Part 44

Sitten kun kommuunin viimeiset jäsenet olivat paenneet, oli Delescluze hämärissä ottanut keppinsä tyynenä kuin kävelemään lähtiessään, mennyt Voltairenkadun katusululle, taistellut ja sankarina kaatunut.

Seuraavana päivänä -- 26:na -- valloitettiin Chateau-d'Eaun- ja Bastiljentorit jo aamupuhteella, ja kapinoitsijoilla oli vain la Villette, Belleville ja Charonne. Rivit harvenivat harvenemistaan, ei ollut jälellä enää kuin kourallinen yltiöpäitä, jotka olivat päättäneet myydä henkensä mahdollisimman kalliisti. Ja vielä kaksi päivää he pysyivät paikallaan ja taistelivat siinä epätoivon raivolla.

Perjantai-iltana, kun Jean oli matkalla Karuselltorilta Ortieskadulle, hän sattui todistamaan Richelieunkadulla summittaisen teloituksen, joka täytti hänet kauhulla. Viimeiset 24 tuntia oli istunut kaksi sotaoikeutta, toinen Luksemburgissa, toinen Chatelet-teaatterissa; edellisen tuomitsemat vangit vietiin puutarhaan ja ammuttiin, kun taas jälkimmäisen syylliseksi toteamat raahattiin Lobaun kasarmiin, missä plutoona sotilaita, jotka pidettiin siellä jatkuvassa valmiudessa kyseistä tarkoitusta varten, niittivät heidät alas miltei kosketusetäisyydeltä. Teurastuksen näytelmä oli mitä hirvittävin: siellä oli miehiä ja naisia, jotka oli tuomittu kuolemaan vähäisimpienkin todisteiden perusteella: koska heidän käsistään löytyi ruudin jättämiä tahroja, koska heillä oli jalassaan armeijan kengät; siellä oli viattomia ihmisiä, yksityisen kaunan uhreja, jotka, annettuna ilmi väärin perustein, huusivat vetoomuksiaan ja selityksiään mutta eivät saaneet ketään kallistamaan korvaansakaan heille; ja kaikki työnnettiin sekaisin seinää vasten muskettien suuaukkojen eteen, usein niin monta kurjimusta kerrallaan että luodit eivät riittäneet kaikille ja tuli välttämättömäksi lopettaa haavoittuneet paineteilla. Aamusta iltaan tuolla paikalla virtasi veri, kantajilla oli jatkuva kiire viedä pois kuolleiden ruumiita. Ja joka puolella kaupunkia, seuraten ihmisten kostonhaluista huutoa, suoritettiin jatkuvasti muita teloituksia katusulkujen edessä, hylättyjen katujen seiniä vasten, julkisten rakennusten portailla.

Tällaisten olosuhteiden vallitessa Jean näki korttelin asukkaiden raahaavan erään naisen ja kaksi miestä Francais-teaatterille, sitä vartioivan osaston komentavan upseerin eteen. Kansalaiset osoittautuivat verenhimoisemmiksi kuin sotilaat, ja ne sanomalehdet, jotka olivat saaneet luvan ilmestyä jälleen, ulvoivat ankarien pikatuomioiden puolesta. Vankeja ympäröi uhkaava tungos ja se oli erityisen hurja naista kohtaan, jossa kiihtynyt porvaristo näki yhden niistä paloöljyhutsuista, jotka olivat kauhun valtaaman mielikuvituksen ainaisena mörkönä ja joiden rikoksena oli öisin vaaniskelu, luikkiminen pimennettyjä katuja pitkin rikkaiden asuntojen ohi heittämään sytytettyjä paloöljykannuja suojaamattomiin kellareihin. Tämä nainen, kuului huuto, oli tavattu kumartuneena erään hiililuukun yli Saint-Anne-kadulla. Ja huolimatta kielloista, joita seurasivat kyyneleet ja armonanomukset, viskattiin hänet kahden miehen kanssa hylätyn katusulun edessä olevan ojan pohjalle, ja siellä, mudassa ja loassa maaten, ammuttiin heidät yhtä vähäisellä säälillä kuin satimeen saadut sudet. Jotkut ohikulkijat pysähtyivät ja katselivat välinpitämättöminä tapahtumaa, joukossa oli eräs hieno nainen miehensä kasivarressa ja leipurin poika, joka kuljetti kotiin kakkua jollekin naapurustossa, vihelteli suositun laulun kertosäettä.

