Part 40

Sama liike, joka oli syössyt keisarikunnan, uhkasi nyt kansallispuolustusta, samat kiihottuneet mielet tahtoivat anastaa vallan pelastaaksensa Ranskan. Jules Favre ja muut hallituksen jäsenet olivat nyt yhtä vastenmieliset kuin ennen Napoleon III ministerineen. Koska he eivät tahtoneet karkoittaa preussiläisiä, ei ollut muuta neuvoa kuin väistykööt niitten tieltä -- vallankumouspuolueen -- jotka olivat voitostaan varmat, jotka saarnasivat yleistä aseihin tarttumista ja kiihottivat niitä, jotka suunnittelivat miinojen kaivamista ja vihollisen tuhoamista.

Iltasella lokakuun 31 päivää vasten saivat taas epäilykset ja kummalliset houreet Mauricen valtoihinsa. Hän hautoi mielipiteitä, joille ennen olisi nauranut. Miksikäs ei? Eihän tuhmuuden ja rikoksen välillä ollut rajaa. Eikös mahdottominkin toteutunut näinä mullistusten aikoina?

Vihaa ja katkeruutta oli mieleen ihan kasautumalla kertynyt, sitten kun hän Mülhausenin luona oli saanut tiedon Fröschwillerin onnettomuudesta. Sedanin isku oli parantumaton haava, joka pienimmästäkin syystä repeloitui ja vuoti verta. Jokainen tappio oli siinä määrässä häntä tärisyttänyt, että jälki oli kulumaton; ruumis oli riutunut, ajatuskyky heikontunut, sillä päiväkausia oli hän ollut ruuatta, yökausia unetonna -- koko elämä oli levotonta, ilkeää unta eikä hän enää tiennyt, elikö hän todellakin vai ei. Järjen valon oli pimentää pelkkä ajatus, että kaikki on auttamattomasti lopussa, uusi isku kaiken perinjuurin tuhoaa; tuo tieteellisesti sivistynyt mies muuttui luonnonlapseksi, jota johti vain vaisto -- jota hetkelliset päähänpistot riuhtoivat. Ennen täydellinen perikato kuin lahjaksi ainoatakaan ropoa Ranskan rikkauksista tai sormen leveyttä sen maasta!

Jo ensimmäiset tappiot olivat järkähyttäneet hänen Napoleonin-ihannoimistaan, tuota vienon tunteellista bonapartelaisuutta, jota isoisän sotakertomukset olivat häneen istuttaneet.

Hän ei enää tyytynyt maltilliseen tasavaltaan, hän kallistui jo vallankumouksen väkivaltaisuuksiin, katsoi hirmuhallituksen välttämättömäksi puhdistamaan maata kunnottomista kansalaisista ja pettureista, jotka olivat murhaamaisillaan isänmaan.

Siksipä hän lokakuun 31 päivänä olikin kapinoitsijain puolella, kun tiedot onnettomuuksista seurasivat toistensa kintereillä: Bourgetin menettäminen, jonka vapaaehtoiset niin urhoollisesti olivat valloittaneet 28 päivää vasten yöllä; Thiersin palaaminen Versaillesiin Euroopan pääkaupungeista, joissa hän oli keskustellut kuten väitettiin -- Napoleon III:nen nimessä, ja viimein Metzin antautuminen, joka hänestä oli aivan varma, vaikkei huhua vielä oltu varmistettu; se oli viimeinen surmanisku, taas veres ja Sedania häpeällisempi.

Ja kun hän seuraavana päivänä kuuli, mitä Hôtel de Villessä oli tapahtunut, kuinka kapinoitsijat hetkiseksi olivat päässeet voitolle ja hallituksen -- kansallispuolustuksen -- jäsenet olivat olleet kiinni kello neljään aamuun ja silloinkin ainoastaan mielten yhtäkkinen pyörähdys heidät pelastanut, ja miten kansa ensin oli ollut vihainen heille, mutta sitten pelännyt kapinoitsijain voittavan -- silloin hän suri, että kommunistain yritys ei onnistunut. Ehkäpä se sentään olisi pelastuksen tuonut, kun olisi selittänyt isänmaan suuren vaaran, saanut koko kansan aseihin tarttumaan ja herättänyt eloon muinaiset muistot vapaasta kansasta, joka ei tahdo kuolla.

