille, joka suin päin syöksyi hänen hevostaan kohti. -- Kävelytä, ystäväiseni, -- hän sanoi veljellisen hellästi ja iloisesti, kuten kohtelevat kaikkia hyväsydämmiset nuorukaiset, ollessaan onnellisia.

-- Ymmärrän teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi vähävenäläinen, ravistaen iloisesti päätään.

-- Katsohan, että kävelytät tarpeeksi!

Toinenkin husaari oli pyrähtänyt hevosen luo, mutta Bondarjenko oli jo heittänyt varaohjat hevosen kaulalle. Selvästi huomasi, että junkkarilla oli antelias käsi, ja että sotilaat häntä mielellään palvelivat. Rostof silitteli hevosen kaulaa, sitten lautasia ja jäi seisomaan portaille.

"Mainiota! Siitäpä vieiä hevosta paisuu!" puheli hän itsekseen, tarttui huotraansa ja lähti hymyilevänä juoksemaan ylös portaita niin että kannukset helisivät. Läävästä kurkisti talon isäntä, joka ihokas yllä, patalakki päässä loi lantaa tadikolla. Saksalaisen kasvot kirkastuivat, heti kun hän huomasi Rostovin. Hän hymyili iloisena ja iski silmää: (_Schön, gut Morgen! Schön, gut Morgen_!"[55] -- hän toisteli ollen nähtävästi haltioissaan, kun sai tervehtää nuorukaista.

-- _Schon fleissig_![56] -- sanoi Rostof, hymyillen yhä veljellisen iloisesti. -- _Hoch Oestreicher! Hoch Russen! Kaiser Alexander hoch!_[57] huusi hän saksalaiselle, toistaen tämän usein käyttämiä sanoja.

Saksalainen pyrähti nauramaan, tuli ulos läävästä, sieppasi patalakin päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi:

-- _Und die ganze Welt hoch!_[58]

Rostovkin tempasi lakin päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi nauraen: (_Und vivat die ganze Welt_!"

Ja vaikkei heillä ollutkaan mitään erikoisempaa ilon aihetta, ei saksalaisella, joka loi lantaa läävästään, eikä Rostovrilla, joka oli ollut plutonineen heinän haussa, niin katsahtivat nämä ihmiset kuitenkin toisiinsa onnellisen ihastuneesti ja veljellisen rakkaasti, nyökäyttivät päillään keskinäisen rakkauden merkiksi ja erosivat hymyillen -- saksalainen meni lääväänsä ja Rostof tupaan, jossa hän asui Denisovin kanssa.

-- Entäs Herrasi? -- kysyi Rostof Lavrushkalta, Denisovin palvelijalta, joka rykmentissä oli tunnettu konnankoukuistaan.

-- Iltasella matkallaan. Varmaankin on hän hävinnyt korttipelissä, -- vastasi Lavrushka. -- Kyllä tiedän; jos voittaa, niin aikaisin tulee kotiin kerskumaan; mutta jos aamuun viipyy, niin on kynitty putipuhtaaksi -- äkäisenä silloin palaa. Haluatteko kahvia?

-- Tuo, tuo.

Kymmenen minuutin kuluttua toi Lavrushka kahvia. "Tulee!" -- hän sanoi: "nyt on piru merrassa". Rostof vilkasi akkunasta ja näki kotiin tallustavan ratsumestarin. Denisof oli punanaamainen, lyhyläntä mies. Hänellä oli mustat, loistavat silmät ja takkuiset, mustat hiukset ja viikset. Hänen lyhyt husaaritakkinsa rekotti avollaan, leveät ratsashousunsa olivat laskoksilla, ja pieni husaarilakki oli läsässä takaraivolla. Synkkänä, pää retkallaan, hän läheni portaita.

-- Lavrushka, -- hän huusi äänekkäästi ja vihaisena. -- Jouduhan riisumaan, tolvana!

-- Parastanipa teen, -- vastasi Lavrushkan ääni.

-- Katsoppas! olet jo jalkeilla, -- sanoi Denisof tullessaan huoneeseen.

-- Aikoja sitten, -- sanoi Rostof, -- olen jo käynyt heinän haussa ja näinpä neiti Mathildankin.

-- Sepä sen! Mutta minutpa kynivät eilen, ja oikein tyystin, -- sanoi Denisof. -- Voi sun! voi sun! Heti kun olit lähtenyt alkoi mennä. Hoi, teetä!

Denisof virnisti naamaansa, aivan kuin olisi hymyillyt. Hänen lyhyet, vankat hampaansa pistivät esiin, ja molemmin käsin veteli hän lyhyillä sormillaan mustaa, sankkaa tukkaansa.

-- Hitto minut johdattikin sen rotan pesään (erään upseerin pilkkanimi) -- puheli hän, hieroen molemmin käsin otsaansa ja kasvojaan. -- Ajattelehan, ei ainoatakaan korttia, ei niin ainoatakaan korttia antanut.

Lavrushka ojensi hänelle sytytetyn piipun. Hän puristi pesän kouraansa, koputteli sitä lattiaan ja varisteli tulta ympärilleen, jatkaen yhä kirkumistaan.

-- _Simple_ antaa, _paroli_ lyö; _simple_ antaa, _paroli_ lyö![59]

Viimein varisti hän tulen kokonaan piipustaan, löi sen sirpaleiksi ja heitti nurkkaan. Yhtäkkiä hän vaikeni ja katsahti iloisesti mustilla, loistavilla silmillään Rostoviin.