Part 38

Nyt hän jo oli jalkeella, mutta sielun ja ruumiin voimat olivat niin murtuneet, niin mennyttä kalua, ettei hän väsymykseltä jaksanut muuta kuin päivät päästään venyä leposohvalla uunin edessä ja katsella liekkien kiemuroita. Hän laihtui, kuihtui varjoksi entisestä itsestään, eikä lääkäri, joka häntä hoiti, keksinyt riutumisen syytä.

Delaherchen vanha rouva oli paikalla valloituksen jälkeen samaten sulkeutunut huoneeseen. Varmaankin he olivat sopineet, -- nuoruuden ystävät -- etteivät sieltä lähtisi, niin kauvan kuin preussiläiset majailivat talossa. Jotkut upseerit olivat vain pari kolme päivää asustaneet siellä -- muuan kapteeni -- herra von Gartlauben näytti jäävän määräämättömäksi ajaksi. Niitä asioita ei översti eikä vanha rouvakaan ottanut puheeksi.

Vaikka jo kahdeksankahdeksatta ikäinen, nousi vanha rouva ylös päivän koittaessa, istuutui nojatuoliin uunin toiselle puolelle vastapäätä ystäväänsä ja lampun himmeässä valossa neuloen sukkia köyhille lapsille, mutta översti tuijotti toimetonna hiilokseen -- yksi ainoa ajatus oli tyyten vallannut hänen mielensä. Tuskin paria kymmentä sanaa he päivässä vaihtoivat; kun vanha rouva, joka kuitenkin liikehti talossa, joskus sattui sanallakaan ilmaisemaan, mitä maailmassa tapahtui, esti hänet översti siitä heti. Hän ei tiennyt mitään maailman menosta, ei Pariisin piirityksestä, ei Loiren tappioista eikä muista surusanomista.

Mutta vaikka översti siten elävänä hautautui, vaikka hän sulki korvansa eikä edes päivän valoa sietänyt, löysi kuitenkin isänmaan suru ja ahdistus, kauhea kurjuus tiensä sinne, se tunkeutui kuin seinäinraoista, sitä oli ilmassa, jota hän hengitti, -- sillä syövyttävänä myrkkynä se päivä päivältä jäyti hänen ruumiinsa voimia ja riisti häntä aina lähemmä ja lähemmä hautaa.

Delaherche sitä vastoin eleli päivän valossa ja koetti kaikin mokomin saada tehdastansa reilaan.

Mutta työntekijät niinkuin ostajatkin olivat hapuiltavissa, eikä hänellä ollut kuin joitakuita kangaspuita käymässä. Silloin pisti hänelle päähän laatia ajan kuluksi luettelo tehtaanvaroista ja tehdä muutamia kokeita, joita jo kauvan oli mietiskellyt. Samaan aikaan oli hän saanut käsiinsä nuoren miehen, muutaman tuttavansa pojan, joka taistelun jälkeen oli asettunut heille. Hänen nimensä oli Edmond Lagarde ja oli Passyssa autellut isäänsä korutavarakaupassa; ijältään hän oli kolmenkolmatta vanha, vaan näytti tuskin yhdeksäntoistavuotiaalta. Sedanin tappelussa oli hän taistellut kersanttina viidennessä linja-rykmentissä, otellut kuin karhu, ja viiden aikaan iltapäivällä saanut Ménilportin luona viimeisistä luodista haavan vasempaan käsivarteensa. Kun haavoitetut korjattiin sairashuoneihin, oli Delaherche, auliisti kyllä, ottanut hänet hoitoonsa.

Sillä tavalla oli Edmond tullut perheeseen; hän asui ja söi siellä, oli jo terve ja auttoi tehtailijaa kirjurina, kunnes pääsisi Pariisiin.

Delaherche oli ottanut hänet siipiensä suojaan, ja sentähden preussiläiset virastot antoivat hänen olla rauhassa, -- hän oli sitä paitsi luvannut, ettei pakene.

