Sota ja rauha I Historiallinen romaani

Part 14

Chapter 142,792 wordsPublic domain

-- Vielä tahdoin pyytää teitä, -- jatkoi ruhtinas Andrei, -- jos kaadun, ja jos minulle syntyy poika, niin älkää päästäkö luotanne, niinkuin eilen teille puhuin, vaan kasvakoon luonanne ... sitä pyydän.

-- Vaimolle siis ei anneta? -- sanoi vanhus ja remahti nauruun.

He seisoivat vastatusten ja olivat vaiti. Vanhuksen tiukka katse oli suunnattu suoraan pojan silmiin. Yhtäkkiä vavahutti jokin ukon kasvojen alaosaa.

-- Hyvästit ovat heitetyt ... mene! -- sanoi vanhus äkkiä. -- Mene! -- huusi hän kiivaasti ja korkealla äänellä, avatessaan työhuoneen ovea.

-- Mitä on tapahtunut, mitä? -- kysyivät ruhtinatar Maria ja pikku ruhtinatar nähtyään ruhtinas Andrein ja vanhuksen, joka ovea pidellen valkeassa yönutussa, tekotukatta ja lasit nenällä, huusi kiivaalla, korkealla äänellä.

Ruhtinas Andrei huoahti eikä vastannut mitään.

-- No, -- hän sanoi, käännyttyään vaimoonsa.

Ja tässä 'no':ssa oli sellainen kylmä ivan väre, aivan kuin hän olisi sanonut: "tehkää häntä nyt tepposianne".

-- _André, dejá_![48] -- sanoi pikku ruhtinatar, kalveten ja katsellen kauhistuneena miestään.

Ruhtinas Andrei sulki hänet syliinsä. Vaimo kirkasi ja vaipui tunnottomana miehensä olkaa vastaan.

Mies käänsi hänet varovaisesti olkansa varasta, katsahti hänen kasvoihinsa ja laski hellävaroen nojatuoliin.

-- _Adieu, Marie_, -- sanoi hän hiljaa sisarelleen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli häntä sydämellisesti ja lähti nopein askelin huoneesta.

Pikku ruhtinatar lepäsi nojatuolissa, ja _m--lle_ Bourienne hieroi hänen ohimoitaan. Ruhtinatar Maria kannatteli natoaan, mutta hänen itkettyneet, ihanat silmänsä tuijottivat yhä vielä oveen, josta veli oli mennyt. Hän teki ristinmerkkejä, siunaten veljeään. Työhuoneesta kuului yhtäkkiä aivan kuin laukauksia: vanha ruhtinas siellä vain niisteli nenäänsä. Tuskin oli ruhtinas Andrei hävinnyt huoneesta, kun työhuoneen ovi avattiin kiivaasti, ja näyttäytyi vanhan ruhtinaan ankara haamu valkeassa yönutussa.

-- Joko lähti? No, hyvä! -- vanhus sanoi, katsahti vihaisesti tajuttomaan pikku ruhtinattareen, ravisti nuhtelevasti päätään ja mäjäytti oven kiinni.

TOINEN OSA.

I.

Lokakuussa v. 1805 majaili venäläisiä joukkoja Itävallan arkkiherttuakunnan kylissä ja kaupungeissa, rasittaen seudun asukkaita. Venäjältä saapui yhä uusia rykmenttejä, jotka vähitellen keskittyivät Braunaun linnoituksen lähistölle, missä oli myös ylipäällikkö Kutusovin pääkortteeri.

Lokakuun 11 p:nä 1805 oli eräs äskettäin Braunauhun saapunut jalkaväkirykmentti asettunut puolen penikulman päähän kaupungista ja odotti ylipäällikköä, jonka piti saapua tarkastamaan rykmenttiä. Huolimatta vieraasta seudusta ja ympäristöstä (bedelmäpuutarhat, kivi-aitaukset, tiilikivikatot, kaukaa siintävät vuoret), vieraasta kansasta, joka uteliaana töllisteli sotilaita, näytti rykmentti aivan samallaiselta kuin ainakin venäläinen rykmentti, joka valmistautuu tarkastukseen jossain Venäjän sydämessä.

Edellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli saapunut käsky, jossa ilmoitettiin, että ylipäällikkö tarkastaa rykmentin matkakunnossa. Vaikka käskykirjeen sanat tuntuivatkin epäselviltä rykmentin päällikön mielestä, ja vaikka aprikoittiinkin, miten olivat käsitettävät käskykirjeen sanat: marssipukimissako oli esiinnyttävä vai juhlapukimissa? -- niin päätettiin kuitenkin pataljoonan päällikköjen neuvottelussa, että rykmentti esiintyy juhlapukimissa, sillä, arveltiin, parempi on katsoa kuin katua. Ja koko yönä eivät sotilaat ummistaneet silmiään, vaikka edellisenä päivänä olivatkin kulkeneet 30 virstaa, sillä paikkailtiin, puhdistettiin; adjutantit ja komppanian päälliköt lukivat ja järjestelivät miehiä; ja aamun valjetessa muodosti tuo samainen lauma, joka edellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli järjestymättömänä, hajanaisena kulkea laahustanut, 2,000 miehen suuruisen komean joukko-osaston, jossa jokainen tiesi paikkansa ja tehtävänsä, ja jossa jokaisen sotilaan jokainen nappi ja hihna oli paikallaan ja välkkyi puhtauttaan. Eikä ollut ainoastaan kuori korea. Jos haluaisi ylipäällikkö vilaista takinkin alle, niin huomaisipa, että jokaisella sotilaalla on yllä huikaisevan puhtonen paita, ja jokaisen repusta hän löytäisi määrätyn luvun esineitä, "napit ja naskalit", kuten sotilaat sanovat. Oli sentään eräs seikka, joka huoletti kaikkia: jalkineet. Suurimmalla osalla sotilaista olivat saappaat riekaleina. Mutta tähän oli rykmentin päällikkö viaton, sillä alituisista huomautuksista huolimatta, eivät itävaltalaiset viranomaiset olleet hänelle hankkineet jalkineita, vaikka rykmentti olikin jo marssinut tuhannen virstaa.

Rykmentin päällikkö oli vanhanpuoleinen, vilkasluontoinen kenraali, jolla oli harmahtavat kulmakarvat ja poskiparta, ja jonka vartalon läpimitta selästä rintaan oli suurempi kuin olasta toiseen. Hänellä oli uuden uutukainen, pelehtynyt virkapuku ja kullan karvaiset tuuheahetaleiset olkalaput, jotka näyttivät aivan kuin kohottavan hänen pyöreitä olkapäitään. Hän oli sen näköinen kuin olisi paraillaan toimittanut elämänsä juhlallisinta tehtävää. Hän asteli hieman etukenossa edestakasin rintaman edessä ja astellessaan hän joka askeleella vävähytti jalallaan. Selvästi huomasi, että hän ihaili rykmenttiään ja oli siihen tyytyväinen, ja että hän käytti kaikki sielunvoimansa sen hyväksi; mutta tästä kaikesta huolimatta näytti hänen vavahteleva käytinsä ilmaisevan, että hänen sielussaan muillakin kuin sotaisilla harrastuksilla oli paikkansa, ja erittäinkin oli kauniille sukupuolelle varattu lämmin tyyssija.

-- No, batjushka Mihaila Mitritsh, -- puheli rykmentin päällikkö eräälle everstille (eversti lähti hymyillen häntä kohden; huomasi, että he molemmat olivat onnelliset), -- olipas viime yönä aika löyly. Mutta ei se nähtävästi haittaa tehnyt, rykmentti ei ole huonoimpia... Vai mitä?

Eversti ymmärsi iloisen ivanlaskun ja naurahti.

-- Eipä karkoitettaisi meitä tarkastuskentältäkään.

-- Mitä? -- sanoi rykmentin päällikkö.