Thiers ei uskaltanut palata Pariisiin, jossa oltiin valmiit juhlavalaistuksella viettämään keskustelujen lakkauttamista.

Marraskuu kului kuumeentapaisessa levottomuudessa. Pieniin kahakoikin ei Maurice osallistunut. Hän oleskeli Saint-Ouen puolella ja pujahti pois niin pian kuin vain pääsi; hän oli niin rauhaton, hän lakkaamatta halusi uutisia.

Pariisi oli yhtä levoton. Kunnallisneuvosten jäsenten vaali näytti laimentaneen valtiolliset intohimot; mutta melkein kaikki valitut kuuluivat äärimmäiseen vasemmistoon -- se oli kammottava tulevaisuuden oire. Ja tyynen aikana Pariisi odotti, odotti ja innolla halusi voittoa -- pelastusta. Oli kerrassaan epäilemätöntä: preussiläiset saisivat selkäänsä, että tuntuisi.

Valmistuksia oli tehty hyökkäystä varten Gennevilliersin niemellä, se oli katsottu sopivimmaksi paikaksi.

Ääretön oli riemu, kun muutamana aamuna kuultiin iloisia uutisia: Coulmiersissä oli taisteltu, Orléans valloitettu ja Loiren armeija marssi avuksi, se oli jo Etampesin luona -- kerrottiin. Kaikki oli kuin puhallettu toisenlaiseksi, ei muuta kuin pistää tovereille kättä Marnen toiselle rannalle.

Kaikki sotavoimat oli koottu, ihan kuin tyhjästä temmattu kolme armeijaa; ensimmäistä, joka oli kansalliskaartin pataljoonista muodostettu, johti kenraali Clément Thomas, toiseksi yhdistettiin kolmas- ja neljästoista osasto ja niihin liitettiin jäännökset muista joukoista, joita koottiin vähän joka paikasta -- sitä oli kenraali Ducrotin määrä johtaa suuressa hyökkäyksessä, viimein kolmas -- varaväki -- jossa oli pelkästään nostoväkeä ja jonka johtajana oli kenraali Vinoy.

Ja Maurice luotti itseensä täydellisesti taistellessaan 115:nen kanssa Vincennes-metsässä marraskuun 28 päivänä.

Siellä oli toisen sotajoukon kolme osastoa ja kerrottiin, että seuraavana päivänä yhdyttäisiin Fontainebleaun luona Loiren armeijaan. Mutta taas tuli vastoinkäymisiä, tehtiin tavanmukaiset virheet, virran tulvaaminen esti siltaveneitten asettamisen ja järjettömät käskyt myöhästyttivät koko suunnitelman.

Seuraavana yönä 115:des meni ensimmäisenä joen yli, ja kymmenen aikaan Maurice hyökkäsi Champignyyn kovassa luotituiskussa. Hän oli kuin hullu, pakkasesta huolimatta kivääri poltti hänen käsiään. Hänen ainoana toivonansa oli rynnätä eteenpäin, kunnes tapaisi toverit...

Mutta ihan Champignyn ja Bryn edessä tie nousi pystyyn -- Coeuillysin ja Villiersin puistoista olivat preussiläiset puolen kilometrin leveydeltä tehneet valloittamattomat linnoitukset. Sepä se oli, johon jokaisen urhoollisuus pirstautui. Kauhu ja epäilys saivat vallan, kolmas osasto oli myöhästynyt, ensimmäinen ja toinen jo pysähtyneet ja puolustivat kaksi päivää Champignya, josta heidän kuitenkin täytyi luopua joulukuun 2 päivää vasten yöllä, kun voitto jäi ratkaisematta.

