Part 6

Ja heti oli tuttavuus tehty, luutnantin arvosta huolimatta, ja he alkoivat innokkaasti jutella. Prosper oli tottunut tuohon elämään hevosen seljässä, alati satulassa, lähtien taisteluun ikäänkuin olisivat vain lähteneet metsästysretkelle, -- arapialaisia pyytämään. Kuudella miehellä oli aina yhteinen ruokakuppi, ja ne kuusi elivät todellista perhe-elämää, yksi valmisti ruoan, toinen pesi astiat, joku pystytti teltat ja toiset ruokkivat hevosia. Ja aina he saivat olla valmiita hyppäämään hevosen selkään, niin ilta- kuin aamupäivälläkin polttavaan helteesen. Ja iltasilla sytytettiin valkeita moskiitojen tähden ja sitten he istuivat kaikki ympärille laulellen kotipuolen lauluja. Usein täytyi yösydännä nousta ylös ja lähteä tähtien valossa eroittamaan hevosia, jotka olivat repineet itsensä irti ja pureksivat ja potkivat toisiaan. Entäs kahvi, joka oli hyvin tärkeä asia, se makuisa kahvi! He jauhoivat pavut ruokakupissa ja siilasivat punasella univormuvyöllä. Mutta olipa pimeitäkin päiviä, ja ne eivät olleet kovinkaan rattosia, -- kun täytyi tapella kaukana autiossa erämaassa, vihollisten keskellä. Usein sai kärsiä nälkää ja janoa ja vielä useammin valvoa monta yötä peräkkäin nukkumatta silmän täyttä. Silloin ei ollut kahvia eikä lystikkäitä lauluja! Mutta se elämä viehätti kuitenkin, sen seikkailut, sen kahakat, joissa jokainen oli tilaisuudessa osoittamaan rohkeuttaan, ratsastukset, jolloin he kiidättivät tuulen nopeudella innosta hehkuvilla hevosillaan ja pienet rosvoretket sitten! Ne olivat jotain, ja niistä kerrottiin niin hauskoja kaskuja, että kenraalitkin nauroivat.

-- Niin, herra luutnantti, sanoi Prosper ja tuli äkkiä vakaseksi, -- siten elettiin Afrikassa, mutta täällä on toista. Täällä tapellaan toisella tavalla!

Ja kun Maurice jälleen uteli häneltä, niin kertoi hän maalle noususta Toulonissa, pitkästä vaivaloisesta matkasta Lunevilleen, jossa he olivat saaneet tiedon tapahtumista Weissenburgissa ja Fröschwillerissä. Hän ei muistanut paikkain nimiä, vaan sotki kaikki sekasin: Nancysta Saint-Mihieliin ja Saint-Mihielistä Metziin. 14 päivänä oli varmaankin ollut jossain ankara taistelu, taivaanranta oli ollut veripunanen, vaan itse hän ei ollut nähnyt kuin pari ulaania. 16:na olivat kanuunat jyrisseet kello kuudesta aamulla ja 18:na oli kuten hänelle oli kerrottu, taistelu ollut tulisimmillaan. Sillä jääkärit eivät olleet mukana. 16:na, kun he juuri Gravelotten luona odottivat, että heidät vietäisiin tuleen, oli keisari tullut kalessissaan ja ottanut heidät vartijajoukokseen. Sekös hauskaa -- totta totisesti -- ajaa kahdeksan runsasta peninkulmaa täyttä karkua Verduniin asti ja koko ajan hirveässä pelossa, että preussiläiset sulkisivat tien.

-- Ja Bazaine? kysyi Rochas.

-- Bazaine? Oh, ne sanovat hänen olevan hyvinkin mielissään kun pääsi keisarista eroon.

Mutta luutnantti tahtoi tietää, koska Bazaine tulee.

