Part 43

Vasemmalla paloi Tuilerienlinna. Hämärissä olivat jo kapinoitsijat sytyttäneet linnan molemmat päät, Floren paviljonin ja Marsanin paviljonin ja nopeasti kulki tuli keskustaa kohti, jossa räjäytysaineet olivat jo paikoillaan: Marsalkan saliin oli kasottain ladottu ruutitynnöriä. Ammottavista ikkunoista tupruili punertavaa savua ja sen seasta kiemurteli pitkiä sinisiä tulikielekkeitä. Katot halkeilivat kuin maa tulivuoren juurella sisäisen tulen voimasta. Kamalasti paukkuen ja räiskyen paloi parhaallaan koko Floren paviljoni, joka oli ensiksi sytytetty. Lattiat ja huonekalut oli valeltu lamppuöljyllä ja liekit olivat sellaisessa vimmassa, että parvekkeiden rautaiset kaiteet vääntyivät ja korkeat, kallisarvoiset uunit kauniine koristuksineen pamahtaen halkeilivat sirpaleiksi.

Oikealla oli Kunnialegioonan-palatsi -- se oli sytytetty kello viiden aikaan -- palanut jo seitsemättä tuntia suurena roviona. Sitten Valtioneuvoston palatsi -- suurin ja kamalin palo -- kuin jättiläishirviö, joka pilarien välitse työnsi tulta ja liekkiä. Kaikki neljä sivua, jotka pihaa ympäröivät, olivat yhtaikaa syttyneet, tynnörittäin oli lamppuöljyä kaadettu kaikkiin neljään porraskäytävään, jotka olivat rakennuksen neljässä kulmassa ja kadotuksen kuohuvana koskena se virtasi pitkin portaita. Joen puoleiselta etusivulta erotti selvästi portin yläkoristukset ja mustuneet pilarit, joita tulikielet nuoleksivat ja mitä tarkimmin näki tuossa häikäisevässä valossa pylväskäytävät kuvanveistoksineen ja kaikkine sirotekoisine koristuksineen. Tulen voima oli niin ääretön, että koko suuren suuri rakennus tärisi ja ruski perustuksiaan myöten: paksut seinät vain jäivät pystyyn, mutta sinkkikaton ruhjoi raivokas tulipeto ja heitti kappaleina kauvas öiseen avaruuteen.

Vieressä siinä paloi Orsayn kasarmi suurena tulitornina, Backadun seitsemän taloa sen takana ja Lillekadun kaksikymmentäkaksi ... mahdotonta oli enää laskea palavia rakennuksia, liekkiä kaikkialla, kaikki oli hävinnyt äärettömään tulimereen.

Jeanin henkeä ahdisti.

-- Ei tässä osaa enää silmiään uskoa! Eikö tuo Seinekin viimein syttyne, hän murahti.

Näytti todellakin siltä kuin vene olisi kulkenut tulivirralla. Paloista heijastuva tuli pani Seinen veripunaiseksi. Tuliset, keltaiset kekäleet näyttivät peittävän veden pinnan, jossa silloin tällöin vielä tulikielekkeitä välähteli. Hiljalleen he soluivat palavain rakennusten välitse pitkin tulista virtaa, joka oli kuin suuri hehkuva laavakatu, kaupungissa, jonka taivas oli kironnut ja tuli hävitti.

-- Haa! huudahti Maurice hurjistuneena, kun näki toivomansa kamalan hävityksen toteutuvan. Mitäpä siitä! Antaa palaa vain -- lentäköön kaikki ilmaan, se on parasta!

Mutta kauhistuneena Jean hillitsi ystävänsä vihanpuuskan. Oliko mahdollista, että hänen ystävänsä, tuo sivistynyt nuorukainen, joka oli niin hyvä, niin hienotunteinen, ajatteli sillä tavalla?

