Part 8

Honorén kädet vapisivat serkun kirjettä lukiessa, sehän oli Silvineltä, ensimmäinen, ainoa kirje Silvineltä itseltään. Mikä saattoi nyt, vuosien kuluttua, tuon nöyrän, hiljaisen naisen purkamaan sydäntänsä? Honoré ajatteli ja muisteli hänen suuria, mustia, lempeitä silmiään, joissa joskus ilmaantui omituinen lujamielisyys, vaikka tyttöparka oli elämän ikänsä orjuutta kokenut. Hän kirjoitti yksinkertaisesti, että tiesi Honorén olevan sodassa ja hän ei voinut antaa hänen kuolla siinä luulossa, että hänet oli unhotettu. Ei, hän rakasti häntä vieläkin, niinkuin oli joka päivä rakastanut, hän ei ollut koskaan ajatellut ketään muuta koko maailmassa ja tahtoi rakastaa kuolemaansa saakka. Ja tätä hän vakuutti neljällä sivulla, -- samat sanat, samat käänteet uudistuivat moneen kertaan, -- hän ei yrittänytkään puolustautumaan, ei koettanut mitenkään selittää tapahtunutta hairahdustaan. Ja lasta hän ei maininnut sanallakaan! kirje oli vain hyvästijättö, ääretöntä rakkautta uhkuva hyvästi.

Mauricen silmät vettyivät, ennen muinoin oli serkku usein kertonut hänelle huoliaan. Hän katsahti ylös ja kohtasi Honorén kyyneleiset silmät ja sulki hänet syliinsä.

-- Poika parka!

Mutta tykkimies sai pian hillityksi liikutuksensa. Hän kätki huolellisesti kirjeen ja sanoi tavallisella, reippaalla tavallaan.

-- Niin, kyllä saattaa jo vähemmästäkin turmeltua ihmisen elämä!... Se roisto, se roisto, jos minä olisin saanut hänet käsiini ... vaan, ehkäpä me vielä tavataan!

Nyt kuului merkki-puhalluksia ja serkukset erosivat ja lähtivät nopeasti astumaan, kukin omalle teltalleen. Sinä aamuna ei kumminkaan päästy heti lähtemään, vaan sotajoukot seisoivat rivissä kello yhdeksään asti. Johtajat epäröivät taas, eilinen reippaus ja päättäväisyys oli tyyten poissa. Ja miehet kuulivat kummallisia huhuja: kolme osastoa marssi pohjoista kohti, ensimmäinen Junivilleen, 5:s ja 12:es Retheliin. Mitä se merkitsi? Ehken oli se toimeenpantu muonavarojen ottamista varten... Nyt ei siis enää marssittukaan Verduniin? Mitä varten oli tuhlattu kokonainen päivä? Ja mikä pahinta, nyt ei vihollinen enää voinut olla kaukana, sillä upseerit olivat kehoittaneet miehiä rientämään, muuten voisivat jälkimmäiset joutua vihollisen ratsuväen vakoilijapatrullin kynsiin.

Silloin oli 25 päivä elokuuta ja Maurice tuli jälkeenpäin ajatelleeksi, että sinä päivänähän Goliathkin katosi. Varmaan hän oli rientänyt saksalaisten luo antamaan tietoja Châlonin joukon marssista, sillä juuri seuraavana päivänä kruununprinssi jätti Revignyn ja liikunto alkoi.

Preussiläinen sotajoukko kiersi ranskalaiset erinomaisen nopeilla rientomarsseillaan -- 6 peninkulmaa päivässä -- täydellisessä järjestyksessä, Champagnen ja Ardennien läpi. Sillä aikaa kun ranskalaiset epäröivinä ja horjuvina tallustelivat melkein paikallaan, tunkivat preussiläiset heidät rajamaiden metsiä kohti.

Vihdoinkin lähdettiin ja sinä päivänä pyörähti armeija vasemman siiven ympäri; seitsemäs osasto kulki parin peninkulman matkan Contreuvestä Vouziersiin, viides ja kahdestoista jäivät paikalleen Rethelin luo ja ensimmäinen pysähtyi Attignyyn.