Ja Prosper teki taas epämääräisen liikkeensä: kukapa sitä voi sanoa? Jääkärit olivat 16 päivästä asti marssineet edestakasin rankkasateessa, etujoukkona, ja vakoilleet, vaan he eivät olleet nähneet yhtään vihollista. Nyt he kuuluivat Châlonin armeijaan. Hänen rykmenttinsä, kaksi muuta jääkärirykmenttiä ja yksi husaarirykmentti muodostivat yhden reserviratsujoukkodivisioonan ja sitä johti kenraali Margueritte, josta hän puhui suurimmalla ihastuksella.

-- Niin, siinä vasta mies on! Mutta mitäpä se hyödyttää kun ei meidän kumminkaan anneta muuta tehdä kuin tallustella tomussa ja pölyssä.

Hän vaikeni. Sitten jutteli Maurice vähän aikaa eno Fouchardista ja Rémillystä; Prosper oli pahoillaan, ettei saanut tavata Honoréta, jonka patteria oli ainakin puoli peninkulmaa etempänä toisella puolen Laonin tietä. Mutta nyt kuului tallista hevosten hirnuminen ja hän nousi ylös ja kiiruhti sinne katsomaan ettei Zephiriltä puuttuisi mitään.

Vähä väliä saapui kaiken arvoisia ja kaikkiin aselajiin kuuluvia sotilaita, pian olivat kaikki pöydät täynnä ja auringon valaiseman viinilehväkatoksen alla säteili kirjava joukko erivärisiä univormuja. Tohtori Bouroche oli juuri istahtanut luutnantti Rochasin luo kun Jean tuli käskyä tuomaan.

-- Herra luutnantti, kapteeni käskee sanomaan, että hän tahtoisi tavata teitä kello kolme.

Rochas nyökäytti päätään, hän on totteleva käskyä, ja Jean lähti tiehensä katsahdettuaan hymyillen Mauriceen, joka sytytteli sikariaan. Sitten kohtauksen rautatievaunussa oli heidän välillään vallinnut sanaton aselepo, he tarkastelivat toinen toistaan ja tulivat vähin erin yhä suopeammaksi toisilleen.

Prosper palasi tallista, hän alkoi käydä maltittomaksi.

-- Voinhan syödäkin täällä samalla, koska kapteeni jäi tuonne hökkeliin ... perhana... keisari saattaa viipyä poissa vaikka iltaan asti.

-- Kuule, sanoi Maurice, jonka uteliaisuus taas heräsi, ehkä te toitte hyviäkin tietoja Bazainelta?

-- Paljon mahdollista! Semmoista ne juttelivat sielläkin, Monthoissa.

Yhtäkkiä syntyi vilkasta liikettä. Ja Jean, joka seisoi ovella, kääntyi sukkelasti ja sanoi:

-- Keisari!

Kaikki hyppäsivät pystyyn. Poppelien reunustamalla leveällä maantiellä näkyi osasto sata-kaartia komeissa, vielä ehjissä puvuissaan, kirkkaat haarniskat välkkyen auringon säteissä. Heidän jälessään tuli keisari esikuntansa seuraamana ja sitten jälleen osasto sata-kaartia.

Lakit livahtivat pois päästä, kuului joku eläköönhuuto. Ja keisari kohotti ohi ratsastaessaan päätään, hän oli hyvin kalpea, piirteet veltot ja väsyneet, silmät kosteat ja katse harhaileva, arka. Näytti siltä kuin hän olisi havahtunut unesta, hymyili hiukan nähdessään valoisan pienen ravintolan ja vastasi tervehdykseen.

Silloin kuulivat Maurice ja Jean vanhan Bourochen, jonka silmä oli tarkkaavasti seurannut keisaria, murahtavan takanaan:

-- Sen miehen on huonosti asiat.

Ja sitten hän päätti tarkastelunsa lyhyellä:

-- Lopussa!

