Part 7

Auringon noustessa keitettiin seuraavana aamuna, kahvipavut jauhettiin pyssynperällä keittokupissa, kaadettiin kiehuvaa vettä päälle ja selvitettiin kylmällä. Päivän tähti nousi kuninkaallisen loistavana purppuraisesta pilvimerestä, mutta ei edes Mauricekaan huomannut enää luonnon ihanuuksia! ainoastaan Jean, järkevä talonpoika, katseli levottomana punaista taivaanrantaa, joka ennusti sadetta. Ja lähtiessä hän torui aika lailla Loubetia ja Pachea, jotka olivat kumpikin saaneet kolme pitkää vasta leivottua leipää ja sitoneet ne reppujensa päälle. Vaan teltat olivat jo käärityt kokoon ja remmit kiinnitetyt ja he eivät ruvenneet enää purkamaan.

Juuri kun kello heläytteli kuutta kirkontornista lähtivät joukot taas uudistetuilla voimilla alottamaan päivän marssia, 106:s poikkesi melkein heti eräälle syrjäpolulle päästäkseen Reimsistä Vouzieriin vievälle valtamaantielle, astui tunnin ajan suoraan sänkipeltojen yli. Pohjosessa päin näkyi puiden välistä Bethiniville, jossa keisarin sanottiin viettäneen yönsä. Ja kun he pääsivät Vouzierin tielle oli samallaista alavaa maata edessä kuin eilenkin, Champagnen autiot seudut levisivät niin kauvas kuin silmä kantoi joka taholle. Vasemmalla juoksi Arne, surkea pieni puro ja oikealla näkyi muutama matala harjanne venyttävän yksitoikkoisia rajaviivojaan loppumattomiin. Tie kulki useiden maakylien ohi, joissa ovet ja ikkunat olivat sisästäpäin pönkitetyt, ja kymmenen aikaan levättiin Saint-Etiennessä ja siellä löysivät sotamiehet suureksi ilokseen vielä tupakkaakin.

Seitsemäs osasto oli jaettu useaan kolonnaan; 106:s rykmentti marssi yksin, sen jälessä oli ainoastaan yksi jääkäripataljoona ja reservitykistö, ja Maurice kääntyi useita kertoja katsomaan suurta kuormastoa, joka eilen oli heitä seurannut, mutta nyt oli härkälauma poissa. Kanuunat siellä vain vierivät tasaisella tiellä kuin tummat pitkäsääriset heinäsirkat.

Mutta Saint-Etiennen toisella puolella muuttui tie kurjan kurjaksi. Nousten ja laskien aaltomaisesti matalien mäkien yli kiemurteli se hedelmätöntä tasankoa, jossa siellä ja täällä ijankaikkisten havupuu-istutusten synkän tumma väri erosi valkosen harmaasta maasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin kurjaa tietä, huonosti kivitetty, eilinen rankkasade oli sen pehmittänyt tykältään, ja jalat vajosivat saviliejuun, joka tarttui kenkiin kuin pihka. Ja jälleen alkoi sataa, suuria herneenkokoisia pisaroita. Tykistö ei tahtonut päästä minnekään, pyörät upposivat melkein akselia myöten syviin jälkiin.

Chouteau oli aivan hengästynyt. Hän kantoi komennon riisivarastoa ja kun luuli, ettei kukaan huomannut, viskasi hän pussin tien viereen. Mutta Loubet olikin nähnyt.

-- Häpeä nyt! Mitä sinä luulet meidän syövän kun viskaat ruuan tielle, kuuletko?

-- Roskaa! vastasi Chouteau, onhan niillä joka laatua. Antakoot meille jotain muuta, elköötkä panko tuollaisia kuormia kantamaan.

Ja nämä sanat tekivät sellaisen vaikutuksen Loubetiin, joka kantoi läskiä, että hän pudotti sen tielle.

Mauricen kantapäätä oli jälleen ruvennut polttamaan. Hän tuskin kärsi astua kipeälle jalalleen ja liikkasi niin pahasti, että Jeanin kävi sääliksi.

-- No, yhäkö sitä vielä pakottaa, sitä kantapäätä?

Ja kun kohta jälkeen levättiin muutama minuutti antoi hän hyvän neuvon:

-- Riisukaa kengät ja sukat pois ja kulkekaa avojaloin, niin kostea savi lieventää kipua.