Hän souti ravakammin, sillä Solferinonsillasta päästyä he olivat tulleet väljemmille vesille. Mutta minkäänlaista varjoa ei ollut, ja tuli loisti kuin keskipäivän aurinko. Pienimmätkin seikat huomasi mitä tarkimmin, virran pyörteet, hiekkakasat rannalla ja puista pienimmänkin lehden. Jokaisen kivenkin voi lukea noista lumivalkoisista silloista, jotka niin selvästi erottautuivat veripunaisesta virrasta.

Keskellä huminaa ja jyrinää kuului silloin tällöin jyrähdys. Nokea satoi ja tuulen mukana kulki inhottava löyhkä. Kauhuissaan he aavistivat, ettei Pariisista enää ollut muuta jälellä. Tulipalon silmiä huikaiseva valo oli niin ääretön, että sen takana ei enää muuta luullut olevankaan kuin pimeän kuilun, pohjattoman syvyyden, joka kauheaan kitaansa oli niellyt Pariisin. Taivaskin oli kadonnut -- liekkien loiste hävitti tähtien tuikkeen.

Maurice hourasi, hän nauroi kuin mielipuoli.

-- Aika komea juhla keisarin linnassa ja Tuilerienpalatsissa! Katsokaapas juhlavalaistusta! Kynttilät kruunuissa palaa heloittavat, naiset tanssivat -- niin ... niin ... tanssikaa vain, kunnes tuli tarttuu hameisiinne ja kärventää hiuksenne...

Terveellä kädellään hän huitoi ilmaa ja tolkkusi Sodoman ja Gomorran hurjista juomingeista, sen soitosta, sen kukkasista, sen eläimellisistä nautinnoista, joita valaisi sellainen tulimeri, että alastomat ruumiit hupenivat liekkeihin.

Hirmuinen räjähdys kuului yhtäkkiä Tuilerienlinnasta. Tuli oli jo joutunut Marsalkansaliin. Ruutitynnörit syttyivät, Horlogen paviljoni lensi ilmaan. Suunnattomana tulitöyhtönä kohosivat liekit kohti pilkkopimeää taivasta ja hurjasti sylki tulipeto kipunoita suustaan -- se oli tuon inhottavan juhlavalaistuksen loistokohta.

-- Hyvä, hyvä! huusi Maurice niinkuin olisi esirippu laskeutunut näytännön loputtua.

Jean koetteli häntä rauhoittaa, hän pyysi ja jumalan tähden rukoili häntä vaikenemaan. Ei, ei -- onnettomuudesta ei saa iloita. Jos kaikki kerran häviää, niin sehän on heidänkin kohtalonsa.

Hän ei muuta toivonut kuin päästä maihin ja paeta tuota kamaluutta. Mutta hän oli niin varovainen, että souti vielä Concordesillan alatse eikä laskenut rantaan ennenkun Conférencen rantasillan viereen joen polvekkeen toiselle puolen. Ja vaikka ei silmänräpäystäkään olisi saanut hukata, ei hän sittenkään jättänyt venettä virran vietäväksi, vaan pani sen lujasti kiinni -- olihan se toisen omaisuutta eikä hänellä ollut oikeutta jättää sitä hunnikolle.

Hän aikoi pyrkiä Ortieskadulle Concordetorin ja Saint-Honorén-kadun kautta. Hän jätti Mauricen rannalle ja lähti yksin tarkastamaan, mutta hän tuli taas levottomaksi, kun näki, miten paljon esteitä kasautui tielle.

Siinähän oli kapinallisten valloittamaton linna -- Tuilerin penger lukuisine kanuunineen ja Royalkatu, Saint-Florentininkatu ja Rivolinkatu, joita korkeat, lujat katusulut suojelivat. Nytpä hänelle selvisikin Versaillesin armeijan varovaisuus ja miksi se yöllä oli muodostanut suunnattoman kolmion, jonka yksi kulma oli Concordetoria kohti, toinen pohjoisaseman tavaravaraston luona oikealla rannalla ja kolmas vasemmalla rannalla vallin vieressä lähellä Arcueilporttia.