Hän oli vaaleaverinen, sinisilmäinen ja niin ujo, että punastui yhtenään kuin nuori tyttö. Äiti oli häntä kasvattanut, oli jokaisen vaivalla ansaitun pennin uhrannut hänen kouluuttamisekseen. Edmond jumaloi Pariisia, halusi hartaasti sinne ja kertoi siitä pitkiä pätkiä Gilbertelle, joka sisaren tavoin hoiti tuota kaunista nuorukaista.

Paitsi häntä asui talossa uusi, äsken tullut vieras -- herra von Gartlauben -- nostoväen kapteeni, jonka rykmentti oli tullut Sedaniin vakinaisten joukkoin sijaan.

Vaikkei hän ollut korkea-arvoinen, oli hän sentään mahtava henkilö, sillä hänen sedällänsä, joka oli Reimsin kenraalikuvernöörinä, oli piirissään rajaton valta. Hänkin rakasti Pariisia ja piti sitä suurena kunnianaan, oli asunut Pariisissa ja tunsi tarkasti sen hienostuneen elämän; keikarin naamariin peittyi hänessä synnynnäinen raakuus. Hän käytti aina univormua, oli pitkä ja harteikas, läheni viidettäkymmentä, vaan tekeytyi paljoa nuoremmaksi.

Jos hän olisi ollut älykkäämpi, olisi hän saattanut olla vaarallinenkin henkilö, mutta onneksi hän oli äärettömän itserakas ja itseensä tyytyväinen, ei hänelle mieleenkään juolahtanut, että häntä pilkkana pidettäisiin.

Alussa olivat päivät kauheita, mutta tuota tuonnempana oli hänestä Delaherchelle ja koko perheelle suurta hyötyä.

Saksalaisia sotilaita oli tulvaamalla tulvannut Sedaniin, ja asukkaat pelkäsivät joka hetki ryöstämistä. Mutta kohta vetäytyivät voittajat Seinelaaksoon päin; jälelle jäi vain yksi vartijajoukko -- haudan hiljaisuus vallitsi kaupungissa: talot olivat aina teljetyt, puodit kiinni, kadut autiot; hämärän tultua kuului vain vahtisotilasten raskaat askeleet ja rivot huudot.

Ei kirjeitä, ei ainoatakaan sanomalehteä. Elettiin kuin suletussa vankiluolassa, erotettuna muusta maailmasta, kaikesta tietämätönnä, lakkaamattomassa tuskassa, pelolla ja vapistuksella odottaen uusia onnettomuuksia. Ja päälliseksi olivat ruokavarat lopussa.

Muutamana aamuna ei ollut enää leipää, ei lihaakaan; satojatuhansia sotilaita oli tulvannut läpi paikkakunnan, koko tienoo oli kuin heinäsirkkalauman hävittämä.

Kahdeksi päiväksi riittivät enää kaupungissa ruokavarat, täytyi turvautua Belgiaan, ja sieltä, naapurimaasta tuotiin nyt kaikki -- eipähän liene hävityksen jälkeen tulli enää ollut rajalla esteenä.

Muun hyvän lisäksi oli vielä joka päivä lakkaamattomia selkkauksia ja rettelöitä preussiläisen päällikön ja paikallishallituksen välillä, edellinen oli asettunut pormestarin asuntoon, jälkimmäinen piti kokouksiaan raatihuoneella. Ei tullut apua, vaikka paikallishallituksen jäsenet urhoollisesti puolustivat, väistyivät vain askel askelelta, -- kaupunkilaiset olivat nääntymäisillään, sillä voittajain vaatimukset kasvoivat kasvamistaan ja mielivalta oli verojen suuruuden määrääjänä.

Paljon oli Delaherchellakin ensi alussa vastusta vihollisen upseereista ja sotilaista, jotka hänen luonaan majailivat. Piippu suussa vaeltivat kaikki kansallisuudet hänen huoneissaan.