Maurice seurasi neuvoa ja siten hänen oli todellakin paljon helpompi astua, ja hän tunsi syvää kiitollisuutta korpraalia kohtaan. Onneksi heille oli sattunut sellainen mies, joka ymmärsi asiansa, tiesi aina mitä oli tehtävä ja oli aina neuvokas. Hän ei tosin ollut muuta kuin pelkkä talonpoika, vaan kuitenkin kerrassa kelpo mies.

Oli jo myöhä kun he saapuivat Contreuveen, johon oli päätetty pysähtyä yöksi. Seudut olivat muuttuneet toisellaisiksi, nyt oltiin Ardenneissa. Suurilta, alastomilta harjuilta, joille seitsemäs osasto sijoittui leiriin, oli laaja näköala Aisnelaaksoon päin.

Kuuden aikaan ei Gaude vielä ollut kutsunut ruokavarojen jakoon ja Jean lähti katsomaan soveliasta paikkaa teltalle, hän arveli tuulen kiihtyvän yöllä. Miehiä neuvottiin valitsemaan hiukan viettävä paikka, pystyttämään paalut kallelleen ja kaivamaan teltan ympäri pieni vako, jota myöten sadevesi pääsisi juoksemaan. Mauricen ei tarvinnut ottaa osaa näihin ylimääräisiin töihin, koska hänen jalkansa oli niin kipeä, ja hän katseli kummastuksella, miten kätevä ja nerokas heidän kömpelön näköinen talonpoikais-korpraalinsa oli. _Hän_ oli menehtymäisillään väsymyksestä, mutta muuten hyvällä mielellä ja sydän toivoa täynnä, Reimsistä saakka he olivat tulleet hyvää kyytiä, yhdeksän peninkulmaa kahdessa marssissa. Jos he jatkoivat sillä tapaa, ei ollut epäilemistäkään etteivät he pian saisi lyödyksi toista saksalaista armeijaa ja yhtyisivät Bazaineen ennenkun kolmas, joka oli Vitry-le-Français'n luona ja jota kruununprinssi johti, ennätti tunkea Verduniin.

-- Mutta, -- mitä tämä tietää? Ei suinkaan meillä ole aikomus kuolla nälkään? kysyi Chouteau, joka yhtäkkiä havaitsi kellon jo käyvän seitsemättä eikä kukaan puhunut ruuasta sanaakaan.

Jean oli jo laitattanut Loubetilla tulet ja asettanut vesikattilan kiehumaan ja kun ei heillä ollut puita oli hänestä parasta heittäytyä tietämättömäksi kun miehet kiskoivat lautoja lähellä olevasta puutarhanaidasta. Vaan kun hän alkoi puhua sianlihakeitosta täytyi heidän tunnustaa, että niin hyvin läski kuin ryynitkin olivat jääneet maantieliejuun Saint-Etiennen tiellä. Chouteau valhetteli kuin mies ja vannoi, että kääry oli irtautunut hänen laukkunsa päältä ja pudonnut tielle niin ettei hänellä ollut aavistustakaan koko asiasta ennenkuin täällä perillä vasta huomasi, että se oli poissa.

-- Te siat, tiuskasi Jean vimmastuneena, menette ja heitätte jumalan viljan tielle ettekä ajattele, että niin monta henkeä olisi niistä saanut täyteen tyhjän vatsansa!

Yhtä hullusti oli leiville käynyt. Ne olivat olleet reppujen päällä, kastuneet sateessa ja menneet sellaiseksi mäskiksi, että oli mahdoton suuhun pistää.

-- No, nyt ovat asiat hyvästi, jatkoi Jean, meillä oli kaikki, mitä tarvittiin ja nyt ei meillä ole kuivaa leipäpalaakaan pureksia... Sanokaa, ettekö te ole aika porsaita!

