Part 9

No, vihdoinkin siis järki pääsi voitolle! Keisari ja Mac-Mahon, jotka olivat aina vastustaneet tätä marssia Montmédyyn ja olivat peloissaan kun heidät jälleen oli kaarrettu ja joutuneet Sachsin ja Preussin kruununprinssien sotajoukkojen eteen, luopuivat mahdottomasta tuumasta yhtyä Bazaineen ja vetäytyivät takasin Pohjois-Ranskan linnoitusten kautta Pariisin ympärille. Seitsemäs osasto tulisi marssimaan Chênen kautta Chagnyyn, viides Poixiin, ensimmäinen ja kahdestoista Vendresseen. Mutta koska heidän nyt kuitenkin lopulta täytyi peräytyä, niin minkä ihmeen tähden heidät oli kuljetettu aina Aisnelaaksoon saakka, miksi oli tuhlattu niin monta päivää, kärsitty niin monta vaivaa, kun luonnollisinta ja johdonmukaisinta olisi ollut miehittää Reimsistä Marnelaakson suuret linnoitukset. Ei siis löytynyt kelvollista johtoa eikä sotataitoa eli edes tavallista tervettä järkeä! Vaan nyt ei kukaan muistanut turhia kysellä, kaikki riemuitsivat viimesestä järkevästä päätöksestä, että vihdoinkin ryhdyttiin ainoaan keinoon, joka saattoi pelastaa sotajoukon siitä ampiaispesästä, mihin se oli joutunut. Kenraaleista alimpaan sotamieheen olivat kaikki vakuutetut, että Pariisin muurien alla puhaltaa sotajoukkoon entinen voitonhenki, että ne vielä kerran osottautuvat voittamattomiksi, ja että siellä annetaan preussiläisiä selkään. Mutta huomenaamuna olikin lähdettävä jo päivänkoitteessa, muuten se voisi olla liian myöhäistä -- ja sentähden syntyi leirissä heti kihinää, merkkipuhallukset kajahtelivat, käskyjä annettiin joka taholla, tavaravaunut ja kuormasto lähetettiin heti tielle, ett'eivät olisi estämässä jälkijoukon liikkeitä.

Maurice oli innoissaan. Vaan juuri kun hän aikoi selittää Jeanille peräytymisen tärkeyttä, pääsi häneltä tuskanhuuto. Jalkaan koski kauheasti, se oli raskas kuin kivi, sitä tuskin kärsi paikaltaan hievauttaa.

-- No, mikäs nyt? Jalkako se taas? kysyi korpraali pahoillaan.

Ja hän keksi jälleen keinon.

-- Kuule, sanoithan sinä, että sinulla on tuttavia Chênessä? Pyydä nyt lupaa välskäriltä ja aja heidän luokseen, niin saat maata tarpeeksesi kunnon vuoteella ja lepuuttaa jalkaasi. Ja jos huomenna olet terve, niin lähdet mukaan kun siitä kautta kuljetaan... Vai mitä?

Falaisessa tapasi Maurice erään isänsä tuttavan, joka aikoi juuri lähteä viemään tytärtään Chêneen ja joka mielellään lupasi ottaa Mauricen rattailleen.

Mutta tohtori Bouroche sattui olemaan erittäin huonolla päällä ja hihkasi kuin jalopeura jalkaa katsottuaan:

-- Ajakaa vaikka hiiteen tuollaiset hienonahat ja hellähousut! Meillä on niitä täällä leirissä ihan tarpeeksi. Vaikka olisitte jo aikoja päiviä lähtenyt...!

Kun Jean oli auttanut Mauricen rattaille, kääntyi tämä ja puristi hänet syliinsä niinkuin olisivat eronneet ikipäiviksi. Ja kukapa voi tietää, mitä palausretkellä saattoi tapahtua! Maurice melkein hämmästyi huomatessaan, kuinka syvästi hän jo oli kiintynyt korpraaliin. Hän katsoi jälelleen ja katsoi vielä toisen kerran viitaten viimeisen hyvästin, eikä huomannutkaan kun jo olivat leirin ulkopuolella. Siellä laiteltiin parhaallaan suuria nuotioita, että saksalaiset luulisivat heidän olevan alallaan, ja he saavat lähteä hiljaa huomaamatta päivän koittaessa marssimaan.

