Part 42

Kello viiden paikoilla peräytyi Maurice tovereineen Backadun katusulkuin taakse pitkin Lillekadun varustuksia; he ampuivat hellittämättä, mutta yhtäkkiä tuprahti paksu savupilvi Kunnialegioonan-palatsin avonaisesta ikkunasta, Se oli ensimmäinen murhapoltto Pariisissa; hurjaa riemua se herätti, mieletöntä ilkkumista. Hetki oli tullut! Äärettömänä roviona nyt koko kaupunki palaisi ja maailma puhdistuisi tulessa!

Mutta mitä hän näki? Viisi, kuusi miestä tuli palatsista ja etukynnessä pitkä roikale. Hän tunsi sen heti Chouteauksi, entiseksi toverikseen 106:nen ajoilta. Jo maaliskuun 18 päivän jälkeen oli hän nähnyt hänet, kaluunilla koristettu lakki päässä, nyt hän oli kohonnut arvossa, kaluunia oli joka paikassa, hän oli jonkun kenraalin ajutanttina, sellaisen, joka ei ollut uskaltautunut taisteluun. Ja Maurice muisti, mitä oli kuullut: Chouteau vietti hauskaa elämää Kunnialegioonan-palatsissa rakastajattarensa kanssa -- eli ylellisesti kommuunin kustannuksella, rötkötti pitkävartiset saappaat jalassa komeissa vuoteissa ja ajankuluksi harjoitteli pilkkaan ampumista, suuret peilit maalitauluna. Sen lisäksi tiedettiin, että sama nainen, jonka kanssa hän eli, joka aamu ajeli komeissa vaunuissa ja kävi muka ostoksilla, vieden talteen pakottain vaatetta, kalliita kelloja, yksin huonekalujakin, -- kaikki varastettuja.

Kun Maurice näki Chouteaun miehineen hyökkäävän palatsista lamppuöljykannu kädessä, tuntui hänestä kaikki niin inhottavalta, -- vakaumukset ja toiveet horjuivat, epäilys sai taas vallan: Jottako tuo kauhistuttava kosto olikin rikos, koska tuollainen mies oli sen välikappaleena?

Monta tuntia kului, hän taisteli epätoivon vimmassa, hän ei hievahtanut paikaltaan, hän tahtoi kuolla. Jos oli erehtynyt, niin tahtoi hän sen verellään korvata!

Lillekadun katusulku oli lujaksi varustettu, se oli tehty hiekkasäkeistä ja hiekkatynnöreistä, ja syvä oja sitä suojeli. Maurice ja kymmenkunta liittoutunutta sitä puolusti, he olivat melkein pitkällään maassa ja he surmasivat jokaisen sotamiehen, joka sinne osui.

Yhtmyötään aina iltapimeään asti Maurice ampui paikaltaan liikahtamatta.

Paksut savupilvet Kunnialegioonan-palatsista ajautuivat tuulen mukana kadulle ja estivät liekkiä näkymästä. Lähellä oleva talo oli jo syttynyt palamaan.

Yhtäkkiä juoksi muuan toveri ilmoittamaan, että sotilaat, jotka eivät uskalla katua tulla, kiertävät pihain ja puutarhain kautta. Hukassa oli kaikki, he saattoivat tulla minä hetkenä hyvänsä.

Eräästä ikkunasta ammuttiin. Ja Maurice näki Chouteaun kätyreineen syöksyvän talosta taloon tulisoihtu ja lampppuöljyastia kädessä. Puoli tuntia sen perästä olivat talot kaikki ilmitulessa ja liekit kohosivat humisten kohti synkkää taivasta.

Ja Maurice oli yhä tynnörien ja säkkien suojassa ja ampui paikalla jokaisen, joka kadulle pistäysi.

Kuinka kauvan Maurice ampui? Hänellä ei enää ollut tietoja ajasta eikä paikasta. Kello saattoi olla yhdeksän, kenties kymmenen. Työ oli niin ilettävää, että oikein sydäntä etoi, aivan kuin olisi ollut humalassa ja juonut huonoa viiniä.

