Part 41

Sitten hän harhaili ympäri kaupunkia, ja jo kahdentoista aikana hän käsitti, että kommuuni oli valloittanut Pariisin ilman taistelua. Thiers ja ministerit olivat paenneet ulkoasiainministeristöstä, jonne he olivat kokoutuneet, koko hallitus oli rientänyt Versaillesiin, 30,000 miehen suuruinen sotajoukko oli siinä kyydissä viety pois, että enemmän kuin 5,000 oli jäänyt Pariisin kaduille.

Puoli kuuden seuduissa hän muutamassa kadunnurkassa levollisena kuunteli hurjistuneitten yltiöitten kertovan kenraali Lecomten ja kenraali Clément Thomasin murhasta. Vai kenraalit! Hyvässä muistissa olivat Sedanin kenraalit, kunnottomat, itsekkäät, nautinnonhimoiset raukat! Yhtä enemmän tai vähemmän -- samapa se!

Loppupäivä kului samallaisessa huumauksessa ja kuumeessa -- hän ei erottanut enää oikeata väärästä. Kapina kiihtyi kiihtymistään, katukivetkin näyttivät yhtyneen -- yht'äkkiä se sai voiton ja jo kymmenen aikaan jätettiin Hôtel de Ville keskustoimikunnan jäsenille, jotka tuskin itsekään vielä uskoivat olevansa sen haltijoita.

Mutta yhden seikan Maurice selvästi muisti: miten hän kohtasi Jeanin.

Jean oli ollut kolme päivää Pariisissa, hän oli tullut sinne ihan rahattomana, voimattomana ja väsyneenä, kova kuume oli kaksi kuukautta pitänyt häntä muutamassa Brysselin sairashuoneessa. Onneksi oli hän heti tultuaan tavannut 106:nen rykmentin entisen kapteenin -- Ravaudin -- ja kirjoittautunut uuteen 124:teen rykmenttiin, jota sama kapteeni johti. Hän oli taas saanut korpraalikaluunansa ja oli juuri ikään viimeisenä lähtenyt Prince-Eugènen kasarmista osastoineen ja oli menossa Seinen vasemmalle rannalle --jonne koko sotajoukko kokoutuisi -- kun suuri ihmistungos Sain-Martinin kadulla esti häntä liikkumasta ja uhkasi riisua aseet.

Levollisena hän pyysi, että antaisivat hänen olla rauhassa, eihän heillä ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, hän täyttää, mitä on käsketty, eikä tee kellekkään mitään pahaa.

Mutta yhtäkkiä hän kuuli jonkun hämmästyneenä huudahtavan -- Maurice syleili häntä raivoisasti ja suuteli poskelle.

-- Mitä? Sinäkö se olet! Sisareni kirjoitti sinusta ... ja minä aioin juuri tänä aamuna tiedustella sinua sotatoimistoista.

Kyynelkarpalot vierivät pitkin Jeanin poskia.

-- Voi, rakas ystävä, miten iloinen olen, että tapasin sinut!... Minäkin olen sinua etsinyt ... mutta mistäpä olisin saanut sinut käsiini tässä onnettoman suuressa kaupungissa.

Rahvas melusi ja nauroi. Maurice kääntyi heihin.

-- Kuulkaa kansalaiset! Tämä on siivoa väkeä, minä vastaan heistä!

Hän tarttui ystävänsä kumpaankin käteen ja sanoi hiljaa: nythän sinä tulet meidän kanssamme ... niinhän?

Jean oli hyvin hämmästynyt.

-- Teidän kanssanne ... mitä sinä tarkoitat?

Ja tuokion hän kuunteli, miten Maurice soimasi hallitusta ja sotajoukkoa, miten hän muistutti, mitä oli kärsitty, ja selitti, että nyt vihdoinkin oli päästy kukoksi linnaan, nyt saisivat kaikki kunnottomat nahjukset ansaitsemansa rangaistuksen ja tasavalta olisi pelastettu.