Koko matkan voivotteli maalainen sodan kauheutta. Hän ei ollut uskaltanut jäädä Falaiseen ja nyt katui, että oli lähtenyt talostaan, sillä jos vihollinen pistää sen tuleen, joutuu hän kerrassa kerjäläiseksi. Tyttö itki koko ajan. Ja Maurice antoi ukon puhua, hän ei jaksanut vastata niin eikä näin ja vähän matkaa ajettua nukahti poika kuin tuutuun. Hevonen oli sukkela jaloiltaan ja puolessatoista tunnissa kuljettiin kahden peninkulman taival Vouziersista Chêneen.

Ilta alkoi juuri pimitä kun Maurice hämmästyneenä ja kylmästä väristen laskeutui alas kärryistä ja huomasi olevansa pienellä torilla sillan vieressä, vähäsen keltasen talon edustalla, saman talon, jossa hän oli viettänyt ensimmäiset kaksikymmentä ikävuottansa. Ja hän astui vanhan tavan mukaan ovelle, vaikka tiesi, että talo oli jo puolitoista vuotta takaperin myyty eläinlääkärille. Eräs mies tuli kysymään, ketä hän etsii, vaan hän vastasi osaavansa joka paikkaan kylässä ja kiitteli tuhannesti miestä hänen avuliaisuudestaan.

Vaan kun hän taas seisoi keskellä pientä kolmikulmaista toria, petti hänen muistinsa yhtäkkiä ja hän ei tietänyt, minne oikeastaan tahtoi. Minne ihmeelle se oli? Samassa juolahti hänen mieleensä prokuraattori, niin, sinnehän hänen pitikin, Desrochesien luo, jotka olivat olleet heidän likimmäiset naapurinsa. Vanha rouva, prokuraattorin äiti, oli ollut hänen äitinsä paras ystävä ja hemmotellut häntä aika lailla kun hän oli pieni poikanulikka. Mutta nyt oli kaikki niin ihmeesti muuttunutta, rauhallinen pieni kylä oli käännetty nurin narin, sotainen mieslauma asusti sen ahtaissa sopukoissa; kadut vilisivät upseeria, sanantuojia, joutilaita ja vetelehtijöitä jos jonkin lajisia. Tuolla oli kanava, joka jakoi kahtia pikku kylän, ja kapea kivisilta; sen toisella puolella sammaltunut tapuli ja Berondkatu vasemmalla, Sedanin tie oikealla. Mutta tällä puolen tuntui kaikki ventovieraalta, Vouzierskatu oli niin kummallinen kun sen näki liikkuvia täynnä, hänen täytyi kääntyä katsomaan, oliko Desrochesin talo vielä paikoillaan ja raatihuone siinä missä ennen. Ja tuoko oli pieni rauhallinen ravintola, jonka pihamaalla hän lapsena oli niin usein lyönyt sirua? Se oli täynnä väkeä ja hänestä näytti kuin kadulta olisi koetettu ajaa pois uteliaita. Ja kaivon takana hän huomasi ihmeekseen monia kymmeniä vaunuja ja kärryjä ja nelipyöräisiä ajopeliä, jotka näyttivät kummallisen tuttavilta.

Maurice seisoi miettiväisenä ympärilleen katsellen, kun eräs vanhemmanpuoleinen nainen, joka oli häntä hetken aikaa tarkastanut, huudahti:

-- Mitä, voiko se olla mahdollista? Nuori Levasseur!