Huoneet paloivat hänen ympärillään, kuumuus oli sietämätöntä, ilma tukahuttavaa. Katuristeyksien sulut olivat kuin lujia linnoituksia, joita tulipalot ja sinkoilevat kekäleet puolustivat.

Olihan annettu käsky sytyttää Pariisi katu kadulta, talo talolta, mikäli katusuluista täytyi luopua! Eivätkä ne olleet vain Backadun talot, jotka paloivat -- sen hän hyvin käsitti. Hänen takanansa leimusi taivas ja etäältä kuului ryskettä ja jyminää aivan kuin koko kaupunki olisi tulessa.

Varmaan raivosi tulipalo samalla tavalla Seinen oikeallakin rannalla -- olihan siitä jo pitkä aika kun Chouteau miehineen ja tulisoihtuineen oli kadonnut.

Rohkeimmat ja uskaliaimmatkin jättivät taistelupaikan, he eivät tahtoneet jäädä vihollisen ammuttavaksi.

Maurice jäi viimein yksin; hän oli pitkällään kahden hiekkasäkin välissä ja mietti miten paraiten edestäpäin puolustaisi varustustaan; silloin ne tulivat takaapäin, sotilaat, jotka pihoja ja puutarhoja myöten olivat kierrelleet ja huutaen ja meluten syöksyivät nyt Backadulle.

Taistelun riehuessa ei Maurice kahteen päivään ollut muistanut Jeania. Ei ollut Jeankaan ajatellut Mauricea, ei niin hetkeä sitten kun tuli rykmenttineen Pariisiin Bruotin osaston avuksi. Edellisenä iltana oli hän taistellut Marskentällä ja Invaliidipuistossa. Tänään oli hän puolen päivän aikaan jättänyt Palais-Bourbonin torin ollakseen mukana valloittamassa katusulkuja Saint-Pèresin katua ympäröivässä kaupunginosassa.

Jeankin, joka muuten oli niin levollinen, oli vähitellen kiihtynyt tässä kamalassa veljessodassa; hän ja hänen toverinsa olivat raivoissaan kapinoitsijain sitkeästä vastarinnasta, hehän olivat niin väsyneet ja kyllästyneet taisteluun, kun he niin hyvin olisivat tarvinneet levätä kaikista kauhuista. Sotavangit, jotka palasivat Saksasta ja joita oli pistetty rykmentteihin, olivat raivostuneet Pariisiin.

Kommuunin kauheista tuhotöistä kerrottiin niin julmia juttuja, että hiukset nousivat pystyyn niitä kuullessa. Eikö järjestystä ja toisen omaisuutta pidetty minkäänlaisessa arvossa? Sitä ei Jean ymmärtänyt. Hän oli selväjärkinen maltillinen talonpoika, kansan sydän, joka tahtoi rauhaa saadakseen häiritsemättä tehdä työtä ja ansaita leipänsä.

Mutta tulipalot -- ne veivät häneltä lopullisenkin mielenmaltin, saivat hänen raivonsa ylimmilleen. Polttaa talot ja palatsit! Polttaa ne sen tähden, että oli heikompi -- ei se oli liikaa; ainoastaan konnat ja roistot menettelevät sillä tavalla. Ja Jean, jonka sydäntä vielä eilen oli kirvellyt, kun ihmisiä joukottain ammuttiin kuolijaaksi, hän ei jaksanut enää hillitä itseään, hurjasti pyörivät silmät päässä ja ulvoen hän sivalteli ympärilleen, katsomatta mihin sattui.

Hän hyökkäsi osastoineen Backadulle. Ensin hän ei nähnyt ketään, hän jo luuli, että katusulku oli vartioimatta. Kahden hiekkasäkin välissä hän sitten huomasi kapinoitsijan, joka liikahti, tähtäsi ja ampui Lillekadulle päin. Eteensä katsomatta hän syöksyi hurjistuneena miestä kohti ja lävisti hänet pistimellään.