Aamu sarasti, kapinoitsijat olivat jättäneet Tuilerienlinnan ja katusulut, ja sotajoukko oli ne äskettäin anastanut. Kaksitoista taloa oli kello yhdeksästä palanut Saint-Honorén ja Royalkatujen risteyksessä.

Jean palasi rannalle. Äskeinen kiihotus oli ohi ja Maurice istui velttona ja torruksissa.

-- Ei siellä juuri pääse etenemään. Voitkohan sinä astua, ystäväkulta?

-- Voin kyllä, elä ole huolissasi. Perille minä tulen elävänä tai kuolleena.

Hänen oli hyvin vaikea nousta kiviportaita. Rantasillalla hän kulki hyvin hitaasti, horjuen kuin unissaan-kävelijä ja nojautui ystäväänsä. Päivä ei ollut vielä valennut, tulipalojen keltaisen häimäkkä loiste valaisi suurta, autiota toria. Äänetönnä he menivät sen poikki, sydän oli pakahtua kaikkea hävitystä nähdessä. Royalkadun päässä häämöitti Madeleinenkirkko ja sillan toisella puolen Palais-Bourbon, molemmat tärviölle ammuttuina. Osa Tuilerien pengertä oli vierryt. Torilla olivat luodit lävistäneet suihkulähteitten pronssikuvat, suuren Lille-patsaan oli kranaatti halaissut, mustaan harsoon verhottu Strassburgpatsas näytti surevan yleistä hävitystä. Obeliskin luona, joka oli ehyenä säilynyt, oli muutamassa saarto-ojassa puhennut kaasutorvi, jotenkin oli se syttynyt ja suhisten siitä kokosi pitkä tulikieli.

Meriministeristön ja historiallisen kalustohuoneen oli tuli säästänyt, niiden välisen Royalkadun katusulun Jean kiersi. Sen hiekkasäkkien ja tynnörien takaa kuului rivoa puhetta. Edestäpäin sitä suojeli saarto-oja, jonka löyhkävässä vedessä uiskeli ruumis ja muurin halkeamasta näkyi Saint-Honorén kulmataloja, jotka olivat melkein lopulleen palaneet, vaikka etukaupungista tuoduilla ruiskuilla koetettiin tulta lannistaa.

Kranaatit olivat peräti pirstoneet pienet puitten välissä olevat sanomalehti-myymälät. Huuto ja melu oli lakkaamaton; muutamasta kellarista olivat sammuttajat löytäneet seitsemän puoleksi hiiltynyttä ruumista.

Vaistoko lienee Jeanille ilmaissut, että Saint-Morentinin- ja Rivolinkatujen korkeat, jykevät katusulut eivät olleet niin vaaralliset kuin muut, vaikka ne pelottavilta näyttivät. Kapinoitsijat olivat todellakin jättäneet ne omiin hoteihinsa eikä sotajoukkokaan ollut niitä vielä anastanut. Kanuunat torkkuivat -- ei niin sielua tuon lujan varustuksen takana, ainoastaan mieron kulkukoira, joka säikähti ja luikki pakoon.

Mutta kun Jean, taluttaen Mauricea, joka oli jo uupumaisillaan, koetti kiiruhtaa pitkin Saint-Morentininkatua, kävi hänen pelkonsa toteen: siinä tuli vastaan kokonainen komppaniia 88:sta linjarykmentistä, joka kiersi katusulkua.

-- Herra kapteeni, selitti Jean, nuo heittiöt ovat äskettäin haavoittaneet erään toverin -- minä saatan hänet sairashuoneeseen.

Takki, joka oli Mauricen hartioilla, pelasti hänet, mutta kiivaasti tykytti Jeanin sydän vielä Saint-Honorén katua mennessä.