Nyt puhallettiin kersanttia käskyä ottamaan ja vähän ajan perästä tuli surumielinen, hienopiirteinen Sapin ja ilmoitti, että oli mahdotonta nyt jakaa ruokavaroja, jonka tähden väkien täytyi tyytyä niihin ruokiin kuin itsekukin kantoivat. Kuormasto oli jäänyt huonon tien tähden jälelle. Ja härkälauma oli mennyt ihan väärälle suunnalle, kuljettajat olivat saaneet vastakkaisia käskyjä. Myöhemmin kerrottiin viidennen ja kahdennentoista osaston kulkeneen samana päivänä Retheliin päin, jossa pääkortteeri tulisi olemaan, ja sentähden olivat kaikki ruokavarat ja ihmiset virranneet sinne, kaikki halusivat nähdä keisarin, -- ja sentähden oli joka paikassa, mihin seitsemäs osasto tuli typötyhjää: ei teuraseläintä, ei leipää, ei ihmisiä. Ja muun hyvän päälliseksi oli muonamestarin tavarat viety erehdyksestä Chêne-Papuleux'hön. Koko sodan ajan olivat nuo alituiset erhetykset ja väärinkäsitykset tuottaneet monta harmia muonaston hoitajille, joita miehistön kiukku ja syytökset aina kohtasivat ja jotka useimmiten eivät olleet muuta virhettä tehneet kuin sen, että tottelivat käskyä ja kiiruhtivat määräajalla määrättyyn paikkaan, jonne ei sotajoukkoa kuulunutkaan.

-- Syyttäkää itseänne, sen laiskurit! huusi Jean vihoissaan. -- Te ette totta totisesti ansaitse, että minä lähden etsimään kulkkuunne jotain syömistä! Vaan minä teenkin sen vain siksi, että pidän velvollisuutenani katsoa, ettette kuole nälkään!

Ja hän lähti etsimäretkelle, niinkuin jokaisen kelpo korpraalin tulee tehdä, ja otti Pachen mukaansa, sillä hän piti paljon tuosta hiljaisesta hyväluontoisesta miehestä.

Mutta sillä välin huomasi Loubet parin sadan askeleen päässä yksinäisen talon ja hänen ovelaan päähänsä pisti, että eiköhän siellä löydy jotain ottamista. Hän viittasi Chouteaun ja Lapoullen mukaansa ja pyysi Mauricen välistä vilkasemaan, ettei valkea sammu padan alta.

Maurice istui peitollaan kipeä jalka paljaana. Hän istui katsellen leiriä, jossa oli syntynyt liikettä ja melua kuultua, ettei tänään jaetakaan mitään muonavaroja. Ja hän tuli ajatelleeksi, että onni ja onnettomuus oli täällä heidänkin keskuudessaan jaettu hyvin eri tavalla, -- toisilla oli yltä kyllin joka laatua ja toisilla ei ollut kuivaa leipääkään, aina sen mukaan, mimmoinen korpraali heillä oli. Hän näki sotamiehiä, joilla ei vielä ollut teltta pystyssä eikä valkeatakaan, toiset makasivat pitkällään heinikossa ja olivat surkean näköisiä, jota vastoin toiset istuivat aterioimassa -- mitähän sitten lienevät syöneet, vaan hyvältä se näytti maistuvan. Sitten hän katseli mielihyvällä reservitykistön oivaa järjestystä. Se oli asetettu vähän ylemmä mäen rinteelle ja laskevan auringon viimeiset säteet hyväilivät kanuunaputkia, joita miehet jo parhaallaan puhdistivat tomusta ja liasta.

Samaan pieneen taloon, jonka Loubet oli kylän laidalla huomannut, oli heidän kenraalinsa Bourgain-Desfeuilles majoittunut jokseenkin mukavasti. Hän oli saanut pehmosen vuoteen ja istui juuri ruualla, munakakku ja paistettu kana edessä, ja oli mainiolla tuulella. Översti Vineuil oli sattunut tulemaan hänen luokseen virka-asioissa ja kenraali pyysi häntä pöytätoverikseen. Heitä palveli pitkä ja jäntevä, vaaleaverinen mies, joka oli otettu kolme päivää takaperin rengiksi taloon. Sanoi olevansa elsassilainen ja paenneensa kotoaan Fröschwillerin tappelun jälkeen. Kenraali jutteli yhtä mittaa välittämättä miehestä, joka tuli ja meni, lausui ajatuksensa sotajoukon marssista, tiedusteli teitä ja kyliä ja välimatkoja, eikä ensinkään ottanut huomioon, että poika ei ollut niiltä tienoin kotosin. Kenraalin tietämättömyys kiusasi överstiä. Hän oli suorittanut lomapalveluksensa Mezièressä, antoi tyydyttäviä vastauksia, joihin kenraali Bourgain-Desfeuilles huudahti:

-- Se on sikamaista kaikki tyyni! Miten me voimme käydä sotaa alalla, jota emme tunne vähääkään!