Jean puisteli päätään, levollisesti ja taitavasti, niinkuin hänen tapansa oli: onnetonta tosiaankin, kun sotajoukolle sattuu sellainen komentaja! Ja kun Maurice lähti hetken perästä tyytyväisenä hyvästä aamiaisesta astelemaan leirille päin, ajatteli hän koko ajan tuota keisaria, jonka oli nähnyt kalpeana ja väsyneenä hiljalleen ratsastavan ohitse. Siinä oli salaliittojen mies, uneksija, jolta puuttui ratkaisevana hetkenä voimaa ja rohkeutta. Hänen sanottiin olevan hyvän, jaloaatteisen ja pitävän lujasti kiinni hiljaisista päätöksistään; urhoollinen hän myös oli, halveksi vaaroja turkkilais-uskossaan ennakkosallimuksesta, jota ei voi välttää. Mutta kun oli suuri käännekohta edessä, kun oli ryhdyttävä tuuman toteuttamiseen näytti hänen tahtonsa lamautuvan, hänellä ei ollut päättäväisyyttä tarttua onnen rattaasen ja pyöräyttää sitä silloin kun olisi ollut tilaisuutta. Ja Mauricen mieleen juolahti, että keisarin kivulloisuus, joka niin selvästi kuvastui hänen väsyneillä, kelmeillä kasvoillaan, ehkä oli syynä hänen horjuvaisuuteensa, tuohon ainaiseen toimintakyvyn puutteesen, jota hän oli osottanut sotaretken alusta asti. Niin se mahtoi olla. Hiukka soraa yhdessä ihmisruumiissa voi vaikuttaa sen, että keisarikunnat sortuvat.

Iltasella oli leirissä taas liikettä. Upseerit juoksivat käskyineen edes takasin, huomen aamulla kello viisi piti sotajoukon lähteä liikkeelle. Maurice hämmästyi kuullessaan, miten kaikki jälleen oli muutettu; ei lähdettykään takasin Pariisiin, vaan Verduniin, jossa yhdytään Bazainen joukkoon. Leirissä kerrottiin aamupuolella tulleen sähkösanoman, että Bazainekin peräytyi, ja Maurice arveli Prosperin, joka oli tullut Monthoista, juuri olleen sanoman tuojan. Keisarinna ja ministerineuvosto olivat siis jälleen saaneet tahtonsa täytetyksi, peljäten keisarin takasin tuloa Pariisiin ajoivat he sotajoukon eteenpäin, että jos siten voisivat mahdollisesti pysyttää Bonapartet valtaistuimella. Ja tämä kurja keisari, tämä mies parka, jolle ei enää ollut tilaa valtakunnassaan, jota kuljetettiin kuormaston mukana kuin mitäkin hyödytöntä kappaletta, joka aina oli vastuksena, hän oli tuomittu vetämään mukanaan suuren keisaritaloutensa, häntä ympäröi, ikäänkuin pilkalla, sata-kaarti ja talliväestö, kokit ja keittäjät, hopeakattilat, samppanjaviinit, koko hoviloisto ja -- tappion ja paon veritahra.

Yö oli jo puolessa eikä Maurice vieläkään saanut unta silmäänsä. Hänen oli mahdotonta olla teltassa, kuumeentapainen unettomuus vaivasi häntä ja jos hän hiukan nukahti, olivat kamalat unet heti esillä. Hän lähti ulos hengittämään raitista ilmaa. Yö oli kylmä ja tuulinen. Taivasta peittivät mustat pilvet, oli pilkkosen pimeä, sanomattoman synkkä pimeys, jossa viimeiset sammuvat leiritulet tuikkivat kuin pienet punaset tähdet. Ja tässä pimeässä, painavassa hiljaisuudessa tuntui satojen tuhansien ihmisten levollinen hengitys.