Maurice ei ollut ennättänyt kääntyä. Hän huudahti tuskallisesti ja kohotti päätään. Häikäsevä valo leimahti samassa ja valaisi heidät.

-- Voi, Jean -- rakas ystävä! Sinäkö se olet?

Kuolla hän tahtoi, sitähän hän niin halulla oli odottanut -- kuolla ja päästä kaikesta! Mutta kuolla ystävän, veljen lävistämänä -- se oli liikaa... Se katkeroitti hänen kuolinhetkensä, se myrkytti viimeisen hengenvedon.

-- Sinäkö se olit, Jean -- Jean, ystäväkultani?

Jean seisoi kivettyneenä ja tuijotti häneen -- yhtäkkiä kaikki selvisi.

He olivat kahden, toiset sotilaat ajoivat pakenevia. Ympärillä teki tuli työtään, tuhosi ja ruhjoi, pitkiä, punaisia tulikieliä syöksyi ikkunain täydeltä, nuoleksi seiniä ja irroitti katot, jotka ryskien ja paukkuen romahtivat maahan ja liekit kohosivat yhä korkeammalle. Nyyhkyttäen heittäysi Jean Mauricen viereen, koetteli nostaa häntä ja katsoa, oliko hän vielä pelastettavissa.

-- Voi, ystäväparkani, mun oma ystäväkultani!

VIII.

Kun Sedanin juna lukemattomain viivytysten perästä vihdoin viimein pysähtyi Saint-Denisin asemalle, leimusi eteläinen taivas tulipunaisena aivan kuin koko Pariisi olisi tulessa. Valo oli enentynyt, mikäli ilta pimeni, ja vähitellen se levisi yli koko taivaanrannan ja punasi pilvenhattaroita, jotka vaipuivat idän pimeään helmaan.

Jo kaukaa olivat matkustajat huomanneet tulen junan huristaessa pimeitten kenttien poikki.

Henriette hyppäsi ensimmäisenä vaunusta, tulipunainen taivaanranta oli tehnyt hänet levottomaksi.

Preussiläiset sotamiehet, joitten hallussa asema oli, pakottivat matkustavaiset pois vaunuista, ja asemasillalla kaksi heistä huutaa solkkasi tulijoille ranskaksi:

Pariisi palaa ... ei kukaan pääse etemmäksi... Pariisi palaa, Pariisi palaa...

Henriette tuli yhä levottomammaksi. Hyvä jumala! Oliko hän tullut liian myöhään? Maurice ei ollut vastannut hänen kahteen viimeiseen kirjeeseensä, ja pääkaupungin uutiset olivat entistään huolestuttavampia -- hän oli menehtyä tuskasta ja oli yhtäkkiä päättänyt lähteä Pariisiin etsimään veljeänsä.

Päivä päivältä oli elämä enolassa tullut tukalammaksi. Saksalaiset joukot, jotka olivat kylään majoittuneet, tulivat sitä vaativimmiksi ja röyhkeimmiksi, mitä kauvemmin Pariisi puolustautui; ja kun rykmentti toisensa perästä nyt palasi Saksaan, nylkivät ne kulkiessaan maat ja mannut putipuhtaiksi.

Kun hän aamusella päivän sarastaessa oli noussut mennäksensä Sedaniin, oli koko piha ollut täynnä saksalaisia ratsumiehiä, jotka olivat maanneet siellä paljaalla maalla kylki kylessä, viittoihinsa kääriytyneinä.

Torven ääni kajahti yhtäkkiä. Kaikki nousivat samassa hiljaa, leveät viitat hartioilla ja niin kiinni toisissaan, että hänestä näytti siltä kuin viimeisen tuomion pasuuna olisi herättänyt kaikki tappelutantereelle kuolleet.