Contreuvestä lähdettyä oli alaston tasanko jälleen edessä, Vouziersin tienoilla kuljettiin harmaiden hedelmättömien mäkien yli, ei näkynyt puuta, ei ihmisasuntoa, kaikkialla sama surumielinen yksitoikkoisuus. Ja miehet olivat ikäänkuin väsähtäneitä, vaikka marssi oli niin lyhyt tuntui se sanomattoman pitkältä.

Kello kaksitoista levähdettiin Aisnen vasemmanpuolisella rannalla, autiolla seudulla, jonka korkeammilta paikoilta näki laakson ja hyvän matkan Monthoisin tietä, joka kulkee pitkin joen vartta ja jota myöten vihollisen luultiin tulevan.

Mutta suureksi ihmeekseen näkikin Maurice samaa Monthoisin tietä myöten Margueritten divisioonan lähestyvän. Siinä olikin koko reserviratsuväestö, jonka piti tukea 7:ttä osastoa! Sanottiin olevan matkalla Chêne-Papuleux'hön. Mutta minkä ihmeen vuoksi paljastettiin ainoa uhattu kohta? Miksi lähetettiin nämä 2,000 ratsumiestä keskustaan, jossa ei niitä tarvittu? Miksi eivät saaneet kulkea jalkaväen edellä vakoillen seutuja? Ja nyt he vielä sattuivat keskelle 7:nen osaston liikettä, sotkivat rivit, ja siinä syntyi kauhea epäjärjestys, miehet, hevoset ja kanuunat sekasin. Kaksi pitkää tuntia saivat afrikkalaiset jääkärit odottaa Vouziersin luona.

Sattumalta tapasi Maurice Prosperin, joka oli juottamassa hevostaan pienen lammikon rannalla; ja he juttelivat hetken aikaa. Jääkäri oli ihan hämmennyksissä, hän ei tietänyt mitään eikä käsittänyt, mitä Reimsistä lähdettyä oli tapahtunut; niin, olipa tosiaan nähnyt kaksi ulaania ja ne pirut olivat tulleet ja hävinneet yhtä nopeasti, eikä yksikään sielu voinut ymmärtää mihin ne joutuivat. Joka paikassa kerrottiin ihmeitä noista ratsumiehistä, neljä ulaania oli nelistänyt ladatut revolverit kädessä erään kylän läpi, puolentoista peninkulman päässä heidän osastostaan. Siellä, täällä, kaikkialla niitä nähtiin, ratsastivat kolonnain edessä kuin mehiläisparvi eli liikkuva verho, jonka takana jalkaväki levollisesti astuskeli, niinkuin ei olisi ollut sodasta tietoakaan. Ja Maurice kävi jälleen alakuloiseksi, hän katseli surullisesti tielle, jossa husaarit ja jääkärit tunkivat yhdessä mylläkässä, vähääkään hyötyä tuottamatta.

-- No, hyvästi siis, Prosper, sanoi hän puristaen jääkärin kättä. Ehken teitä vielä tarvitaankin siellä ylhäällä.

Prosper kohotti olkapäitään, hän oli kyllästynyt koko komentoon, ja silitteli väsyneesti Zephirin kaulaa.

-- Vielä mitä! Hevoset täällä kyllä saavat olla liikkeessä, mutta miehillä ei ole mitään tekemistä. Harmillista!

Kun Maurice sinä iltana riisui sukan jalastaan katsoakseen kantapäätä, jota taas oli kauheasti kirvellyt, lähti nahka irti ja veri purskahti esille. Jean kuuli hänen voihkahtamisensa ja tuli levottoman näkösenä katsomaan.

-- Mitä tämä on? Ei, antakaa nyt minun hoitaa tuota jalkaa, muuten voi tapahtua, että jäätte meistä jonnekin makaamaan, ja se olisi surkeata!

Hän istahti maahan ja pesi haavan kylmällä vedellä sekä sitoi liinarievuilla, joita kaivoi laukustaan. Hän piteli hiljaa ja hellästi, melkein äidillisesti kipeää jalkaa, paksut sormet osasivat olla tarvittaessa näppärät ja sujuvat.

Maurice tuli kummallisesti liikutetuksi, hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, ja hän katsoi, sydämmestään kaihoten veljellistä rakkautta, lempeästi talonpoikaan, jota oli ensin vihannut ja halveksinut.

-- Sinä olet kelpo mies, Jean... Kiitos nyt, vanhus!

Ja onnellinen hymy vakavilla kasvoillaan sinutteli Jeankin toveriaan.