Maurice seisoi yksin ja kuunteli. Kummallinen rauha valtasi hänet ja sielunsa täyttyi veljellisellä rakkaudella kaikkia näitä nukkuvia kohtaan, joista tuhannet pian saavat nukahtaa ikuiseen uneen. Urhoollisia kelpo miehiä he olivat kaikki, vaikka tosin eivät ymmärtäneet kurista ja järjestyksestä mitään. Miten paljon he olivat saaneet kärsiä ja miten paljon heille täytyi antaa anteeksi hetkellä, jolloin koko kansa kukistui. Sevastopolin ja Solferinon sotilasvanhuksia ei löytynyt enää monta tässä nuoressa laumassa, joka ei voinut kauvan kestää. Nämä neljä kiireessä koottua ja muodostettua osastoa ilman lujaa keskenäistä yhteyttä, nehän olivat epätoivon sotajoukko, lauma syntisparkoja, joka ajettiin korpeen lepyttämään kohtalon vihaa. Sen täytyi nousta Golgatalleen ja maksaa sydänverellään kaikki synnit ja yksin tappion kauheuskin oli antava sille epätoivoisen suuruuden leiman.

Ja sillä hetkellä käsitti Maurice, mikä heitä odotti. Ei ollut enää luottaminen loistaviin unelmiin entisten voittojen uudistamisesta. Tämä marssi Verduniin oli marssi varmaan kuolemaan ja hän alistui kohtalon alle, alistui levollisella, vakaalla mielellä, koska kuolema kerran oli välttämätön!

IV.

Tiistaina 23 päivänä elokuuta, kello kuusi aamulla, lähti joukko liikkeelle. Niinkuin ääretön ihmisvirta, joka on hetkeksi pysähtynyt ja levinnyt järveksi ja jälleen vetäytyy uomaansa, kulki 100,000 miestä eteenpäin ja vaikka jo edellisenä päivänä oli kuultu huhuja marssin suunnasta oli hämmästys kuitenkin yleinen kun käännyttiin selin Pariisiin ja lähdettiin itää kohti, ei kukaan tietänyt minne.

Kello viiden aikaan ei seitsemännelle osastolle vielä oltu jaettu patroonia. Kaksi päivää olivat tykkimiehet heiluneet hiessä päin rautatieasemalla hevosten ja tavaroiden keskellä, joita lakkaamatta saapui Metzistä. Ja vasta yhdennellätoista hetkellä keksittiin patroonavaunu junien vilinässä ja siihen määrätty komppania, johon Jeankin kuului, sai vihdoin kannetuksi 240,000 kiireessä tilatuille rattaille. Hädin tuskin ennätti Jean jakaa määrätyt 100 patroonaa miehilleen kun Gaude puhalsi lähtömerkin.

106 rykmentti ei tulisikaan kulkemaan Reimsin kautta, sen oli määrä kiertää kaupungin laitaa viertotielle. Mutta nyt oli taaskin jäänyt määräämättä joukoille eri lähtöajat, kaikki neljä osastoa tunkivat yhdellä haavaa maantielle ja siitä syntyi tietysti kauhea mylläkkä. Joka silmänräpäys eroittivat ratsumiehet ja tykistö jalkamiesten rivit. Kokonaisten prikaatien täytyi seista tuntimääriä ase jalalla ja odottaa tiepuolessa kunnes toiset kulkivat ohi. Ja sen lisäksi puhkesi vielä kova rajuilma, tunnin ajan tuli vettä virtanaan, joten miehet astuivat ruumista myöten ja heidän kannettavansa ja takkinsa kävivät raskaiksi kuin lyijy. 106:des pääsi kuitenkin heti sateen tauottua lähtemään liikkeelle, mutta zouavit, jotka vielä jäivät seisomaan läheiselle pellolle, rupesivat ajan kuluksi heittelemään toisiaan märillä multapaakeilla ja nauroivat kohti kulkkua kun ne läiskähtelivät heidän kosteisiin vaatteihinsa.