Sinä yönä majaili sotajoukko taas Vincennes-metsän lumisten puitten suojassa ja Maurice itki maatessaan siinä kasvot routaista maata vasten -- jalat olivat jääkönttänä.

Surulliset, synkät päivät -- kaikki suurenmoiset ponnistukset turhat! Kauvan oli hyökkäystä valmistettu, tuota vastustamatonta ryntäystä, joka pelastaisi Pariisin -- se oli mennyt myttyyn, ja kolmantena päivänä senjälkeen kenraali von Moltke ilmoitti kirjeellisesti, että Loiren armeija oli voitettu ja luovuttanut Orléansin. Rautavyötä kiristettiin, sitä oli mahdoton katkaista.

Mutta vielä epätoivon äärimmäiselläkin partaalla Pariisi näytti voivan vastustaa. Nälänhätä uhkasi. Jo lokakuun keskipaikoilla alkoivat lihavarat vähetä. Joulukuussa ei ollut päätäkään jälellä suurista härkä- ja lammaslaumoista, jotka Boulognenmetsässä olivat kuleksineet. Teurastettiin hevosia.

Ruokavarat -- siihen luettuna tilatut jauhot ja vilja -- laskettiin neljäksi kuukaudeksi. Kun jauhot loppuivat, täytyi laittaa myllyjä rautatien-asemille.

Polttopuitakin puuttui, niitä oli säästäen pidettävä, sillä elot olivat jauhettavat, leipä paistettava ja aseet valmistettavat.

Ja Pariisi, jota kaasun asemasta siellä täällä valaisi öljylamppu, Pariisi, jossa pakkanen paukkui, että hampaat loukkua löivät, Pariisi, joka vähän väliä niukensi ruisleipä- ja hevosenliha-annoksia -- toivoi kuitenkin, puhui Faidherbesta pohjoisessa, Chanzysta Loiren rannoilla ja Bourbakista idässä, ikäänkuin voitonjumala ihmeitä tehden vielä toisi ne kaupunkiin.

Pitkät ihmisjonot, jotka kinoksissa seisoen odottivat leipuri- ja lihapuotien edustalla, kajahuttivat vielä toisinaan riemuhuudon, kun huhu kertoi luulotelluista voitoista. Toivo oli sitkeä -- kahta valtavampana se heräsi jokaisen tappion jälkeen ja täytti tuon kärsimyksistä ja nälästä huumautuneen ihmisjoukon. Kun muuan sotilas Château-d'Eaun torilla oli puhunut antautumisesta, olivat ohikulkijat surmata hänet.

Sotajoukon rohkeus ja toivo oli kadonnut, se tunsi lopun lähestyvän ja pyysi rauhaa, mutta asukkaat vaativat vieläkin yleistä sotaan lähtöä, koko kansan rynnäkköä, jolloin kaikki, naiset ja lapsetkin, syöksyisivät preussiläisten kimppuun niinkuin virta, joka äyrästensä yli tulvaa, riuhtasee tieltään kaikki ja jättää puhtaan jälen.

Maurice vetäytyi erilleen kumppaneistaan ja vihasi koko sydämmestään sotilasammattia, joka kahlehti hänet Mont-Valérienin suojaan -- toimettomaksi, hyödyttömäksi olennoksi. Hän mietiskeli tekosyitä päästäksensä Pariisiin, jossa hän ajatuksineen eli. Hän viihtyi ainoastaan kansan keskellä, hän tahtoi pakottaa itseänsä toivomaan niinkuin sekin.

Usein hän katseli ilmapalloin lähtöä; niitä lähetettiin pohjoiselta rautatien-asemalta joka toinen päivä, ne kulettivat kirjekyyhkysiä ja tärkeitä tiedonantoja. Kohti synkkää talvitaivasta ne kohosivat ja katosivat; sydäntä vihloi ja kurkkua kuristi, kun tuuli vei niitä saksalaisten puolelle. Paljon oli siten hukkautunut.