Ihan odottamatta tuli kaupunkiin joka päivä kaksituhatta, kolmetuhatta miestä, jalkaväkeä, ratsuväkeä, tykkiväkeä, ja vaikka niillä ei ollut oikeutta vaatia muuta kuin asunto ja polttopuut, täytyi vielä juosta ja haalia niille syötävää.

Kamalaan siivoon ne lähtiessään jättivät huoneet. Upseerit kotiutuivat usein humalassa ja käyttäytyivät pahemmin kuin sotilaat.

Ankara kuri esti kuitenkin ryöstämiset ja väkivaltaisuudet. Ainoastaan kahta naista koko Sedanissa hätyytettiin. Vasta myöhemmin, sitten kun Pariisi itsepintaisesti piti puoliaan, voittajat tiukensivat ohjaksia. Preussiläisiä harmitti sodan pitkittyminen loppumattomiin, he olivat levottomat, kun eivät olleet varmat maaseutulaisista, pelkäsivät yleistä aseihin tarttumista, ja sen lisäksi oli vielä sissien susisota.

Delaherchen luo oli juuri majoittunut eräs kyrassierimajuri, joka saappaat jalassa maata rötkötti tilalla ja lähtiessään jätti huoneen siihen siivoon, ettei edes uuninreunakaan jäänyt puhtaaksi; silloin saapui kapteeni von Gartlauben muutamana iltana syyskuun loppupuolella, rankkasateessa.

Ensimmäinen tunti oli joltamoisenkin tuskallinen. Kapteeni puhui kovin äänekkäästi ja vaati parasta huonetta, kävellen portaita ylös ja alas, että sapeli helisi. Mutta kun näki Gilberten, muuttui hän kerralla, oli sävyisä ja hillitsi itsensä ja kumarsi varsin kohteliaasti, kun kulki hänen ohitsensa huoneeseensa. Häntä imarreltiin, hänen ympärillään liehakoitiin, sillä kaikki tiesivät, että yhdellä ainoalla sanalla hän sai Sedanin päällikön lievittämään raskasta verotaakkaa tai vapauttamaan jonkun vangin.

Hänen setänsä, Reimsin kuvernööri, oli äskettäin antanut ankaran julistuksen, joka julisti piiritystilaan ja kuolemanrangaistuksen jokaiselle, joka auttoi vihollisia joko vakoojana taikka opasti saksalaisia joukkoja väärälle tielle taikka hävitti siltoja ja kanuunia ja vahingoitti sähkösanomalankoja ja rautatienkiskoja. Vihollisia, -- ne olivat ranskalaiset; kaupunkilaisten sydän oli pakahtua, kun tuo suuri valkoinen paperi, joka oli liimattu päällikkökunnan portille, tuomitsi heidän surunsa ja tuskansa ja isänmaanrakkautensa rikokseksi.

Tarpeeksi olisi ollut jo siinä, kun saksalainen varustusväki riemuhuudoilla ilmoitti heidän jokaisen tappionsa.

Joka päivä toi uuden Jobin sanoman; suurten nuotioitten ääressä sotilaat joivat ja mässäsivät kaiken yötä, mutta kaupunkilaiset, joiden kello yhdeksästä täytyi olla kotonaan, istuivat sydän kurkussa pimeissä taloissaan, peläten uusia onnettomuuksia.

Juuri samallaisessa tilaisuudessa osottihe herra von Gartlauben lokakuun puolivälissä hienotunteiseksi.

Sinä aamuna kertoi huhu Sedanissa, että Loiren armeija oli saanut loistavan voiton ja paraillaan marssi Pariisia pelastamaan. Usein olivat ennenkin iloiset tiedot suruksi muuttuneet. Niin kävi nytkin. Samana iltana jo saatiin tietää, että baijerilainen sotajoukko oli anastanut Orléansin.

