Part 4

Jeaninkin pitkämielinen talonpoikaisjärki nousi jo kapinaan päällysmiesten narrimaisuutta vastaan, mutta hänethän oli asetettu vartioimaan, ettei mitään kurittomuuksia tapahtuisi, ja kun Chouteau yhä jatkoi keskeytti hän tuimasti:

-- Soo, -- nyt riittää!... Tuolla tulee luutnantti, voittehan kääntyä hänen puoleensa jos teillä on jotain sanottavaa.

Maurice istui erikseen, hän katseli maahan.

Oo, -- armias taivas! Nythän oli kaikki lopussa! Tuskin olivat alkaneet kun kaikki tyyni jo sortui. Ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessa puhkesi miehistössä kapina ja levottomuuksia; -- mikä on oleva sellaisen sotajoukon kohtalo, jossa ei löydy kuria eikä yhteishenkeä, -- sehän on kypsä tappioon ja häviöön. Täällä he makasivat jälleen Belfortin muurien juurella, -- eivät olleet nähneet ainoatakaan preussiläistä, -- ja olivat kuitenkin voitetut!

Seuraavien päivien yksitoikkoisuus oli täynnä tuskallista odotusta ja pelkoa. Jotta miehistöllä olisi jotain tehtävää, antoi kenraali Douay heidän parannella linnoitusta, joka oli hyvin huonossa kunnossa. He kaivoivat ja kuokkivat maata kuin raivostuneet ihmiset. Mutta mitään tietoja ei vaan kuulunut. Missä oli Mac-Mahon joukkoineen? Mitä tapahtui Metzin luona?

Uskomattomia huhuja oli liikkeessä ja ne muutamat sanomalehdet, joita Pariisista saatiin, pahensivat vain asiaa ristiriitaisilla ilmoituksillaan. Kahdesti oli kenraali sähköittänyt ja pyytänyt määräyksiä, -- mutta vastausta ei ollut vieläkään kuulunut. Viimeinkin, 12 päivänä elokuuta, tuli osasto lisätyksi; kolmas divisioona, joka saapui Italiasta, yhtyi siihen, -- mutta sittenkään ei heitä ollut vielä kuin kaksi divisioonaa, ensimmäinen oli taistellut Fröschwillerin luona ja tullut hajoitetuksi eikä tiedetty vielä minne virta oli saattanut sen viedä. Ja viikon siinä maattuaan, erillään muusta sotajoukosta, saivat he viimein käskyn lähteä liikkeelle. Leirissä syntyi iloa ja riemua, -- ennen vaikka mitä kuin tämmöistä epätietoista odotusta. Ja lähtöä varustellessa kertoivat miehet toisilleen arveluitaan. Kukaan ei tietänyt, mihin suuntaan nyt lähdetään, -- muutamat tuumivat, että ehkä on Strassburgin puolustaminen kysymyksessä, jota vastoin toiset puhuivat pikaisesta hyökkäyksestä Schwartswaldiin sulkemaan viholliselta palausretki.

Aikaseen seuraavana aamuna lähti 106:s ensimmäisinä liikkeelle ja sullottuina eläinvaunuihin he saivat jatkaa matkaa. Varsinkin oli se vaunu, johon Jean oli miehineen joutunut, täyteen ahdettu; he seisoivat niin lähettäin, ettei mahtunut aivastelemaan, kuten Loubet sanoi. Muonanjako oli taaskin tapahtunut suurimmassa epäjärjestyksessä, ruokavarojen sijasta olivat miehet saaneet viinaa, -- ja olivat luonnollisesti nyt juovuksissa, lauloivat ja loilottivat sopimattomia lauluja.

Juna kiiti jyristen eteenpäin. Vaunuissa ei nähnyt muuta kuin piipunsavua; -- ilma oli kamalan huono ja joka paikasta kuului noitumista ja niin äänekästä rähinää että se tukahdutti veturin puhinan ja pyöräin jyryn kiskoilla. Ja vasta Langresiin tultua äkkäsivät miehet, että heitä kuljetettiin Pariisiin.