Hetken perästä vierähti aurinko paksujen pilvien takaa näkyviin, oikein säteilevä, lämmin elokuuaamun aurinko. Ja iloisuus palasi jälleen miesten mieliin, he höyrysivät kuin pesuvaatteet, joita kuivataan päivänpaisteessa, ja nauroivat murapilkuille ja paakeille, jotka kuivivat ykskaks ja kaunistivat heidän punasia housunlahkeitaan. Jokaisessa tienristeyksessä täytyi pysähtyä. Reimsin ulommaisessa laidassa tehtiin viimeinen seisahdus pienen kapakan kohdalla, jossa miehet kävivät hankkimassa itselleen ryyppyjä, ja siinä pisti Mauricen päähän tarjota kumppaneilleen ja juoda heidän kanssaan lasi yhteiseksi onneksi.

-- Korpraali, saanko luvan...

Hetken aprikoituaan otti Jeankin naukun. Siinä olivat Loubet ja Chouteau, joka oli ollut sen jälkeen kun korpraali näytti nyrkkiään hyvinkin nöyrä ja mateleva, siinä olivat Lapoulle ja Pache, kelpo poikia kun ei kenkään heitä yllyttänyt pahaan.

-- Terveydeksenne, korpraali! sanoi Chouteau imelästi.

-- Ja teidän samoin, miehet! vastasi Jean, ja koettakaa nyt katsoa että teillä on kotiin palatessa pää ja jalat tallella!

Miehet nauroivat.

Mutta nyt oli lähdettävä, kapteeni Beaudoin lähestyi närkästyneen näkösenä, vaan luutnantti Rochas oli katselevinaan muuanne -- hän tahtoi antaa anteeksi miesten janon. Ja sitten lähdettiin astumaan viertotietä, joka pitkänä valkosena juovana kulki laajan tasangon poikki ja jonka molemmin puolin kasvoi rivi puita. Lakeudella näkyi heinäsuovia ja haasioita ja pyöriviä tuulimyllyjä. Pohjosempana osottivat sähkölennätinpylväät toisia teitä, joilla liikkui tummia sotajoukkoryhmiä, muutamat marssivat suoraan peltojen yli ja yksi ratsuväkiprikaatti ravasi vasemmalla kirkkaassa päiväpaisteessa. Autio näköpiiri sai eloa ja vilkkautta näistä ihmisvirroista, jotka vyöryivät joka tietä pitkin kuin lukematon joukko muurahaisia jättiläiskeon ympärillä.

Yhdeksän vaiheilla kääntyi 106:s Châlonin tieltä vasemmalle Suippeen vievälle, joka myös oli leveä ja aivan mutkaton. Väestö marssi kahdessa rivissä molempaa reunaa ja upseerit keskellä tietä. Maurice teki sen huomion, että he olivat järjestään alakuloisen näköisiä, jotavastoin miehistö oli hyvällä tuulella ja meluavan iloisena siitä, että vihdoinkin olivat päässeet liikkeelle.

He olivat lähellä jonon etupäätä ja hän saattoi nähdä översti Vineuilin korkean jäykän vartalon keinuvan hevosen liikkeiden mukaan ja hän näytti huomattavan surulliselta.

Jälempänä tuli soittokunta ja kenttäravintola. Ja divisioonan perässä ambulanssi ja ääretön kuormasto: rehu- ja muonavaunuja, tavarakärryjä, yli puolen peninkulman pitkä jono, jonka saattoi nähdä koko pituudessaan kun tie joskus teki mutkan. Kuormaston jälkeen tulivat vihdoin elukat, lauma suuria härkiä paksun tomupilven sisässä, soppaliha, jota ajettiin eteenpäin piiskalla, ikäänkuin olisi joku sotaisa paimentolaiskansa ollut liikkeellä.

Lapoulle kohenteli vähä väliä taakkaansa, hän kun oli väkevin, niin täytyi kantaa keittoastioita y.m. Ja nyt oli hänet vielä päälliseksi pantu kantamaan lapiotakin selityksellä että sen kantaminen on kunniatoimi. Ja hän ei valittanut, nauroi vaan muiden muassa Loubetin laukulle. Loubetilla oli mainio laukku, se sisälsi paitsi määrätyitä ruokavaroja liinavaatteita, jalkineita, ompelutarpeita, harjoja, suklaata, veitsen, lusikan ja pienen maljan, ja sitäpaitsi siellä vielä oli patroonat, peite, teltta ja telttakapulat ja ne eivät painaneet juuri mitään, ei mitään, niin hyvästi hän taisi -- oman puheensa mukaan -- järjestää tavarat laukkuun.