Samassa hetkessä näkyi kaupungista johtuvalla tiellä, minne lyhyiden välimatkain päähän toisistaan oli asetettu merkinantajia, kaksi ratsastajaa: adjutantti ja hänen jälissään kasakka.

Adjutantti oli lähetetty pääesikunnasta selittämään sitä kohtaa edellisen päivän päiväkäskyssä, joka oli ollut epäselvä, että ylipäällikkö nimittäin tahtoo tarkastaa rykmentin täydellisessä marssikunnossa -- sinelleissä, viitoissa ja muutenkin valmistumattomana.

Kutusovin luo oli saapunut edellisenä päivänä Wienistä eräs hovisotaneuvoston jäsen, joka ehdotti ja vaati, että Kutusof mahdollisimman pian yhtyisi arkkiherttua Ferdinandin ja Mackin armeijaan. Mutta Kutusof ei pitänyt tätä yhtymistä edullisena ja sentähden hän monien muiden syiden lisäksi, joilla hän puolusti omaa mielipidettään, tahtoi itävaltalaiselle kenraalille osoittaa, miten kurjassa tilassa olivat Venäjältä tulevat joukot. Siksipä tahtoikin hän kaupungista lähteä rykmenttiä vastaan, sillä mitä huonommassa kunnossa hän sen tapaisi sitä mieluisempaa se olisi hänestä. Vaikkei adjutantti tuntenutkaan asiaa aivan perinjuurin, niin toisti hän kuitenkin tarkalleen rykmentin päällikölle ylipäällikön vaatimuksen, että tämä tahtoo tarkastaa rykmentin sinelleissä ja kaapuissa, ja ellei tätä vaatimusta noudateta, on ylipäällikkö oleva tyytymätön. Kuultuaan adjutantin sanat rykmentin päällikkö painoi alas päänsä, kohautti vaieten olkiaan ja lyödä riehautti kätensä levälle.

-- Jopa tehtiin tepposet! -- hän sanoi. -- Sanoinhan teille, Mihaila Mitritsh, että marssittaessa tietenkin ollaan sinelleissä, -- sanoi hän moittien everstille. -- Ah, Jumalani! -- hän lisäsi ja lähti päättäväisenä eteenpäin. -- Herrat komppanian päälliköt! -- huusi hän tavallisella komentoäänellään. -- Vääpelit!... Joko piankin suvaitsevat saapua? -- kysyi hän adjutantilta kunnioittavan kohteliaasti. Tämä hänen kohteliaisuutensa kohdistui nähtävästi siihen henkilöön, jonka saapuminen oli kyseessä.

-- Tunnin kuluttua, luulen.

-- Ehdimmekö pukeutumaan toisiin tamineisiin?

-- En tiedä, kenraali...

Rykmentin päällikkö kiirehti rivien luo ja antoi määräyksen, että oli pukeuduttava jälleen sinelleihin. Komppanian päälliköt juoksivat pitkin rivejä, vääpelit alkoivat hyöriä (sinellit eivät olleet aivan moitteettomia), ja yhtäkkiä alkoivat liikkua, hajaantua ja sorista nuo vielä äskettäin niin säännölliset ja hiljaiset nelikulmiot. Kaikkialla juoksi sotilaita, sinellikääröjä pujoteltiin olan takaa, rensseleitä kiskottiin päitse, sinellejä riisuttiin, ja korkealla heiluivat hihoja tavottelevat kädet.

Puolen tunnin kuluttua olivat taas kaikki entisessä järjestyksessä, nelikulmiot olivat ainoastaan muuttuneet mustista harmaiksi. Rykmentin päällikkö käyskenteli taas vavahtelevin askelin rintaman edessä ja tarkasteli rykmenttiään.

-- Entä tämä vielä? Tämä vielä! -- hän huusi, pysähtyen. -- Kolmannen komppanian päällikkö!... -- Kolmannen komppanian päällikkö kenraalin luo! päällikkö kenraalin luo, kolmannen komppanian päällikön luo! -- huusivat äänet pitkin rivejä, ja adjutantti kiirehti etsimään vitkastelevaa upseeria.