Saint-Denisissäkin tapasi hän jälleen preussiläisiä ja ne ne säikäyttivät häntä, huutaen:

-- Pariisi palaa... Ei kukaan pääse etemmäksi... Pariisi palaa, Pariisi palaa...

Kauhistuneena hän riensi matkalaukku kädessä ja pyysi tarkempia tietoja.

Pariisissa oli taisteltu kaksi päivää, rautatieliike oli katkaistu. Henriette ei välittänyt mistään, hän tahtoi jatkaa matkaansa. Asemasillalla hän huomasi preussiläisen kapteenin, sen komppanian päällikön, jonka hallussa asema oli; Henriette riensi hänen luokseen.

-- Herra kapteeni! Olen menossa veljeni luo, olen hänestä hyvin huolissani. Olkaa niin hyvä ... minä rukoilen teitä ...ja auttakaa minua, että pääsen perille!

Hän pysähtyi -- kaasulyhdyn valo sattui kapteeniin, Henriette tunsi hänet.

-- Tekö se olettekin, Otto! Hyvä jumala ... auttakaa, koska sattuma vielä kerran saattoi meidät toistemme tielle!

Otto Günther, hänen serkkunsa, oli yhtä jäykkä ja ankara kuin ennenkin -- kauniissa kapteeninunivormussaan. Hän ei tuntenut tuota hintelää, vaaleakutrista naista, jonka kauniita, lempeitä kasvoja verhosi suruharso. Vasta sitten kun hän näki hänen suoran, rehellisen katseensa, hän älysi, kuka se oli. Hän viittasi hieman kädellään.

-- Veljeni on sotilaana ... senhän tiedätte, jatkoi Henriette innokkaasti. Hän on Pariisissa, ja minua niin pelottaa, että hän on sekautunut tuohon kauheaan taisteluun. Minä pyydän ... rukoilen teitä, Otto, auttakaa minua, että pääsen matkani perille.

Nyt hän vihdoinkin suvaitsi vastata.

-- Minä vakuutan, etten voi mitään. Eilisestä asti eivät junat ole sinne päässeet, luullakseni on kiskot revitty vallien ulkopuolelta. Enkä minä voi hankkia teille hevosta, en vaunuja, en kyytimiestä.

Henriette katsoi häneen, mutta kun huomasi, että kapteeni oli niin välinpitämätön, ja että hän oli lujasti päättänyt olla häntä auttamatta, virkkoi hän vaikeroiden: Voi, hyvä jumala! Te ette tahdo tehdä mitään minun hyväkseni. Keneenkä minä sitten käännyn?

Ja preussiläiset olivat kuitenkin kaikkivaltiaita, yksi ainoa sana olisi ollut kylläksi, koko kaupunki olisi ollut liikkeellä, sata vaunua, tuhat hevosta valmiina! Mutta hän kieltäytyi -- hänhän oli voittaja, jonka ei vähintäkään sopinut sekautua voitettujen asioihin -- tottapa se olisi ollut liian alentavaista ja tahrannut hänen uuden uutukaista sotilaskunniaansa!

-- Mutta ainakin te tiedätte, mitä on tapahtunut, sanoi Henriette uudelleen ja koetti rauhoittua. Ja senhän saatatte minulle sanoa.

Kapteeni hymyili tuskin huomattavasti.

-- Pariisi palaa! Katsokaa -- tulkaa tänne -- täältä näette sen hyvin hyvästi!

Hän kulki Henrietten edellä rataa pitkin ja nousi kapeita portaita rautasillalle, joka oli radan yli rakennettu noin sadan askeleen päähän asemalta. Siellä he seisoivat käsipuihin nojaten ja katselivat ääretöntä lakeutta.

-- Pariisi palaa, niinkuin näette...

Kello lienee ollut puoli kymmenen paikoilla. Tuli kiihtyi kiihtymistään. Idästä olivat veripunaiset hattarat hävinneet, kohti pikimustaa taivaanlakea heijastui etäisten liekkien loiste.