Översti teki toivottoman liikkeen. Hän tiesi, että sodan alussa oli jaettu kaikille ranskalaisille upseereille tarkkoja karttoja Saksanmaasta, mutta vallan harvalla taisi olla karttaa omasta maasta. Hän oli joutua epätoivoon siitä, mitä oli viimeisenä kuukautena nähnyt. Hänellä ei ollut muuta tarjottavaa kuin urhoutensa, hän oli päällikkönä heikonpuoleinen eikä suinkaan mikään nero, jota miehet enemmän rakastivat kuin pelkäsivät.

-- Ei nyt totta totisesti enää saa ruokarauhaa! huusi kenraali kiivaasti. Mitä ihmettä siellä ulkona melutaan? Mene sinä, elsassilainen, katsomaan, mitä se nyt on.

Mutta silloin tuli talon omistaja sisään kovasti suuttuneena, hosui käsillään ja hihkui, että ne ovat ryöstäneet hänet puhtaaksi, jääkärit ja zouaavit ovat vieneet kaikki, ryöväsivät ja varastivat kuin korpit. Hän oli ollut ensin niin tuhma, että möi heille munia, perunoita ja kaniinia, hän kun oli ainoa koko kylässä, jolla oli jotain. Eikä hän liioin nylkenyt, pisti rahat taskuun ja antoi annettavansa, mutta niitä tuli yhä uusia, veivät väkisin, tunkivat hänen päälleen, riistivät itselleen mitä saivat, juoksivat tiehensä -- ja jättivät maksamatta. Kun talonpojat sodan aikana kätkivät omaisuutensa ja tavaransa eivätkä usein antaneet sotamiehille juomavettäkään, tekivät he sen pelosta, ettei heiltä vietäisi kaikkia ja ajettaisi pellolle omista huoneistaan.

-- No no, jättäkää meidät nyt rauhaan, vastasi kenraali lyhyesti. Jos me olisimme niin ankaroita, täytyisi niitä veitikoita ampua tusina päivässä. Ja sehän on mahdotonta!

Hän lukitsi oven, ettei tarvitsisi puuttua asiaan, överstin selittäessä, että miehille ei voitu jakaa ruokavaroja ja he siis olivat nälistyneitä.

Mutta Loubet oli löytänyt talon perunapellon ja ryhtynyt Lapoullen kanssa aika vauhdilla kaivamaan molemmin käsin perunoita ja tukkineet taskunsa täyteen. Chouteau seisoi varpaillaan kurkottaen korkean lauta-aidan yli, siellä käyskenteli pienessä tarhassa hanhiparvi, puoli tusinaa komeita lihavia hanhia. Hän viittasi toisille ja vähän neuvoteltua houkuteltiin Lapoulle kiipeämään aidan yli. Taistelu oli ankara. Hanhi oli vähällä viedä häneltä nenän ja repi ja raapi vahvoilla jaloillaan hänen vatsaansa ja reisiä. Hänen täytyi musertaa sen pää nyrkillään ja lähti sitten juoksemaan koko hanhiparvi jälessä, ja ne rääkyivät ja tökkivät hänen housunlahkeitaan. --

Kun nämä kolme palasivat leiriin lintu ja perunat säkissä, tapasivat he Jeanin ja Pachen, joilla myöskin oli ollut hyvä onni, olivat saaneet ostaa eräältä vanhalta vaimolta neljä vastaleivottua leipää ja juuston.

-- Vesi jo kiehuu ja nyt keitetään kahvia! sanoi korpraali. Tässä on juustoa ja leipää, oikeinpa meillä on juhla tänään!

Silloin hän huomasi hanhen jaloissaan eikä voinut olla nauramatta. Hän koetteli sitä tuntijan tarkkuudella ja puhkesi ihmettelyyn:

-- No, mutta tämäpä vasta... Enpä ole nähnyt pitkään aikaan noin kaunista hanhea, kyllä se ainakin kaksikymmentä naulaa painaa.

-- Tämä lintu tuli meitä vastaan tuolla talon luona, ja sillä näytti olevan hyvä halu lähteä meidän matkaan! selitti Loubet virnastellen.

Jean ei välittänyt sen enempää. Totta kaiketi miesten täytyi saada ruokaa. Ja, Herrajumala, kuka olisi hennonut kiiltää poikaparoilta tuon herkkupalan, eivät olleetkaan pitkään aikaan taitaneet saada hanhipaistia.