Itse hän oli kahdesti kirjoittanut Henriette-siskolleen, vaan ei tiennyt, oliko kumpikaan tullut perille. Maailman humu oli hänet kokonaan kietonut; harvoin hän ajatteli sisartaan ja Jeania. He väikkyivät mielessä rakkaana, kaukaisena muistona. Hän eli suurimman riemastuksen ja synkimmän epätoivon vallassa.

Tammikuun ensi päivinä lisäsi katkeruutta vasemmanpuolisen rannan pommitus. Preussiläisten viivyttelemistä oli hän koettanut selittää ihmisyyden kannalta, koska se vain riippui niistä vaikeuksista, joita piirityksen järjestäminen tuotti. Mutta nyt, kun muuan kranaatti oli surmannut kaksi pikku tyttöstä Val-de-Grâcessa, hän sydämmen pohjasta vihasi ja halveksi noita raakalaisia, jotka tappoivat lapsia ja uhkasivat polttaa museot ja kirjastot.

Ne olivat kauhun päiviä, mutta Pariisi tointui ja oli itsepintainen.

Champignyn onnettomuutta koetettiin paikata Bourgetin puolella, vaan siellä kävi yhtä onnettomasti ja sinä iltana, jolloin tulta tuiskuava tykistö pakotti luovuttamaan Avronylängön, tarttui Mauriceenkin sama raivokas katkeruus, joka valtasi kaikkien mielet.

Suuttumus ja harmi, joka uhkasi syöstä kenraali Trochun ja kansallispuolustuksen johtajat, tuli yhä rajummaksi ja pakotti heitä, jos kohtakin tuiki turhaan, vielä viimeiseen ponnistukseen. Mikseivät suostuneet hyökkäämään kohti kanuunain kitaa, kun 300,000 kansalliskaartilaista hellittämättä sitä vaati, päästäksensä hekin puolestaan vaarasta osalle? Se oli sama raju hyökkäys, jota jo ensi päivistä oli vaatimalla vaadittu: särkeköön sulkunsa Pariisi ja hukuttakoon preussiläiset vuolaaseen ihmisvirtaan.

Heidän täytyi kai myöntyä, niin varmat kuin olivatkin tappiosta: mutta hyökkäykseen vietiin vain, paitsi vakinaisia joukkoja, kansalliskaartin 59 pataljoonaa.

Ja tammikuun 9 päivän aattona oli juhla Pariisissa: ääretön ihmisjoukko tungeskeli kaduilla ja Elyséen kentällä katselemassa, kun rykmentit kulkivat rivittäin, soittokunta etupäässä, ja lauloivat isänmaallisia lauluja. Naiset ja lapset niitä seurasivat, miehet nousivat penkoille ja raivokkaasti huutaen toivottivat heille loistavia voittoja.

Seuraavana päivänä virtasi koko kaupunki Riemuportille ja päätä huimaavia toiveita heräsi jokaisen povessa, kun aamusella saapui tieto, että Montretout oli anastettu. Satumaisia juttuja kerrottiin kansalliskaartin vastustamattomista hyökkäyksistä -- preussiläiset oli voitettu -- ennenkun se päivä päättyisi, oli Versailles heidän!... Miten kerrassaan masentava olikaan tieto täydellisestä tappiosta, jonka iltahämärä toi tullessaan!

Sillaikana kun vasen kolonna anasti Montretoutin, kiipesi keskusta Buzenvalin puiston muurien yli, mutta toinen muuri esti etenemisen. Oli suvennut, maadunnaisista sateista olivat tiet niin vettyneet, että kanuunia, juuri samoja, joihin Pariisi oli kaikkensa pannut, ei saatu perille. Kenraali Ducrotin johtama oikea kolonna oli myöhästynyt taistelusta ja jäi jälkeen. Sen enempää ei voitu, kenraali Trochun täytyi antaa peräytymiskäsky. Montretout luovutettiin, Saint-Cloud jätettiin, preussiläiset pistivät sen tuleen.