-- No so ... tuhannen tulimainen helvetti! noitui Chouteau itsekseen, -- kaiketi meidät nyt asetetaan Charentonneauhon vahtimaan, ettei Bismarck pääse keisarin sänkyyn Tuileriassa!

Toiset nauroivat niin että vääntelivät itseään. Kaikki eivät edes tietäneet, mille naurettiin, vaan nauraa piti. He huusivat ja luikkivat kuin hullut talonpojille, jotka seisoivat tien varrella ja katsoivat tuskastuneina ohitse kiitävän junan jälkeen. Ja joka asemalla seisoi suuria ihmisjoukkoja, jotka toivoivat saavansa jotain tietoja, mutta veturi kiiti ähkyen ohi ja he eivät kuulleet muuta kuin laulua ja ulinaa ja rähinätä savusta ja tomusta, kanuunan ruuan seasta, jota kuljetettiin pikajunalla. Eräällä isommalla asemalla, jossa juna viivähti, tuli kolme hyvästi puettua naista, kolme varakasta kauppiaan rouvaa, asemasillalle ja he jakoivat lämmintä lihakeittoa sotamiehille, jotka itkivät ja suutelivat heidän käsiään. Mutta vähän matkaa kuljettua alkoivat he taas hoilottaa ja laulaa törkeitä laulujaan.

Chaumontin lähellä sivuutti juna toisen, joka vei tykistöä Metziin. Tykkimiehet olivat vielä hullummin juovuksissa. Puiden nyrkkiään he kumartuivat ulos vaunujen ikkunoista ja huusivat raivostuneina:

-- Teurastettavaksi, teurastettavaksi, teurastettavaksi!

Se oli kuin henkäys haudasta; miehiä värisytti kamala kuoleman kylmyys.

Keskellä tavatonta äänettömyyttä kuului Loubet sanovan:

-- Ne eivät ole kovin iloisia, nuo!

-- Mutta he ovat oikeassa, sanoi Chouteau, kyllä on jumaliste ilettävää kun he kehtaavat lähettää tällaiset laumat kelpo poikia helvettiin _heidän_ roskajuttujensa tähden.

Ja Chouteau jatkoi saarnaansa. Hän oli turmeleva aines, vetelä pääkaupunki-käsityöläinen, maalarinsälli, joka ei ollut ymmärtänyt eli jaksanut sulattaa niitä puheita, joita oli kuullut kokouksissa ja yhdistyksissä, ja joka sotki kaikenmoisia tuhmuuksia korulauseihinsa vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta. Hän tiesi kaikki, opetti kumppaniaan, varsinkin Lapoullea, josta hän arveli vielä tulevan saakulinmoisen sankarin.

-- Näetkös, vanha poika, koko asiassa ei ole järkeä tippaakaan... Jos Badinguet [Napoleon kolmannen haukkumanimi] ja Bismarck ryykäävät toistensa tukkaan, niin selvittäkööt itse asiansa, voivat antaa toisilleen pari läiskäystä vasten kuonoa, -- ei heidän tarvitse ajaa satoja tuhansia kunnon poikia tappelemaan semmoisen asian tähden. Me annamme hittoa heidän riidoilleen, eikä meitä ensinkään huvita tulla hakatuksi mäsäksi ja moskaksi.

Koko vaunu nauroi, heillä oli ihmeen hupaista, ja Lapoulle, joka ei tietänyt Badinguetistä eikä Bismarckista niin mitään, joka tuskin pystyi sanomaan, tappeliko hän kuninkaan vai keisarin puolesta, sanoi vakuutuksella:

-- Niin se on, on. Pari läiskäystä vasten kuonoa, -- niin me teemme ja olemme yhtä hyviä ystäviä.