-- Ei mitään kiittämistä, pikku ystävä!... Minulla on täällä tupakkaa, tahdotko sikarin?

V.

Herätessään seuraavana aamuna tunsi Maurice kipua olkapäässään ja jäsenet olivat tuiki hellät. Hän ei ollut vielä tottunut makaamaan paljaalla maalla ja kun ei saanut riisua sukkia ja kenkiä pois enää senjälkeen kuu kersantti oli käynyt tarkastus-retkellään teltoissa, oli jalkakin taas pahempi, puhumattakaan sääristä, jotka olivat aivan jäykistyneet. Hän oli varomattomuudessaan ojentanut jalkansa ulos teltan reunan alaitse kun ei enää jaksanut maata koukkusissaan.

Jean sanoi heti:

-- Kuules, hyvä ystävä, jos lähdemme marssimaan tänään on parasta näyttää tuota jalkaa tohtorille ja toimittaa, että pääset jonkun kuorman päälle.

Vaan kukapa siitä selvän sai, yksi tiesi sitä, toinen tätä. Kerran jo luultiin, että oli aikomus lähteä, koko armeija teki liikkeen Vouziersiin päin, ei jätetty kuin yksi prikaatti toisesta divisioonasta vartioimaan Monthoisin tietä. Mutta yhtäkkiä pysähdyttiinkin joen oikeanpuoliselle rannalle; kiväärit asetettiin tavanmukaisiin ryhmiin niitylle, joka on molemmin puolin Grand-Prén tietä. Silloin saivat husaarit lähtökäskyn ja heidän marssinsa antoi aihetta monenlaisiin arveluihin.

-- Jos me jäämme tähän makaamaan, niin minä en menekään tohtorin luo, sanoi Maurice, jota sairasvaunut kammottivat.

Ja kohta saatiinkin tietää, että kenraali Douaylla oli aikomus täällä odottaa varmoja tietoja vihollisen liikkeistä. Sillä hänen levottomuutensa kasvoi tunti tunnilta sen jälkeen kun oli eilen nähnyt Margueritten divisioonan kulkevan ohitse; hän tiesi olevansa suojatonna, tiesi, ett'ei ainoakaan sielu vartioinut Argonnen solia ja että hänen niskaansa voitiin hyökätä mikä silmänräpäys tahansa. Ja hän oli lähettänyt neljännen husaarirykmentin tiedustelemaan, tuomaan vaikka millä hinnalla tietoja vihollisen asemasta.

Vouziersin pormestarin toimesta oli miehistölle voitu jakaa leipää, lihaa ja hevosen ruokia ja kahden aikaan he saivat panna keittopadat tulelle. Vaan silloin heitä jälleen säikähdytti uusi marssiin lähtö, Bordasin prikaatti teki käänteen ja meni samaa tietä kuin neljäs husaari-rykmentti. No, mitä se taas oli? Joko heidät jälleen ajetaan pois ruokakipenen äärestä juuri kun padat ovat kiehumaisillaan? Mutta upseerit selittivät, että Bordasin prikaatilla oli käsky miehittää Buzancy, joka oli neljänneksen verran ylempänä. Toiset koettivat uskotella, että husaarit olivat tavanneet lukuisan vihollisen sotajoukon ja että prikaatti oli lähetetty heille avuksi.

Maurice sai nyt levätä pari tuntia. Hän heittäytyi mäen rinteelle nojosiinsa ja katseli puoleksi horroksissa vihannoivaa Aisnelaaksoa, reheviä niittyjä ja puuryhmiä, joiden välissä joki hiljalleen virtasi. Etempänä, sillan luona, nousi haiku korkeista tehtaantorvista ja laakson suun sulki pieni kylä, joka oli pengermäisesti rakennettu mäen rinteelle; kattojen yli kohotti kirkko kupulakensa ja neljä torniaan. Ja kun hän väsyneenä katseli tuota kaunista pientä kylää vihannoivassa ympäristössä, heräsi hänessä monta suloista muistoa; hän oli olevinaan lapsi vielä ja teki uudelleen pienet retkensä Vouzieriin, kuten muinoin asuessaan syntymäkylässään Chêne-Papuleux'ssä. Tuntiin hän ei muistanut huoliaan, vaan lepäsi unelmiin vaipuneena.