Kun Jean, sydän syrjällään, kiiruhti katua pitkin Ortieskadun taloon, välähti äkillinen muisto hänen mieleensä. Eikö tuo ollut Chouteau, eräs hänen aikaisemman joukkueensa miehistä, jonka hän oli nähnyt kunnnianarvoisan työmiehen nutussa katselemassa teloitusta ja osoittamassa hyväksymistänsä kovaäänisellä tavalla? Hänpä oli etevä konnan, petturin, ryövärin ja salamurhaajan roolissaan! Hetken aikaa korpraali aikoi kääntyä takaisin, antaa hänet ilmi ja lähettää noiden kolmen seuraksi. Voi, kuinka surkeaa ajatella että syylliset aina pääsevät rangaistuksetta näyttelemään ruoskimatonta häpeäänsä kirkkaassa päivän valossa, kun taas syyttömät samaan aikaan mätänevät mullassa.

Henriette oli tullut portaikkoon kuultuaan askeleiden lähenevän rappuja ylös. Täällä hän tervehti Jeania tavalla, joka osotti suurta huolta.

-- Sh! Hän on ollut kovin hurjana koko päivän. Majuri oli täällä. Olen aivan epätoivoinen --

Bouroche oli tosiaankin pudistanut pahaenteisesti päätään sanoen, että ei voinut luvata mitään toistaiseksi. Silti potilas voisi selviytyä, huolimatta kaikista pelkäämistään ikävistä seurauksista, hänellä oli nuoruus puolellaan.

-- Ah, tuletpa tänne viimeinkin, sanoi Maurice kärsimättömästi Jeanille, heti kun sai hänet näkyviinsä. Olen odottanut sinua. Mitä tapahtuu -- miten asiat ovat? Ja selkänsä alla olevien tyynyjen tukemana, kasvot käännettynä ikkunaan, jonka hän oli pakottanut sisarensa avaamaan, osotti hän sormellaan kaupunkia, jossa pimeyden lisääntyessä leimuavat liekit olivat alkaneet kohota uudestaan. Katso, tuli syttyy uudelleen; Pariisi palaa. Koko Pariisi tulee palamaan tällä kertaa!

Niin pian kuin päivänvalo alkoi himmetä, Seinen tuolla puolen olevat kaukaiset korttelit tulivat valoisiksi Grenier d'Abondancen sytyttyä palamaan. Ajoittain liekit hulmahtivat korkealle kipinäsateen saattelemina Tuileriesin savuavista raunioista, kun joku seinä tai katto sortui ja saattoi kytevät hirret leimahtamaan uudelleen liekkiin. Monet talot, joissa liekkien oli luultu jo sammutetun, syttyivät tuleen jälleen; viimeisenä kolmena päivänä heti kun pimeys laskeutui kaupungin ylle, näytti kuin olisi tullut merkki roihulle syttyä uudelleen, ikäänkuin yön varjot olisivat puhaltaneet vielä hehkuvaan hiilokseen, sytyttäen sen ja paiskaten sen kaikkiin neljään ilman suuntaan. Voi, tuo tuomittujen kaupunki, joka oli kätkenyt rintaansa viikon ajaksi tuhoamisen hirviön, valaisi nyt taivaan joka ilta hämärän laskeuduttua, merkitsi pirullisilla soihduillaan teurastusviikon öitä. Ja kun tuona yönä Villetten telakat paloivat, oli niiden suunnattomaan kaupunkiin luoma valo niin valtava, että se näytti olevan tulessa yhtaikaa joka paikassa liekkimeren valtaamana ja hukuttamana.