Päivä alkoi valeta; laukauksia ja huutoja kuului kaduilta sillä taistelu riehui vielä koko kaupunginosassa. Ihan oli ihme, että he rauhassa pääsivät Frondeurikadulle. He kulkivat hyvin hitaasti, eivät he koskaan enää näyttäneet pääsevän noita kolmea, neljääsataa metriä, jotka vielä olivat jälellä, matka tuntui kerrassaan loppumattomalta. Frondeurikadulla he kohtasivat kapinoitsijain vartijaston, mutta pelästyneenä se pakeni aika kyytiä, luullen kokonaisen rykmentin olevan tulossa. Palanen Argenteuilinkatua -- ja vihon viimein he olisivat Ortieskadulla.

Miten tuskallisen levotonna oli Jean neljä pitkän pituista tuntia toivonut sinne! Putosi kuin taakka selästä, kun he vihdoinkin pääsivät perille. Katu oli pimeä, autio, kolkko -- ikäänkuin se olisi ollut sadan peninkulman päässä taistelutantereelta. Portinvahtia ei näkynyt, talo oli vanha ja ränstynyt -- se näytti kuolon unta uinuvan.

-- Avaimet ovat taskussani, kuiskasi Maurice. Suuri on portin, pieni huoneeni ... vinnillä.

Hänen voimansa olivat lopussa, hän pyörtyi Jeanin syliin.

Levotonna ja hädissään Jean unohti portin sulkematta. Pitkin pimeitä, tuntemattomia portaita hän koetteli kavuta niin varovasti kuin suinkin, ettei vain kolina herättäisi ihmisten huomiota. Ylemmäksi päästyään ei hän enää osannut minnekään, hänen täytyi laskea tiedoton ystävänsä portaille ja koettaa hapuilla ovea. Onneksi oli hänellä tulitikkuja, hän raapasi tulen ja vasta sitten kun oli löytänyt oven ja avannut sen, haki hän Mauricen. Jean pani hänet rautasänkyyn, joka oli ikkunan edessä ja avasi ikkunan selki selälleen saadaksensa huoneeseen valoa ja raitista ilmaa, -- koko Pariisi sinne näkyi.

Päivä valkeni. Hän heittäysi polvilleen vuoteen viereen ja itki hillisemätöntä itkua, jären oli viedä tuo kauhea teko -- hän oli surmannut oman ystävänsä.

Hetkinen kului. Hän tuskin hämmästyi, kun Henriette yhtäkkiä seisoi hänen edessään. Olihan ihan luonnollista, että hän tuli, nyt, kun veli oli kuolemaisillaan. Jean ei ollut huomannut hänen tuloaan -- lienee ollut siellä jo tuntikausia. Hän vaipui tuolille ja katsoa tuijotti, miten Henriette surun ja tuskan valtaamana väänteli käsiään, kun näki veljensä siinä tunnotonna ja veren vallassa.

Viimein Jean tointui, hänelle välähti jotakin mieleen.

-- Kuulkaa ... panitteko portin kiinni?

Henriette nyökäytti päätään myöntävästi. Hän meni Jeanin luo ja ojensi hänelle molemmat kätensä -- hän tarvitsi apua, hän kaipasi myötätuntoisuutta ja rakkautta.

-- Mutta tiedättekös, että minä hänet surmasin? sanoi Jean koleasti.

Henriette ei käsittänyt, ei uskonut häntä. Turvallisena olivat hänen kätensä Jeanin kädessä.

-- Minä olen surmannut hänet, minä ... katusulun luona ... hän taisteli toisella puolella, minä toisella.

Henrietten kädet vavahtivat.

-- Me olimme kuin hurjat, kuin mielipuolet ... niin, minä olen hänet surmannut...

Henriette veti kätensä pois, hän tärisi ja värisi, hän oli kalman kalpea ja tuijotti kauhistuneena Jeaniin.