Ja mitä tarkemmin hän kuunteli ja koetti käsittää ystävänsä mielipiteitä, sitä levottomammaksi hän tuli ja katse synkistyi.

-- Ei, hyvä ystävä -- en minä tule teidän kanssanne, koska teillä on sellaista tekeillä... Kapteenin käsky on, että veisin joukkoni Vaugirardiin ja sinne olen nyt menossa. Vaikka piru itse koettaisi minua estää, menen sittenkin. Sehän on ihan luonnollista, ja senhän sinä kyllä hyvin käsität.

Hän naurahti ja lisäsi: mutta tule sinä sen sijaan meidän kanssa.

Maurice päästi hänen kätensä ja viittasi vastenmielisesti.

Ja siinä seisoivat he kaksi, silmä silmää vasten, toinen saman mielettömyyden kiihottamana, joka oli valtaansa saanut koko Pariisin, saman pahennuksen, joka oli entisaikaisia kylvöjä ja jonka tuhoatuottavan sadon korjaaminen oli tullut viimeisen hallituksen osaksi; toinen voimakkaana ja tervejärkisenä, kaikesta tietämätönnä, sillä hän oli kasvanut kaukana elämän touhusta, tehnyt työtä ja säästänyt niinkuin kaikki vertaisensa. Ja he olivat sittenkin veljekset, heitä yhdisti vahva side ja kipeästi jo heihin koski sekin, kun kansantungos siinä heidät yht'äkkiä erotti.

-- Hyvästi, Maurice!

-- Hyvästi, Jean!

19:s rykmentti tuli syrjäkadulta ja kansan täytyi väistyä jalkakäytäville. Metakka syntyi uudestaan, mutta kukaan ei uskaltanut ehkäistä sotilasten kulkua, sillä niitä johtivat upseerit.

124:nen pieni osasto pujahti sen mukana.

-- Hyvästi, Jean!

-- Hyvästi, Maurice, kohta tavataan!

He katsoivat vielä toisiinsa, heidän täytyi tyytyä kohtaloon, joka erotti heidät -- mutta sydämmet olivat eroamattomat!

Seuraavina päivinä Maurice unohti kaikki, hetken mullistukset tempasivat hänet mukaansa.

Kun 19 päivän aamu koitti, ei Pariisissa ollut minkäänlaista hallitusta; hämmästyneenä kuultiin, että yöllä olivat ministerit, virastojen jäsenet ja sotajoukko paenneet Versaillesiin. Ja kun maaliskuun ilma oli mitä herttaisin oli koko Pariisi liikkeellä -- katselemassa katusulkuja -- olihan nyt sunnuntai.

Suuri valkoinen kirjoitus sisälsi keskustoimikunnan maltillisen julistuksen, jossa kansaa kutsuttiin kokoon yhteiskunnallisia vaalia varten. Ihmeteltiin vain sitä, että sen allekirjoittajat olivat tuiki tuntemattomia.

Kommuunin aamu sarasti; Versailles oli saanut Pariisin vastustajakseen, Pariisin, jossa suuttumus ja viha kuohui, ja mitenkäs olisi muuten voinut ollakaan, sillä oli kärsitty niin paljon -- ja syy oli hallituksen.

Täydellinen laittomuus oli vallalla. Turhaan kokivat eri piirien pormestarit hieroa sovintoa; keskustoimikunnan vaatimukset olivat kohtuulliset -- se ei näet ollut ihan varma kansalliskaartista, liittolaisestaan.

Muutamat laukaukset, joita oli ammuttu Vendôme-torille kokoutuneeseen rauhalliseen ihmisjoukkoon, ja ne uhrit, joitten veri punasi katukiviä, herättivät ensimmäiset kauhun väristykset kaupungin asukkaissa.