Loubet hankki enemmän puita ja laittoi hyvän valkean, Pache ja Lapoulle kynivät linnun kiireimmän kautta. Chouteau juoksi lainaamassa tykkimiehiltä pätkän purjelankaa, ripusti hanhen kahden pajunetin väliin, jotka asetettiin valkean eteen ja Maurice sai tehtäväkseen käännellä paistia, että siitä tulisi oikein kypsää. Ja alle pantiin ruokakuppi, johon rasva pian alkoi tippua. Se oli jotain! Paistinhaju houkutteli koko rykmentin liikkeelle ja he seisoivat ihaillen piirissä hanhen ympärillä. Sinä päivänä ei käynyt valittaminen! Hanhipaistia ja perunoita, juustoa ja leipää ja kahvia. Jean oli emäntänä ja miehet söivät minkä jaksoivat. Ja tykkimiehillekin vietiin pala nuoran vuorosta.

Mutta upseerit saivat sinä iltana kilistää suolivyötään, kenttäravintola oli ajanut samaa tietä kuin kuormasto. Kun tapahtui ettei muonavaroja voitu jakaa, keksi väestö aina jonkun keinon, auttoivat toisiaan ja jakoivat mitä heillä oli, vaan upseerien täytyi, silloin kun kenttäravintola ei ollut kunnossa, nähdä nälkää.

Sentähden hymyili Chouteau itsekseen, kun kuuli kapteeni Beaudoinin meluavan huonosta järjestyksestä ja järsi levollisesti hanhenluuta suupielet rasvassa. Hän iski silmää toisille kapteenin ohi astuessa ja sanoi pilkallisesti:

-- Vilkaiskaapa tuota jäykkäsäärtä! Kyllä mahtaa paistinhaju kutkuttaa nenää! Mitähän tuo antaisi hanhen hännästä?

Kovin olikin kapteeni nälkäisen näkönen ja se nauratti miehiä, sillä he eivät pitäneet kapteeni Beaudoinista. Liian nuori ja liian äkänen ja kopea! Näytti siltä kuin hän olisi aikonut nuhdella miehiä tuosta sopimattomasta iloisuudesta, vaan hän malttoi mielensä, pelkäsi sotamiesten huomaavan, miten nälkä hänellä oli, ja astui ohitse ylpeästi, selkä suorana.

Luutnantti Rochas, joka ei ollut saanut enemmän ruokaa kuin kapteenikaan, sattui myös tulemaan lähelle onnellisia paistinsyöjiä. Hän rakasti väkeään, ensiksikin siksi, että hän niin hyvin käsitti heidän vastenmielisyytensä kapteeni Beaudoinia, tuota itserakasta lurjusta, upseerikoulusta lähtenyttä keikaria kohtaan, ja toiseksi sentähden, että oli itsekin kulkenut reppu selässä.

Jean iski silmää kumppaneilleen ja meni luutnantin jälessä teltan taa.

-- Suvaitsetteko, herra luutnantti! Jos te ette pane pahaksi niin me kernaasti...

Ja hän tarjosi luutnantille astian, jossa oli hyvä pala hanhipaistia, kuusi perunata ja leipää.

Kyllä maistui uni tänäkin yönä. Jeanin miehet nukkuivat heti kylelle käännyttyään. Ja heidän täytyi kehua korpraaliaan, joka oli neuvonut heitä teltan pystyttämisessä, sillä kahden aikaan yöllä nousi rajuilma, tuuli ja satoi ankarasti. Monta telttaa kaatui ja miehet juoksentelivat läpimärkinä etsimässä jotain suojapaikkaa, vaan heidän telttansa pysyi pystyssä ja vesi juoksi pois pientä ojaa myöten, jonka Jean oli kaivatuttanut sen ympärille.

Päivän valjetessa heräsi Maurice ja koska heidän oli määrä lähteä vasta kahdeksan aikana, päätti hän nousta mäelle, missä reservitykistö oli, tervehtimään Honoré serkkuaan. Jalkakaan ei ollut enää niin kipeä, hän saattoi jo varata siihen. Täällä oli hänellä taas ihmettelemisen aihetta. Tykistö seisoi loistavassa järjestyksessä, kuusi patteriaa suorassa linjassa, sitten ruuti- ja rehukärryt, ahjot, ja vähän kauvempana hirnuivat hevoset nousevaan aurinkoon päin. Hän löysi helposti Honorén teltan, sillä teltat olivat asetetut riveihin joka kanuunan viereen, joten heti näki miten monta patteriaa siinä oli.