Tuli hulmusi jo yli koko taivaan, mutta paikka paikoin se näytti kuin riemuitsevan tuhotöistään, se heitteli ilmaan tulipunaisia patsaita, jotka rätisten hajosivat keskelle tupruavia savupilviä. Tuli riehui kuin jättiläismetsässä, jonka se puu puulta hävittää, maakin näytti syttyvän ja koko Pariisi palavan äärettömänä tuliroviona.

-- Katsokaa, selitti Otto, tuo on Montmartre -- tuo kunnas, joka mustana kohoaa kohti punaisia liekkiä. Vasemmalle -- Villetteen ja Bellevilleen -- ei ole tuli vielä ennättänyt. Paraimmat kaupungin-osat näkyy ensin sytytetyn -- ja tuli leviää ... kiihtyy... Katsokaa -- tuolla oikealla taas uusi! Näettekö, miten liekit leimuavat -- tulta ja savua tupruaa ... tuolla vielä ja tuolla ... kaikkialla!

Hän ei puhunut kovasti, ei kiivastunut, mutta hänen luonnottoman tyyni ilonsa kauhistutti Henrietteä.

Voivoi -- miksi piti preussiläisten nähdä se?

Hänen tyyneytensä, hänen hymyilynsä olivat ilkeintä pilkkaa: hän näytti jo kauvan odottaneen tuota hävitystä, joka vertaistaan hakee.

Vihdoin viimeinkin paloi tuo Pariisi jota saksalaisten kranaatit eivät olleet saaneet kukistumaan! Hänen vihansa oli tyydytetty, tuskallisen pitkällinen piiritys, armoton pakkanen ja lukemattomat vaivat ja vastukset, joita Saksa ei vielä ollut unohtanut -- kaikki oli nyt kostettu. Valloitetut maakunnat, viiden miljaardin vahingonkorvaus -- ei mikään vetänyt vertoja sille, että Pariisi mieletönnä tuhoaa oman itsensä ja häviää liekkeihin valoisana kevätyönä.

-- Se nyt on varma, jos mikään! mutisi kapteeni. Hyvää työtä tekevät!

Henrietten omat surut haihtuivat kuin tuhka tuuleen, hän oli pakahtua tuollaista surkeutta nähdessä. Taivaan kosto oli kohdannut kaupunkia ja helvetin syövyttävät liekit hävittävät sen perustuksia myöten.

Henriette pani kätensä ristiin ja huudahti:

-- Suuri luoja! Miksi sinä meitä näin kovasti rankaiset?

Otto jo kohotti kättään; kylmänä ja välinpitämätönnä niinkuin kivikova sotilas kuuna päivänä olisi hän halusta pitänyt nuhdesaarnan, vedonnut raamattuunkin ja osottanut, miten Ranskan turmeltunut kansa oli kohtalonsa ansainnut. Mutta kun hän näki tuon nuoren naisen, jonka kauniit, älykkäät silmät niin kirkkaasti häneen katsoivat -- niin hän vaikeni.

Sanat olivatkin tarpeettomat, koko hänen olentonsa jo kyllin selvästi osotti, miten syvälle kansalaisviha oli hänessä juurtunut -- se ilmaisi, että hänen mielestänsä sotajoukkojen jumala itse oli hänet Ranskaan lähettänyt valvomaan oikeutta ja kurittamaan tuota turmeltunutta kansaa. Pariisi paloi rangaistukseksi vuosituhansien kurjasta elämästä, rikoksistaan ja irstaisuuksistaan. Uudestaan puhdistaisivat germaanilaiset maailman ja hävittäisivät viimeisetkin latinalaisen tapainturmeluksen jälet.

Kapteenin käsi vaipui ja hän virkkoi: kohta on kaikki lopussa! -- Katsokaapas ... tuli on ennättänyt tuonnekin ... vasemmalle... Näettekö tuota tulivirtaa, joka tulvailee sinnepäin?

