Part 37

-- Olkoon menneeksi! jatkoi Goliath, minä en ole ilkeä enkä tahdo kiusata -- sen sinä tiedät -- mutta ole varma, että vangitutan vanhan Fouchardin ja kaikki muut, jollet ensi maanantaina päästä minua huoneeseesi. Ja pojan minä lähetän kotiin äitini luokse, joka siitä tulee hyvilleen. Koska rikoit välimme, -- niin hän on minun. Ymmärrätkös? Kun ei täällä sitten ole ketään häntä puolustamassa, niin ei muuta kuin tulen ja otan hänet. Minä kukko linnassa -- teen, mitä tahdon!... No, mitäs arvelet?

Silvine ei äännähtänyt. Hän puristi poikaa yhä lujemmin itseään vasten, ikäänkuin olisi pelännyt menettävänsä hänet jo paikalla. Ja silmistä loisti leppymätön viha.

-- No niin. Annan sulle kolme päivää miettimisajaksi... Jätä huoneesi ikkuna auki -- se, joka on hedelmätarhaan päin... Jos se on kiinni seitsemän aikaan maanantai-iltana, annan seuraavana aamuna vangita kaikki talossa olevat miehet ja otan pojan... Hyvästi siksi, Silvine!

Tyynenä hän lähti pois. Mutta Silvine seisoi samassa paikassa kuin kivettynyt ja hirmuisia ajatuksia pyöri hänen päässään -- hän luuli järkensä menettävänsä. Ja koko päivän myrsky raivosi hänen sielussaan.

Pois hän aikoi ensin lähteä poikineen -- pois avaraan maailmaan ... minne tie vie; -- mutta minnekkä hän yön tullen joutuisi, millä elättäisi itsensä ja lapsensa. Ja preussiläisethän kiertelivät kaikkialla, ne ottaisivat hänet kiinni ja toisivat kenties takaisin.

Sitten hän arveli puhua Jeanille, kertoa Prosperille ja Fouchardille, mutta eperöi eikä uskaltanut. Näinköhän he eivät uhraisi häntä oman päänsä päästimeksi? Ei; ei kellekkään hän virkkaisi mitään -- yksin hän selvittäytyisi vaarasta, koska itse oli siihen antautunut itsepäisesti kieltäytyen.

Mutta mitä hän keksisi? Miten ehkäisisi onnettomuuden? Hänen omatuntonsa ei sallinut, että hänen tauttaan niin monta ihmistä joutui perikatoon -- ei ainakaan Jean, joka oli niin hyvä Kaarlolle.

Aika kului -- seuraava päivä läheni loppuaan eikä hän keinoa keksinyt. Työnsä hän toimitti, siisti keittiön, hoiti lehmät, laittoi ruuan ja hiljaisuudessa varttui viha Goliathiin ja levisi kuin myrkky joka hermoon. Goliath oli katkeroittanut hänen elämänsä, syössyt hänet häpeään. Jollei tuota inhottavaa viettelijää olisi ollut, odottaisi hän Honoréta -- Honoré eläisi ... ja he olisivat onnelliset.

Millä äänellä Goliath oli ilmoittanut, että Silvine oli hänen vallassaan! Mutta sehän olikin totta; ei ollut enää lainvalvojia, ei tuomaria, johon olisi vedonnut -- vahvimmalla oli oikeus puolellaan.

Voi, hyvä jumala! -- jospa hän olisi vahvin -- jospa panisi preussiläisen kiinni, silloin kuin hän vain tulisi -- kiinni hänet, joka toisia uhkasi!

Lapsi oli ainoa koko maailmassa, josta hän enää välitti; -- _hänen_ lapsensa se oli -- isällä ei ollut mitään tekemistä nyt enemmän kuin ennenkään. Hän ei ollut sen miehen vaimo -- viha hänessä kiehui ja katkeruus häntä ajatellessaan. Mieluimmin hän surmaisi ensin lapsensa ja sitten itsensä kuin antaisi pojan hänelle.

Totta hän tarkoitti sanoessaan hänelle, että pienokainen on ranskalainen, jota kasvatetaan vihaamaan isänsä kansaa -- eikä hän muuta toivonutkaan kuin pojan varttumista ja kuvitteli jo mielessään, miten Kaarlo suureksi tultuaan pyssy kädessä hyökkää maansa verivihollisia vastaan. Yksi ranskalainen lisäksi -- ranskalainen, joka tuottaa preussiläisille tuhoa ja turmiota!