Kun innokkaat huudot vihdoin -- joskin aivan hullunkurisesti väänneltyinä, sillä nyt huudettiin jo "kenraalia kolmanteen komppaniaan", -- saapuivat määräpaikkaansa, ilmestyi kaivattu upseeri komppaniansa takaa ja vaikka hän jo olikin vanhanpuoleinen mies eikä ollut tottunut juoksemaan, niin lähti hän kuitenkin kankeasti juosta hölköttämään kenraalia kohti. Hänen kasvoillaan oli rauhaton ilme, aivan kuin koulupojalla, joka kysyttäissä ei taida läksyään. Hänen punaselle nenälleen (arvattavasti kohtuuttomuudesta) ilmestyi täpliä, ja suu ei tahtonut pysyä asemillaan. Rykmentin päällikkö tarkasteli kapteenia kiireestä kantapäähän tämän saapuessaan hengästyneenä hänen luokseen. Tultuaan lähemmäksi kenraalia kapteeni yhä hiljensi askeliaan.

-- Te puette kai piakkoin miehenne sarafraneihin![49] Mitä tämä on? -- huusi rykmentin päällikkö, alahuuli löröllä ja osoittaen erästä kolmannen komppanian sotamiestä, jolla oli tehtaan verasta tehty sinelli, jonka helposti eroitti muiden sotilaiden sinelleistä. -- Missä itse olitte? Odotetaan ylipäällikköä, ja te poistutte paikoiltanne? Mitä? Minä teidät opetan pukemaan sotilaita kasakanviittaan!...

Kapteeni ei irroittanut silmiään kenraalista ja puristi yhä tiukemmalle sormensa ohimoilleen, aivan kuin olisi luullut tästä puristuksesta lähtevän ainoan pelastuksensa.

-- No, miksi vaikenette? Ken on komppaniassanne koristeltu kuin unkarilainen? -- kysyi ankaran pilkallisesti kenraali.

-- Teidän ylhäisyytenne...

-- No entä sitten "teidän ylhäisyytenne?" Teidän ylhäisyytenne! Teidän ylhäisyytenne! Mutta mitä sitten seuraa teidän ylhäisyytenne -- ei kenkään tiedä.

-- Teidän ylhäisyytenne, hän on Dolohof, joka on alennettu ... sanoi kapteeni hiljaa.

-- Onko hän sitten sotamarskiksi alennettu vai sotilaaksi? Jos hän on alennettu sotilaaksi, niin on hänen pukeuduttava muiden tapaan, sotilaan asuun.

-- Teidän ylhäisyytenne, itse olette myöntänyt marssittaessa.

-- Myöntänyt? Myöntänyt? Aina te nuoret niin, -- sanoi rykmentin päällikkö, jonkun verran tyyntyen. -- Myöntänyt? Jos teille jotain sanoo, niin heti te myös... Hän vaikeni hetkeksi. -- Jos teille jotain sanoo, niin heti te myös... Mitä? -- sanoi hän, jälleen kiivastuen. -- Suvaitkaa pukea miehenne säädyllisesti...

Ja vilkaisten vähäväliä adjutanttiin, rykmentin päällikkö lähti vavahtelevin askelin rykmenttiä kohti astumaan. Selvästi huomasi, että ärtyisyytensä häntä miellytti, ja että hän kulkeissaan rykmentin rintamaa pitkin etsi uusia syitä kiukulleen. Sätittyään erästä upseeria himmeästä kunniamerkistä, toista rivien säännöttömyydestä, hän saapui kolmannen komppanian kohdalle.

-- Mi-mi-ten seisot? Missä jalkasi on? Jalkasi missä? -- huusi ylipäällikkö kärsivän kärttyisästi jo kaukaa Dolohoville, jolla vielä oli yllä sinertävä sinelli.

Dolohof oikasi verkalleen kouristuneen jalkansa ja katsahti kirkkain avonaisin silmin suoraan ylipäällikön silmiin.