Suuri luoja! Kaikkiko lopussa -- eikö murtuneelle sydämmelle jää mitään hoivaksi, eikö mitään lohdutukseksi? Voi, hyvä Jumala! Ja miten hän vielä illalla viimeksi oli niin toivonut saavansa tavata häntä, Jeania, josta hän niin paljon piti! Ja hänkö sitten oli tuon ilkityön tehnyt ... ja kuitenkin oli hän vielä sittenkin pelastanut Mauricen, sillä Jean se oli eikä kukaan muu, joka lukemattomista vaaroista huolimatta oli kantanut Mauricen kotiin. Hän ei voinut koskea Jeanin käteen -- veljen veri sitä tahrasi!

Mutta säretty sydän toivoo viime rippuun.

-- Mutta minä teen hänet terveeksi ... minun _täytyy_ pelastaa hänet!

Rémillyn sairashuoneessa oli hän oppinut taitavaksi sairaanhoitajaksi ja hän osasi hyvästi hoitaa ja sitoa haavoja. Paikalla hän tutki veljensä haavat ja riisui hänet, ennenkun hän tointui. Mutta kun hän irroitti Jeanin paneman tilapäisen siteen, kipristihe Maurice, kiljahti hiljaa, avasi silmänsä ja katseli sekavasti ympärilleen. Hän tunsi kuitenkin sisarensa paikalla ja hymyili.

-- Sinä täällä? Voi, miten iloinen olen, että näin sinut, ennenkun kuolen.

Henriette hymyili luottavaisesti.

-- Kuolet! Ei, sinä et saa kuolla! Sinä jäät eloon!... Elä nyt puhu mitään, anna minun toimia.

Mutta kun Henriette oli tarkastanut lävistettyä käsivartta ja haavaa kylessä, synkistyi hänen katseensa ja silmät kyyneltyivät.

Hän liikkui kuin kotonaan, etsi ja löysi vähän öljyä, repi vanhan paidan siteiksi, ja Jean meni hakemaan vettä.

Jean ei suutaan avannut, hän katsoi vain, kun Henriette pesi haavat ja varovasti, mutta säntillisesti ne sitoi. Jean ei kyennyt ollenkaan auttamaan, hän oli niin neuvoton, ihan typerryksissä, kun Henriette oli saapuvilla.

Kun Henriette oli saanut haavat sidotuksi ja Jean huomasi, miten levoton hän oli, tarjoutui hän hakemaan lääkäriä. Mutta Henriette oli yhtä varovainen ja ajatteleva kuin ennenkin; ei, ei -- ei millään muotoa, ei ensimmäistä vastaantulijaa, joka antaisi ilmi hänen veljensä! Luotettavaa miestä oli tarvis -- voisivat vielä odottaa pari tuntia.

Kun Jean kuitenkin sanoi lähtevänsä rykmenttiään etsimään, päättivät he, että hän palaisi ja toisi lääkärin, niin pian kuin vain voisi huomiota herättämättä pujahtaa pois.

Jean ei mennyt vielä, hän viivytteli, hän ei voinut lähteä, ei voinut jättää tuota onnettomuuden asuntoa, jonka kurjuus oli hänen syynsä. Ikkuna oli ollut hetkisen kiinni, hän avasi sen uudelleen. Sairas istui tilalla tyynyjen varassa ja katseli ulos -- toiset katselivat myös; masentava hiljaisuus seurasi.

Sieltä korkealta he näkivät suurimman osan Pariisia: ensiksikin keskikaupungin Saint-Honorén etukaupungista Bastiljeen, sitten koko Seinevirran ja vilkasliikkeisimmät kaupunginosat etäällä Seinen vasemmalla rannalla, loppumattoman jonon kattoja, puitten latvoja, kirkontornia ja torninhuippuja.

Päivä oli valennut, kamala yö, historiamme hirmuisimpia, oli loppunut. Mutta nousevan auringon valossa raivosivat tulipalot yhtä hurjasti. Tuilerienlinnasta, Orsaynkasarmista, Valtioneuvoston- ja Kunnialegioonan-palatsista kohosi vielä vaalean häimäkkäitä liekkiä punertavaa aamutaivasta kohti.

Uusia tulipaloja oli ilmestynyt: Lille- ja Backatujen takaa kohosi sakeata savua Croix-Rougesta ja etempääkin vielä, Vavininkadulta ja Notre-Dame-des-Champsin-kadulta.