Yksi ainoa päivä oli enää jälellä. Hänen _täytyi_ päättää... Jo ensi silmänräpäyksessä oli hirmuinen ajatus välähtänyt hänen sekavissa aivoissaan: hän puhuu Dieuletmetsän miehille -- ilmoittaa Sambucille, milloin saa käsiinsä preussiläisen.

Mutta se oli vain pikainen välähdys; se oli liian raakaa, hirmuista -- hän ihan sysäsi sen ajatuksistaan. Olihan Goliath kuitenkin hänen lapsensa isä! Hän ei voinut jättää häntä murhaajille.

Mutta mikäli maanantai läheni, sikäli tunkihe mieleen sama ajatus -- se kiusasi ja ahdisti -- ei antanut hetken rauhaa -- se kävisi niin helposti ja pian... Kun Goliath olisi poissa, eivät Jean, Prosper ja Fouchard vanhus tarvitse mitään pelätä ja Kaarlon hän saisi omanaan pitää -- kukaan ei lasta häneltä riistäisi.

Olipa hänellä vielä toinenkin syy, vaikkei hän itsekkään siitä ollut selvillä -- se tuli hänen sisimmästä sydämmestään: hän tahtoi hävittää kaikki, joka muistutti häntä lapsensa isästä? kun _hänet_ saa poistetuksi, on samalla hänen oma erehdyksensä unohdettu -- hän saa yksin pitää lapsensa. Koko sen päivän hän hautoi samaa ajatusta, hän ei päässyt siitä enää irti -- ei voinut päättääkkään; -- ihan tahtomattaan ja tietämättään hän mietti järjestään hankkeensa pienimmätkin tapahtumat.

Ajatus oli jo liian valtava -- hän ei sitä enää punninnut -- ja kun hän toimeen ryhtyi, liikkui hän kuin unissaan, totteli vastustamattomasti toista, vierasta tahtoa.

Sunnuntaina oli Fouchard ilmoittanut sala-ampujille lähettävänsä leipäsäkit Boisvillen kivilouhokseen, yksinäiseen paikkaan kahden kilometrin päähän kylästä; ja kun Prosperilla oli muutakin tehtävää, lähetti hän Silvinen niitä viemään.

Eikö sallimus sitä määrännyt? Sinä hän ainakin sen piti. Hän puhutteli miehiä; -- pyysi heitä seuraavana iltana tulemaan Rémillyyn, -- tyynesti ja levollisena hän asiansa Sambucille esitti. Päivällä hänestä sitten taas sallimus oli murhan puolella. Fouchardia oli haettu Raucourtiin eikä hän sanonut joutuvansa sieltä ennen kahdeksaa -- elkäät odottako päivälliselle. Sitten oli muuan sairaanhoitaja sairastunut ja hänen sijaansa kutsuttiin Henriette, jonka vuoro olisi ollut vasta tiistaina.

Jean ei koskaan lähtenyt huoneestaan, vaikka mitä olisi kuullut. Oli siis vain jälellä Prosper, joka saattaisi asiaan sekautua, eikä hän suvainnut, että sillä tavalla monta ihmistä liittoutuu yhtä vastaan. Mutta kun hän näki veljensä tulevan apulaisineen, poistui hän, sillä hän ei kärsinyt silmissään noita inhottavia olentoja; hän meni maata, veti peiton kasvoilleen ja jouduttautui nukkumaan, ettei mitään kuulisi eikä näkisi..

Kello oli kolmea neljännestä vailla seitsemän, eikä Kaarloa mitenkään yrittänyt saada nukkumaan. Tavallisesti hän jo heti syötyään tuuskahti pöytää vasten.

-- Katsoppas nyt, kultaseni, sanoi Silvine, joka oli vienyt poikansa Henrietten huoneesen, tässähän sinä nyt nukut makeasti Henriette-tätin omalla tilalla.

Mutta sepä se poikaa juuri huvittikin, hän pehnasi tilalla ja nauroi katketakseen.

-- Ei, ei ... äiti kulta, jää tänne leikkimään, äiti...

Silvine koetteli häntä tyynnyttää, hyväili ja puheli lempeästi: nukuppas nyt, kultaseni ... nukuhan ... niin olet äitin oma kiltti poika.

Viimeinkin poika nukkui, naurussa suin. Silvine ei ollut häntä riisunut, levitti vain lämpimän peiton hänen päälleen ja lähti panematta ovea lukkoon -- pienokainenhan nukkui aina niin raskaasti.