Keitto oli jo aikoja keitetty ja syöty ja sotajoukko odotti yhä. Vasta kahden tienoissa syntyi liikettä, joka vähitellen levisi koko leiriin. Jaettiin käskyjä, kaikki joukot asetettiin ylängöille Chestresin ja Falaisin kylien välille. Insinöörit alottivat juoksuhautoja ja rintavarustuksia, reservitykistö sijoittui korkealle mäelle. Ja huhu tiesi kertoa kenraali Bordasin lähettäneen sanantuojan ilmoittamaan, että hän oli kohdannut Grand-Prén luona suuren preussiläisen armeijan ja täytynyt vetäytyä takasin Buzancyyn, ja peljättävissä oli että hänen palausretkensä Vouziersiin tulee katkaistuksi. Ylipäällikkö antoikin käskyn seitsemännelle osastolle asettautua taisteluasentoon, hän luuli päällekarkauksen olevan hyvinkin lähellä ja tahtoi olla valmiina torjumaan ensimmäisen hyökkäyksen, kunnes ehtisi saada apua ja ajutantti lähetettiin viemään tietoa marsalkalle ja pyytämään lisäväkeä. Kuormasto ja muonavaunut, jotka olivat saapuneet yöllä, laitettiin arviolta Chagnyyn päin, kenraali pelkäsi pitkän jonon estävän sotajoukon liikkeitä kahakan syntyessä.

-- Taitaa tulla taistelusta tosi tällä kertaa, herra luutnantti? uskalsi Maurice kysyä Rochasilta.

--- Se on varma, vastasi luutnantti, ja saatte nähdä, että tässä syntyykin aika kahakka!

Väki riemuitsi; sitä mukaa kun he asettuivat Chestresin ja Falaisin välille kasvoi innostus joukossa; jo saavat vihdoinkin nähdä preussiläisiä, joista oli niin paljon kerrottu lehdissä, saavat nähdä, miten kurjia ja nälistyneitä ja resuisia ne ovat. Kaikki odottivat kärsimättömästi sitä hetkeä, sillä helppohan semmosia raukkoja on hengiltä nitistää. Huokean voiton toivo rohkaisi sotamiehiä.

-- No, jo onkin aika, että tässä tosi tulee, tuumaili Jean. Kyllä on jo tarpeeksi leikitty piilosilla sen jälkeen kun sivuutimme heidät rajalla, sen jälkeen kun olivat voittonsa voittaneet... Mutta, tietääkö kukaan, ovatko nämä niitä, jotka löivät Mac-Mahonin?

Maurice ei tietänyt sanoa, mutta sanomalehdistä päättäen tuntui hänestä mahdottomalta, että kolmas sotajoukko, jota kruununprinssi johti ja joka kaksi päivää sitten oli ollut Vitry-le-Françaisin luona, nyt jo olisi ehtinyt tänne Vouziersiin. Oli tosin puhuttu neljännestä sotajoukosta, jota Sachsin prinssi johti ja jonka tulisi toimia Maasin luona, mutta mahtoikohan tämä olla se? Nopeasti olisivat siirtyneet Grand-Préhen! Vaan nyt kuuli Maurice jotain niin hämmästyttävää, että hän tuli aivan pyörälle päästä: kenraali Bourgain-Desfeuilles kysyi eräältä Falaisen talonpojalta, juokseeko Maas Buzancyn ohi ja onko siellä kestäviä siltoja. Tietämättömyyden levollisuudella selitti kenraali, että odotettiin 100,000 miehen hyökkäystä Grand-Préstä päin ja että toinen 60,000 miehinen armeija oli tulossa Saint-Menehouldista.

-- Entä jalka? kysyi Jean.

-- Ei sitä nyt kivistä! vastasi Maurice naurahtaen. Kun saadaan tapella, unohtuvat sellaiset.