Nyt Mauricekin tunsi hänet, se oli rouva Combette, apteekkarin vaimo, ja kun hän selitti aikovansa mennä Desrochesen luo yösijaa pyytämään, tarttui rouva hänen käsivarteensa ja sanoi hätäisesti:

-- Ei ei, elkää millään muotoa! Meillä on tilaa... Kuulkaahan, mitä minä kerron!

Ja suljettuaan huolellisesti apteekin oven, jatkoi rouva:

-- Ajatelkaas, hyvä ystävä, keisari asuu prokuraattorilla... Koko talo on täynnä väkeä ja minä luulen, että he eivät ole laisinkaan mielissään siitä kunniasta. Ajatelkaa, kun vanhan rouvarukankin on täytynyt antaa huoneensa niille ja muuttaa vinnille. Eikä ole hauska kivuta sellaisia jyrkkiä portaita, kun on yli kuudenkymmenen!... Katsokaas tuonne, näettekö, nuo ovat kaikki keisarin, nuo kirstut, vai miksi niitä sanotaan.

Tosiaankin, siinä olivat juuri samat vaunut ja ajopelit, joita hän oli Reimsissä ihaillut.

-- Voi rakkahin lapsi, te ette saata aavistaa, mitä kaikkia siellä on. Hopeavatia ja viinipulloja ja suuria vasuja herkkuja täynnä, ja pellavaisia pöytäliinoja ja kaikkia kuin ihminen ajatella voi. Kaksi tuntia purettiin kuormia, ja minä en ymmärrä, mihin ne kaikki mahtuvat, sillä talo ei ole suuri... Katsokaapa, mimmonen haiku nytkin piipusta nousee... Siellä paistetaan!

Maurice katseli pientä valkoista kaksikerroksista taloa torin ja Vouziersinkadun kulmassa. Se oli hiljaisen ja rauhallisen näkönen ja hän muisti, niinkuin olisi eilen viimeksi nähnyt, käytävän ja neljä huonetta kummassakin kerroksessa. Yläkerran kulmahuone oli valaistu ja apteekkarin rouva tiesi, että se juuri oli keisarin suoja. Vaan, kuten rouva oli sanonut, keittiö se oli, joka suurimman huomion herätti. Sen vertaista ei oltu tässä kaupungissa ennen nähty; Vouziersinkatu oli täynnä utelijaita, jotka koettivat nähdä vilaukseltakaan keisarin suuhun meneviä paistia ja liemiä. Ilman-vaihdon vuoksi oli kokki avannut molemmat ikkunat. Kolme henkeä hääri lumivalkosissa takeissaan suurten paistinvartaiden ympärillä ja hämmentelivät kullankiiltäviä kastrullia. Ja vanhat ihmiset vakuuttivat, että he eivät olleet elämänpäivänä, ei suurissa häissäkään "Hopealeijonassa", nähneet niin paljon ruokaa yhdellä haavaa.

Nyt tuli apteekkari kotiin. Hän oli pieni, kuiva, liikkuva mies ja kauhean kiukuissaan. Kaupungin valtuusmiehenä oli hänellä oikeus saada tietää yhtä ja toista sotasalaisuuksista. Puoli neljän aikaan oli Mac-Mahon sähköittänyt Bazainelle, että hän oli kruununprinssin tulon tähden Châloniin pakoitettu vetäytymään linnoituksiin Pohjois-Ranskassa. Sotaministerille lähetettiin toinen sähkösanoma, jossa ilmoitettiin peräytymisestä ja missä suuressa vaarassa sotajoukko oli ollut. Sama jos eivät olisi lähettäneetkään Bazainen sähkösanomaa, sillä yhteys Metzin kanssa oli jo luultavasti monta päivää takaperin katkaistu! Mutta toinen sanoma oli vaarallisempikin! Ja apteekkari lisäsi hiljemmällä äänellä, että hän oli kuullut erään esikuntaupseerin sanovan: "Jos tämä tulee tiedoksi Pariisissa, on parasta että taas pistämme pillit pussiin!" Kaikki tiesivät, miten kiihkeästi keisarinna vaati eteenpäin marssimista. Sitäpaitsi kasvoi kiihtymys joka hetki, vihollisen armeijan marssista saapui ihmeellisiä tietoja. Preussin kruununprinssi Châlonissa! Oliko se mahdollista? Mitä joukkoja seitsemäs osasto sitten oli kohdannut Argonnen solissa?