Ja illan tullen, yön pimeten punasi tuo kauhistuttavan komea tulipalo taivaanrannan.

Nyt näki jo Mauricekin, että loppu oli tullut. Neljä tuntia oli hän kansalliskaartilaisten kanssa pysytellyt Buzenvalin puistossa preussiläisten tulen syöttinä. Ja seuraavina päivinä -- hän oli silloin Pariisissa -- ylisteli hän heidän rohkeuttaan. Kansalliskaarti oli todellakin taistellut urhoollisesti. Tappioon oli epäilemättä syynä päälliköiden typeryys ja petos.

Rivolin kadulla hän kohtasi joukkoja, jotka huusivat: pois Trochu! Eläköön kommuuni!

Vallankumouksen hankkeet olivat taas vironneet. Uusi kiihotus oli siinä määrin huolestuttava, että kansallispuolustus näki parhaaksi pakottaa kenraali Trochu eroamaan ja nimitti sijaan kenraali Vinoyn.

Samana päivänä kuuli Maurice kansankokouksessa Bellevillessä, jossa hän oli läsnä, uudestaan taas vaadittavan yleistä hyökkäystä. Se oli hurja ajatus, mutta yhtä kaikki sykki hänen sydämmensä rajummin, kun voiton toivo yhä oli niin itsepintaisesti eleillä. Saattoihan ihmeitä toivoa, kun muu ei auttanut. Koko yön hän näki unta mitä ihmeellisimmissä urostöistä.

Kahdeksan päivää kului. Pariisi taisteli kuolemantaistelua, mutta valittamatta. Puodit olivat suljetut, siellä täällä sattui joku jalankulkija, mutta ainoatakaan vaunua ei näkynyt autioilla kaduilla. 40,000 hevosta oli teurastettu ja syöty, nyt oltiin jo niin pitkällä, että koirat, kissat ja rotatkin olivat hinnoissa. Vilja oli lopussa, riisistä ja kaurasta leivottiin mustaa, sitkeää ja vaikeasti sulavaa leipää; ja kuitenkin odottivat loppumattomat ihmisjonot tuntikausia leipurin edustalla osaansa -- 300 grammaa.

Naisraukat, jotka päivämääriä saivat liassa ja lumisohjussa seista ja vilusta väristä rankkasateessa, eivät valittavaa sanaa päästäneet, kuin sankarit he kärsivät kurjuutta ja puutetta tuossa suuressa kaupungissa, joka ei antautunut armoille. Kuolevaisuus oli kolminkertaiseksi suurentunut, teaatterit olivat sairashuoneina. Iltaisin olivat nuo suuret, komeat kaupungin-osat pilkkopimeät ja synkät, kuin ruton saastuttamat. Ja hiljaisuuden teki vielä kammottavammaksi piirittäjäin kanuunain lakkaamaton jyminä ja pimeyden kamalammaksi sinne tänne risteilevät kranaatit -- synkän harmaa talvitaivas oli kuin tulessa.

Yhtäkkiä -- tammikuun 29 päivänä -- kerrottiin Pariisissa, että Jules Favre jo pari päivää oli keskustellut herra von Bismarckin kanssa aselevosta, ja yhtaikaa kuultiin, että leipää riitti vain kymmeneksi päiväksi, tuskin niin kauvaksi, että ennätettiin hankkia lisää ruokavaroja. Oli pakko antautua. Se oli kamala totuus, mutta muuta neuvoa ei ollut; Pariisi tyytyi kohtaloonsa.

Saman päivän iltana ammuttiin viimeinen laukaus. Tammikuun 29 päivänä, jolloin saksalaiset olivat valloittaneet linnoituksen, palasi Maurice 115:nen rykmentin kanssa varustuksiin Montrougen puolelle.