-- Tämä on loppu! toisti Maurice, Pariisi on tuomittu!

Hän toisti sanoja lakkaamatta ilmeisellä mielihyvällä, kuumeisen halun yllyttäessä häntä kuulemaan äänensä sointia vielä kerran, oltuaan kolme päivää velton välinpitämättömänä ja lähes puhumatonna.

Kun hän kuuli nyyhkytystä, käänsi hän päätään.

-- Sinäkö -- siskokulta -- sinähän olet muuten niin järkevä!... Itketkö sinä sitä, että minä kuolen?

Henriette keskeytti hänet.

-- Ei, sinä et kuole!

-- Kyllä se on parasta, minun täytyy... Eikä siitä totta tosiaan vahinkoa ole. Ennen sotaa oli sinulla jo minusta vain huolta ja vastusta, sekä sydämmesi että kukkarosi ovat syvästi kärsineet minun tauttani. Kaikki minun tuhmuuteni ja hulluuteni, jotka olisivat huonosti päättyneet ja vieneet -- niin, ken tietää? -- vaikka vankilaan tai kurjaan kuolemaan...

Henriette keskeytti hänet kiivaasti.

-- Vaikene! Vaikene. Sinä olet kaikki sovittanut.

Maurice vaikeni ja mietti hetkisen.

-- Niin -- ehkäpä, jos kuolen. Voi rakas Jean, miten kunnon työn sinä teit, kun pistit painettisi käsivarteeni!

Vesissä silmin Jean huudahti: hyvä jumala, Maurice! Elä sano niin! Tahdotko sinä, että lyön pääni seinään?

Maurice jatkoi kiihkeästi: muistapas, mitä sanoit Sedanin taistelun jälkipäivänä! Silloinhan sinä arvelit, että korvapuustikin on toisinaan tarpeellinen... Ja sanoit senkin, että kun joku jäsen on mädännyt, pilautunut, niin on parasta leikata se -- ennenkuin se myrkyttää koko ruumiin. Sitä olen niin usein ajatellut, sitten kuin minut sulettiin tänne hurjistuneeseen, kurjaan Pariisiin... Niin, minä olen sellainen turmeltunut jäsen -- ja sinä teit oikein, kun leikkasit minut pois...

Hän oikein tulistui eikä ollenkaan kuunnellut Henrietteä ja Jeania, jotka pyytämällä pyysivät, ettei hän kiivastuisi.

Hän puhui herkeämättä ja kuumeentapaisella innolla, vertaukset olivat kummallisia, outoja.

Ranskan tervein osa se oli, järkevä, maltillinen, kansallinen talonpoika, joka nyt hävitti turmeltuneen puolen, tuon nautinnonhimoisen, jonka keisarikunta himoineen ja sairaaloisine unelmineen oli häviön partaalle vienyt. Ja omaa itseään se oli raadellut, tietämättä mitä teki. Mutta verikaste oli tarpeellinen, välttää ei voinut tuota inhottavaa polttouhria, joka uudistaisi Ranskan puhdistavassa tulessa. Getsemanesta oli päästy, kuolonkamppaus alkoi, ristiin naulittu kansa sovitti rikoksensa -- ja uuden ajan aamu sarasti.

-- Rakas Jean! Sinä olet voimakas ja turmeltumaton -- mene! Ota kuokka ja lapio -- muokkaa maata -- rakenna talot uudelleen! Kunnon työn sinä teit, kun poistit tieltäsi minut -- mätähaavan ruumistasi...

Hän hourasi ja tahtoi välttämättömästi päästä ikkunan viereen istumaan.

-- Pariisi palaa, ei niin kiveä jää merkiksi ylpeästä kaupungista ... se tuli, se tuli! ... se hävittää kaikki, se parantaa kaikki ... sitä olen ikävällä odottanut ... se jättää puhtaan jälen. Päästäkää minut sinne, päästäkää minua päättämään tuo vapauden työ, josta ihmiskunnalle suurta onnea koituu.