Ja totta olikin. Hän oli niin kiihoittunut, että tuskin tunsi maassa liikkuvansa. Eikä ihme, -- kun ei ollut vielä koko sotaretken aikana käyttänyt ainoatakaan patroonaa! Hän oli ollut rajalla, oli viettänyt sen kauhean yön Mülhausenin luona, vaan näkemättä yhtä preussiläistä, laukasematta yhtä laukausta; sitten he olivat peräytyneet aina Belfortiin, aina Reimsiin saakka ja nyt marssineet viisi päivää vihollista vastaan -- mutta ruudinhajua ei oltu vieläkään saatu haistaa. Kuusi viikkoa takaperin hän oli innostuksesta hehkuvana lähtenyt sotaan, oli uneksinut heti paikalla pääsevänsä taistelemaan ja voittamaan, mutta miten oli käynyt! jalkaparat kuluivat nahattomiksi juoksennellessa syrjässä, kaukana vihollisesta ja taistelukentästä. Sentähdenpä hän olikin kärsimättömin kaikista kärsimättömistä, jotka seisoivat tähystellen pitkin Grand-Prén loppumattomiin jatkuvaa suoraa tietä. Alhaalla levisi laakso, Aisne välkkyi kuin hopeanauha molemmin puolin viheriä raita-, salava- ja poppelipuita, -- mutta hänen katseensa kääntyi ehdottomasti tielle.

Neljän aikaan syntyi hälinää. Neljäs husaarirykmentti palasi tehtyään pitkän mutkan. Suusta suuhun kulki huhu kahakasta ulaanien kanssa, kaikki vahvisti miehissä uskoa, että ratkaiseva hetki lähestyi. Kaksi tuntia myöhemmin tuli nuori sanansaattaja kertoen vapisten ja täristen, että kenraali Bordas ei uskaltanut lähteä Grand-Préstä, sillä hän oli vakuutettu Vouziersin tien olevan tukossa, joka ei tietysti ollut asianlaita, koska lähetti oli ehjin nahoin päässyt perille. Mutta se saattoi pian tapahtua, ja kenraali Douay ratsasti divisioonansa etunenässä toiselle prikaatilleen avuksi; ja kauvan aikaa saattoi silmä seurata eteneviä joukkoja ennenkun ne hävisivät illan hämärään.

Översti Vineuil teki kiertoretken nähdäkseen, olivatko joukot tarpeellisessa kunnossa yöksi. Hän kummeksi, että kapteeni Beaudoin ei ollut paikallaan, ja kun tämä juuri samalla hetkellä tuli ja selitti, että hän oli ollut aamiaisella paronitar Ladicourin luona, antoi översti hänelle kunnon ripityksen.

-- Pojat, sanoi översti käyskennellessään miesten joukossa, tänä yönä tapahtuu luultavasti päällehyökkäys, eli aivan varmaan huomenna päivän koitteessa... Olkaa varuillanne ja muistakaa, että 106:s rykmentti ei ole koskaan vielä kääntänyt viholliselle selkäänsä.

Miehet hurrasivat, kaikki toivoivat yksimielisesti, että saisivat vihdoinkin "iskeä kiinni", kaikki olivat kyllästyneet sinne tänne juoksemiseen ja epävarmuuteen. Nyt saivat miehet tyytyä kahviin ja korppuihin, sillä aamupäivällä oli ollut keittoruokaa. Makuulle ei saanut kukaan ruveta. Tuhannen kyynärän päähän asetettiin etuvartioita ja vahtisoturijono ulottui Aisnen rantaan asti. Upseerit valvoivat leiritulilla. Ja erään matalan muurin ohi kiiti silloin tällöin häilyvä varjo ja välähti leiritulen epävarmassa valossa sapelin kahva eli kullattu pukunauha: esikuntaupseerit ja ylipäällikkö riensivät tielle tuijottamaan pimeään yöhön ja kuuntelemaan, sillä he olivat kovasti huolissaan kolmannen divisioonan kohtalosta.