Voitollisina valloittivat kapinalliset ministerien asunnot ja kaikki virastot -- mutta Versaillesissa oltiin vihaisia ja pelättiin. Häthätää kokosi hallitus sotajoukon torjuakseen hyökkäystä, jota se odotti. Pohjois- ja Loiren-armeijan parhaat voimat paluutettiin tuota pikaa, kymmenessä päivässä oli jo koossa 80,000 miestä, ja rohkeus kasvoi siinä määrin, että jo huhtikuun 2 päivänä anastettiin liittoutuneilta Puteaux ja Courbevoie.

Vasta seuraavana päivänä muisti Maurice -- hän oli pataljoonansa kanssa menossa Versaillesta valloittamaan -- muisti ystävänsä surullisen katseen ja hänen alakuloinen, vakava äänensä soi vielä hänen korvissaan.

Versaillesin joukkoin hyökkäys oli hämmästyttänyt ja suututtanut kansalliskaartia. Ani varhain aamusella oli kolme kolonnaa -- noin 50,000 miestä -- marssinut Bougivalin ja Meudonin kautta vangitsemaan monarkillista kokousta ja Thiersiä, murhaajaa.

Siinä se nyt oli se yleinen hyökkäys, jota piirityksen kestäessä oli vaatimalla vaadittu.

Maurice oli levoton: missä oli Jean. Näkisikö hän ystävänsä vihollisen puolella vai löytäisikö hänet kentältä jo kangistuneena.

Mutta tappio tuli yhtäkkiä, hänen pataljoonansa oli tuskin ennättänyt Bergeresin-ylängölle, pyrkien Rueiliin, kun kranaattia tuli tuiskuna Mont-Valérienista ja teki puhdasta jälkeä riveissä. Hirmuinen hälinä syntyi, muutamat luulivat linnoituksen olevan toverien hallussa, toiset taas, että päällikkö oli luvannut olla ampumatta. Kauhistuneena pataljoonat hajautuivat ja pakenivat Pariisiin, mutta kenraali Vinoy hyökkäsi etujoukon kimppuun ja se sai surmansa Rueilissa.

Maurice oli pelastunut verilöylystä, taistelun humu oli saanut hänet pois suunnilta. Sellainenko oli hallitus, joka oli luvannut valvoa lakia ja oikeutta, sellainenko, ettei kyennyt muuhun kuin tappioihin, kun oli preussiläisiä vastustettava? Mistä sitten utautui silloin kunto ja rohkeus, kun oli kysymys Pariisista? Ja Saksan sotajoukot, jotka olivat majoittuneet Saint-Denisin ja Charentonin välille, saivat koreata katsella, saivat nähdä, miten ranskalaiset surmasivat toisiaan! Kaunis kunnia!

Siksipä hän ehdottomasti hyväksyi ensimmäiset väkivaltaisuudet: kaduille ja torille oli rakennettu sulkuja, panttivangit, arkkipiispa, papit ja entiset virkamiehet oli vangittu.

Julmuudet alkoivat puolella ja toisella. Versaillesissa ammuttiin vankia, Pariisissa päätettiin jokaista heikäläistä kohti teloittaa kolme panttivankia, ja se vähä, joka Mauricen järjestä enää oli tallella kaiken kauhun ja kärsimyksen perästä, hävisi kuin tina tuhkaan tuossa raivoavassa tuulispäässä, joka punoi kaikki hirvittävään sekamelskaan.

Kommuuni oli hänestä koston enkeli ja vapautuksen haltija, jonka miekka kosti ja tuli puhdisti.

Hän ei ollut oikein selvillä, kentiespä ne vain olivat vanhoja muistoja kouluajoilta, muistoja vapaista kaupungeista, rikkaista liittovalloista, jotka säätivät lakia maailmalle.

Jos Pariisi voittajana pääsisi taistelusta, niin se muodostaisi uuden Ranskan, jota oikeus ja vapaus ohjaisi, se loisi uuden yhteiskunnan, jossa ei olisi hiventäkään jälellä vanhasta mädännyksestä.