-- Esikunta ei tiedä niin mitään, selitti Combette ja levitti epätoivoisella liikkeellä kätensä. -- Kamalaa sekasotkua!... Noo, jos armeija vetäytyy takaisin heti, voi kaikki vielä olla pelastettu!

Sitten hän muisti jalan.

-- No, tulkaa nyt tänne, niin sidon tuon, ja sitten syömme päivällistä, ja te menette ylös proviisorin kamariin nukkumaan. Hän on tipahtanut tiehensä.

Vaan Mauricella ei ollut rauhaa ennenkun sai nähdä ja kuulla, hän halusi ennen kaikkia käydä tervehtimässä vanhaa ystäväänsä, rouva Desrochesea. Ja hän hämmästyi suuresti kun pääsi sisälle ilman mitään, ovella ei ollut vahtisotamiestä, se ei ollut edes lukittukaan.

Siellä oli kiirettä, upseeria, lakeijoja juoksenteli edestakasin; näytti siltä kuin keittopuuhat olisivat panneet koko talon liikkeelle. Mutta portaissa ei ollut mitään valaistusta, Maurice hapuili pimeässä vanhalta muistilta. Toisessa kerrassa hän pysähtyi henkeään pidättäen keisarin oven kohdalla, mutta sieltä ei kuulunut mitään, siellä vallitsi haudan hiljaisuus. Ullakkokamariin osattuaan oli Maurice säikähdyttää hengiltä vanhan rouvan, joka siellä yksinäisyydessä istui. Kun hän viimeinkin tunsi entisen suosikkinsa, huudahti hän:

-- Voi rakas lapsi, millä surun hetkellä meidän pitää tavata toisemme!... Minä olisin ilomielellä antanut keisarille taloni, mutta sinä et voi käsittää, miten hävyttömiä hänen palvelijansa ovat! He kääntävät nurin joka paikan, ja voi sitä elämää keittiössä! Kyllä he vielä sytyttävät tuleen koko talon... Ja keisari, mies parka, hän on kuin haudasta kaivettu, -- ja niin murheellinen aina! Miesparka!

Mauricen poislähtiessä saattoi vanha rouva hänet ulos ja suhahti kumartuen porraskaiteen yli:

-- Katso, tästä voit nähdä hänet... Niin, jumala paratkoon, mikähän meidän kaikkien eteen tulee!... Hyvästi, rakas lapsi!

Maurice jäi seisomaan kuin kivettyneenä pimeille portaille; pienestä lasiruudusta keisarin ovessa hän näki näyn, joka painui ikipäiviksi mieleen.

Koruttomassa, kolkon näköisessä suojassa istui keisari pienen ruokapöydän ääressä, kynttelit kahdenpuolen lautasta. Huoneen perällä seisoi kaksi ajutanttia liikkumattomina ja äänettöminä ja pöydän vieressä odottava pöydänkattaja. Ja lasi oli tyhjä, leipään ei oltu koskettu, keskellä lautasta kylmeni kananpaisti. Keisari istui hievahtamatta, silmät pöytäliinaan luotuina, katse epävarma, kostea, niinkuin se jo oli Reimsissä. Vaan nyt hän näytti vieläkin väsyneemmältä ja kun oli viimein, ikäänkuin väkinäisesti, pistänyt pari lihapalasta suuhunsa, työnsi hän lautasen pois. Hän oli syönyt. Salatut kärsimykset olivat painaneet leimansa kalpeille kasvoille ja hänen huulensa värähtelivät.