Yhden aikana asetettiin Maurice vartiosoturiksi etäiselle ja vaaralliselle paikalle, erään hedelmäpuutarhan laitaan joen ja tien välillä. Yö oli sysimusta. Ja jäätyään yksin nukkuvan maiseman hiljaisuuteen alkoi pelko häntä ahdistaa, outo pelko, jommoista ei ollut vielä koskaan tuntenut, joka tunki luihin ja ytimiin ja tärisytti koko ruumista kuin viha ja häpeä. Hän kääntyi katsomaan vahtitulia, mutta ne olivat puiden suojassa, hänen takanaan levisi pimeän yön synkkyys, -- vasta hyvin kaukana, Vouziersissä, pilkotti pieni valkea, asukkaat olivat kuulleet läheisestä taistelusta eivätkä uskaltaneet mennä levolle. Maurice oli menettää järkensä kun huomasi, ettei hän nostettuaan pyssynsä olalle, voinut eroittaa jyväsintä, niin oli pimeä! Ja nyt alkoi kauhea odotusaika: hän jännitti aistinsa kuullakseen pienimmänkin risahduksen niin että korvat lopulta valehtelivat. Kun lehti rasahti, kastepisara tipahti puusta, eli joku pikku eläin juoksi nurmikossa, kaikui se hänen korvissaan kuin ukkosen jyrinä. Mitä, eikö nyt kuulunut kaukaa oikealta kavioiden kopinaa ja tykistön jyrisevä ääni? Ja vasemmalla kuiskailtiin pimeässä, mitä se oli? -- varovaista supinaa, etuvartija, joka tulee hiipien yön varjossa ja hyökkää hänen niskaansa? Kolmasti hän nosti pyssyn olalle ja aikoi lauvaista, mutta hän pelkäsi erehtyvänsä, joutuvansa naurun alaiseksi, se pidätti hänen kättään, vaan lisäsi samalla kurjuuttaan. Hän oli laskeutunut polvilleen ja nojasi olkapäällään puuhun, hän luuli seisoneensa vartioimassa tuntikausia ja alkoi jo uskoa, että hänet oli unhotettu ja jätetty yksinään... Vaan yhtäkkiä hävisi kaikki pelko, hän eroitti tieltä, jonka tiesi olevan kolmensadan kyynärän päässä, tahdinmukaisia askeleita ja hän oli varma, että siellä lähestyivät odotetut joukot, kenraali Douay ja Bordasin prikaatti. Ja samassa tulikin vapautus, vahtivuoro, määrätty tunti oli kulunut loppuun.

Aivan oikein! Kolmas divisioona palasi leiriin rauhoittaen huolestuneita päälliköitä. Mutta varailla oli kumminkin oltava, sillä kaikki tiedot varmensivat uskoa, että yhteentörmäys on tapahtuva piakkoin. Heillä oli muassaan muutamia vankeja, synkkiä ulaaneja, jotka istuivat mykkinä ja jäykkinä punasiin nuttuihinsa kääriytyneinä, eivätkä puhuneet halaistua sanaa.

Ja päivä tuli, sateinen harmaa aamu koitti odottavan leirin yli. Miehet seisoivat yhä täysissä tamineissa, vaan he näyttivät väsyneiltä, ijankaikkinen odotus alkoi veltostuttaa mieliä. Neljätoista tuntia oli valvottu yhtä mittaa. -- Kello seitsemän tuli luutnantti Rochas ilmoittamaan, että Mac-Mahon saapuu kohta joukkoineen. Kenraali Douay oli saanut vastaukseksi eiliseen ilmoitukseensa tapahtuvasta yhteentörmäyksestä kirjeen Mac-Mahonilta, jossa häntä kehoitetaan pitämään puoliaan, kunnes ennätetään lähettää apua: eteenpäin liike oli pysäytetty, ensimmäinen osasto marssi Terroniin, viides Buzancyyn, vaan kahdestoista jää toiseen linjaan Chêne-Papuleux'ssä. Ja vielä kerran alkoi odotus, nyt ei enää puhuttu yhteentörmäyksestä vihollisen kanssa, nyt valmisteltiin suurta ratkaisevaa taistelua; koko sotajoukko vetäytyi Maasin luota etelään päin, Aisnelaakson puoleen; ja tänäänkin saivat miehet tyytyä kahviin ja korppuihin, ei uskallettu antaa ruveta keittämään, sillä varmasti ennen päivällistä saadaan "iskeä kiinni", -- niin sanoivat kaikki, vaikka ei kukaan tietänyt miksi. Mac-Mahonin luo lähetettiin ajutantti kiirehtimään lähtöä, sillä uusia varmoja tietoja tuli yhä, että molemmat saksalaiset armeijat lähestyivät, ja kolme tuntia myöhemmin ratsasti toinen upseeri täyttä karkua Chêneen, pääkortteriin, noutamaan käskyjä. Levottomuuteen antoi aihetta erään seudun pitäjänvoudin ilmoitus kenraali Douaylle, että Grand-Préssä oli nähty satoja tuhansia miehiä ja että toinen yhtä suuri lauma lähestyi Buzancya.