Vaalin tulos oli häntä suoraan sanoen -- vähän hämmästyttänyt: tuon suuren tehtävän oli kommuuni uskonut omituiselle hallitukselle -- siinä oli maltillisia, vallankumouspuoluelaisia ja sosialistia. Hän tunsi monta niistä, mutta hänestä ne olivat korkeintain keskinkertaisia. Mitenkähän siinä käypi? Näinköhän vain voivat sovussa työskennellä, kun jäsenet ovat niin perin erimielisiä?

Mutta sinä päivänä kun kommuuni juhlallisesti laillistutettiin Hôtel-de-Villen torilla, kun kanuunat jyrisivät ja punaiset liput liehuivat, sinä päivänä hän koetti unhottaa kaikki; rajaton toivo täytti sydämmen. Epäilyksen aika oli ohi, toivorikkaana kajasti tulevaisuus keskellä intoilemista ja valhetta.

Koko huhtikuun Maurice taisteli Neuillyn puolella. Kevät tuli aikaiseen, sireenit olivat täydessä kukassa, vihannat nurmikot taistelukenttinä -- kansalliskaartilaiset koristivat pyssynsä kukkakiehkuroilla kun iltaisin kotiin palasivat.

Versaillesiin oli kerätty niin paljon sotamiehiä, että niistä oli voinut muodostaa kaksi sotajoukkoa, toista, hyökkäysarmeijaa, johti marsalkka Mac-Mahon, toista -- apuväkeä -- kenraali Vinoy.

Kommuunilla oli puolestaan 100,000 miestä nostoväkeä kansalliskaartissa ja miltei saman verran kaupunkia puolustamassa, mutta sotakuntoisia oli niistä korkeintaan 50,000.

Versailleslaisten hyökkäyssuunnitelma selvisi päivä päivältä: Neuillyn jälkeen he anastivat Béconin linnan ja Asnièresin saadakseen joukkonsa lähemmä kaupunkia; he näet aikoivat tunkeutua Pariisiin Point-du-Juoria myöten niin pian kun vain saisivat haltuunsa vallin sillaikana kun sekä Mont-Valérien että Issyn linnoitus koettelevat voimiaan. Mont-Valérien oli heidän, nyt oli anastettava Issy, jota valloittaessaan he käyttivät preussiläisten vanhoja varustuksia.

Huhtikuun puolivälistä ei kanuunilla ja kiväärillä ampuminen ollut tauonnut. Levailloisissa ja Neuillyssä taisteltiin yötä päivää.

Suuria, raskaita kanuunia kuletettiin edes takaisin pitkin rautatietä ja niillä ammuttiin Asnièresiä, yli Levalloisin. Mutta Vanvesin ja varsinkin Issyn piiritys oli niin raivoisaa, että ikkunat Pariisissa helisivät samoin kuin piirityksen kuumimpana aikana. Ja toukokuun 9 päivänä jäi Issy auttamattomasti Versaillesin armeijan käsiin, -- kommuunin päivät olivat luetut, pelko sai aikaan mitä hurjimpia päätöksiä.

Maurice hyväksyi yhteishyvän valiokunnan määräämisen.

Isänmaalliset muistot elähyttivät häntä. Olihan nyt hetki tullut, tarmokkaat toimenpiteet pelastaisivat isänmaan!

Yksi ainoa väkivaltaisuus häntä pahoitti: Vendômepatsaan särkeminen; kenties se oli lapsellista, mutta hän luuli vielä kuulevansa isoisän kertovan Marengosta, Austerlitzista, Jenasta, Eylausta, Friedlandista, Wagramista, Moskovasta, noista urotöistä, jotka vieläkin häntä innostuttivat.

Mutta oikeutta ja kohtuutta se vain oli, kun Thiers murhaajan asunto revittiin ja vakuutena säilytettiin panttivangit. Silloin kun Versailles pommitti Pariisia ja sen kranaatit ruhjoivat talot ja surmasivat naisia ja lapsia.