Kun Maurice astui alakerran eteisen läpi, avattiin juuri ruokasalin ovea ja hän näki komean pöydän, jossa monenlaiset herkut höyrysivät ja jota valaisi pari korkeaa haarukkajalkaa. Tallimestarit, kamariherrat, ajutantit olivat täydessä toimessa pöydän ympärillä, tyhjentäen keisarillisen viinikellarin pulloja ja pistellen kokkien keittämiä herkkuja. Ja sieltä kuului äänekästä ja vilkasta puhetta ja astioiden kilinää. Kaikki olivat tyytyväisiä nyt kun tiesivät pääsevänsä takasin Pariisiin, marsalkan sähkösanoma oli mennyt, nyt oli asia varma. Kahdeksan päivää korkeintaan, niin saivat vihdoin pitkästä ajasta maata oikealla vuoteella!

Maurice tunsi yhtäkkiä kauheaa väsymystä: varmaa oli, sotajoukko vetäytyi takasin, hän saattoi levollisesti paneutua maata ja nukkua kunnes 106:s huomenna saapuu Chêneen. Hän astui torin poikki apteekille, jossa söi, ikäänkuin unessa, päivällisensä. Sitten taidettiin sitoa kipeä jalka ja hän joutui jollain tavalla proviisorin sänkyyn. Ja sen jälkeen hän ei enää tietänyt mitään, pimeys ympäröi häntä. Hän nukkui kuin kivi. Mutta maattuaan jonkun aikaa täydellisessä unhotuksen tilassa heräsi hän tietämättä oliko maannut tuntia vai vuosikymmeniä, ja kavahti istumaan sängyssä. Missä hän oli? Mikä rumina ja jyrinä hänet herätti? Hän hypähti ikkunan luo katsomaan. Ja siellä näkyi pienellä torilla, joka aina muulloin oli niin autio ja tyhjä yönaikaan, koko tykistö, loppumaton jono hevosia ja miehiä, kanuunia ja vaunuja riensi ohitse. Pienet rakennukset tärisivät, ikkunat helähtelivät. Maurice tunsi ahdistavaa pelkoa. Mitähän kello lienee, kun ne noin rientävät? Raatihuoneen kello löi neljä. Hän koetti olla levollinen, ajatteli, että peräytyminen nyt alkaa, ensimmäiset osastot ovat lähteneet Pariisia kohti. Mutta hän sattui kääntämään päätään ja näki jotain, joka enensi levottomuuttaan: prokuraattorin talossa loisti yhä tulet kulma-huoneen ikkunoista ja keisarin varjo kuvautui silloin tällöin uutimelle.

Maurice sieppasi housunsa, hän aikoi mennä alas kadulle, vaan samassa avasi Combette huoneen oven ja astui kyntteli kädessä sisään.

-- Näin teidät ikkunassa kun palasin raastuvalta ja tulin kertomaan ... ajatelkaas, minä en ole saanut nukkua koko yönä, olemme istuneet työssä kaksi tuntia, pormestari ja minä, kirjoittaneet uusia määräyksiä sotamiesten ottoa varten... Niin, nyt on taas kaikki muutettu, taasen muutettu. Oli kuin olikin oikeassa se upseeri, joka nauroi, ettei olisi pitänyt sähköittää Pariisiin!

Hän puhui kauvan aikaa ja Maurice kuunteli levottomana katkonaisia lauseita. Kello kaksitoista oli sotaministeriltä tullut vastin ennenmainittuun sähkösanomaan, tarkkaan ei sisältöä tunnettu, vaan eräs upseeri oli sanonut raatihuoneella, että keisarinna ja ministeristö pelkäsivät vallankumousta, jos keisari tulee Pariisiin ja jättää Bazainen oman onnensa nojaan. Vastaus, joka ei tuntenut preussiläisen sotajoukon todellista asemaa ja nähtävästi luuli, että Châlonin armeija oli sen edellä, vaati tavattoman kiivaasti eteenpäin marssia.