Mutta nyt kääntyi Chouteau Pacheen ja tarttui häneen:

-- Samallainen olet sinäkin ja sinun herra jumalasi. Hän on kieltänyt tappelemasta, eikö ole?... Noo, tuhma-jussi, mitä sinä sitten täällä istut?

-- Minäkö? vastasi Pache ällistyen, -- elä luule, että minä täällä olen huvikseni ... mutta ... poliisit ... santarmit.

-- Santarmit, -- roskaa! -- Puhaltaa pois semmoiset miehet! Tiedättekö, mitä meidän olisi tehtävä, meidän, jotka olemme kunniallista väkeä? Kun ne nyt pysähdyttävät ja päästävät ulos, -- -- niin pitäisi meidän lähteä tiehemme -- niin, -- aivan levollisesti lähteä tiehemme -- ja jättää se Badinguet sika ja hänen läskipuotinsa eli toisin sanoen pöllöt kenraalinsa selviytymään preussiläisroistoistaan miten parhaiten voisivat!

Joka puolelta kuului hyvähuutoja; puhe teki vaikutuksen ja hän katsahti ylpeästi ympärilleen ladellen yhä päätelmiään, joiden sekavassa virrassa tasavalta ja ihmisoikeudet pyörivät rinnatusten ja niitä seurasi rajuja hyökkäyksiä keisarikuntaa ja sen mädännäisyyttä vastaan ja sitten päällysmiesten petoksesta, -- sillä tunnettuahan oli, että joka ainoa kenraali oli saanut miljoonan, että möisivät Ranskanmaan viholliselle. Hän oli vallankumouksen miehiä, toiset eivät tietäneet, olivatko he tasavaltalaisia eli mitä heidän pitäisi tehdä kuuluakseen mainittuun puolueeseen -- paitsi Loubet, joka aina veti sen kanssa yhtä köyttä, joka hankki hänelle jotain suuhun pistettävää. Kaikki olivat kuitenkin kuin yksi mies hänen puolellaan, morkkasivat keisaria ja päälliköitä, koko senkin läskiseuruetta, jota he kyyditsevät vähän matkaa, ellei pian tule toinen ääni kelloon.

Ja Chouteau puhalteli valkeaan ja vilkasi nurkkasilmällään Mauriceen, joka naurahteli. Hän oli ylpeä siitä, että tämä lukenut herra kannatti hänen mielipiteitään, -- hän tahtoi olla oikein mieliksi hänelle ja tuumasi että olisi kenties paikallaan antaa Jeanille pieni sivuisku.

Korpraali istui väliäpitämättömänä, silmät puoleksi ummessa eikä sanonut niin eikä näin heidän jutuillensa. Chouteausta olisi ollut hupaista saada heidät törmäämään yhteen ja sanoi uhkaavalla äänellä:

-- Entäs sekin, kun muutamat täällä uhkaavat ammuttaa meidät. Siansorkat -- kohtelevat toista niinkuin hän olisi rapakkoa heidän jalkainsa alla eivätkä saa pässinpäihinsä mahtumaan, että me olemme saaneet tarpeemme sekä pyssyistä että muusta komennosta... Ne me heitämme -- hih -- peltomaille nähdäksemme kasvavatko ne siellä... Kuulkaapas, miehet, minkähänlaisiksi niiden naamat venyisivät, jos me ottasimme kerran -- hyvän tilaisuuden sattuessa -- ja paiskaisimme vähäksi aikaa suulleen, koetteeksi vain... Mitäs sanotte?... Ainakin he silloin näkisivät, että me olemme kyllästyneet heidän kirottuihin sotapuuhiinsa. Alas Badinguet ja hänen hännänkantajansa. Alas lautasen nuolijat ja petturit, jotka ajavat meitä surman suuhun!