Kamala hävityksenhalu sai hänessä vallan, sillä hänen kauniit unelmansa hupenivat, sulivat kuin jää kiehuvaan veteen.

Jos kerran veri vain tukahuttaa koston, niin on parasta, että maa siinä patusessa paikassa halkeaa ja nielee kaikki -- ehkäpä sitten raunioista ilmestyy uusi elämä, uusi yhteiskunta!

Ennen sortukoon Pariisi ja palakoon äärettömänä roviona, ennenkun paheet ja kurjuus uudestaan pääsevät valtaan, ennenkun vanha mädännyt yhteiskunta palaa julkeuksineen ja valheellisuuksineen!

Ja hän näki kamalan unen. Jättiläiskaupunki oli tuhkaläjänä, -- savuavia kekäleitä Seinen molemmilla rannoilla; haava oli ummessa, tuli oli sen parantanut, se hävityksen kauhistus ei vertaistaan löydä -- uusi kansa tulisi entisen sijaan.

Huhut häntä taas yhä enemmän ja enemmän kiihottivat: kokonaisten kaupungin-osain alle oli ruutihautoja kaiveltu, holvihaudat ruutia täynnä, kaikki yleiset rakennukset valmiina ilmaan räjäytettäväksi, sähkölangat yhdistivät johtoja, kipuna vain ja -- kaikki syttyisi samassa silmänräpäyksessä, kaikkialla oli äärettömiä varastoja tulenarkoja aineita, varsinkin lamppuöljyä, -- koko kaupunki olisi yhtäkkiä aavana tulimerenä.

Kommuuni oli pyhästi vannonut, ettei ainoakaan Versaillesin sotilaista pääsisi kaupungissa katusulkuja etemmäksi -- kadut avaisivat kitansa, rakennukset romahtaisivat maahan, Pariisi häviäisi tuleen ja nielisi kononaisen maailman.

Tahdotonna antautui Maurice tuon surullisen unelman valtaan, hän ei ollut tyytyväinen kommuuniin. Hän ei luottanut sen johtaviin miehiin, hän huomasi, että se oli voimaton, siinä oli liian erilaisia aineksia; mitä suurempi oli uhkaava vaara, sitä nurinpäisemmät, sekavammat sen toimet.

Kaikista yhteiskunnallisista parannuksista, joita se oli luvannut, ei se niin ainoaa ollut saanut toimeen ja jotenkin varma sai olla, ettei se mitään pysyväistä jälkeensä jätä, kun sen päivät ovat päättyneet. Mutta pahinta oli kuitenkin epäsopu ja kateus jäsenten kesken ja epäluulo, joka haittasi ja esti kaikkea työntekoa.

Monet -- varsinkin maltilliset -- olivat niin levottomat etteivät enää käyneet kokouksissa. Toisia olot pakottivat, mutta kaikki he pelolla ja vapistuksella odottivat, läpäistäisiinkö ilman satunnaista diktaattoria, sillä nyt oltiin sillä asteella, jolloin vallankumouksen eri puolueet perinjuurin hävittävät toisiansa pelastaakseen isänmaata. Epäluulo oli ensin kohdannut Cluzeretia, sitten Dombrowskia -- ja nyt oli Rosselin vuoro. Ei edes Delescluze, joka oli nimitetty sotaministeristön siviilijäseneksi, voinut mitään, niin suuri kuin hänen vaikutusvaltansa muuten olikin.

Suuri yhteiskunnallinen voimanosotus, josta oli uneksittu, meni myttyyn, sillä ne miehet, joitten oli määrä panna se toimeen, olivat voimattomat ja menettivät hetki hetkeltä kaiken vaikutuksen, kunnostautuivat vain siksi, että epätoivoissaan tekivät tuhmuuksia.