-- Keisari haetutti marsalkan luokseen, jatkoi apteekkari, he olivat lukon takana melkein tunnin ajan. Minä en tietysti voi sanoa, mitä he keskustelivat, mutta upseerit ovat tietävinään, että peräytymisestä ei tule mitään, nyt käännytään taas Maasiin päin... Me olemme juuri ikään antaneet käskyn, että kaikki leipomauunit ovat ensimmäisen osaston käytettävinä. Se saapuu aikaseen huomen aamulla kahdennentoista jälkeen, jonka tykistö, kuten ikkunasta näitte, parhaallaan on menossa Besaceen... Nyt tulee tosi, nyt aijotaan tapella!

Hän vaikeni ja pysähtyi ikkunan eteen, ja hänenkin katseensa etsi valaistua ikkunaa prokuraattorin talossa. Sitten mukisi hän hiljaa, niinkuin itsekseen puhuen:

-- Herra tietänee, mitä siellä keskusteltiin!... Kummallista, kummallista tämä vain on, kello kuusi käännytään pakoon niinkuin suurenkin vaaran uhatessa ja puolenyön aikaan ollaan taas valmiit hyökkäämään suin päin eteenpäin, -- vaikka asiat ovat juuri samalla kannalla!

Maurice kuuli yhä tykistön jyrisevän epätasaisella kivisillalla; pienen pimeyteen vaipuneen kylän kautta kulki loppumaton jono ihmisiä ja eläimiä, ne kulkivat Maasiin päin, huomispäivän tuntemattomia kauhuja kohti.

Ja pienillä halvoilla uutimilla näkyi tuon tuostakin keisarin varjo. Hän oli sairas, ei saanut unta, käveli edestakasin tuskiaan huojentaakseen, ja sotamiesten astunta, hevosten töminä ja raskaiden kuormien synnyttämä yhtämittainen tärinä vaivasi häntä; hänhän tiesi lähettävänsä kaikki nämä elävät olennot kuolemaan. Parissa tunnissa oli hänet taas saatu mieltä muuttamaan, oli pakotettu saattamaan itsensä ja muut onnettomuuteen. Mitähän heillä mahtoi olla toisilleen sanomista, tällä keisarilla ja tällä marsalkalla, jotka molemmat selvään näkivät, mikä miehistöä odotti? Iltasella he olivat yksimielisesti päättäneet, että tappio oli varma, jos nykyisissä oloissa antautuivat taisteluun, -- miten he siis voivat päivänkoitteessa muuttaa mielipidettä, vaikka vaara joka hetki suureni? Kenraali Palikaon suunnitelma, lentomarssi Montmédyyn, oli jo 23 päivänä uskallettu, mainiolla sotajoukolla ja nerokkaalla johtajalla kenties vielä mahdollinen 25:nä, vaan 27:nä se oli suoraa hulluutta. Jos nämä molemmat, keisari ja Mac-Mahon, selvästi käsittivät asian tilan, niin miksi antoivat he luonnottomien käskyjen ajaa itseään eteenpäin? Marsalkka ehkä alistui sotilaan tottelevaisuudella ja itsensäunhotuksella. Ja keisari, jolla ei enää ollut käskyvaltaa, pani kätensä ristiin ja odotti kohtaloaan. He saivat käskyn uhrata itsensä, uhrata sotajoukko, ja he tottelivat. Tämä yö oli rikosten yö, koko kansakunta surmattiin, sillä tästä hetkestä lähtien kulki sotajoukko varmaa kuolemaa kohti, 100,000 miestä lähetettiin kanuunan kitaan.