Muutamassa talossa Maquakadun varrella vastapäätä tehdasta hoilottivat sotilaat niin kauheasti, että se Gilberteä kiusasi. Kun kapteeni sen huomasi, lähetti hän heti heitä kieltämään, sillä sellainen metakka oli hänestä kerrassaan sopimatonta.

Kuukauden kuluessa herra von Gartlauben monasti osottihe huomaavaiseksi ja kohteliaaksi.

Preussiläiset virastot olivat muutelleet kaupungin hallitusta, äskettäin oli saksalainen nimitetty toiseksi pormestariksi, ja vaikka hän oli kutakuinkin ihmisiksi, eivät rettelöt siltä loppuneet.

Tavallisimmasti syntyi päällikkökunnan ja kaupunginhallituksen välillä kiistoja vaunulähetyksistä, ja muutamana aamuna nousi ilmi riita, kun Delaherche ei ollut lähettänyt kiesiään ja kahta hevosta. Pormestari pistettiin kiinni muutamiksi tunniksi, ja Delaherche olisi saanut häntä seurata, jollei herra von Gartlauben olisi estänyt.

Toisen kerran taas hän sai myöstetyksi 30,000 frangin suuruisen sakon maksun, joka oli määrätty suoritettavaksi siitä syystä, että Villettesillan teossa muka vitkasteltiin. Sillan olivat preussiläiset itse hävittäneet ja se oli loppumatonna ikävyyden lähteenä Sedanin asukkaille.

Mutta vasta Metzin antautumisen jälkeen oli Delaherche kiitollisuuden velassa vieraalleen. Ukkosena iski tieto kaupunkilaisiin, se vei kerralla heidän viimeisen toivonsa. Ja seuraavalla viikolla samosi taas mahdottomia sotilasjoukkoja kaupungin läpi, suuri ihmistulva virtasi Metzistä: ensin prinssi Fredrik Kaarlen armeija kulki Loiren rannoille, sitten kenraali Manteuffelin marssi Amiensiin ja Roueniin päin sekä lisäksi muita, joitten oli määrä mennä Pariisin piirittäjiä auttamaan.

Monena päivänä olivat huoneet täpösen täynnä. Leipuri- ja lihapuodit tyhjentyivät putipuhtaaksi, ei jäänyt niin leivänmurua tai luunsirua. Kadut lemahtelivat ulolle, aivan kuin suuria eläinlaumoja olisi kuleteltu.

Maquakadun tehdas vain säilyi ihmislaumoilta, sillä ystävällinen käsi sitä suojeli; ainoastaan muutamia siistiä korkea-arvoisia päälliköitä siellä asui.

Delaherche ei sen erän perästä kohdellut herra von Gartlaubenia niin kylmästi kuin ennen. Toiset perheet pysyivät aivan erillään, eivät laisinkaan seurustelleet luonaan asuvain vihollisten kanssa. Mutta Delaherchestä, joka kaipasi seuraelämää, joka tahtoi olla iloinen ja vilkas ja halusi nauttia elämästä, tuli ajan pitkään kovin tukalaksi tuollainen jöröttäminen. Hän ei ollenkaan viihtynyt suuressa, kiusallisen hiljaisessa ja ikävässä talossaan, jossa jokainen eli omassa nurkassaan ja oli niin kylmän ja ynseän näköinen.

Aluksi hän muutamana päivänä pysäytti herra von Gartlaubenin portaissa ja kiitti häntä kaikesta avuliaisuudesta. Vähitellen he puhelivat sanan tai pari aina tavatessaan ja muutamana iltana preussiläinen kapteeni puhalteli savuja tehtailijan työhuoneessa, uunissa paloi tuli, huone oli niin kodikas, ja kaikessa rauhassa he siellä juttelivat viimeisistä uutisista. Kahden ensimmäisen viikon kuluessa ei Gilberte näyttäytynyt ollenkaan. Kapteeni ei ollut hänestä tietävinään, mutta joka kerran kun kuului liikettä viereisestä huoneesta, käänsi hän päätään sinnepäin.