Kun Maurice tuli, olivat tykkimiehet parhaallaan kahvia juomassa ja kahden miehen, eturatsastaja Adolfin ja konstaapeli Ludvigin, välillä oli syntynyt riitaa. He olivat jo kolme vuotta palvelleet yhdessä ja tulleet jotenkin hyvin toimeen, ruoka-aikoina vain tahtoi sopu loppua. Ludvig oli hyväpäisempi ja sivistyneempi kuin Adolf ja otti kuitenkin totellakseen tätä, tapa kun oli semmonen, että se, joka ratsasti, komensi sitä, joka astui jalan. Ludvig teki kaikki liikatyöt, pystytti teltan, piti huolta ruuasta, mutta Adolf ei tehnyt muuta kuin hoiti molemmat hevosensa ja oli isäntänä talossa. Onnettomuudeksi oli laihalla mustaverisellä Ludvigilla kova ruokahalu ja suuttui silmittömäksi, kun hänen pitkä, vaaleatukkainen ja suuriviiksinen toverinsa aina ensimmäiseksi iski ruokiin kiinni. Kiivaasti väittelivät nytkin; Ludvig oli valmistanut kahvin ja Adolf kaatoi sisäänsä, niinkuin ei olisi aikonut jättää toverilleen tippaakaan. Toisten täytyi mennä väliin ja eroittaa riitatoverit.

Honoré meni aina heti herättyään tykkinsä luo ja kuivasi sen huolellisesti kasteesta, niinkuin se olisi ollut jalorotuinen eläin, joka saattoi vilustua. Hän seisoi nytkin ja katseli ihastunein silmin sen aamuvalossa kiiltäviä kupeita kun näki Mauricen tulevan mäkeä ylös.

-- Kas, sinäkö! Minä tiesin, että sinun rykmenttisi on täällä lähellä ja aijoin tulla sinne, sain eilen kirjeen Rémillystä... Tule, niin mennään juomaan lasi valkoista viiniä!

Saadakseen olla kahdenkesken serkkunsa kanssa, vei Honoré hänet samaan pieneen taloon, josta sotamiehet olivat eilen ruokia ryöstäneet. Isäntä, joka oli hyvin ahnas rahalle, oli avannut pienen viinikellarin ja seisoi laudalla oven edessä laskien tynnyristä valkoista viiniä, jota möi kahdellakymmenellä centimillä lasin, -- ja häntä auttoi uusi renkinsä, pitkä valkoverinen elsassilainen.

Honoré oli juuri kilistämässä Mauricen kanssa kun sattui katsahtamaan renkiin. Hän tuijotti häneen hetken tyrmistyneenä, ja päästi sitten kauhean kirouksen.

-- Goliath!

Hän syöksi miehen luo aikoen kuristaa hänet, mutta isäntä, joka luuli eilisten rosvojen häntä taas hätyyttävän, veti elsassilaisen muassaan ovesta sisään ja pönkitti sen lujasti. Sotamiehet hyppäsivät hämmästyneinä kysymään melun syytä ja Honoré paukutti kuin vimmattu ovelle ja huusi:

-- Avaa, avaa sen paksupää piru! Se on vakooja, minä sanon, että se mies on saksalainen vakooja.

Nyt uskoi Mauricekin, että serkku oli edellisellä kerralla nähnyt oikein. Hän tunsi rengin samaksi mieheksi, joka oli Mülhausenin luona päästetty irti kun ei löytynyt sitovia todistuksia, ja tämä mies oli Goliath, isä Fouchardin entinen renki. Kun isäntä viimeinkin rohkeni avata oven, etsittiin talon joka sopukka, vaan turhaan. Mies oli luultavasti karannut eräästä ikkunasta, joka oli selko selällään, ja vaikka häntä etsittiin joka taholta, ei näkynyt jälkeäkään elsassilaisesta, jonka kuullen kenraali Bourgain-Desfeuilles niin suoraan oli tunnustanut tietämättömyytensä.

Maurice vei puoleksi väkisin Honorén pois, sillä hän pelkäsi, että serkku epätoivoissaan kertoo miehistölle surullisen historiansa.