Veri oli kohonnut Jeanin kasvoihin, -- hän tuskin näki, hän oli tukehtua kiukkuunsa kuten aina silloin kun hänen intohimonsa herätettiin. Vaikka hän istui niin ahtaalla, että hätäisesti sai sormea liikutetuksi, pääsi hän kuitenkin kimmahtamaan pystyyn ja ojensi niin tuimasti nyrkkinsä Chouteaun nenän alle, että tämä kalpeni.

-- Tukitko suusi, sen aasi! -- Nyt minä olen jo tarpeeksi asti kuunnellut sinun porinatasi ja vahinko on ettei täällä ole yhtään upseeria läsnä enkä minä nyt voi saada sinua arestiinkaan. Sillä se olisi koko rykmentille hyvä työ, jos saisi pois semmoisen konnan kuin sinä olet... Mutta kuule nyt mitä minä sanon ja pane korvasi taakse, että jos täällä vain syntyy vähänkään rähinää niin sinä saat minun kanssani tekemistä. Tässä ei enää puhukaan korpraali, vaan kunnon mies, joka ei enää rupea sinua kuuntelemaan ja joka kyllä saa sinun suusi tukituksi, ymmärrätkö? -- Tuollainen lurjus, joka ei tahdo taistella, ja kylvää pahuutta toisiin! Uskalla sinä vielä tuoda esille niitä pirullisia viisauksiasi, niin saat tuntea, mistä minä olen kotoisin.

Ja heti oli Jean rohkealla käytöksellään vetänyt melkein kaikki miehet puolelleen. Chouteau änkytti ja koki päästä etemmäksi Jeanin vaarallisista nyrkeistä.

-- Ja minä olen halukas puhaltamaan Badinguetin yhtä kauvas kuin sinäkin, jos tietää tahdot... Politiikasta ja tasavallasta ja keisarikunnasta ja muusta sellaisesta en _minä_ tiedä mitään, minulla ei ole ollut aikaa niihin sekaantua, mutta ennen ja nyt ja aina minä tahdon puoltaa järjestystä ja hyvää sopua... Noo, se on luonnollista, ettei meitä iloita lähteä sotaan. Mutta ne roistot, jotka tulevat tänne miehiä yllyttelemään, ne ovat ammuttavat niinkuin koirat, sillä meillä on kyllin tekemistä, että voisimme jotakuinkin kelvollisesti käyttäytyä. Kuulkaa, toverit, olettehan te yksimielisiä minun kanssani siitä, että seisoman meidän pitää, ja kun kuulette preussiläisten tulleen maahan, niin voitteko sitä kärsiä, ja tahdottehan olla mukana ajamassa niitä suorinta tietä pois?

Nopeudella, joka on omituinen rahvaan mielenmuutoksille, kallistuivat heti taas kaikki korpraalin puolelle ja hän vannoi vieläkin kerran halkasevansa kallon jokaiselta, joka kehtaa puhua, ettei hän muka tahdo tapella.

Eläköön korpraali, -- niin, -- nyt olivat kaikki halukkaita antamaan Bismarckille kyytiä!

Ja mieltymyshuutojen vielä kaikuessa kääntyi Jean kohteliaasti Mauriceen, ikäänkuin hän ei olisi kuulunutkaan muuhun joukkoon, ja sanoi:

-- Te ette suinkaan voi olla yhtä mieltä näiden lurjusten kanssa, -- sillä emmehän me vielä ole hukassa ja minä luulen, ettei sekään päivä ole kaukana kun me taivutamme preussiläisten niskan!