Kumpikin vaikeni; kamala äänettömyys seurasi.

Liekkiä kohosi yhtäkkiä sieltä täältä ja kipunoita sateli yltympäri. Tulimeri laajeni ja taajeni joka hetki ja sen hehkuvista kuohuista purkausi savua, joka mustanpuhuvana verhona kattoi kaupungin -- vieno tuulenhenki kuletti sitä puolelta toiselle, se leijuili pimeässä avaruudessa ja muodostui pilviksi, joista satoi nokea ja tuhkaa.

Henriette hätkähti niinkuin olisi herännyt ilkeästä unesta, hän muisti taas veljensä, ja tuska kouristi sydäntä.

-- Ettekö siis mitään voi tehdä? kysyi hän vielä viimeisen kerran. Kieltäydyttekö auttamasta minua?

Otto viittasi kädellään niinkuin olisi mielellään kaiken hävittänyt.

-- Mitä se auttaa? Huomenna on Pariisista jälellä vain kasa tuhkaa!

Siinä kaikki.

Jäähyväisiä heittämättä Henriette lähti sillalta ja pakeni, kädessään matkalaukku. Mutta kapteeni seisoi siellä vielä kauvan, pilkkopimeässä liikahtamatta, suorana ja solakkana, ja katseli riemuiten tuota kauheata näytelmää -- Babylonin paloa.

Kun Henriette lähti asemalta, kohtasi hän onneksi vanhan, lihavan naisen, joka parhaillaan tinki ajuria Pariisiin Richelieunkadulle. Ja Henriette pyysi ja kärtti niin hartaasti ja itki niin katkerasti, että nainen viimein suostui ottamaan hänet mukaansa. Ajuri, pieni musta mies, löi myötäänsä hevostaan eikä sanonut halaistua sanaa koko matkalla. Sen sijaan oli Henrietten toverilla kieli kantimistaan irti ja Henriette sai tietää, että nainen toissapäivänä oli lukinnut puotinsa ja lähtenyt, mutta oli tuhmuudessaan kätkenyt osan arvopapereistaan seinänlokeroon. Nyt kun kaupunki jo kolmatta tuntia paloi, oli hän ollut tulisessa tuskassa eikä osannut muuta ajatellakaan kuin paperiensa pelastamista, vaikka sitten läpi tulenkin pitäisi Pariisiin pyrkiä.

Tulliportista he pääsivät onnellisesti kaupunkiin varsinkin kun nainen mujautti unista vahtia ja kertoi vain käyneensä sisarentytärtään miehensä hoitajaksi, miehen kun muka Versailleslaiset olivat haavoittaneet. Kaduilla vasta tuli esteitä ja katusulkujen tautta he saivat tuhka tiheään kierrellä pitkät matkat. Poissonnièren-kadulla ajuri viimein teki tenän eikä heitä enää sitä etemmäksi kyydinnyt. Jalan saivat naiset jatkaa matkaansa pitkin Sentierin- ja Jeûneursinkatuja ja koko Pörssikorttelin ohi.

Mitä lähemmäksi linnoituksia he tulivat, sitä enemmän liekit valaisivat -- oli yhtä valoisa kuin keskipäivällä. He oikein hämmästyivät, kun siinä kaupunginosassa oli niin hiljaista ja autiota, melu ja räiske kuului vain etäisenä huminana. Pörssin luona ammuttiin muutamia laukauksia, he hiipivät pitkin seiniviertä.

Richelieunkadulla oli rouvan puoti vahingoittumatta. Iloissaan hän välttämättömästi tahtoi opastaa Henrietteä Hasard- ja Sainte-Anne-katuja myöten Ortieskadulle, mutta liittoutuneet, joitten hallussa Sainte-Anne-katu vielä oli, eivät yrittäneet päästää heitä kulkemaan.