Pariisikin jo kauhistui. Ensin se oli ollut vihainen Versaillesille, -- nyt se ei enää kärsinyt kommuunia. Pakollinen sotapalvelus, asetus, joka määräsi kaikki neljääkymmentä vuotta nuoremmat miehet aseihin, oli suututtanut rauhallisia kansalaisia ja seurauksena oli pakeneminen. Moni pujahti valepuvussa ja väärällä passilla Saint-Denisin ohi taikka pimeinä öinä hinautui köysiä ja tikapuita myöten linnoitusten kaivantoihin ja pujottelihe sitä tietä karkuun.

Varakkaat olivat jo aikoja sitten menneet maisenmatkojaan. Ei yksikään tehdas ollut vielä oviaan avannut. Ei ollut ainoatakaan kauppaa, ei minkäänlaista työtä; jokainen vetelehti joutilaana tuskallisena odottaen asiain lopullista selvenemistä. Ja kansa eli edelleenkin kansalliskaartin palkasta, noista kolmestakymmenestä sousta, jotka nykyjään maksettiin pankin suorittamista miljooneista, -- kolmestakymmenestä sousta, joissa kapinan varsinainen yllytin piilikin. Kokonaisia kaupunginosia oli tyhjänä, puodit sulettuina, liike kuollutta.

Toukokuu oli kulumassa, kevätaurinko valaisi autioita katuja, joilla toisinaan kohtasi surusaaton, kun liittoutuneet saattoivat kapinan uhria hautaan, pappia ei ollut, punaiset liput peittivät ruumiskirstun, ja saattomiehillä oli kädessä jäkkäräseppeleitä.

Kirkot olivat kiinni, mutta iltaisin ne muuttuivat kokoushuoneiksi. Muita sanomalehtiäkään ei saanut ilmestyä kuin vallankumouksellisia.

Pariisi oli hävitetty, tuo uomi kurja Pariisi, joka vallankumouksen pääkaupunkina ei suvainnut monarkillista kokousta ja joka kammoi kommuunia ja halusi vapautua siitä. Kamalia kertomuksia kulki suusta suuhun: panttivankia vangittiin ja teloitettiin joka päivä, tynnörittäin oli ruutia kaadettu likaviemäreihin, joissa yötä päivää seisoi miehiä, tulisoihdut kädessä, valmiina räjäyttämään ilmaan koko kaupungin.

Maurice ei ollut koskaan ollut juoppo, mutta yleinen juoppouden himo tarttui häneenkin. Kun oli hänen vahtivuoronsa taikka kun hän istui vahtituvassa, otti hän ryypyn konjakkia tai enemmänkin eikä paljon sietänyt, ennenkun oli juovuksissa.

Juoppous oli muuttunut rutoksi, se oli ensimmäisen piirityksen perintöä, joka nyt toisen aikana tuli monta vertaa kauheammaksi. Rahvas, jolla tuskin oli leipää, vaan viiniä ja konjakkia yltä kyllin, oli oppinut juomaan ja päihtyi nyt pienimmästäkin tilkasta.

Sunnuntaina toukokuun 21 päivänä tuli Maurice ensi kerran elämässään juopuneena kotiin Ortieskadulle, jossa hän toisinaan vietti yönsä. Hän oli koko päivän ollut Neuillyssä, ampunut ja juonut toverien kanssa, päästäksensä tavattomasta väsymyksestään, joka oli painaa hänet maan alle. Vaistomaisesti hän oli hoiperrellut asuntoonsa ja heittäynyt vuoteelleen, ei hän ollenkaan tiennyt, mitä oli tehnyt ja miten palannut. Aurinko oli jo väki korkealla, kun hän seuraavana aamuna heräsi hälyytykseen ja rummun pärinään.

Edellisenä iltana oli muuan portti Point-du-Jourin luona ollut vartioimatta ja siitä olivat Versaillesin sotajoukot ilman pienintäkään vastusta tunkeutuneet Pariisiin.