Siellä ei ollut hänellä mitään tehtävää, aikaa oli mietiskellä ja tuskitella. Sotakuria oli tuskin nimeksikään, sotilaat vetelehtivät ympäri kaupunkia ja odottivat, milloin pääsisivät kotiinsa. Mauricen mieli oli kiihottunut, hän oli hermostunut, epäluuloinen ja levoton ja kiihtyi vähimmästäkin syystä. Hän luki kiihkeästi vallankumouksellisia sanomalehtiä ja tämä kolmiviikkoinen aselepo, joka oli myönnetty Ranskalle ainoastaan siitä syystä, että se ennättäisi valita kokouksen, joka rauhasta päättäisi, oli hänestä ansa, viimeinen petos. Vaikka vihdoin Pariisi antautuisikin, olisi sotaa jatkettava Loiren tienoilla ja pohjoisessa -- hän arveli samoin kuin Gambetta.

Hän ihan raivostui, kun muisti itäarmeijan, jonka oli täytynyt vetäytyä Sveitsiin hyödyttämättä Ranskaa vähintäkään.

Vaalit saivat mitan kukkurilleen: niinpäs kävi kuin hän oli arvannutkin, maalaispelkurit, jotka eivät antaneet anteeksi Pariisin puolustamista ja halusivat rauhaa, maksoi mitä maksoi, tahtoivat uudistaa yksinvallan, vaikka vihollisen kanuunat vielä maassa jyrisivät.

Thiers oli valittu kahdessakymmenessäkuudessa piirissä ja Bordeauxissa oli toimeenpaneva valta jätetty hänen käsiinsä; mutta Mauricen silmissä hän oli peto, inhottava olento, johon ei voinut luottaa, joka oli valmis vaikka minkälaisiin rikoksiin.

Hän eli alituisessa raivossa; rauha, jonka monarkillinen kokous oli päättänyt, oli hänestä suurin häväistys, mikä koskaan on Ranskan osaksi tullut. Hän ihan sähisi vihasta, kun ajatteli kovia ehtoja -- viisimiljaardia sotakuluista, Metz ja Elsass menetetty, -- Ranskan varat ja Ranskan veri oli tuosta ammottavasta, parantumattomasta haavasta virrannut.

Helmikuun viime päivinä Maurice päätti karata.

Muutamassa rauhansopimuksen pykälässä sanottiin, että Pariisissa taistelevilta sotilailta aseet riisuttaisiin ja heidät laskettaisiin pois.

Hän ei sitä odottanut; sydänhän se halkeisi, jos hänen täytyisi jättää sankarikaupunki, jonka ainoastaan nälkä oli taivuttanut -- ja hän katosi rykmentistään, vuokrasi Ortieskadun varrelta, korkealta kuusinkertaisen talon ylimmästä kerroksesta pienen, kalustetun huoneen, josta näki kaupunkia Tuileriesta Bastiljeen asti, katon katossa kiinni aivan loppumattomasti.

Muuan hänen entisistä ylioppilastovereistaan lainasi hänelle sata frangia. Muuten hän heti muutettuaan kirjoittautui kansalliskaartiin, ja kolmenkymmenen soun palkalla hän sentään tulisi toimeen.

Hän kauhistui, kun ajatteli hiljaista, tyyntä maalaiselämää. Ja häntä ihan suututtivat Henrietten kirjeet -- heti kun aselepo päätettiin, hän kirjoitti sisarelleen -- joissa hän pyytämällä pyysi veljeään Rémillyyn lepäämään. Hän kieltäytyi tuota tuonnemmaksi, ainakaan hän ei tulisi, ennenkuin preussiläiset oli poistettu.

Hän eli yhä joutilaana, kuumeentapainen kiihotus kasvoi päivä päivältä. Ei hän enää nälkää nähnyt, mielihyvällä oli hän ensimmäisen vehnäleivän syönyt. Pariisissa, jossa ei ollut koskaan viinin eikä konjakin puutetta, elettiin kuin viimeistä päivää, juoppous sai vallan.