Murheen ja epätoivon ajatuksiaan ajatellen seurasi Maurice silmillään varjoa, joka liikkui rouva Desrochesen sievillä uutimilla, levotonta varjoa, joka kulki edestakasin kuumeentapaisella kiiruulla, jota ahdisti Pariisista tullut kumoamaton käsky. Lieneekö keisarinna ajatellut sinä yönä, että hän uhraa isän valmistaakseen pojalle tilaa valtaistuimella? Eteenpäin, eteenpäin, taaksesi katsomatta, sateessa ja loassa, kuolemaan ja kadotukseen. Tottele, tottele käskyä, se on riutuvan keisarikunnan viimeinen valtti! Eteenpäin, kuole kuin sankari viimeiseksi, kun sotilaasi jo lepäävät raatoina, pakota maailma ihailemaan urhoollisuuttasi, jotta kansasi unhottaisi eikä kostaisi pojallesi sinun rikostasi! Ja epäilemättä keisari tiesi, että hän vaelsi kuolemaa kohti. Keittiössä eivät enää leimunneet liekit, tallimestarit, ajutantit, kamariherrat vetivät vanhurskaan unta, koko talo oli pimeä ja lukittu; yksinäinen varjo vain liikkui edestakasin, edestakasin, -- uhri oli uhrattava, hän alistui kohtalonsa alle. Ja kadulta tunki yhä uhkaava, korviasärkevä jyrinä, 12:nen osaston tykistö vieri yössä ja pimeässä tuntemattomuutta kohti.

Yhtäkkiä muisti Maurice, että jos oli jälleen päätetty marssia eteenpäin, ei seitsemäs osasto tulekaan kulkemaan Chênen kautta. Ja hän ei ole rykmenttinsä luona, on jättänyt paikkansa rivissä! Jalka ei tuntunut enää kipeältä, voiteet ja muutaman tunnin levollinen uni olivat tehneet ihmeitä. Saatuaan apteekkarilta parin vankkoja, sopivia kenkiä, tahtoi Maurice heti lähteä, toivoen kohtaavansa 106:nen tiellä Chênen ja Vouziersin väliltä. Turhaan koki apteekkari houkutella häntä jäämään ja lupasi lähteä itse kyyditsemään, mutta Maurice ei saanut rauhaa, hänen täytyi päästä heti pimeän yön selkään etsimään rykmenttiään. Combette valjastutti hevosensa ja Ferdinand, proviisori, kelmeä, ilkeän-näköinen poika, joka juuri oli ilmestynyt kotiin, lähti kyyditsemään. Oli pimeä kuin säkissä, vettä satoi taivaan täydeltä ja vaunulyhtyjen niukka valo ei kyennyt tunkemaan märän tienkään yli. Joka silmänräpäys kuului outoja ääniä, heidän täytyi vähä väliä pysähtyä luullen, että sotajoukko sulki tien.

Ei ollut Jeankaan paljoa nukkunut sinä yönä. Kuultuaan Mauricelta, että ainoa pelastuksen mahdollisuus oli nopea peräytyminen, koetti hän olla tavallista huolellisempi ja pitää silmällä miehiä, että he eivät päässeet kauvas poistumaan, odottaen lähtökäskyjä, joka saattoi tulla milloin tahansa. Kahden ajoissa kuului pilkko pimeältä tieltä hevosten töminää: ratsuväki tunki etujoukkona Ballayta ja Quatre-Champsia kohti vartioidakseen Boult-aux-Boisin ja Croix-aux-Boisin teitä. Tuntia myöhemmin lähti jalkaväki ja tykistö liikkeelle, jättäen varustukset Falaisen ja Chestresin välillä, joita he olivat suojelleet kaksi päivää näkymättömältä viholliselta. Taivas oli paksussa pilvessä ja rykmentit poistuivat toinen toisensa jälkeen äänettöminä ja hiljaa kuin joukko varjoja, jotka hävisivät pimeyteen. Vaan jokaisen sydän sykki ilosta, ikäänkuin he olisivat päässeet vapaaksi jostain paulasta, ikäänkuin jo olisivat olleet Pariisin muurien alla koston hetkeä odottamassa.