Mauricesta tuntui niinkuin olisi hänen sydämmeensä tunkenut lämmin auringon säde. Ja hän tuli hämilleen ja nöyräksi. Miten? Olihan tuo talonpoika rehellinen, kelpo mies. Ja hänen mieleensä juolahti miten katkerasti hän oli vihannut Jeania sinä päivänä, jolloin hän epätoivoissaan heitti kiväärinsä maahan; mutta hän muisti senkin, miten syvän vaikutuksen se häneen teki kun näki suurten vesikarpaloiden juoksevan korpraalin silmistä silloin kun se vanha isoäiti häpäsi ohi kulkevia sotamiehiä ja näytti missä päin Reinvirta juoksee. Yhdessä kärsityt tuskat ja vaivatko ne olivat sulattaneet kaiken hänen vihansa? Hän, bonapartilaisen poika, olikin oikeastaan aina pitänyt tasavaltaa mahdottomuutena; hän oli pohjaltaan taipuvainen pitämään keisarin puolta, ja sodat olivat hänestä suorastaan kansojen elämänehto.

Ja äkkiä heräsi hänessä taas toivo, -- hänhän oli niin herkkämielinen -- ja sama voiton varmuus, joka kerran, houkutteli hänet rupeamaan vapaaehtoiseksi, se täytti taasen hänen rintansa.

-- Niin kyllä, korpraali, vastasi hän iloisesti ja luottamuksella, kyllä me vielä taivutamme preussiläiset!

Juna kiiti, kiiti yhä vieden ihmislastiaan ja piipun savun täyttämistä, ummehtuneista vaunuista kuului alati huutoa ja rähinää ja loilotusta. Talonpojat, jotka seisoivat rautatien varrella ja asemilla, kuuntelivat sitä sydän ahdistusta täynnä ja katsoivat pitkään poistuvien vaunujen perään.

20 päivänä elokuuta tultiin Pariisiin, Pantinin asemalle; ja samana iltana jatkettiin matkaa. Seuraavana päivänä olivat joukot Reimsissä ja sieltä oli aikomus lähteä Châloniin.

III.

Suureksi hämmästyksekseen huomasi Maurice, että Reimsissä annettiin pysähdyskäsky. He eivät siis tulekaan yhtymään muuhun sotajoukkoon Châlonin luona? Ja hän hämmästyi vieläkin enemmän kun kaksi tuntia myöhemmin asetettua aseet ryhmiin puoli peninkulmaa kaupungista, Courcellen luo, suurelle tasangolle Aisnekanavan varrella, kuuli että kaikki joukot, jotka olivat olleet Châlonissa, vetäytyivät takasin ja sijoittuvat leiriin samalle paikalle kuin hekin. Ja aivan oikein! Yltympäri, Saint-Thierryyn ja La Meuvilletteen saakka, tuolla puolen Laonin tietä, rajoittivat näköpiiriä telttarivit ja leimusivat pimeän tultua leirivalkeat. Nähtävästi oli päätetty asettua Pariisin ympärille ja siellä odottaa preussiläisten tuloa. Ja hän oli hyvin tyytyväinen mielessään. Se mahtoikin olla viisain sotasuunnitelma.