Mutta se oli vieläkin vankila: porttia vartioivat saksalaiset ja vapaata liikkumista haittasivat kaikenmoiset muodollisuudet. Ei ollut mitään työtä, ei mitään tointa, elämä oli vielä seisauksissa; asukkaat odottivat, odottivat toimetonna eivätkä mihinkään ryhtyneet; se vaikutti herpaavasti, se viimein siveellisesti turmeli kansaa -- ja kevät teki tuloaan ja aurinko paistoi kirkkaasti.

Piirityksen kestäessä oltiin edes sotapuuhissa, ruumista raukasi ja aivot tekivät työtä; nyt olivat kaikki läpilaiskoja, vaipuivat täydelliseen haluttomuuteen, ja se oli sitäkin vaarallisempaa kun he olivat kerrassaan erotettuna muusta maailmasta.

Maurice vetelehti niinkuin muutkin aamusta iltaan pitkin kaupunkia ja hengitti tuota hulluuden saastuttamaa ilmaa, jota rahvas kuukausmääriä oli huokunut. Rajaton vapaus täytti hävityksen mitan. Hän luki sanomalehdet, kävi kansankokouksissa, kohautti joskus olkapäitään, kun mielestään mentiin liian pitkälle, mutta palasi kotiin pää täynnä kapinallisia mietteitä, valmiina ryhtymään vaikka mihin puolustaakseen sitä, joka hänestä oli totta ja oikeaa. Ja pienessä huoneessaan, josta hän näki koko Pariisin, uneksi hän vielä voitoista ja luulotteli, että Ranska ja tasavalta olisivat pelastettavissa, niin kauvan kun rauhaa ei oltu solmittu.

Maaliskuun 1 päivänä oli preussiläisten määrä marssia Pariisiin; kirouksia ja vihanhuutoja kohosi jok'ikisen rinnasta.

Maurice ei käynyt ainoassakaan kansankokouksessa, jossa ei olisi vaadittu lainsäätäjäkokousta ja Thiersiä edes vastaukseen siitä häpeästä, josta he eivät olleet kaupunkia suojelleet.

Muutamana iltana hän itsekin sai sananvuoron ja huusi, että Pariisi valleilleen ennen kuolkoon, ennenkun lasketaan ainoatakaan preussiläistä kaupunkiin.

Oli aivan luonnollista, että kapina puhkeaisi vastustamattomaksi kaupungissa, jonka asukkaat kuukausmääriä olivat kärsineet ja nähneet nälkää ja nyt toimettomina ajelehtivat, epäluuloisina ja peloissaan. Sama seikka on huomattu aina pitkällisten piiritysten jälkeen; kun ylenmäärin innostunut isänmaanrakkaus ei vie toivotuille perille, muuttuu se kostoksi ja kaikkea tuhoavaksi haluksi.

Keskustoimikunta, jonka kansalliskaartin valitsijamiehet olivat valinneet, oli äskettäin jyrkästi vastustanut aseitten riisumista. Bastiljentorilla oli sitten ollut suuri kokous, jonne ihmisiä äärettömästi virtasi, ja jossa punaiset liput liehuivat ja tulisia puheita pidettiin; muuan poliisiraukka, joka sinne oli sortunut, sidottiin lautaan, viskattiin jokeen ja kivitettiin kuoliaaksi.

Kaksi päivää senjälkeen, yöllä helmikuun 26 päivää vasten, heräsi Maurice hälyytykseen ja metakkaan; Batignollesin katua pitkin kulki miehiä ja naisia joukottain ja veti kanuunia. Paikalla kun hän vain kuuli, että kansa oli anastanut kanuunat Wagramin torilta, ettei hallitus saisi niitä jättää preussiläisille, oli hän itsekin kahdenkymmenen muun kanssa kanuunaa kiskomassa. Niitä oli sataseitsemänkymmentä; hevosia puuttui, toiset niitä vetivät köysillä, toiset työnsivät; Montmartren kunnaalle niitä hinattiin sellaisella hurjalla riemulla kuin olisivat he olleet raakalaiskansaa, joka pelasti jumaliaan.