Oikealla, ihan siinä lähellä, olivat Saint-Honorénkadun talot jo melkein lopulleen palaneet, ja vasemmalla olivat Royalinpalatsi ja uusi Louvre säilyneet, vaikka niitä aamupuoleen yötä oli kyllä koetettu sytyttää, tuli ei niihin tarttunut.

Mutta mistä toi länsituuli paksua, mustaa savua aina sinne ikkunaan asti? Sitä he eivät ensin tienneet. Raha-asiain-ministeristö siellä paloi, oli palanut jo kolmesta asti sinä aamuna: liekkiä ei noussut, kytemällä siellä hiiltyivät mahdottomat kasat paperia ja asiakirjoja, ja mustaa, paksua savua ja nokea pöllysi ilmaan.

Yö hävityksen kauhuineen oli loppunut, mutta aamuauringon valossa oli tuo ylpeä Pariisi kenties vielä sitäkin surkeamman näköinen: toinen savupilvi toistaan mustempana kohosi palavista raunioista -- koko hävityksen suuruus oli sirki selkeänä silmäin edessä. Mieli ei mettä keittänyt. Aurinko oli kirkkaana noussut, mutta savupilvet sen heti peittivät, verhosivat synkkään suruharsoon.

Maurice hourasi taas, hän viittoi kaupunkiin päin ja mutisi: palaako koko Pariisi? Oih, kylläpä se hitaasti ... eikö siitä loppua tulekkaan?...

Kyyneleet valuivat virtana pitkin Henrietten kalvakoita poskia; hän ei jaksanut kurjuutta kestää, koska hänen veljensäkin oli ollut siinä osallisena. Ja Jean, joka ei uskaltanut puristaa hänen kättänsä eikä suudella ystäväänsä jäähyväisiksi, syöksyi kuin mielipuoli ovesta ulos.

-- Hyvästi! -- Minä palaan heti.

Mutta hän ei voinutkaan palata, ennenkun tuossa kahdeksan tienoilla iltasella.

Hän oli hirveän levoton, mutta siltä tyytyväinen: hänen rykmenttinsä, joka ei enää ottanut osaa taisteluun, oli määrätty sitä kaupunginosaa suojelemaan; hän oli komppaniiansa kanssa majoittunut Karuselltorille ja toivoi joka ilta pääsevänsä sairaan luo.

Eikä hän yksin palannut; -- sattumalta oli hän tavannut 106:nen rykmentinlääkärin -- Bourochen -- ja tuonut hänet mukanaan, kun ei muita lääkäriä ollut saanut käsiinsä, -- tiesihän hän, että sillä karhulla sentään oli sydän paikoillaan.

Bouroche ei alussa tiennyt, kenenkä luokse Jean häntä rukoilemalla rukoili ja marisi sitten portaitten jyrkkyyttä niitä kiivetessään, mutta kun hän käsitti, että sairas oli kapinoitsija, julmistui hän.

-- Mitä pirua! Pilkkaatteko te minua, korpraali?... Sellaisia heittiöitä, jotka eivät tee muuta kuin varastavat, murhaavat ja polttavat!... Kohta on sen roiston tilinpäivä tullut ... kyllä minä hänet parannan ... kolme luotia kalloon, että keikahtaa...

Hän vaikeni äkkiä, nähdessään Henrietten, joka kalpeana ja itkeytyneenä tuli häntä vastaan.

-- Se on veljeni, herra tohtori! -- Hän on teidän sedanilaisianne.

Lääkäri ei vastannut, hän irroitti siteen ja tutki haavoja ääneti, otti taskustaan pulloja, sitoi haavat uudelleen ja näytti Henriettelle, miten hänen tuli niitä hoitaa. Sitten hän yhtäkkiä kysyi sairaalta tuikeasti: minkä tähden sinä menit noitten hylkyjen puolelle?... Minkätähden sinä olet ollut osallisena heidän hävittömyyksissään?