21:nen päivän iltapuolen Maurice kuljeksi leirissä kuullakseen jotain uutta. Miehet saivat tehdä melkein mitä itse halusivat, kurinpito näytti yhä hölliintyvän. Hän saattoi huoletta lähteä Reimsiin nostamaan postista 100 frangia, jotka sisar oli lähettänyt. Palatessa hän poikkesi kahvilaan ja kuuli siellä erään kersantin puhelevan pitkiä juttuja huonosta hengestä kahdeksassa Seinedepartementin liikkuvan kaartin pataljoonassa: ne oli lähetetty takasin Pariisiin, 6:des pataljoona oli vähällä ollut tappaa upseerinsa. Jokapäiväinen ilmiö oli, että sotamiehet pilkkasivat ja häväisivät kenraalia, Fröschwillerin jälkeen eivät he enää tehneet kunniaa Mac-Mahonille. Kahvilavieraiden kesken syntyi väittely, rauhalliset porvarit kiistelivät tulisesti marsalkan joukon lukumäärästä. Joku puhui 300,000, sehän oli suoraa hulluutta. Toinen järkevämpi luetteli kaikki neljä osastoa: _kahdestoista_ oli hädin tuskin saatu täydennetyksi useiden rykmenttien ja yhden meritykistö-divisioonan avulla; _ensimmäinen_ oli ollut melkein hajoitettu 14 päivästä asti ja jonka keskustaa koetettiin niin hyvin kuin mahdollista saada täysilukuiseksi; sitten _viides_, joka oli silvottu ennenkun ehti tulessa käydäkään ja viimeksi _seitsemäs_, juuri saapunut osasto, -- sekin surkeassa tilassa, ilman ensimmäistä divisioonaa, jonka löysivät täällä palasina ja pätkinä. Kaikkiaan ehkä saattoi olla 100,000 miestä, siihen luettuna reservi-ratsuväestö, divisioonat Bonnemain ja Margueritte. Mutta nyt sekaantui kersantti heidän jupakkaansa ja puhui sellaisella ylenkatseella sotajoukosta, sanoen sitä kurjan kurjemmasta miehistöstä kokoonhaalituksi nautalaumaksi, jota heikkojärkiset johtajat kuljettivat teurastettavaksi, -- että porvarit pelkäsivät siitä seuraavan jotain ikävyyksiä ja hiipivät kaikessa hiljaisuudessa tiehensä.

Kahvilasta lähdettyään koetti Maurice saada käsiinsä sanomalehtiä. Hän pisti kaikki kun löysi taskuihinsa ja luki niitä leiriin mennessä, astellessaan leveätä maantietä suurten puiden suojassa, jotka reunustavat uhkeata viertotietä kaupungin laidassa.

Missä mahtoivat vihollisten joukot olla? Näytti siltä kuin ne olisivat tyyten kadonneet. Epäilemättä oli kaksi Metzin läheisyydessä; ensimmäinen, kenraali Steinmetzin johtama, vartioi linnoitusta ja toinen koetti prinssi Fredrik Kaarlen komennolla tunkea eteenpäin Mostelin itäistä rantaa eroittaakseen Bazainen Pariisista. Vaan entä kolmas? Missä oli perintöprinssin voittoisa joukko, se joukko, joka oli kunnostanut itsensä Weissenburgissa ja Fröschwillerissä ja joka ajoi takaa ensimmäistä ja viidettä osastoa? Kovin olivat vastakkaisia lehtien antamat tiedot; niistä ei voinut päästä asian perille.

Olikohan se vielä Nancyssa? Tahi kulkikohan se Châlonia kohti, koska ranskalaiset olivat rientäneet tänne sellaisella kiireellä, sytyttäneet makasiininsa, vaatetus- ja muonavarastonsa, jättäneet sellaiset tavarapaikat liekkien uhriksi.

Vasta nyt sai Maurice, joka oli elänyt viime ajat ikäänkuin ulkopuolella maailmaa, tietää, mitä Pariisissa oli tapahtunut. Tappion sanoma oli iskenyt kuin ukkonen voitosta varmaan kansaan. Kaduilla oli vallinnut rajaton kiihtymys, vapaamielinen ministeristö oli luopunut, keisarilta otettu ylipäällikön arvonimi ja Bazaine nimitetty hänen sijaansa. 16:ta päivästä saakka oli keisari ollut leirissä Châlonin luona, kaikki lehdet puhuivat suuresta sotaneuvottelusta 17 päivänä, jossa prinssi Napoleon ja kaikki kenraalit olivat olleet läsnä, mutta kukaan ei tietänyt sen enempää, mitä siellä oli päätetty. Myöhemmistä tapahtumista oltiin paremmin selvillä. Kenraali Trochu oli nimitetty kaupunginpäälliköksi Pariisissa, Mac-Mahon komentavaksi kenraaliksi Châlonin leiriin. Keisarilla ei siis ollut mitään sanomista, hän oli vetäytynyt pois kaikesta toiminnasta. Tuntui siltä kuin kaikki olisi horjunut, ei tiedetty oikein sitä eikä tätä, tehtiin päätöksiä ja suunnitelmia ja hyljättiin jälleen heti paikalla. Ja vähä väliä uudistui kysymys: missä ovat saksalaiset joukot? Ketkä olivat oikeassa, nekö, jotka sanoivat Bazainen vetäytyvän pohjoseenpäin eli ne, jotka arvelivat, että hän on jo suljettu Metziin. Lakkaamatta kuului huhuja suurista tappeluista, urhoollisista otteluista 14:nen ja 20:nen päivän välillä, mutta ilman muuta tulosta kuin kaukaista jatkuvaa aseenkalsketta.