Maaliskuun 1 päivänä preussiläiset ottivat haltuunsa Elyséen kentän ja sen lähiseudut. Pariisi oli silloin aivan hiljaa, liikkumatta, kadut olivat autiot ja huoneet suletut; koko kaupunki oli kuin kuollut, suruharsoon peittynyt.

Kaksi viikkoa kului. Maurice ei enää tiennyt, miten aika kului, hän odotti odottamistaan jotain hirveätä, hän ei itsekkään tiennyt mitä, mutta hän tunsi sen ikäänkuin ilmassa.

Rauha oli lopullisesti solmittu; lainsäätäjä-kokous muuttaisi Versaillesiin maaliskuun 20 p:nä. Mutta Mauricesta ei ollut kaikki sillä hyvää, hän odotti vielä koston kamalaa hetkeä.

Kun hän maaliskuun 13 päivän aamuna nousi, sai hän Henrietteltä kirjeen, jossa hän taas pyysi ja toivoi häntä luokseen Rémillyyn, uhkailipa itse tulla Mauricea hakemaan, jos hän liian kauvan hänellä odotuttaisi. Sitten hän kertoi Jeanista, ja että Jean jo joulukuun lopulla oli lähtenyt Rémillystä yhtyäksensä pohjoisarmeijaan, ja miten hän kauvan oli huonona sairastanut kuumetta muutamassa Belgian sairaalassa. Vasta edellisellä viikolla hän oli kirjoittanut ja ilmoittanut lähtevänsä Pariisiin taistelemaan taas, niin heikko kun vielä olikin. Henriette pyysi vielä veljeänsä antamaan tarkkoja tietoja Jeanista, niin pian kun häntä tapaisi.

Kirje kädessä vaipui Maurice unelmiinsa. Henriette, Jean -- hänen rakas sisarkultansa, hänen veljensä, jonka kanssa oli yhdessä kärsinyt ja kestänyt! Hyvä jumala -- kuinka kaukana hän oli heistä! Kuinka vähän hän oli heitä ajatellut, sitten kun myrsky oli ruvennut riehumaan rinnassa! Mutta koska sisar kirjoitti, ettei hän ollut saanut Jeanille hänen osotettaan, päätti hän jo samana päivänä tiedustella häntä sotatoimistoista.

Tuskin oli hän tullut Saint-Honorén kadulle, kun tapasi kaksi toveriaan samasta pataljoonasta ja ne kertoivat hänelle, mitä yöllä ja aamupuhteella oli tapahtunut Montmartrella. Ja juoksujalassa kaikki kolme lähtivät katsomaan, miten asian laita oikeastaan oli.

Hyvä jumala! mitä tunteita risteilikään Mauricen sydämmessä sinä päivänä -- maaliskuun 18:na! Sittemmin ei hän tarkasti muistanut, mitä oli sanonut tai tehnyt. Ensin oli hän hurjistuneena syössyt Montmartren-kunnaalle, josta sotajoukko oli ennen päivänkoittoa yrittänyt anastaa kanuunat, että saisi Pariisin riisumaan aseet.

Kaksi päivää sitten oli Thiers palannut Bordeauxista ja varmaankin tarkoin miettinyt tuota hyökkäystä, että yhdellä iskulla saisi voiton ja lainsäätäjäkokous Versaillesissa voisi pelkäämättä julistaa yksinvallan Ranskaan.

Yhdeksän aikana oli Maurice Montmartren kunnaalla, häntä kiihottivat kertomukset voitosta, sotajoukkojen salakähmäisestä tulosta, hevosten viipymisestä -- jollaikana kansalliskaarti ennätti taisteluun varustautua -- hän riemuitsi kuullessaan, että sotamiehet eivät uskaltaneet ampua naisia ja lapsia, vaan käänsivät pyssynsä poispäin ja mielistelivät kansaa.