-- Miksi sininen sinelli? Pois... Vääpeli! Toinen puku tuolle lur... -- Hän ei kerinnyt lopettamaan.

-- Kenraali, velvollisuuteni on täyttää käskyt, mutta en ole velvollinen kärsimään... -- sanoi hätäisesti Dolohof.

-- Rintamassa ei puhuta!... Ei puhuta, ei puhuta!...

-- En ole velvollinen kärsimään loukkauksia, -- päätti kovalla ja kuuluvalla äänellä Dolohof.

Kenraalin ja sotamiehen katseet yhtyivät. Kenraali vaikeni, kiskoen vihaisena alas kiristävää vyötintään.

-- Suvaitkaa muuttaa pukua, pyydän teitä, -- hän sanoi poistuessaan.

II.

-- Tulee! -- huusi samassa hetkessä merkinantaja.

Rykmentin päällikkö lensi tulipunaiseksi, lähti juoksemaan hevostaan kohti, tarttui vapisevin käsin jalustimiin, heittäytyi satulaan, oikasihe, veti miekan huotrasta ja valmistautui onnellisen ja päättäväisen näköisenä huutamaan. Rykmentti sävähti kuin pyrähtävä lintu, ja sitten syntyi haudan hiljaisuus.

-- Smir-r-r-r-no![50] -- huusi rykmentin päällikkö sydäntä tärisyttävällä äänellä, joka häntä itseään riemastutti, peloitti rykmenttiä ja kunnioittaen tervehti saapuvaa päällikköä.

Leveällä, puiden reunustamalla, suurella, viertämättömällä tiellä vierivät vinhaan kuusivaljakan vetämät korkeat, vaaleansiniset wieniläiset vaunut, rätisten hiljaa linjaaleillaan. Vaunuja seurasivat ratsain seurue ja kroaattilainen vartiosto. Kutusovin vieressä istui itävaltalainen kenraali, jonka valkea virkapuku pisti kummasti silmään mustiin puettujen venäläisten joukosta. Vaunut pysähtyivät rintaman eteen. Kutusof ja itävaltalainen kenraali puhelivat hiljaa keskenään, ja laskeutuessaan raskaasti vaunujen astimelta Kutusof hieman hymähti, ja näytti aivan kuin hän ei olisi huomannutkaan tätä 2,000 miehen suuruista joukkiota, joka henkeä pidätellen katseli häntä ja rykmentinpäällikköä.

Komentohuuto kajahti, taas sävähti rykmentti, tehden kivääreillä kunniaa. Sitten kuului tässä haudan hiljaisuudessa ylipäällikön heikko ääni. Rykmentti jymäytti: "Jumala varjelkoon teidän ylhäi-häi-syyttänne!", ja taas syntyi haudan hiljaisuus. Alussa Kutusof seisoi paikallaan, mutta heti kun rykmentti oli jälleen asettunut asentoon, lähti hän rinnan valkean kenraalin kanssa ja seurueensa saattamana astumaan pitkin rivejä.

Kun tarkkaili, miten rykmentinpäällikkö ylipäällikköä tervehtiessään imeytyi häneen silmillään, suoristui ja sovittelihe, miten hän etukenossa kulkiessaan kenraalien jälissä koetti astella jalkojaan väväbyttämättä, miten hän hypähteli ylipäällikön jokaisesta sanasta ja liikkeestä, -- niin huomasi, että hän täytti käskettävän tehtävää vielä suuremmalla nautinnolla kuin käskijän. Rykmentinpäällikön ankaruudesta ja huolellisuudesta oli seurauksena, että hänen rykmenttinsä muihin samaan aikaan Venäjältä saapuneisiin rykmentteihin verrattuna oli erinomaisessa kunnossa. Rintamasta poistuneita ja sairaita oli ainoastaan 217. Ja kaikki oli kunnossa paitsi jalkineet.