Maurice oli koko ajan tuijottanut lääkäriin ja vastasi kiihkeästi: vääryys, kärsimykset ja hävittömyydet olivat sietämättömät.

Bouroche viittasi kädellään, hän mieli sanoa, että sellainen saattaa mennä liian pitkälle, mutta hän puri huultaan ja vaikeni.

Lähtiessään hän vain sanoi: tulen kohta katsomaan.

Eteisessä hän ilmoitti Henriettelle, ettei hän voinut mitään varmaa sanoa. Keuhkot olivat vahingoittuneet, -- mahdollisesti katkeaisi joku verisuoni, ja kuolema seuraisi siinä paikassa.

Henriette koetti hymyillä, kun tuli huoneeseen, vaikka sydän oli musertavan iskun saanut.

Eikö hän voisikaan pelastaa veljeään, eikö voisi estää uhkaavaa onnettomuutta, joka ikipäiviksi erottaisi heidät kolme, jotka halusivat elää yhdessä?

Hän ei ollut koko päivänä liikahtanut huoneesta; naapurin vaimo oli auliisti häntä auttanut ja toimitellut hänen asioitaan. Hän istahti taas paikoilleen vuoteen viereen.

Mutta Maurice oli niin kiihottunut, hän ei antanut Jeanille rauhaa, hän tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut. Jean kertoi kierrellen ja varovasti ja jätti kerrassaan mainitsematta, miten hurjasti vapautettu Pariisi vihasi kommuunia, joka haukkoi henkeään.

Oli jo keskiviikko. Sunnuntai-illasta asti, kaksi kokonaista vuorokautta, olivat ihmiset piilotelleet kellareissaan, peläten ja vavisten, että tuskanhiki otsasta valui, ja kun he keskiviikko-aamuna uskaltautuivat ulos ja näkivät koko hävityksen, raunioita, verta, kauheat tulipalot, heräsi tuima kostontunne.

Rangaistus oli hirmuinen, rikoksen vertainen. Talot tarkastettiin, miehiä ja naisia, joita vähänkään epäiltiin, lähetettiin joukottain sotamiesten ammuttavaksi, tutkimus ei tullut kysymykseen.

Kello kuuden aikaan iltasella oli Versaillesin sotajoukon hallussa suurin osa Pariisia Montsaurispuistosta aina pohjoisasemaan, kaupungin tärkeimmät liikepaikat. Ja kommuunin viimeiset jäsenet -- joku parikymmentä -- olivat pelastautuneet yhdennentoista piirin kunnallishuoneustoon, joka oli Voltairen-kadulla.

Kaikki vaikenivat huoneessa. Maurice katseli kaupunkia avonaisesta ikkunasta, josta viehkeää kevätilmaa virtasi, ja mutisi: vai niin ... palaa... Pariisi palaa!

Se olikin totta. Hämärissä taas kamala valo punasi taivaan. Luksemburgin ruutikellari oli iltapäivällä kauheasti paukkaen lentänyt ilmaan, kerrottiin silloin Panthéonin luhistuneen maanalaisille hautaholveilleen.

Edellisenä päivänä sytytetyt tulipalot olivat koko päivän palaneet -- Valtioneuvostonpalatsi ja Tuilerienlinna paloivat ilmi tulessa, rahastorakennuksesta pöllysi savupilviä.

Ainakin kymmenen kertaa oli Henriette sulkenut ikkunan, ettei sinne lentäisi mustia perhosia --- palaneita paperisiekaleita raha-asiainministeristön arkistoista, joita tuuli riuhtoi sinne tänne ja jotka mustana verhona peittivät koko Pariisin ja lentelivät aina kahdenkymmenen peninkulman päähän, kauvas Normandiaan.