Hän koetti nähtävästi saada isäntäväkensä unohtamaan, että hän oli voittajan puolta, hän ei ollut pikkumainen ja teki usein pilaa veroista, joista vain aihetta siihen sai. Niinpä hän muutamana päivänä nauroi makeasti, kun sai tietää, että oli vaadittu ruumisarkkua ja siteitä.

Kivihiiliä, öljyä, maitoa, sokeria, voita, leipää, lihaa, puhumattakaan vaatteista, tulisijoista, lampuista, -- sanalla sanoen he olivat vailla kaikkea, mitä syötäväksi tai muuten joka päivä tarvitaan -- silloin hän vain kohautti olkapäitään: hyvä jumala, minkä sille voi! Tietysti kaikki tuollainen oli ihan sietämätöntä, hän kyllä myönsi, että saksalaiset vaativat _liikoja_, mutta -- sellaista on sota, ja pitäähän sitä vihollisenkin maassa elää.

Delaherche, jota nuo lakkaamattomat kiskomiset suututtivat, ei ollenkaan salannut ajatuksiaan; joka ilta hän niitä tyyten tarkasteli niinkuin ne olisivat olleet keittiölaskuja. Ainoa, josta he kinastelivat, oli samanen miljoona, jota preussiläinen maaherra von Rethel vaati Ardennesin piirikunnalta muka korvaukseksi Ranskan sotalaivain tekemistä vahingoista ja hyvitykseksi Ranskassa asuvain saksalaisten karkoittamisesta. 42,000 frangia tuli siitä Sedanin osalle.

Delaherche koetti kaikella tavalla todistaa, että se oli suurinta vääryyttä: Sedan oli katsottava poikkeukseksi, se oli jo kärsinyt yltäkyllin, tämä viimeinen oli ihan pois suunnilta!

Paraimpina ystävinä he kuitenkin erosivat. Delaherche oli mielissään, kun oli oikein saanut ladella, ja kapteeni tyytyväinen, että oli osannut käyttäytyä kuin ihkapariisilainen.

Muutamana iltana Gilberte iloisena ja vilkkaana pistäysi huoneeseen aivan kuin sattumalta. Hän pysähtyi ja oli hämmästyvinään. Herra von Gartlauben nousi paikalla, kumarsi kohteliaasti ja, hienotunteisesti kyllä, heti väistyi. Mutta seuraavana iltana istui Gilberte työhuoneessa kapteenin tullessa ja jäi sinne.

Iloisia ja hupaisia iltoja he siitä lähtien kolmisin viettivät työhuoneessa, ei salissa -- erotus oli hienon hieno. Tuota tuonnempana sai saksalainen, joka oli harras soiton ja laulun ystävä, Gilberten soittamaan. Rouva meni yksin saliin ja jätti oven auki.

Talvi oli ankara, Ardennien tammihalot palaa leimusivat uunissa; kymmenen aikana juotiin teetä ja puheltiin kuin vanhat tutut. Ja herra von Gartlauben oli silmiä korvia myöten rakastunut tuohon iloiseen nuoreen rouvaan, joka keimaili nyt samoin kuin ennen Charvillessä, silloin kun kapteeni Beaudoin ystävineen siellä oli.

Herra von Gartlauben oli erikoisen huolekas puvussaan ja erityisen kohtelias, pieninkin suosionosote oli hänestä mieleen ja hän koetteli kaikin tavoin, ettei häntä pidettäisi raakalaisena, sivistymätönnä sotilaana, joka naisten seurassa ei ymmärrä käyttäytyä.