Jean tuijotti pimeyteen. Molemmin puolin tietä kasvoi puita ja se näytti kulkevan laajojen niittyjen poikki; sitten muuttui maa mäkiseksi. Joukot saapuivat pieneen kylään, Balayhin kaiketi, ja silloin alkoi sataa vettä taivaan täydeltä, vaan miehet olivat jo niin tottuneita sateesen, etteivät hiiskuneet mitään, ja marssivat edelleen niskat kumarassa. Pian jäi Balay kauvas jälelle ja lähestyessä Quatre-Champsia alkoi tuntua kovia tuulenpuuskia, jotka vähitellen yltyivät ja kasvoivat kiihkeäksi rajuilmaksi ennenkun he ennättivät Noirvalin harjulle. Toisella puolen Quatre-Champsia annettiin seisahduskäsky, ja rykmentit pysähtyivät toinen toisensa jälkeen. Koko seitsemäs osasto, 30,000 miestä, seisoi täysilukuisena ase jalalla kun päivä koitti, pilvinen harmaa päivä, sadekuurojen maahan ravistessa. Mitä nyt oli tekeillä? Mitä tämä seisahdus merkitsi? Miehet kävivät levottomiksi, jotkut tiesivät, että marssin suunta taas muutetaan, mutta varmasti ei tiedetty muuta kuin että tässä seistiin asejalalla eikä saatu istua eikä lähteä rivistä. Tuuli pieksi rajusti, heidän täytyi nojautua toisiinsa, ett'eivät kaatuisi. Vedentulva sokaisi heitä, kasteli läpimäriksi ja juoksi jäisinä virtoina pitkin selkää. Siinä seistiin kaksi tuntia, kaksi sanomattoman pitkää tuntia, ja odotettiin, ei kukaan tietänyt mitä.

Päivän vähitellen valjetessa alkoi Jean tarkastella seutuja. Hän tiesi että Chênen tie kulki luoteesen, toisella puolen Quatre-Champsia. Mutta minkä tähden he olivat kääntyneet oikealle, minkätähden? Sen jälkeen hän tarkasteli esikuntaa, joka oli sijoittunut isoon taloon harjun rinteellä. Upseerit näyttivät rauhattomilta, juoksentelivat edestakasin ja puhuivat kiihkeästi. Eikä kuulunut käskyjä, mitä kummia siellä taas odotettiin? Ympärillä levisi joka puolelle sänkipeltoja, pohjoisessa ja idässä näkyi metsäisiä mäkiä, kaukana etelässä sakeaa metsää ja lännessä kuumotti Aisnelaakso ja Vouziersin valkoset talot. Harjun rinteessä olevan talon alapuolella näkyi Quatre-Champsin kellotapuli sadeverhon takaa, joka oli niin tiheä, että näytti tahtovan sulattaa kylän matalat sammaltuneet kattorähjät.

Sinne päin katsellessaan huomasi Jean tiellä pienet nelipyöräiset vaunut, jotka lähestyivät hyvää vauhtia räiskivien vesilätäköiden yli. Se oli Maurice, hän oli tienkäänteessä nähnyt 7:nen osaston ja hyppäsi heti taloon päästyä vaunuista ja riensi rykmenttinsä luo. He olivat ajelleet kaksi tuntia sinne tänne, sillä talonpoikien neuvoihin ei ollut paljoa luottamista.

Jean huusi hämmästyneenä:

-- Mitä sinä tänne ajat? Mehän tulemme Chêneen ja olisit siellä yhtynyt!

Maurice teki kiukkuisen liikkeen.

-- Ohoh! Vai Chêneen!... Ei, sitä tietä te ette mene, nyt lähdetään taas päinvastaiseen suuntaan, tuonne, kuolemaan joka sorkka!

-- Hyvä! sanoi toinen hetken perästä, -- hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat. -- Jos kuolla pitää, niin voimmehan ainakin kuolla kaikki yhdessä.

Ja he syleilivät toisiaan kuten erotessakin. Sateen yhä raivotessa astui sotamies riviinsä ja korpraali asettui paikalleen, läpimärkänä, vaan äänettömänä, moitteettomana, sanallakaan ilmaisematta tyytymättömyyttään.