Maurice pukeutui nopeasti, heitti kiväärin olalleen ja riensi ulos. Kadulla hän kohtasi joukon tovereitaan, jotka kertoivat hänelle, mitä yöllä oli tapahtunut, mutta he puhuivat niin sekavasti, ettei hän heitä paljon ymmärtänyt.

Kymmenen päivää olivat Mont-Valèrien ja Issyn linnoitus pommittaneet valleja, eikä asema Saint-Cloudin portin luona ollut enää puolustettavissa; seuraavana päivänä oli aikomus tehdä lopullinen rynnäkkö. Mutta viiden seuduissa huomasi muuan ohikulkija että portti oli vartioimatta, hän viittasi sotamiehille piirityskaivannossa, jotka olivat tuskin viidenkymmenen metrin päässä.

Paikalla marssi siitä kaupunkiin 37:nen linjarykmentin kaksi komppaniiaa. Kintereillä seurasi kenraali Douayn johtama neljäs osasto. Koko yön virtasi toinen joukko toisen perästä samaa tietä. Kello seitsemän tuli Vergén osasto Grenellesillalle ja siitä aina Trocadéroon asti. Kello yhdeksän kenraali Clinchamp anasti Passyn ja la Muetten. Kello kolmen aikaan aamusella majoittui ensimmäinen osasto Boulognenmetsään, Bruatin osasto meni samalla aikaa Seinen yli valloittamaan Sèvresporttia helpottaakseen siten toisen osaston pääsyä, jonka kenraali de Cisseyn johdolla oli määrä tuntia myöhemmin miehittää Grenellen kaupunginosa. 22 päivän aamuna oli siis Versaillesin armeija saanut haltuunsa Trocadéron ja la Muetten oikealla rannalla ja Grenellen vasemmalla ja kommuuni oli niin hämmästyksissään, suutuksissaan ja pyörällä, ettei kyennyt mihinkään, se syytti petosta ja oli ihan hurjissaan, sillä sen valta oli päivän selvästi lopussa.

Kun Maurice vihdoinkin sai selville, mitä oli tapahtunut oli hänen ensimmäinen ajatuksensa: nyt on kaikki lopussa -- ei enää muuta kuin ammuttaa itsensä.

Mutta hätäkelloja soitettiin yhtmyötään, rummut pärisivät, naiset ja lapsetkin valmistivat katusulkuja, -- kaduilla oli vilinään sotamiehiä, jotka riensivät määräpaikoilleen. Ja puolenpäivän aikaan oli jo kommuunin voittamattomissa sotilaissa toivo taas vironnut -- he olivat päättäneet voittaa, kun näkivät että vihollinen ei ollut paikaltaan hievahtanut.

Sotajoukko oli nyt erinomaisen varovainen, seuraten preussiläisten sotatapaa, jonka se omasta katkerasta kokemuksestaan oli oppinut tuntemaan.

Yleishyvänvaliokunta ja Delescluze järjestivät puolustuksen Hötel-de-Villessä. Kerrottiin heidän hylänneen kaikki sovinnon aikeetkin. Siitä saivat kaikki rohkeutta: Pariisin täytyi voittaa. Puolustus ja hyökkäys tuli olemaan yhtä raivoisaa; ei armoa kumminkaan puolin, sama viha kiehui kummassakin sotajoukossa.

Maurice vietti sen päivän Marskentän ja Invaliidihotellin puolella, ampua paukutti ja peräytyi vaan hitaasti katu kadulta. Hän ei ollut löytänyt pataljoonaansa, hän taisteli tuiki tuntemattomain ihmisten rinnalla, hänen huomaamattaan ne olivat vieneet hänet vasemmalle rannalle. Neljän aikaan he puolustivat erästä katusulkua Yliopistonkadulla Invaliidipuiston luona eivätkä he sitä luovuttaneet, ennenkun hämärissä kuulivat, että Bruotin osasto oli samonnut rantaa pitkin ja valloittanut lainsäätäjäkokouksen palatsin. He olivat vähällä joutua vangiksi ja pelastuivat vain suurella vaivalla Lillekadulle kierreltyään Saint-Dominiquen ja Belechassen kadun kautta.