Silvine ei ollut mielestään koskaan ollut niin tyyni. Hän oli niin päättäväinen, liikkuikin niin keveästi kuin henki, joka on ruumiista irtautunut -- hän ei tuntenut sitä salaperäistä sisällistä voimaa, joka häntä toimesta toiseen johti. Hän oli jo laskenut Sambucin sekä Cabassen ja Ducatin sisään ja määrännyt, että heidän täytyi olla aivan hiljaa. Hän vei heidät omaan huoneeseensa ja asetti heidät molemmin puolin ikkunaa, jonka aukasi, vaikka ilma oli kylmä. Oli pilkkopimeä; lumesta vähän valoa heijasti huoneeseen. Kuolon hiljaisuus kaikkialla -- minuutit pitkät kuni ijankaikkisuus. Viimein kuului askeleita; Silvine meni keittiöön, istuutui sinne ja odotti, liikkumatonna tähystäen kynttilän liekkiä.

Kului vielä kotvanen; Goliath kierteli kartanoa uskaltamatta sisään. Hän luuli tuntevansa Silvinen hyvästi, oli rohennut tulla vain revolveri aseena. Mutta hän aavisti pahaa, hän avasi ikkunan ihan auki, pisti päänsä siitä ja huudahti puoliääneen: Silvine! Silvine!

Ikkuna oli auki -- sehän merkitsi, että hän oli asiaa ajatellut, ja että hän suostui. Goliath ihan siitä ihastui, vaikka hän sittenkin olisi mieluummin suonut, että Silvine olisi ollut häntä vastassa ja haihduttanut hänen epäilyksensä. Fouchard oli varmaankin kutsunut häntä.

Hetkisen kuluttua hän sanoi hieman kovemmin: Silvine! Silvine!

Ei vastausta -- ei niin sanaa. Hän kiipesi ikkunalaudalle ja meni huoneesen. Hän aikoi Silvineä odottaessaan pistäytyä tilalle lämmittelemään, sillä ulkona oli tavattoman kylmä.

Yhtäkkiä kuului liikettä, rajua painiskelemista, jytäkkää, hillittyjä kirouksia ja korinaa. Sambuc oli tovereineen hyökännyt Goliathin niskaan, mutta vaikka heitä oli kolme, eivät he sittenkään paikalla voittaneet tuota jättiläistä, jonka voimat vaaranhetki moninkertaiseksi suurensi. Raivokkaasti, hengästyneenä he painiskelivat kaikki neljä pimeässä, pienessä huoneessa, niin että jäsenet ruskivat. Onneksi oli revolveri pudonnut lattialle.

-- Nuoraa, nuoraa! ähkyi Cabasse. Ducat ojensi Sambucille nuorankimpun, joka hänellä oli mukanaan.

Nyrkin iskuja ja potkauksia ei säästetty, kun mies pantiin nuoriin: ensin sidottiin jalat yhteen, sitten kädet sivuille ja viimeksi nuoritettiin koko ruumis solmuisella nuoralla, joka vedettiin niin tiukasti, että solmut painuivat syvälle lihaan; mies oli kuin verkossa. Hän huusi hellittämättä.

-- Kitas kiinni! karjasi Ducat.

Ei niin ääntä kuulunut, sitten kun Cabasse vanhalla, sinisellä nenäliinalla hänen suunsa tukki.

Viimein he saivat hengähtää; he kantoivat hänet kuin minkähän mytyn keittiön suurelle pöydälle, samalle, jossa kynttilä oli.

-- Kirottu preussiläispakana! kirosi Sambuc ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sitä ei ollut niinkään helppo voittaa. Kuuleppas, Silvine, sytytäppäs toinen kynttilä, että saa oikein tarkasti katsella tuota helvetin lurjusta -- preussiläistä vakoojaa!

Kalmankalpeana Silvine nousi ja totteli Sambucia; ääntä päästämättä hän sytytti kynttilän ja asetti sen pöydälle. Goliath lepäsi kuin ruumis, kynttilä molemmin puolin päätä.

He katsoivat toisiinsa: Goliath kauhistuneena ja rukoillen, mutta Silvine ei ollut häntä ymmärtävinään. Hän peräytyi kaapin luo ja seisoi siinä jäykkänä, päättäväisenä, kylmänä kuin jääpalanen.

-- Pahuus on multa sormen purrut, murahti Cabasse, jonka sormesta vuoti verta. Vaan kyllä minä tässä näytän...