Kutusof kulki pitkin rivejä, pysähdellen silloin tällöin jonkun upseerin tai sotilaan luo, jotka hän tunsi Turkin sodan ajoilta, ja lausui heille jonkun suopean sanan. Toisinaan vilkasi hän sotamiesten jalkineisiin, ravisti surullisena päätään ja näytti niitä itävaltalaiselle kenraalille. Hänen ilmeestään voi päättää, ettei hän voinut olla näkemättä tätä surullista seikkaa, vaikkeikaan tahtonut ketään erityisemmin siitä moittia. Joka kerta juoksahti rykmentinpäällikkö tällöin kenraalien luo, kuullakseen ylipäällikön jokaisen rykmentistä lausuman sanan. Ylipäällikön jälissä kulki 20 henkinen seurue sellaisen välimatkan päässä, että ylipäällikön heikomminkin lausuman sanan selvästi eroitti. Seurueen jäsenet puhelivat keskenään ja nauroivatkin toisinaan. Lähinnä ylipäällikköä kulki kaunis adjutantti, ruhtinas Bolkonski. Hänen rinnallaan asteli hänen kumppalinsa Nesvitski, kookas ja tavattoman lihava esikunta-upseeri, jolla olivat hyvänsuovat, hymyilevät kasvot ja kosteat silmät. Nesvitskin oli vaikea pidättyä naurusta, johon häntä kutkutti hänen rinnallaan asteleva tummanverevä husaari-upseeri. Tämä asteli vakavana ja totisena, silmät kiintyneinä rykmentinpäällikön selkään, ja matki rykmentinpäällikön jokaista liikettä. Joka kerta kun rykmentinpäällikkö vavahti ja kurottautui, vavahti ja kurottautui myös husaariupseeri. Nesvitski nauroi ja töni tovereitaan, jotta nämä katsoisivat ilonpitäjää.

Kutusof kulki hitaasti ja veltosti noiden tuhansien silmien ohi, jotka olivat soljahtaa kuopistaan häntä tähytessään. Tultuaan kolmannen komppanian kohdalle ylipäällikkö äkkiä seisahtui. Seurue ei ajoissa huomannut tätä äkkinäistä pysähtymistä ja oli vähällä töytäistä ylipäällikköön.

-- Kas vaan, Timohin! -- sanoi ylipäällikkö, nähdessään punanenäisen kapteenin, joka rykmentinpäälliköltä sai ripityksen sinervästä sinellistä.

Olisi luullut, ettei ihminen suoremmaksi voi oijistua kuin oijistui Timohin, rykmentinpäällikön häntä nuhdellessa. Mutta nyt, kun ylipäällikkö häntä puhutteli, oijistui kapteeni niin suoraksi, että varmaankin olisi katkennut, jos ylipäällikkö vielä hetkisenkin olisi häntä katsellut; ja sen tähden varmaankin Kutusof, joka sydämestään halusi hänen parastaan, kiireesti kääntyi hänestä. Ylipäällikön pöhöttyneille, arven rumentamille kasvoille välähti tuskin huomattava hymy.

-- Hän on jo Ismailin aikuisia tovereita, -- hän lausui. -- Urhoollinen upseeri! Oletko häneen tyytyväinen? -- kysyi Kutusof rykmentinpäälliköltä.

Ja rykmentinpäällikkö, jonka jokaisen liikkeen husaari-upseeri toisti kuin kuvastin, vavahti, astui ylipäällikköä kohti ja vastasi:

-- Sangen tyytyväinen, teidän ylhäisyytenne.

-- Kullakin meillä on heikkoutensa, -- sanoi Kutusof hymyillen ja lähti rykmentinpäällikön luota. -- Hän on mieltynyt Bakkukseen.

Rykmentinpäällikkö säikähti, sillä hän arveli, että se kenties on hänen syynsä eikä vastannut sanaakaan. Samassa huomasi husaari-upseeri punanenäisen, pystyvatsaisen kapteenin ja alkoi jäljitellä tämän kasvojen eleitä ja ruumiin liikkeitä niin sattuvasti, ettei Nesvitski voinut pidättyä naurusta. Kutusof kääntyi. Mutta husaari-upseeri näytti täydellisesti hallitsevan kasvojensa ilmeitä; sillä vaikkakin ne hetki sitten olivat olleet kumman viurussa, olivat ne, ylipäällikön seurueeseen käännyttyä, sangen totiset, kunnioittavan ja viattoman näköiset.