Viimeinkin tuossa neljän tienoissa aamusella, päivän valetessa, saapui Henriette voimatonna ja niin väsyneenä, että tuskin pystyssä pysyi, sen talon portille, jossa Maurice asui. Portti oli seppo selällään. Hän nousi kapeita, pimeitä portaita ja hilautui sitten tikapuita myöten vinnille. --

Backadun katusulkujen vieressä virui Maurice; kahden hiekkasäkin varassa oli hän kohottautunut toiselle polvelleen. Toivo elähytti Jeania, sillä hän oli jo luullut naulanneensa ystävänsä maahan painetillaan.

-- Elätkö sinä vielä, hyvä ystävä? Vieläkö onni mulle koittaa ... kirottu konna, mikä olenkin. Odotas hiukan ... annas katson...

Varovasti hän tutki haavaa -- liekkien valossa. Painetti oli lävistänyt oikean käsivarren läheltä olkapäätä; mutta mikä pahinta -- se oli tunkeutunut kahden kylkiluun välitse ja varmaankin vikuuttanut keuhkoa. Maurice voi kuitenkin jotakuinkin hengittää, mutta käsi riippui hervotonna ja oli tunnoton.

-- Rakas ystäväparkani, elä ole niin epätoivoissasi! Minä kuolen niin mielelläni, silloin loppuu kaikki... Sinä olet jo yltä kyllin tehnyt minun hyväkseni. Ilman sinua olisin jo aikoja sitten päättänyt päiväni jossakin maantienravissa.

Toivotonna huudahti Jean: elä virka mitään! Sinä olet kahdesti pelastanut minut preussiläisten kourista. Minä pikemminkin olin sinulle velkaa. Ja nyt kun minun vuoroni olisi ollut pelastaa sinut, surmaan minä sinut sen sijaan. Pirummoinen pesä tämä ... minä olin kai humalassa, kun en sinua tuntenut! Niinpä tosiaan, humalassa, sikana ... minä olin liiaksi juonut verta.

Virtana vierivät kyyneleet, kun Jean muisti heidän eronsa Rémillyssä, eivät he silloin tienneet, tapaisivatko toisiansa enää koskaan ja milloin ... ja miten. Oliko sitten arvotonta ja turhaa kaikki, mitä he yhdessä olivat kokeneet ja kestäneet -- päiväkausia ruuanpalasetta, yökausia silmäänsä ummistamatta, ja silminnähtävä kuolema joka askeleella? Tähänkö kaikki päättyi? Sitäkö varten he olivat kurjuutta kärsineet, sitäkö varten niin syvästi rakastaneet toisiansa, että kauhea veljesmurha olisi kaiken loppuna? Ei, ei; se on mahdotonta, se on perin luonnotonta.

-- Minun täytyy pelastaa sinut, rakas ystävä, minun täytyy!

Ensin hänen täytyi saada Maurice sieltä pois, sillä sotamiehet tappoivat kaikki haavoitetut. Onneksi he olivat kahden; ei saanut hukata hetkeäkään. Nopeasti hän veitsellään viilsi hihan irti ja riisui nutun hänen päältään. Verta vuoti virtanaan haavasta; kiireesti hän repi suilakkeita nutun vuorista ja sitoi niillä Mauricen käsivarren. Sitten hän tukkesi kylessä olevan haavan vuotamasta ja sitoi nuoranpätkällä, joka sattumalta oli hänellä taskussa, käden tiukasti kiinni kylkeen, niin että koko haavoittunut puoli oli tönkkönä, ja verenvuoto estyi.

-- Voitkohan sinä astua?

-- Enköhän minä voine.

Mutta eihän Jean mitenkään uskaltanut kulettaa häntä paitahihasillaan. Yhtäkkiä hän muisti läheisellä kadulla nähneensä kuolleen sotilaan; hän hyppäsi sinne ja toi takin ja lakin. Mauricen terveen käden hän pisti takin vasempaan hihaan kohotti varovasti nutun oikealle olkapäälle, pani lakin hänen päähänsä ja sanoi: kas niin, nyt sinä olet meikäläisiä... Minnekäs sitä mennään?