Hän kohotti jo revolveria, jonka oli Silvinen huoneen lattialta löytänyt, vaan Sambuc tempasi sen häneltä.

-- Ei, tuhmuuksia ei! _Me_ emme ole roistoja niinkuin preussiläiset; me olemme tuomaria, kuuletko sinä, preussiläiskoira! Me tutkimme asiaasi. Eläkä pelkää, me olemme suvaitsevaisia, sinä saat puolustautua, vaan et itse, sillä jos side suustasi päästetään, tulet sinä niin suurisuiseksi, ettei tässä ole korvillaan. Maltahan, niin määrään sulle asianajajan ja sen sellaisen, että kelpaa!

Hän haki kolme tuolia, pani ne vierekkäin, järjesti jotain, jota sanoi tuomioistuimeksi. Itse hän istuutui keskelle, molemmat apulaisensa kahden puolen.

Sambuc nousi seisomaan ja puhui hitaasti ja ivallisesti, mutta vähitellen ääni muuttui vihaiseksi ja kostonhimoiseksi.

-- Minä olen yhtaikaa tuomarina ja yleisenä syyttäjänä. Se ei ole aivan oikeuden mukaista, vaan meitä ei ole tarpeeksi monta jäsentä. Siis ... minun syytökseni on se, että sinä olet tullut Ranskaan meitä vakoilemaan, olet häpeällisesti pettänyt meidät ja sillä maksanut leivän, jota meillä söit. Sillä sinä olet meidän tappioittemme alku ja syy, sinä olet se samanen petturi, joka Nouartin tappelun jälkeen öiseen aikaan opastit baijerilaiset Dieuletmetsäin läpi Beaumontiin. Siihen ei kykene kukaan muu kuin se, joka kauvan on paikkakunnalla asunut ja tuntee jok'ainoan polun. Meillä on varmat tiedot: sinun on nähty johtavan tykkiväkeä pitkin inhoittavimpia teitä, ihan lätäköitä, että on kahdeksin hevosin täytynyt panna kanuunia vetämään. Eipä ottaisi uskoakseen -- ken on ne tiet nähnyt -- että sotajoukko on siitä kulkenut. Ja jollet sinä olisi tunkeutunut tänne ja pettänyt ja myönyt meitä, ei hyökkäys Beaumontiin olisi koskaan onnistunut, emme koskaan olisi nähneet Sedanin päivää ja olisimme lopuksi ehkä antaneet teille selkään! En puhu mitään nykyisistä alhaisista toimistasi, miten julkeat näyttäytyäkkään täällä, antaen ilmi ja pelotellen asukkaita. Sinä olet suurin konna maailmassa ... minä vaadin kuolemanrangaistusta.

Kaikki vaikenivat.

Sambuc istuutui ja jatkoi: minä nimitän Ducatin puolustajaksesi. Hän on ollut asianajajana ja olisi korkeallekkin kohonnut, jollei olisi antanut himoillensa valtaa. Siitä näet, ettemme sinulta mitään kiellä, olemme oikein kohteliaita.

Goliath ei voinut sormeaankaan liikuttaa. Armoa rukoillen hän katsoi satunnaiseen puolustajaansa, -- tuskanhiki valui hänen otsaltaan.

-- Hyvät herrat, sanoi Ducat, syytetty on todellakin julkein konna tässä maailmassa enkä minä mistään nimestä olisi ottanut häntä puolustaakseni, jollen hänen puolustelukseen voisi mainita, että kaikki hänen kansalaisensa ovat samallaisia roistoja. Katsokaa häntä! Hän on niin hämmästyneen näköinen. Hän ei ymmärrä sitä rikokseksi. Ranskassa ei edes tikulla liikuteta vakoilijaa, mutta hänen kotimaassaan on vakoilijan ammatti erinomaisen kunniakas toimi; sillä tavalla siellä paraiten isänmaata palvellaan. Rohkenen vielä lausua, hyvät herrat, etteivät he taida niin väärässä ollakkaan. Jalot tunteemme ovat meille luonnollisesti kunniaksi, vaan pahinta on, että ne vievät meitä tappiosta tappioon. _Quos vult perdere Jupiter dementat_, jos niin rohkenen lausua. Tuomitkaa itse, hyvät herrat!

Hän istuutui.

Sambucilla oli sananvuoro: entä sinä, Cabasse -- mitä sinulla on syytettyä vastaan tai hänen puolustuksekseen?