Kello lähestyi kahtatoista, eikä vieläkään näkynyt preussiläisiä. Yksi, kaksi, ei mitään. Väsymys ja epäilykset saivat taas jalansijaa. Miehistö pilkkasi kenraaleja. Ehken olivat sattuneet näkemään oman varjonsa, parasta on, että vastaisuudessa käyttävät kiikaria. Kyllä ovat kauniita poikia, nostavat saakulinmoisen melun tyhjän tähden ja tekevät niitä valmistuksiaan! Joku pilkkakirves huusi:

-- Tämä on siis samanlaista kuin Mülhausenin luona!

Mauricea värisytti kuullessaan nuo sanat. Hän muisti hurjan paon, mielettömän kauhun, joka ajoi seitsemättä osastoa eteenpäin kuin lehteä tuulessa, vaikka ei kukaan ollut nähnyt viiden peninkulman alalla saksalaisen jälkeäkään. Koska vihollinen ei ollut vielä hätyyttänyt, kaksikymmentä neljä tuntia Grand-Prén kahakan jälkeen, lienee neljäs husaarirykmentti kohdannut jonkun vakoilijapatrullin. Sotajoukko oli ehkä vielä kaukana, parin päivän marssin päässä, arveltiin. Miehet kauhistuivat ajatellessaan kallista aikaa, joka taas oli hukkaan kulutettu. Kolmen päivän osaksi ei oltu kuljettu kuin yksi peninkulma, Contreuvestä Vouziersiin. 25 päivänä olivat toiset osastot marssineet pohjoseen päin muonavaroja ottamaan; nyt, 26:na, he palasivat ollakseen vihollista vastassa, vaan sitä ei kuulunutkaan. Argonnen solien luona oli Bordas luulotellut olevansa suuressakin vaarassa, koko divisioona oli rientänyt avuksi, ja sitten oli ilman aikojaan peloteltu seitsemättä osastoa ja koko sotajoukkoa. Ja Maurice ajatteli, miten kallis joka ainoa hetki oli kun muka oli aikomus panna toimeen sellainen tuuma, että yhtyä Bazaineen, tuuma, jonka toteuttamiseen tarvittiin nerokas päällikkö ja erinomaiset joukot, jotka kiitivät rientomarssissa suoraan eteenpäin kaikista esteistä huolimatta.

-- Ei, tämä vie suoraan helvettiin! huudahti hän epätoivossaan Jeanille, kun asia hänelle äkkiä selvisi. Ja hän jatkoi matalalla äänellä, sillä korpraali ei näyttänyt käsittävän, mitä hän tarkoitti:

-- Eivät ne ole niinkään häijyjä, mutta tuhmia ne ovat. Ja heitä ei onnesta milloinkaan. Eivät tiedä mitään, eivät näe nenäänsä etemmäksi. Eikä heillä ole mitään määrättyä suunnitelmaa eikä kykyä mihinkään, samanlaisia kaikki päälliköt... Ja sitten ei heillä ole onnea milloinkaan, kaikki on vastassa ja kaikki menee päin helvettiin!

Sama toivottomuus, jota Maurice, sivistynyt mies, tunsi ja ymmärsi, levisi miehistöön kuin raskas paino. Vaan heidän oli seistävä yhä, liikahtamatta, seista ja odottaa. Epäilys, synkkä aavistus asiain todellisesta tilasta, alkoi herätä paksuimmissakin päissä ja pitkissä riveissä ei löytynyt kohta yhtä miestä, joka ei olisi ollut huolissaan huonojen päälliköiden tähden ja surrut, mihin sellainen hitaus ja toimettomuus heidät lopulta saattaa. Mitä he, taivaan nimessä, odottivat, koska ei kuulunut ainoatakaan preussiläistä? He tahtoivat joko tapella, ja heti, eli saada maata yönsä rauhassa ja syödä joskus! Kyllä tätä jo osattiin! Viimesen ajutantin lähdettyä yltyi levottomuus joka hetki, miehet keräytyivät ryhmiin, puhuivat kiivaasti ja viittilöivät käsillään. Kiihtymys tarttui upseereihin, he eivät osanneet vastata paljon mitään sotamiehille, jotka rohkenivat tuoda esille kysymyksiään. Ja kun viiden ajoissa saatiin tietää, että oli aikomus peräytyä, herätti se leirissä suurinta iloa, joka rinnasta pääsi helpotuksen huokaus.