Väkisin sai Jean hänen pysymään tilalla ja kyynelsilmin rukoili Henriette häntä rauhoittumaan, puhui hänelle heidän lapsuudestaan ja heidän lämpimästä rakkaudestaan.

Tuli oli saanut uutta vauhtia, tuliaallot vyöryivät niin kauvas kuin silmä kantoi ja taivaanlaki oli kuin jättiläisuunin hehkuva sisus. Ja rahastorakennuksesta, joka eilisestä asti oli yhtmyötään kytenyt, tupruili lakkaamatta mustia, sakeita savupilviä, joita ilman henki levitti synkäksi suruharsoksi keskelle punaisenkeltaisia liekkiä.

Seuraavana päivänä -- lauvantaina -- oli Maurice huomattavasti parempi: hän oli paljoa tyynempi kuin ennen, kuume oli alennut, -- ja miten Jean iloitsi, kun näki Henrietten taas hymyilevän, kuvailevan tulevaisuutta valoisaksi, jolloin he kolme taas eläisivät yhdessä onnellisina; millaiseksi se muodostuisi -- sitä hän ei tarkemmin ajatellut.

Jokohan kohtalo estäisi uudet onnettomuudet?

Yöt oli Henriette valvonut veljensä vuoteen vieressä, hän ei ollut hetkeksikään poistunut huoneesta, hiljaa ja väsymättä oli hän veljeään hoidellut, kodikkaan, rauhallisen hengen oli hän huoneeseen tuonut.

Ja sinä iltana unehtui Jean ystäväinsä luokse, hän oli arka, mutta siellä tuntui niin hyvältä, niin turvalliselta, että hän itsekin siitä hämmästyi.

Sinä päivänä oli sotajoukko valloittanut Bellevillen ja Buttes-Chaumontin. Jälellä ei ollut muuta kuin Père-Lachaisen hautuumaa, josta liittoutuneet olivat muodostaneet lujan varustuksen ja jossa he navakasti pitivät puoliaan.

Jean luuli, että kaikki oli lopussa, hän varmasti vakuutti, että murhaaminen oli kokonaan lakkautettu; hän kertoi vain, että joku osa vangeista oli lähetetty Versaillesiin.

Sinä aamuna oli Jeania vastaan tullut rannalla omituinen joukko: työmiehiä, paitahihasillaan tai nuttu päällä -- kaikenikäisiä naisia, vanhoja, kurttunaamaisia ämmiä ja nuoria tyttöjä, -- lapsia, jotka tuskin olivat viittätoista täyttäneet -- kurja, uhkamielinen joukkue, jota sotamiehet kirkkaana päivänpaisteisena aamuna ajoivat Versaillesiin, jossa asukkaat -- niin kerrottiin -- meluten ja viheltäen ja kepeillään huimien ottivat heitä vastaan.

Sunnuntaina Jean kerralla kauhistui.

Se oli hirmuviikon viimeinen päivä.

Kirkkaana nousi aurinko ja lämpimästi sen säteet valaisivat pyhäaamua; mutta ilmassa tuntui jo kuolon taistelun väristyksiä.

Juuri ikään oli tullut tiedoksi, että panttivangit oli surmattu, samoin arkkipiispa ja Madeleinekirkon kirkkoherra ja keskiviikkona jo ollut la Roquettessa kova verilöyly, torstaina oli Arcueilin munkit ammuttu heidän pakoon pyrkiessään kuin jänikset juoksusta, perjantaina oli joukko muita pappia ja santarmia, yhteensä neljäkymmentäseitsemän, saanut surmansa Haxonkadulla; -- ja hurja kostonhalu oli taas vallalla, sotamiehet tappoivat kaikki vangit, jotka käsiinsä saivat.

Hellittämättä paukkuivat pyssyt tuona kauniina sunnuntaina Lobaun kasarmin pihalla, jossa veri vuoti virtana, jossa huudot ja kuolonkoraukset toisiaan seurasivat, ja ruudinsavu täytti ilman.