Kolmas komppania oli viimeisenä rintamassa. Kutusof näytti miettivältä, aivan kuin olisi jotain muistutellut. Ruhtinas Andrei astui hänen luokseen ja sanoi hiljaa ranskankielellä.

-- Käskitte muistuttamaan tässä rykmentissä palvelevasta, sotamieheksi alennetusta Dolohovista.

-- Missä täällä on Dolohof? -- kysyi Kutusof.

Dolohof, joka jo oli pukeutunut harmaaseen sotilassinelliin, ei odottanut käskyä. Sorja, valkoverinen, sinisilmäinen sotamies astui rintamasta. Hän astui ylipäällikön luo ja teki kunniaa.

-- Valituksiako? -- kysyi Kutusof, rypistäen hieman kulmiaan.

-- Tässä on Dolohof, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Vai niin! -- sanoi Kutusof: -- toivon, että tämä läksy sinut parantaa, palvele miehen lailla. Keisari on armelias. Enkä minäkään sinua unohda jos kunnostaudut.

Kirkkaat, siniset silmät tuijottivat ylipäällikköön yhtä rohkeasti kuin olivat tuijottaneet rykmentinpäällikköönkin, aivan kuin olisivat ne tahtoneet repiä sovinnaiverhon, joka eroittaa ylipäällikön niin kauvas sotilaasta.

-- Yhtä pyydän, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi Dolohof soinnukkaalla, kalskealla ja varmalla äänellään. -- Pyydän, että minulle annetaan tilaisuus syyni sovittamiseen, jotta voin osoittaa, miten kokonaan olen herrani keisarin ja Venäjän.

Kutusof kääntyi hänestä. Hänen silmissään välähti samallainen hymy kuin silloinkin, kun hän kääntyi Timohinista. Käännyttyään hän rypisti kulmiaan aivan kuin olisi tällä tahtonut ilmaista, että kaiken sen, mitä Dolohof hänelle sanoi, vieläpä senkin, mitä tämä olisi saattanut sanoa, hän jo aikoja sitten on tietänyt ja se häntä tympäsee, ja että kaikki tämä on aivan joutavaa. Hän kääntyi ja lähti astumaan vaunujaan kohti.

Rykmentti hajautui komppanioihin, ja sotilaat johdettiin asuntoihinsa Braunaun lähistölle. Sotilaat toivoivat lepoa uuvuttavain päivämarssien jälkeen, uusia pukimia ja jalkineita.

-- Ettehän valita käytökseni johdosta, Prohor Ignatjitsh? -- sanoi rykmentinpäällikkö, ajaessaan majapaikkaansa marssivan kolmannen komppanian ohi ja lähestyessään komppanian edessä astuvaa Timohinia. (Onnellisesti päättyneen tarkastuksen johdosta kuvastui rykmentinpäällikön kasvoilla hillitön riemu). -- Keisarin palvelus ... ei käy päinsä ... toisinaan tulee rintamassa sättineeksi... Itse olen ensimäinen tunnustamaan vikani, tunnettehan minut... Kylläpä kiitteli! -- Ja rykmentinpäällikkö ojensi kapteenille kätensä.

-- Hyvänen aika, kenraali, uskaltaisinko minä! -- vastasi kapteeni hymyillen, ja hänen nenänsä kävi entistään punasemmaksi. Kun hän hymyili, niin saattoi huomata, että häneltä puuttui kaksi etuhammasta; nämä oli häneltä lyöty kiväärinperällä Ismailin luona.

-- Ja ilmoittakaa herra Dolohoville, etten häntä unhota, olkoon rauhallinen. Mutta sanokaa, tehkää hyvin, olen usein aikonut kysyä, miten hän käyttäytyy, ja yhä...