-- Perhanan rumia seutuja! huokasi Chouteau silloin tällöin katsellen ympärilleen ja heittäen halveksuvia silmäyksiä synkän autioille tasangoille, joilla on nimenä "syöpäläis Champagne".

Joka puolelle levisi laajoja aloja liituperäistä maata. Ei näkynyt ainoatakaan taloa, ei ainoatakaan ihmistä, harmaata yksitoikkoisuutta keskeyttivät ainoastaan suuret korppiparvet. Kaukana, vasemmalla, näkyi tumma kuusimetsä kuin kruunu aaltomaisten harjujen yläpuolella, jotka peittivät taivaanrannan; oikealla osotti puujono vesien juoksua. Ja kaukana, kukkuloiden takaa, kohosi paksu savupatsas, joka näytti ilkeältä ja pahaenteiseltä kuin murhapolton haiku.

-- Mitähän savua tuo mahtaa olla? kyseltiin joka puolelta.

Ja selitys kulki miehestä mieheen kolonnan toisesta päästä toiseen. Se oli Châlonin leirin savua, se oli jo palanut kaksi päivää, keisarin käskystä, sanottiin, -- etteivät sinne kootut rikkaudet joutuisi preussiläisten käsiin. Jälkijoukon ratsumiehet olivat saaneet tehtäväkseen sytyttää tuleen suuri parakki keltanen makasiini nimeltä, joka oli täynnä telttoja, tankoja, mattoja, ja uusi makasiini, sekin suunnattoman suuri rakennus, jossa oli löytynyt ruoka-astioita, jalkineita, peitteitä suuret kasat, ainakin 100,000 miehelle. Rehupielekset leimusivat kuin äärettömän suuret soihdut. Ja katsellessaan tulipatsaita, jotka kohosivat kaukaisten kukkuloiden takaa, ja mustia savupilviä, jotka levisivät kuin suruharso taivaalle, kävivät sotamiehet sanattomiksi ja marssivat äänetönnä laajalla surullisella tasangolla. Auringon alla ei kuulunut muuta kuin heidän säännöllinen astuntansa, kaikki päät kääntyivät ehdottomasti alati kasvaviin savupilviin päin, jotka seurasivat sotajoukkoa kuin aaveet vielä puolen peninkulman matkan.

Iloisuus palasi vasta ensimmäisessä levähdyspaikassa, jossa miehistö sai istahtaa repuilleen ja syödä pari korppua. Isoja neliskulmaisia korppuja käytettiin lihaliemen kanssa, mutta pienemmät, pyöreät, olivat miehistä oikein herkkua ja niillä oli ainoastaan se vika, että rupesivat kovin janottamaan. Pache lauloi pyynnöstä virren, johon toiset sitten kuorossa yhtyivät. Jean hymyili suopeasti ja Mauricekin tuli vähän keveämmälle mielelle kun näki toiset niin huolettomina ja ajatteli että koko päivän oli väestössä vallinnut erinomainen järjestys. Ja yhtä onnellisesti suoritettiin loppupuoli marssia, ainoastaan viimeinen peninkulma tuntui pitkänlaiselta. He olivat jättäneet oikealle pienen kyläkunnan, Prosnen, ja kääntyneet pois valtatieltä. Oli kuljettava viljelemätöntä hietakangasta, jonne oli sinne tänne istutettu havupuita, ja koko divisioona kahlasi nilkkaa myöten hiekassa näreikkömetsää ja sitä seurasi äärettömän pitkä kuormasto. Erämaa laajeni ja synkistyi, ei näkynyt muuta kuin laiha lammaslauma, jota vartioi musta paimenkoira.