Siinä sitä taas oltiin. Ei vähintäkään toivoa minne mennä, mistä löytää suojusta. Talot tutkittiin ja kaikki aseelliset kapinoitsijat armotta ammuttiin. Eikä heistä kumpikaan tuntenut yhtään ihmistä koko kaupunginosassa, ei ainoatakaan, joka heitä olisi auttanut, joka olisi heille piilopaikan neuvonut.

-- Parasta kai olisi päästä minun asuntooni, sanoi Maurice. Se on niin syrjässä, ettei sinne ketään tule. Mutta se on joen toisella puolen... Ortieskadulla.

Epäröiden ja hammasta purren kiroili Jean: saakeli soikoon!... Mitä pirua tässä nyt osataan?

Ei ollut ajattelemistakaan Royalinsillan yli, valoisampihan siellä oli nyt kuin keskipäivällä. Molemmilta rannoilta tuli luotia kuin turkin hihasta. Sitä paitsi palava Tuilerienlinna ja Louvre, jota katusulut suojelivat, ehkäisisivät sen yrityksen.

-- Niin -- täältä emme pääse minnekään! selitti Jean, joka Italian retkeltä palattua oli puoli vaotta asunut Pariisissa.

Yhtäkkiä hälle lensi päähän: mitähän jos alapuolella olisi veneitä niinkuin ennenkin. Sopii koettaa. Aikaa se veisi, epämukavaa ja vaarallistakin se olisi, vaan ei ollut varaa valita, hänen täytyi päättää.

-- Kuulepas, ystäväkulta! Kaikessa tapauksessa meidän pitää lähteä täältä ... täällä emme ole turvassa. Minä sanon luutnantilleni, että kapinoitsijat ottivat minut kiinni ... ja minä pakenin...

Hän tarttui Mauricen terveeseen käteen ja tuki häntä kulkiessa pitkin Backatua, jonka varrella talot roihusivat yltyleensä ilmitulessa niinkuin mitkäkin jättiläissoihdut. Palavia kekäleitä sateli heidän ympärillään ja kuumuus oli niin suuri, että parta ja kulmakarvat kärventyivät. Rannalla he pysähtyivät hetkiseksi, silmiä häikäisevä valo levisi palavista taloista Seinen molemmilta rannoilta.

-- Ei tässä totta tosiaan pimeässä hapuile, kiukkuili Jean.

Hän ei rauhoittunut, ennenkuin portaita myöten oli saattanut Mauricen joen rannalle, sillan vasemmalle puolen, jossa piiloutuivat tuuheitten puitten suojaan. Mustia haamuja, jotka liikkuivat vastapäisellä rannalla, he pelkäsivät.

Laukaus pamahti, kuului sydäntä vihlaiseva parahdus ja loiskahtaen kuohahti vesi korkealle. Siltaa siis varmasti vartioitiin.

-- Emmeköhän voisi jäädä yöksi tuohon vajaan? arveli Maurice ja osotti uimahuoneen lautakatosta.

-- Totta kaiketi ... sinnehän me menemme, että aamulla jo ani varhain pistetään meidät kiinni!

Jean vain ajatteli venettä. Hän oli jo muutamassa kohti huomannut koko joukon pikku veneitä, mutta ne olivat lukossa. Mitenkä ihmeellä hän saisi niistä jonkun irti? Entäpä vielä airot?

Viimein hän löysi parin vanhoja airoja ja päästi veneen lukosta, taisi ollakin huonosti lukossa. Hän asetti Mauricen kokkaan ja antoi virran kulettaa venettä; varovaisesti hän pysytteli lähellä rantaa uimahuoneitten ja veneitten suojassa. Kumpikaan ei puhunut luotuista sanaa, Kamala näytelmä oli heidät mykistänyt. Mitä etemmäksi he painuivat, sitä inhottavammalta se tuntui. Solferinonsillan luona näytti heistä jo molemmat rannat leimuavan.