-- Minusta, virkkoi provencelainen, tässä pidetään liian pitkiä puheita, kun on tuon konnan tilin selvitys kysymyksessä. Olen kokenut yhtä ja toista maailmassa, vaan en pidä siitä, että oikeudesta tehdään pilaa, siitä seuraa onnettomuus. Minä äänestän kuolemaa!

Juhlallisena nousi Sambuc seisalleen.

-- Onko se teidän kummankin mielipide? Siis kuolema?

-- Kuolema, kuolema!

He siirtivät tuolit pois, ja Sambuc meni Goliathin luokse.

-- Tuomio on julistettu, sinun pitää kuolla.

Korkealle leimahti kynttiläin liekki ja valaisi Goliathin tuskan vääntämiä kasvoja. Hän olisi huutanut: armoa! Hän koetti kaikin voimin pusertaa kieleltään sanat, jotka olivat ihan tukeuttaa hänet, mutta kaikista ponnistuksista oli vain seurauksena, että suusta pursuava vaahto kasteli läpimäräksi suun edessä olevan sinisen nenäliinan. Inhakkaa oli nähdä, miten mies virui pöydällä liikkumatonna kuin ruumis, kuolemaan tuomittuna eikä saanut suustaan sanaakaan puolustukseksi tai selvitykseksi.

Cabasse kohotti revolverin.

-- Ammunko? kysyi hän.

-- Ei, elä, siitä hän liiaksi ihastuisi.

Hän kääntyi Goliathiin ja sanoi: sinä et ole mikään sotilas, sinuun ei kannata luotia tuhlata. Teurastetaan sinut -- kirottu koira -- petturi -- vakooja!

Hän kääntyi ja sanoi kohteliaasti: lainaisittekohan meille soikon, Silvine?

Silvine ei ollut siihen asti liikahtanut paikaltaan. Hän seisoi jäykkänä kuin kanto, hän ei tajunnut, mitä ympärillä tapahtui, hän yhä vain mietti samaa, jota jo kaksi päivää oli mielessään hautonut. Ja kun hän kuuli soikkoa pyydettävän, totteli hän vaistomaisesti, meni samassa kellariin ja toi sieltä paikalla suuren soikon, saman, jossa hän tavallisesti pesi pikku Kaarlon vaatteita.

-- Tehkää hyvin ja pankaa se pöydän alle -- tuonne toiseen päähän!

Hän laski soikon lattialle, ja kun hän kohottautui, katsoivat he taas toisiinsa, hän ja Goliath. Kurjasen katse rukoili armoa -- selvästi siinä kuvautui kuoleman kauhu.

Mutta nainen oli kuollut. -- Silvinen valtasi kokonaan yksi ajatus, yksi toivo -- tuon miehen kuolema, joka oli hänelle sama kuin pelastus. Hän asettui taas kaappia vasten.

Sambuc oli avannut pöydänlaatikon ja vetäsi sieltä suuren, terävän veitsen, jota lihaa leikatessa käytettiin.

-- Koskapa sinä olet sika, niin minä teurastan sinut niinkuin sian.

Hän ei pitänyt kiirettä, keskusteli kaikessa rauhassa Cabassen ja Ducatin kanssa, mitenkä olisi parasta tehdä. Vieläpä siinä kiista syntyi, kun Cabasse väitti, että hänen kotipuolessaan, Provencessa, teurastetaan sikoja pää alaspäin, mutta Ducat vastusti sitä raakana ja epämukavana.

-- Sysää hänet reunemmaksi, että veri vuotaa soikkoon eikä roisku lattialle!

Goliath työnnettiin ihan pöydän laidalle ja Sambuc ryhtyi työhön tyynenä ja varovasti. Hän kääri hihansa ja sivalsi veitsellä -- kerralla meni kurkku poikki. Kaulasuonesta pulppusi veri kuin suihkulähteestä ja vuoti soikkoon.

Hän oli menetellyt varovasti, ainoastaan muutamia veripisaroita roiskahti lattialle. Kuolema ei niin pian seurannut, vaan kuolemankamppausta ei tarvinnut nähdä, sillä nuora oli vahvaa, ja ruumis pysyi ihan liikkumatonna. Ei nykäystä, ei korahdusta. Kasvot oli kuolontuska vääntänyt, pisara pisaralta veri niistä väheni, kuolema löi niihin leimansa -- kalvo laskeutui silmille, katse sammui.

-- Kuulkaapas Silvine, pesusienen me vielä tarvitsisimme!