-- Palvelustoimissa hän on moitteeton, teidän ylhäisyytenne ... mutta luonne... -- sanoi Timohin.

-- Mitä, miten on luonteen? -- kysyi rykmentinpäällikkö.

-- On aikoja, teidän ylhäisyytenne, -- puhui kapteeni, -- jolloin hän on järkevä, oppivainen, hyvänsuopa. Mutta toisinaan taas peto. Puolassa oli hän tappaa juutalaisen, teidän ylhäisyytenne...

-- No niin, no niin, -- sanoi rykmentinpäällikkö, -- täytyyhän sääliä nuorukaista onnettomuudessa, sillä onhan hänellä ylhäisiä suosijoita... Te siis...

-- Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi Timohin, ilmaisten hymyllään, että käsittää päällikkönsä toivomuksen.

-- No niin, no niin.

Rykmentinpäällikkö etsi rivistä Dolohovin ja pidätti hevostaan.

-- Ennen ensi taistelua olkalaput, -- sanoi hän hänelle.

Dolohof vilkasi sivulleen, ei sanonut sanaakaan, eikä edes hymyilevän ivallinen ilme kadonnut hänen kasvoiltaan.

-- No, nyt on hyvä, -- jatkoi rykmentinpäällikkö.

-- Pojille sarkka viinaa mieheen minun puolestani, -- hän lisäsi, jotta sotilaat olisivat kuulleet. -- Kiitän kaikkia! Jumalan kiitos! Ja kierrettyään komppanian hän ajoi toisen luo.

-- Kas vain, hän on todellakin hyvä ihminen; hänen kanssaan mielikseen palvelee, -- sanoi Timohin vierellään kulkevalle nuorelle upseerille.

-- Täydellinen herttakuningas! ... (rykmentinpäällikön pilkkanimi oli herttakuningas), sanoi nauraen nuori upseeri.

Päällystön hyvätuuli tarttui sotilaihinkin. Komppania astui iloisena. Sotamiehet puhua pälpättivät vilkkaasti.

-- Onkohan siinä perää, ettei Kutusof näe toisella silmällään.

-- Tottahan se on. Silmäpuoli hän on.

-- E-ei veliseni, paremmin hän näkee kuin sinä. Saappaat ja jalkarievut -- kaikki tarkasti.

-- Kun hän, veliseni, katsahti jalkoihini ... ai! ajattelin...

-- Mutta entäs se toinen, itävaltalainen, aivan oli kuin liiduttu. Aivan kuin jauho, valkea. Ja entäs tällaisen puvun puhdistaminen!

-- Kuulehan Fedoshou! ... sanoiko hän milloin taistelu alkaa, sinähän olit lähempänä? On puhuttu, että Brunovissa (Braunaussa) itse Bunaparte (Bonaparte) majailee.

-- Bunaparte majailee! valetta, hölmö! Et näy mitään tietävän! Nyt kapinoi preussilainen. Itävaltalainen hänet näet nujertaa. Kun hän on taltutettu, alkaa sota Bunapartea vastaan. Ja sanoa sitten, että Bunaparte majailee Brunovissa! Siitäpä näkyy, että olet hölmö. Kuuntele tarkemmin.

-- Katsos noita majoittaja riiviöitä! Viides komppania jo kylään kääntyy, hutulle pääsevät, mutta me tässä vielä tallustamme.

-- Annahan korppua, hirtehinen.

-- Annoitkos eilen tupakkaa? Niinpä niin, veliseni. No, tuossa on, Herra huoli.

-- Saispa edes hieman levähtää, mutta viisi virstaa on vielä potkittava tyhjin vatsoin.

-- Toivoisit kai, että saksalaiset toimittaisivat meille vaunut. Niissä kun ajettaisi, sepäs komeata!

-- Mutta täälläpä, veli hyvä, kansa vasta on pirullista. Puolalainen sentään vielä oli saman herran palvelija; mutta nyt on vaan pelkkää saksalaista.

-- Laulajat eteen! -- kuului kapteenin huuto.