Vihdoinkin pysähtyi 106:s Dontrienin luona. Se on pieni kylä Suippevirran varrella, jota sillä kohti reunustavat kauniit metsiköt. Vanha kirkko on keskellä hautausmaata, jossa kasvaa tavattoman suuri siimekäs kastanjapuu. Ja virran vasemmanpuoliselle viettävälle rannalle pystytti rykmentti telttansa. Upseerit sanoivat että kaikki neljä osastoa tulevat sinä iltana sytyttelemään tuliaan pitkin joen vartta, Auberivestä Heutrégivilleen, puolen kolmatta peninkulman matkalle, jossa on kolme kylää: Dontrien, Bethiniville ja Pont-Faverger.

Gaude antoi heti muonanjakomerkin ja Jean lähti juoksemaan. Hän oli aina valpas ja koetti pitää huolta miehistään. Lapoulle sai lähteä mukaan ja puolen tunnin kuluttua he palasivat kantaen suurta häränlihapalaa ja polttopuita. Rykmentin teurastaja oli jo ennättänyt lopettaa ja nylkeä ja palotella kolme härkää. Nyt lähetettiin Lapoulle leipää hakemaan. Sitä oli leivottu päivällisistä saakka kaikissa Dontrienin paistinuuneissa.

Ensimmäisenä marssipäivänä oli yllin kyllin joka laatua, paitsi viinaa ja tupakkaa, jota ei sitäpaitsi koskaan pitänytkään jakaa sotamiehille.

Kun Jean palasi pystyttivät Chouteau ja Pache juuri telttaa. Hän katseli heitä vähän aikaa, hänhän oli kokenut kuin vanha sotilas ainakin, ja hänen mielestään ei heidän työnsä ollut viiden pennin veroista.

-- Tänä yönä tuo ehkä kestää kun on niin kaunis ilma, vaan jos vähänkään rupeaisi tuulemaan, niin me luistaisimme ykskaks virtaan. Ehkä minä neuvon, miten tuo on tehtävä.

Hän aikoi lähettää Mauricen noutamaan vettä heidän suurella kannullaan, vaan tämä istui maassa ja tarkasteli paljasta jalkaansa.

-- No, mikä siihen on tullut?

-- Kenkä on hangannut nahan toisesta kantapäästä, Minä ostin nämä Reimsistä, kun entiset olivat rikki ja nämä kävivät niin hyvästi jalkaan, vaan minun olisikin pitänyt ostaa toisellaiset.

Jean heittäytyi polvilleen ja otti käsiinsä Mauricen jalan, varovaisesti ja hellästi niinkuin olisi kosketellut lapsen jalkaa ja sanoi päätään puistellen:

-- Tiedättekös, tämä näyttää ilkeältä... Kun sotamiehen jalat tulevat kipeäksi, ei hänestä ole enää mihinkään. Meidän kapteeni siellä Italiassa sanoi aina että pitää seista tanakasti jaloillaan jos aikoo voittoja voittaa.

Ja hän määräsi Pachen vettä tuomaan. Sillä välin oli Loubet laittanut valkean kuopuraan, jonka oli kaivanut maahan, ja asettanut suuren keittopadan tulelle. Kaikki miehet keräytyivät kuten tavallisesti ympärille katsomaan, miten liha pyöri kiehuvassa vedessä. He heittäytyivät pitkälleen nurmikkoon ja seurasivat huvitettuina Loubetin liikkeitä, joka heilui suuri kapusta kädessä. He olivat kuin lapsia eli villejä; heillä oli tärkeimpänä ajatuksena syöminen ja makaaminen, vaikka olivat matkalla tuntemattomuutta kohti, tietämättä, elivätkö enää huomenna.

Maurice kaivoi laukustaan Reimsissä ostetun sanomalehden ja Chouteau kysyi heti:

-- Onko siinä mitään uutta preussiläisistä? Lukekaa se meille!