Kahtia oli elämä jakautunut tuossa suuressa, pimeässä talossa Maquakadun varrella. Ruoka-aikoina Edmond istua näpötti kainona ja vastaili ykskantaan Delaherchen loppumattomiin kysymyksiin ja punastui, kun Gilberte häneltä jotain pyysi, iltaisin kuunteli herra von Gartlauben autuaallisena ja hymyhuulin Mozartin sonaattia, jota nuori rouva salissa soitti; mutta viereisessä huoneessa, jossa översti de Vineuil ja vanha rouva aikansa viettivät, oli niin hiljaista, niin äänetöntä, ikkunat olivat peitetyt, kaihtimet eivät koskaan päästäneet päivää huoneeseen, -- lampun himmeässä valossa se oli hautakammion tapainen.

Joulukuu lumineen peitti kaupungin valkoiseen vaippaan; mieltä masentavat uutisetkin olivat vähän kuin jäätyneet. Sitten kun kenraali Ducrot oli kärsinyt tappion Champignyssä ja Orléans menetetty, oli jälellä vain yksi ainoa synkkä toivo: jospa talvi tulisi kostajaksi, jospa lumihiutaleita tupruamalla tupruaisi, ja routa halkaisisi maan ja se nielisi Saksan ja sen sotajoukot!

Mutta rouva Delaherche oli saanut toisenkin surun syyn. Muutamana yönä, kun hänen poikansa oli asioittensa tautta Belgiassa, oli hän Gilberten huoneen ohi kulkiessaan kuullut sieltä hiljaista kuisketta, naurua ja suuteloita. Kauhistuksissaan ja mieli kuohuksissa hän riensi makuuhuoneeseensa. Ei ollut epäilemistä -- se ei ollut kukaan muu kuin preussiläinen! Hän oli jo huomannut sen heidän silmäyksistään. Sellainen käytös -- sellainen häväistys hänet kerrassaan musersi. Hyvä jumala! Miksikä olikaan hänen poikansa vasten äitin tahtoa tuonut tuon nautinnonhimoisen naisen heidän rauhalliseen kotiinsa! Kerran oli hän jo antanut anteeksi eikä ollut antanut ilmi -- kun kapteeni Beaudoin oli kuollut -- ja nyt oli sama edessä, vielä kahta kauheampi -- maansa vihollisen kanssa! Mitä tehdä? Sellaista hävyttömyyttä hän ei salli talossaan. Siinä oli uusi kivi sydämmelle, hän oli menehtyä. Ja kun hän palasi huoneeseen alakuloisena ja kyynelsilmin ja tuntikausia istui äänetönnä, katseli häntä översti tutkivasti ja luulotteli, että Ranska taaskin oli kärsinyt tappion.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Henriette muutamana aamuna tuli Sedaniin, pyytämään että Delaherche jollakin tavalla puhuisi hänen enonsa puolesta. Hän oli nähnyt ihmisten omituisesti hymyilevän ja kuullut heidän puhuvan, miten rajattomasti Gilberte voi vaikuttaa herra von Gartlaubeniin. Siksipä hän hieman hämmästyi, kun ensiksi tapasi eteisessä vanhan rouvan, joka oli menossa överstin luo. Henriette ilmoitti hänelle asiansa.

-- Voi, hyvä rouva, te olisitte niin hyvä, niin hyvä, jos puhuisitte enoni puolesta! Enorukan kohtalo on kauhea -- hänet aiotaan lähettää Saksaan.

Vanha rouva, joka kuitenkin paljon piti Henriettestä, viittasi kärsimättömästi.

-- Lapsikulta, minä en voi vaikuttaa niin mitään. Elkää _minua_ pyytäkö...

Ja vaikka hän näki, miten surulliseksi Henriette tuli, jatkoi hän: te tulette kerrassaan sopimattomaan aikaan, poikani lähtee tänä iltana Brysseliin. Sitä paitsi on hänellä yhtä vähän vaikutusvaltaa kuin minullakaan. Puhukaa miniälleni -- hänhän on kaikkivaltias.