Kaksisataa kaksikymmentäseitsemän polosta, jotka sieltä täältä oli haalittu, ammuttiin la Roquettessa yhtaikaa.

Père-Lachaisessa, jota neljä päivää oli pommitettu ja nyt vihdoin askel askelelta valloitettiin, asetettiin sata neljäkymmentä kahdeksan kiviaitaa vasten, jonka valkoista kalkitusta pitkin veripuroja virtasi; kolme heistä, jotka vain haavoittuivat, pakeni, mutta heidät otettiin kiinni ja surmattiin. Jos oli joukossa roistojakin, niin monta, monta vertaa enemmän oli viattomia, jotka kommuunin tautta menettivät henkensä.

Kerrottiin, että mestausten lakkauttamiskäsky oli tullut Versaillesista. Mutta siitä huolimatta surmaamista jatkettiin. Thiers, maan pelastaja, oli muka Pariisin murhaaja, mutta sitä vastoin marsalkka Mac-Mahonia -- joka Fröschwillerissä oli tappiolle joutunut -- ylistivät julistukset joka paikassa Père-Lachaisen voittajana.

Ja juhlapukuinen Pariisi näytti juhlivan, ääretön ihmisjoukko tulvaili valloitetuilla kaduilla, iloisina ja tyytyväisinä kävelijät kuleksivat ja katselivat savuavia raunioita ja äitit villiakoine lapsineen pysähtelivät kaikessa rauhassa ja ilomielin kuuntelemaan kumeita laukauksia Lobaun kasarmin pihalta.

Sydän kurkussa Jean sunnuntai-iltana nousi Ortieskadun pimeitä portaita, hän aavisti jotain kamalaa.

Hän tuli huoneeseen -- ja näki paikalla, että loppu oli tullut: Maurice oli kuolleena tilallaan -- sisällinen verenvuoto, niinkuin Bouroche oli pelännytkin, oli elämänlangan katkaissut.

Mailleen menevän auringon viimeiset säteet valaisivat huonetta ja pöydällä vainajan päänpohjissa, paloi jo kaksi kynttilää.

Henriette oli polvillaan vuoteen vieressä, surupuvussa kuten tavallisestikin, ja itki hiljaa.

Askeleita kuullessaan hän kohotti päätään ja vavahti, kun näki Jeanin.

Surusta vallan menehtymäisillään syöksi Jean Henrietten luo, aikoen tarttua hänen käteensä, syleillä häntä ja itkeä yhdessä hänen kanssansa, mutta hän tunsi miten Henrietten kädet vapisivat ja koko olento värisi, miten säälimätön kohtalo vei Henrietten häneltä ainiaaksi.

Kaikki oli loppunut. Mauricen hauta heidät erotti, ja se oli täyttymätön.

Jean ei voinut muuta kuin polvistua hänkin vuoteen viereen ja itkeä nyyhkyttää.

Tuokion kuluttua Henriette kertoi: minä seisoin häneen selin, minulla oli liemimalja kädessä ... silloin hän yhtäkkiä kirkasi... Tuskin ennätin hänen luokseen, hän mainitsi nimeni ... ja teidän myös ... ja nukkui syliini ... verivirta tulvasi suusta...

Suuri luoja! -- hänen veljensä, hänen oma Mauricensa, jota hän oli rakastanut enemmän kuin itseään, johon tavallista lujemmat siteet olivat hänet liittäneet, jota hän oli kasvattanut, jonka pelastanut, ainoa, jota hän oli rakastanut, sitten kun hänen Weiss-raukkansa ammuttiin Bazeillesissa! Sota oli ryöstänyt häneltä kaikki, se oli musertanut hänen sydämmensä -- hän oli yksin maailmassa, leski, joutava olento, josta ei kukaan välittänyt!

-- Herra jumala! huudahti Jean nyyhkyttäen, ja se on minun syyni!... Ystävä kultani! Henkeni olisin antanut puolestasi ... ja nyt -- minä peto -- nyt murhaan sinut!... Minne me joudumme? -- Tokko te koskaan annatte minulle anteeksi?