Maurice oli niin väsyksissä, etteivät tahtoneet jalat kannattaa, ja hän istautui lepäämään penkille tien vieressä. Yltäympäri oli rauhallista, kaikki näytti elävän tavallista arkielämäänsä: suurten puiden alla leikittelivät pikku lapset hoitajineen ja porvarit olivat tavallisella iltakävelyllään. Hän silmäili uudelleen lehtiään ja nyt sattui hänen silmiinsä eräs artikkeli, jota hän ei ollut ennen huomannut, -- kirjoitus eräässä tasavaltaisen vastustuspuolueen äänenkannattajassa.

Ja yhtäkkiä hänelle selvisi kaikki. Lehden kertomuksen mukaan oli sotaneuvottelussa 17 päivänä päätetty vetäytyä takasin pääkaupunkiin ja kenraali Trochun nimittäminen kaupunginpäälliköksi oli tapahtunut keisarin palaamisen vuoksi. Vaan lehti lisäsi, että keisarinna ja uusi ministeristö vastustivat jyrkästi tätä päätöstä. Keisarinna oli sitä mieltä, että keisarin takasin tulo matkaansaattaa vallankumouksen. Kerrottiin hänen lausuneen, että keisari ei ole pääsevä elävänä Tuilerian linnaan. Sentähden hän vaatikin jyrkästi eteenpäin marssimista ja joukkojen yhtymistä Metzin luona olevaan osastoon ja häntä kannatti sotaministeri kenraali Palikao. Hänellä oli valmiina eräs suunnitelma, voittoisa rientomarssi, joka yhdistäisi keisarin ja Bazainen armeijat.

Lehti putosi Mauricen kädestä, hän istui hajamielisesti katsellen eteensä, nyt hän taisi ymmärtää kaikki: molemmat vastakkaiset ehdotukset, miksi Mac-Mahon viivytteli vaarallisen kylkiliikkeen toimeenpanemista, kiireelliset, yhä kärsimättömämmät käskyt Pariisista, jotka vaativat marsalkkaa heittäytymään sotamiehineen niin ylen tuhmanrohkeaan yritykseen. Ja tämän traagillisen taistelun keskellä näki hänen sisällinen silmänsä surkuteltavan näyn: keisarin, joka oli laskenut valtansa keisarinnan käsiin, jonka ylipäällikön arvo oli joutunut Bazainelle, ja joka ei enää ollut kuin varjokuningas, pikkuherra, tarpeeton kappale, jolla ei tehnyt mitään ja joka oli kaikkialla tiellä; Pariisista hänet oli sysätty pois, sotajoukossa ei hänellä ollut paikkaa sen jälkeen kun oli sitoutunut olla kirjoittamatta määräysten alle.

Seuraavana aamuna, vietettyään myrskyisen yön teltan ulkopuolella maaten paljaalla tantereella peitteiseen kääriytyneenä, kuuli Maurice, että oli vihdoinkin päätetty vetäytyä Pariisiin. Edellisenä iltana oli ollut uusi sotaneuvottelu, johon oli ottanut osaa entinen sijaiskeisari Rouhet, keisarinnan lähettämänä, kiirehtien marssia Verdunia kohti. Mutta marsalkka näytti saaneen hänet luopumaan tuumastaan osoittamalla sen monia vaaroja ja tukaluuksia. Lieneekö tullut huonoja uutisia Bazainelta? Mitään ei tiedetty varmuudella. Mutta juuri tuo tietojen puute oli painava ja kaikki jotakuinkin järkevät upseerit puolsivat Pariisin läheisyyteen asettumista, jotta voitaisiin hätätilassa sitä puolustaa.