Hän meni. Arkana ja hämillään jäi Henriette eteiseen; hän huomasi tulleensa tosiaankin varsin sopimattomaan aikaan.

Vanha rouva oli varmasti päättänyt ilmoittaa kaikki pojalleen, ennenkun hän lähtisi Belgiaan kivihiilien ostoon, tehtailija näet toivoskeli saavansa tehtaan heti kuntoon. Äiti ei jaksanut kärsiä, että Gilberte niin törkeästi pettäisi miehensä hänen poissaollessaan, mutta hän odotti, kunnes Delaherche viimeinkin oli varmasti määrännyt lähtönsä, jota jo toista viikkoa oli myöstänyt päivästä toiseen. Sehän oli koko talon häviö, preussiläinen ajettaisiin pois, Gilberte samaa tietä -- ja kenties hänen nimensä vielä naulattaisiin katunurkkiin häväistykseksi, sillä se kohtaisi jokaista Ranskan naista, joka pitäisi yhteyttä saksalaisten kanssa.

Iloisesti huudahtaen juoksi Gilberte Henrietten luo, kun näki hänet.

-- Voi miten hauskaa, että tulit!... Ihanhan siitä on jo ijankaikkisuus, kun viimeksi tapasimme toisemme -- ihminen vanhenee niin pian näinä kauheina aikoina.

Hän oli vienyt Henrietten huoneeseensa, painanut hänet leposohvalle ja nojautui häntä vasten.

-- Kuuleppas -- nyt sinä syöt aamiaista meillä. Mutta ensiksi me puhelemme -- eikös niin? Sinulla on varmaan ihmeen paljon kertomista!... Sinä et ole saanut veljeltäsi mitään tietoja, sen tiedän. Maurice raukka -- minua niin säälittää se poikaparka! Ajattelepas, miten hirveätä Pariisissa -- eivät saa polttaa kaasua, ei heillä ole polttopuita, niin, tuskinpa leipääkään! -- Entäpä se nuorukainen, jota hoidat, veljesi ystävä? Niinkuin huomaat, olen jo kuullut kulkupuheita. Hänenkö tähtensä sinä tulet?

Henriette hämmästyi eikä paikalla vastannut. Eikös hän todellakin tullut Jeanin tähden, sillä hän oli ihan varma, ettei kukaan hänen armasta hoidokastaan häiritsisi, kun vain eno olisi vapaa?

Hän oli hyvin hämillään, kun Gilberte paikalla rupesi Jeanista puhumaan, hän tuskin rohkeni asiaansa ilmoittaa. Sitä paitsi sanoi omatunto, ettei ollut oikein käyttää hyväkseen sellaisia keinoja, joita epäili.

-- Vai niin, toisti Gilberte veitikkamaisesti, sinä siis tulet meille tuon nuorukaisen tautta?

Henriette ei päässyt puuhun ei pitkään, hänen täytyi kertoa Fouchardin vangitseminen.

-- Hyvänen aika, sehän on totta -- missä ihmeessä minun ajatukseni maleksivat! Vastahan siitä tänä aamuna oli viimeksi puhetta. Siinä teit aivan oikein, että tulit tänne, ystävä-kulta -- meidän pitää paikalla ruveta tuumimaan, mitä voimme tehdä enosi hyväksi, sillä se, mitä viimeksi kuulin, ei ole suinkaan rauhoittavaa. He aikovat asettaa hänet muille varottavaksi esikuvaksi.

-- Minä luotin teihin, sanoi Henriette empien. Arvelin että sinä kenties keksisit keinon, että ehkäpä sinä jotain...

Nuori rouva nauroi makeasti.

-- Pikku hupakko -- kolmen päivän perästä on enosi vapaa! Etkös sinä tiedä, että meillä asuu preussiläinen kapteeni, joka täyttää kaikki, mitä ikinä minä pyydän? Hän nyt ei raski kieltää niin mitään.