Illemmalla oli Versaillesin armeijan käsissä koko alue Vanvesportista alkain, lainsäätäjäkokouksen palatsi, Elyséepalatsi, Saint-Augustinin kirkko, Saint-Lazaren rautatienasema ja aina Asnierèsporttiin.

Seuraava päivä, 23:s, kirkas ja kaunis tiistai, oli Mauricen tukalin. Pikkusen liittolaisten joukkueen hallussa, johon hän kuului ja jossa oli monen pataljoonan sotamiehiä, oli vielä Ranta- ja Saint-Dominiquenkatuin välinen kaupunginosa kokonaan. Mutta useimmat olivat majoittuneet Lillekadun suuriin puutarhoihin. Itse oli hän rauhassa nukkunut Kunnialegioonan palatsin viereisellä nurmikolla.

Aamusella hän luuli joukkoin hyökkäävän lainsäätäjäkokouksen palatsista ja ajavan heidät Backadun lujain katusulkuin taakse. Mutta tunti kului toisen perästä ja hyökkääjiä ei nähnyt, ei kuulunut. Silloin tällöin ammuttiin jokunen luoti kadun päästä toiseen.

Versailleslaiset olivat varovaisia ja seurasivat tarkasti suunnitelmaansa, he olivat lujasti päättäneet, etteivät ryhdy hyökkäykseen, sillä liittoutuneet olivat muodostaneet Tuilerien-penkereestä lujan linnoituksen. He marssivat kahden puolen vallituksia saadakseen ensin haltuunsa Montmartren ja Observatoorion, että sitten yhdessä apajassa vetäisivät koko keskikaupungin.

Kahden seuduissa Maurice kuuli kerrottavan, että kolmivärinen lippu liehui Montmatrella; Galette-myllyn suuri patteriaa oli anastettu, kolme armeijan osastoa, joitten pataljoonat kiipesivät kunnaalle pohjoisesta ja lännestä, oli yhtaikaa sinne hyökännyt, ja voittajat tulvasivat taas Pariisiin, valloittivat Saint-Georgesin-torin, Notre-Damen, de Lorettekirkon, kunnallishallituksen Drouotkadulla ja uuden Oopperan, jollaikaa vasemman rannan sotajoukot kulkivat aina d'Enfer- ja Hevostoreille.

Hämmästystä, kauhua ja raivoa kaikkialla, kun kuultiin vihollisen niin nopeasti etenevän. Mitä ihmettä? Montmartre, liittoutuneitten suuri kukistamaton linnoitus oli valloitettu kahdessa tunnissa!

Maurice kyllä huomasi, miten rivit harvenivat, toinen toisensa perästä pujahti kaikessa hiljaisuudessa pois -- meni kotiinsa, peseytyi ja muutti mekon päälleen, sillä kauhea oli kosto, jos heidät ase kädessä tavattaisiin.

Martignacin- ja Bellechassen-katuin katusulut oli jo otettu ja Lillekadun päässä vilkkui jo punaisia housuja. Kohta ei ollut jälellä kuin itsepäisimmät yltiöt, Maurice ja muita joku puoli sataa, jotka olivat päättäneet paikoilleen kuolla, kunhan ensin olivat surmanneet niin monta vastustajaansa kuin ikinä olivat voineet -- nitistäneet hengen noilta kirotuilta, jotka kohtelivat liittoutuneita kuin ryöväreitä ja taistelevain joukkoin takana pitemmittä mutkitta ampuivat vangit.

Hurja viha oli eilisestä yltynyt äärimmilleen; armo ei tullut kysymykseenkään ottelussa noitten hurjistuneitten haaveilijain, jotka tahtoivat kuolla aatoksensa puolesta, ja sotamiesten välillä, jotka olivat kiihtyneet vastustuksesta ja raivoissaan kun uudelleen täytyi taistella.