Ja vakuutettuna siitä, että huommenna jo ollaan liikkeellä pääkaupunkia kohti, tahtoi Maurice ennen lähtöä täyttää lapsellisen halunsa saada vielä kerran syödä katetun pöydän ääressä, oikein lautaselta, veitsellä ja kahveilla, jota hän ei ollut pitkään aikaan saanut, ja päästä kerrankin ainaisesta sotamiehen ravinnosta. Rahaa hänellä oli ja hän hiipi ulos leiristä sydän levottomasti lyöden niinkuin olisi lähtenyt jollekin poikamaiselle ilkityölle.

Kanavan toisella puolella oli Courcellen kylään mennessä paikka, jossa saattoi syödä aamiaista. Eilen oli joku sanonut, että keisari asuu rikkaan kauppiaan talossa Courcellessa ja hän oli uteliaisuudesta kävellessään siellä ristiin rastiin huomannut pienen ravintolan, jonka kuisti oli viiniköynnösten peittämä, joiden tummien lehtien välissä riippui kypsiä, kuultavia rypäleitä. Tämän ihanan katoksen alla oli viheliäiseksi maalatuita pöytiä ja avonaisesta ovesta näki keittiöön, jossa tavattoman paksu emäntä puuhasi ja kiirehti tyttöjä ja kokkipoikaa. Lehtimajan takana oli keilirata ja koko taloa ympäröi sellainen oikein vanhanaikainen iloisuuden ja tyytyväisyyden leima.

Kaunis, muhkearintainen palvelustyttö tuli Mauricen luo ja kysyi valkosia hampaitaan näyttäen:

-- Haluaako herra aamiaista?

-- Haluan kyllä!... Tuokaa minulle munia, kotletti, juustoa ... ja pullonen valkoista viiniä!

Ja kun tyttö lähti, kutsui hän häntä jälleen takaisin.

-- Kuulkaas, asuuhan keisari jossain täällä, ehkä noissa taloissa tuossa?

-- Niin juuri, tuossa, vastapäätä... Rakennusta te ette voi nähdä, sen peittää tuo muuri, jonka yli korkeat puut kasvavat.

Maurice irroitti vyönsä ja istui kuistille erään pöydän ääreen, jolle aurinko, tunkien viinilehvien välitse, loi kirkkaita lämyjä ja koukeroita. Hän katseli koko ajan keltaista korkeata muuria, joka kätki keisarin asunnon. Niin, kätkössä se todellakin oli, ei näkynyt kattokaan edes kadun puolelle. Sisäänkäytävä oli toiselle kadulle päin, pienelle autiolle kadulle, jossa ei näkynyt ainoatakaan puotia, ei edes ikkunaakaan, ei muuta kuin valkosia eli keltasia puutarhamuuria. Ympäröivien rakennusten keskelle muodosti pieni puisto "keisarin" muurin takana viheriäisen saaren tuuheista latvoistaan. Ja nyt vasta huomasi Maurice toisella puolen tietä, laajalla pihamaalla joukon ajopeliä ja tavaravaunuja, niiden välissä hevosia ja miehiä, jotka kiireellä juoksentelivat edestakasin.

-- Ovatko nuo kaikki keisaria varten, kysyi Maurice leikillisesti tytöltä tämän asettaessa puhdasta liinaa pöydälle.

-- Ovat, jokikinen! vastasi tyttö ja hymyili taas, onnellisena, kun sai näyttää valkosia hampaitaan.