Nyt ei tuli tuhonnut ainoastaan läntisissä ja eteläisissä kaupunginosissa -- Royalkadun talot, Croix-Rougen ja Notre-Dame-des-Champs-kadun rakennukset olivat ilmitulessa; koko itäinen osa kaupunkia oli liekkien vallassa, ja etäisinnä siellä roihusi Hôtel de Ville mahdottoman suurena jättiläisroviona.

Sen lisäksi paloi lyyrillinen teaatteri, neljännen piirin kunnallishuoneusto ja neljättäkymmentä taloa läheisillä kaduilla, puhumattakaan Porte-Saint-Martinin teaatterista pohjoispäässä, joka paloi erillään kuin yksinäinen heinäpieles niityllä.

Kosto yksin oli eleillä, vieläpä yksityinenkin; haitallisia asiapaperia hävitettiin ja kellä vähänkään oli kaunaa toiselle, se oli nyt kostettava, kosto oli päällä päsmärinä.

Ei ajateltu enää kaupungin puolustamista eikä sotajoukkojen estämistä -- hurjistunut raivo ja hävityksenhalu oli vallalla. Oikeuspalatsin, Hôtel-Dieun ja Notre-Dame-kirkon oli pelkkä sattuma pelastanut. Hävitettiin ja turmeltiin ainoastaan himoksi muuttuneesta hävittämishalusta, vanha, mädännyt yhteiskunta oli juuriaan myöten hävitettävä ja haudattava tuhkaan ja pirstaleihin -- uusi, onnellinen ja puhdas yhteiskunta sieltä kohoaisi, maallinen paratiisi, josta ihmiskunnan lapsuuden tarinat kertovat.

-- Hyvä jumala, miten kauheaa, miten inhottavaa sota on! virkkoi Henriette hiljaa, katsellessaan tuhkakasaksi muuttuvaa kaunista kaupunkia.

Siinäkö oli näytelmän viimeinen, väistämätön loppukohtaus, Sedanin ja Metzin kylvöjen verinen sato -- hävitysrutto, jonka Pariisin piiritys oli synnyttänyt, ratkaiseva kohta kansan kamppaillessa elämästä ja kuolemasta?

Silmiään räpäyttämättä katsoi Maurice palavia kaupunginosia. Hitaasti ja vaivalla sai hän kuiskatuksi: ei, ei -- elä kiroa sotaa ... sisko... Siitä on suurta hyötyä -- se on tarpeellinen, välttämätön...

Tuskallisesti ja ääni vihasta väristen Jean hänet keskeytti: tuhat tulimaista! Siinä sinä virut ja se on minun syyni!... Elä puolusta sotaa ... se on mitä inhottavinta!...

Sairas viittasi kädellään.

-- Minä ... mitä minusta!... Onhan toisia ... tämä uhri on kenties tarpeellinen ... mutta sota -- se on elämää, jota ei ole ilman kuolemaa! --

Maurice painoi silmänsä kiinni, nuo muutamat sanat veivät hänen voimansa.

Henriette viittasi Jeanille, ettei hän vastustaisi.

Mutta itse hän tunsi sisimmässä sydämmessään ihmiskunnan kärsimykset ja kurjuudet, -- hän, tuo heikko, mutta kumminkin urhokas nainen, jonka kirkkaista silmistä kuvastihe isoisän sankarisielu.

Kaksi päivää kului, keskiviikko ja torstai, ja tulipalot raivosivat ja murhaamista kesti.

Kanuunat jysähtelivät yhtmyötään; Montmartren tykistö, jonka Versaillesin armeija oli anastanut, ampui hellittämättä liittoutuneitten tykistöjä, jotka olivat Bellevillessä ja Père-Laichaisella ja joista kranaatteja sinkoili Pariisiin, pudoten aina Richelieunkadulle ja Vendômentorille.

25 päivän iltana oli koko vasen ranta sotajoukon käsissä. Mutta oikealla rannalla olivat vielä Château-d'Eaun ja Bastiljentorin katusulut liittoutuneilla. Ne olivat kuin kaksi lujaa linnoitusta, joita hirvittävä, herkeämätön tuli suojeli.