Hän nauroi niin vallattomasti ja lapsellisesti ja oli ylpeä kauneudestaan, jolla hän niin suuren vallan oli saanut. Hän tarttui ystävänsä käteen ja taputti sitä hiljaa. Mutta Henriette oli kuin kuumilla kivillä -- oliko se tunnustus? Mitenkäs hän muuten olisi ollut niin iloinen, ujostelematon ja vallaton? Henriette ei saanut sanaakaan suustaan kiitokseksi.

-- Jätä nyt vain koko asia minun huolekseni. Saatpas nähdä, niin minä tänä iltana kerron sinulle niin hauskan uutisen, että tyytyväisenä palaat kotiisi!

Ruokasalissa Henriette oikein hämmästyi, kun näki siellä tuntemattoman, kauniin miehen -- Edmondin. Hän ihaili nuorukaista kuin kaunista taideteosta. Oliko mahdollista, että hän oli ollut taistelemassa? Ja kuka oli uskaltanut häntä haavoittaa? Ja hän oli taistellut urhoollisesti kuin sankari! Delaherche oli oikein ihastuksissaan, kun kerrankaan oli saanut vieraita, ja ylisteli pilviin asti kirjuriansa, joka oli yhtä oiva ja kelpo nuorukainen kuin kauniskin.

Syötiin lihapaistia ja perunahauvikkaita, ja puhe sujui vilkkaasti kuin tuttuin kesken konsanaankin.

-- Te tulitte siis Fouchardin tähden ja toivotte, että puhuisimme hänen puolestaan? sanoi Delaherche Henriettelle. Sattuipa se nyt ikävästi, kun minun täytyy tänä iltana lähteä matkalle. Mutta vaimoni siitä kyllä pitää huolen; häntä ei voi vastustaa, hän saa, mitä vain suinkin tahtoo.

Hän nauroi ja oli nähtävästi mielissään vaimonsa suuresta vaikutusvoimasta -- kajastihan siitä vähän hänenkin osalleen.

Yhtäkkiä hän lisäsi: kuuleppas, Gilberte kulta, onko Edmond kertonut löydöstään?

-- Ei. Mistä löydöstä? kysyi hän vilkkaasti ja katsoi lämpimästi nuorukaiseen.

Edmond lensi punaiseksi.

-- Ei se ole muuta kuin pitsiä, joista tuonoin puhuitte -- joilla olisitte tahtonut koristaa kellertävän aamupukunne. Satuin huomaamaan muutamalla myöjällä viisi metriä oikeita Brysselin pitsiä -- erinomaisen kauniita ja hyvin huokeita.... Vaimo, jolla niitä oli kaupan, tulee kohta tänne niitä näyttämään.

Gilberte oli vallan ihastunut! hän olisi vaikka suudellut Edmondia.

-- Voi, miten kiltti te olette! Sitä en unohda, olkaa varma!

Kun tuli Belgiasta ostetun maksapiirakan vuoro, kääntyi puhe toiselle tolalle: puhuttiin Maasista, jonka veden sinne viskatut ruumiit olivat myrkyttäneet, että kalatkin kuolivat, ja siitä johduttiin tarttuviin tauteihin, joita sai pitää kuin kätensä takana, niin pian kun ilma lauhtui.

Marraskuussa oli jo rutontapaisia tautia ilmautunut. Turhaan oli taistelun päätyttyä annettu 6,000 frangia kaupungin puhdistamiseksi ja poltettu kasoittain sotilasten laukkuja, patroonakoteroita ja muita romuja, yhtä kaikki levisi ympäristöltä tukehuttava löyhkä, milloin ilma oli kostea, sillä maa oli niin täynnä ruumiita, että hauta oli haudassa kiinni ja ne olivat niin matalat, jotta ruumis tuskin peittyi. Seurauksena sellaisesta hutiloimisesta oli sietämätön mädän haju.