He olivat hyviä ystäviä ja varsin tyynimielisiä Jeanin kasvavan vallan alla. Maurice suostui kohteliaasti ja Pache, heidän ompelijattarensa, korjasi sillä aikaa hänen takkiaan ja Loubet puhdisti hänen kivääriään. Ensin hän luki Bazainen suuresta voitosta, preussiläinen armeijaosasto oli tykkönään hajoitettu Jaumontin kivilouhoksen luona, ja tämä keksitty juttu oli höystetty jännittävillä yksityisseikoilla: miehiä ja hevosia musertui kallioiden väliin, kauhea teurastus, ruumiit niin silvottuina, ettei tahtonut saattaa haudata. Sitten seurasi kyynärän pituisia kuvauksia vihollisen sotajoukon kehnoudesta ja surkeasta tilasta: sotamiehet nälkiintyneitä ja puolialastomia, niitä kuoli kuin kärpäsiä pitkin tien varsia inhottaviin tauteihin. Toisessa kirjoituksessa kerrottiin, että Preussin kuninkaalla oli vatsatauti ja että Bismarck oli taittanut jalkansa hypätessään erään ravintolan ikkunasta ulos, ettei joutuisi zouavien käsiin. Mainiota! Lapoulle nauroi suu korvia myöten, mutta Loubet ja ne toiset arvelivat hetkeäkään epäilemättä kertomuksen todenperäisyyttä, että he ehkä pian saavat nitistellä preussiläisiä hengiltä kuin varpusia viljapellolta sateen jälkeen. Ja Bismarckin kuperkeikka! Sen hassumpaa ei ole maailmassa kuultu! Niin, zouavit ja turkokset ovat yksiä peevelin poikia, -- sitä he ovat aina sanoneet! Heistä kulki jos jonkinlaisia juttuja, saksalaiset pelkäsivät ja vapisivat vaikka he olivat sanovinaan, että sivistyneelle kansalle on häpeäksi pitää sellaisia villipetoja itseään puolustamassa. Vaikka heitä oli kaatunut paljon Fröschwillerissä, niin olivatpa sittenkin vielä voittamattomat!

Kello löi kuusi Dontrienin pienessä kirkontornissa ja samassa huusi Loubet:

-- No, aterialle kaikki miehet!

Juhlallisesti istui Jeanin osasto piiriin ruokien ympärille. Viimeisellä hetkellä oli Loubet käynyt hankkimassa likeisestä talosta maustinkasvia, porkkanoita ja ruoholyökkiä, ja kylläpä tuoksusi nyt keitto ja lipui alas sulavasti. Lusikat heiluivat kuppiloissa ja Jeanin, joka jakoi kullekin osansa, oli jaettava liha tarkasti, ettei toinen saanut enemmän kuin toinenkaan, sillä muuten olisi tänään varmaan syntynyt melua. He söivät keiton viimeseen tippaan ja olivat täysiä kuin pavut.

-- No, nyt se on tehty, sanoi Chouteau lopetettuaan ja kellahti selälleen, tämä on suloisempaa kuin potku -- en sano mille kohti!

Ja Maurice oli tyytyväinen niinkuin kaikki muutkin eikä enää muistanutkaan kipua jalassaan. Häntä ei vaivannut enää toverien raakuus, jokapäiväisen yhdyselämän samallaiset tarpeet olivat synnyttäneet yhtäläisyyttä ja veljellisyyttä heidän välilleen. Yönsä hän lepäsi rauhallisesti toisten kanssa teltassa, missä he kyyröttivät vieretysten, tyytyväisinä lämpimästä kylmän yön aikana. Sitäpaitse oli Loubet haetuttanut Lapoullella pari sylillistä heiniä, luvattomasta paikasta tosin, läheisestä ladosta, mutta hyvä niissä kuitenkin oli maata, pehmeä kuin höyhenissä.

Hymyilevä Suippe lipui hiljaa pajupehkojen välitse ja pitkin sen rantaa loisti kirkkaana elokuunyönä leiritulia kuin jono kiiluvia tähtiä.