-- Pirun piru ... minä olisin kuristanut sen roiston! Sisuni on kiehunut eilisestä, kun sain sen kirjeen sieltä kotoa...

He olivat kävelleet talon taakse pientarelle, ja istuivat kivelle. Honoré otti esille kirjeensä ja antoi Mauricelle.

Honoré Fouchardin ja Silvine Morangen rakkaudentarina oli tavallista laatua. Silvine oli kaunis mustasilmäinen tyttö, joka oli aivan pienenä kadottanut äitinsä, hairahtuneen naisen, joka työskenteli Rancoutrin tehtaassa. Ja tohtori Dalichamp, joka oli hyväsydäminen mies ja aina valmis auttamaan niitä onnettomia, joiden pariin hän virkatoimissaan joutui, otti tytön huostaansa ja toimitti hänet palvelukseen ukko Fouchardin taloon. Tosin oli ukko kauhean äreä ja toisinaan ilkeäkin, mutta siellä pidettiin tyttöä silmällä ja hänellä oli kaikki mitä tarvitsi, jos vain tahtoi tehdä työtä. Ja olihan ainakin suojattu niiltä kiusauksilta, jotka ympäröivät tehdastyttöjä. Talon poika rakastui tietysti lempeäsilmäiseen tyttöön ja tyttö häneen. Ja kun he täyttivät, toinen kaksikymmentä ja toinen kuusitoista ja Honoré pääsi vapaaksi arvannostossa, tahtoi hän naida tytön. Mutta ukko ei suostunutkaan, hän vimmastui ja vannoi ja noitui, ettei se saa tapahtua niin kauvan kun hänen päänsä on pystyssä, -- sekä piti tytön vieläkin palveluksessaan siinä salaisessa toivossa, että poika viettelee hänet ja jättää naimispuuhat sikseen. Kaksi vuotta odottivat nuoret rakastaen toisiaan niinkuin ennenkin, mutta sitten ei poika enää jaksanut, hänen ja isän välillä tapahtui kiivas väittely, -- ja poika lähti pois kotoaan, tarjoutui vapaaehtoiseksi ja lähetettiin Afrikkaan. Ukko piti yhä Silvinen luonaan, hän oli kaikinpuolin tyytyväinen häneen, ei vain tahtonut miniäkseen mokomaa kerjäläistä.

Ja silloin se kauhea tapahtui. Silvine oli luvannut odottaa Honoréta, oli vannonut uskollisesti odottavansa, ja antautui kuitenkin melkein heti Honorén lähdettyä Goliath Steinbergille, preussiläiselle, kuten häntä nimitettiin. Tämä hymyilevä, suuritekoinen, vaaleatukkainen ja punertavaihoinen mies oli palvellut ukko Fouchardia noin neljännesvuoden ja ollut Honorén toveri ja uskottu ystävä. Oliko se vanhan kavalan isännän juonia, oliko hän houkutellut preussiläisen viettelemään ystävänsä kihlatun, oliko Silvine suostunut heikkoudesta vai oliko hänet otettu puolittain väkivallalla kun hän oli surusta menehtymäisillään ja ikävöi armastansa? Hän ei käsittänyt itsekään, miten se oli tapahtunut, hän kulki kuin unessa, pahassa, ilkeässä unessa, ja tyytyi välttämättömyyteen, avioliittoon Goliathin kanssa. Tämä oli aina yhtä ystävällinen ja hymyilevä, vaan arveli, että on parasta lykätä vihkiäiset siksi kun lapsi on syntynyt. Ja vähää ennen lapsen syntymistä katosi mies eikä nähty enää Rémillyssä. Ihmiset tiesivät hänen ruvenneen rengiksi erääsen taloon Beaumontin puolessa. Siitä oli jo kolme vuotta ja nyt puhuttiin yleisesti, että pulska naurusuu Goliath oli yksi niistä preussiläisistä nuuskijoista, jotka olivat viime vuosina liikkuneet itäisissä maakunnissa.

Kun Honoré sai tietää, mitä kotona oli tapahtunut, sairastui hän ja makasi kolme kuukautta sairaalassa. Siellä luultiin, että hän ei sietänyt Afrikan polttavaa aurinkoa ja ehdoteltiin että hän palaisi kotimaahan, vaan hän kieltäytyi jyrkästi, hän ei tahtonut kotiin, hän ei sietänyt ajatustakaan, että näkisi Silvinen toisen miehen lapsi käsivarrella.