Silvine ei liikahtanut, silmät seisoivat päässä, kuin lattiaan naulattuna hän siinä tuijotti, kädet ristissä rinnalla ja kurkkua puristi kuin rautakahleilla.

Yhtäkkiä hän sitten huomasi Kaarlon vieressään. Lapsi oli tarttunut hänen hameeseensa, -- oli herännyt, saanut oven auki ja kenenkään huomaamatta pujahtanut keittiöön.

Kuinka kauvan hän lieneekään seisonut siellä äitin takana?

Hänkin sen näki. Silmille valahtaneitten hiusten alta tähystelivät hänen suuret siniset silmänsä punaista veripintaa, joka vähitellen täytti soikon. Ehkä se huvitti häntä. Luultavasti hän ei alussa ymmärtänyt, mitä tapahtui. Mutta varmaankin se hänestä sitten tuntui inhakalta, vaistomaisesti hän tajusi nähneensä teoista kauheimman, sillä yhtäkkiä hän kirkasi: äiti, äiti! Minua pelottaa -- tule pois!

Silvine hätkähti, ruumis tärisi kuin virran päällä, hän tuskin kesti jaloillaan. Se oli liikaa; kauhu vei häneltä voimat, pyyhkäsi jännityksen, joka kaksi päivää oli häntä pitänyt pystyssä. Luonto voitti, hän oli taas nainen, hän hyrskähti itkuun.

Rajusti hän tempasi lapsen syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten. Ja hän juoksi pois, pakeni, hän ei tahtonut nähdä, ei kuulla enempää, hän tahtoi piiloutua synkimpään soppeen, halusi kuolla, vaipua maan alle...

Samana hetkenä Jean rohkaseutui ja avasi huoneensa oven. Vaikkei hän koskaan tiedustellut, mitä talossa tapahtui, kummastutti häntä outo edes takaisin vaahtautuminen ja kovaääninen puhe. Ja hänen luokseen, hänen rauhaisaan huoneeseensa Silvine pakeni, nyyhkyttäen, hapset hajalla, niin peräti toivotonna, että Jean alussa ei saanut sanaakaan selvää hänen katkonaisista sanoistaan. Hän huitoi monta kertaa käsillään ikäänkuin jotain kauheaa olisi tahtonut luotaan karkoittaa.

Viimein Jeanille kaikki selvisi. Hän näki väijymisen, teurastuksen, äitin ja pienokaisen hänen vieressään katsomassa, isän sidottuna pöydällä, kurkussa ammottava haava, josta veri vuoti soikkoon. Vexi hyytyi hänen suonissaan, sydän jähmettyi. Hyvä jumala, miten inhottava sota on! Se muuttaa ihmiset pedoiksi, kylvää vihaa, kastelee pojan isän verellä ja tekee kansakunnat verivihollisiksi! Kamala kylvö -- kauhistuttava sato!

Silvine oli vaipunut tuolille, suuteli pienokaista herkiämättä ja hoki myötäänsä: poikaparkani, nyt ei kukaan sano sinua preussiläiseksi!... Poikaparkani, nyt ei kukaan sano sinua preussiläiseksi!

Fouchard pääsi nyt keittiöön. Hän oli vaatien koputtanut ovelle, viimein täytyi hänet laskea. Ei hän suinkaan ilokseen kotiin palannut -- näki pöydällä ruumiin, jonka pää retkotti pöydän laidalta, ja soikon verta täynnä. Hän oli jo luonnostaan kiivaanlainen, nyt hän ihan vimmastui.

-- Kirotut roistot! Ettekö osanneet ulkopuolella pysytellä sikamaisuuksinenne? Minun taloni ei ole sikolätti ... eikä ihmisten asunnoita saa ryvettää moisilla teurastuksilla!

Sambuc puolustelihe ja selvitteli, mutta ukko ei tyyntynyt. Vihaisena ja samalla peloissaan hän jatkoi: ja mihinkä minä kätken ruumiin? Se on kaunista -- työntää ruumis toisen ristiksi eikä ajatella seurauksia. Jos nyt vahti tulee tarkastamaan, niin olen minä kauniisti kiinni. Mutta siitähän te viis välitätte mitenkä minulle käy!... Vaan jollette paikalla töytyytä ruumista täältä, niin on meillä -- piru vie -- tilit vielä tekemättä! Ota sinä päästä, toinen jaloista tai vaikka miten, mutta rivakasti; kolmen minuutin perästä ei hänestä niin hiuskarvaa saa olla jälellä täällä!

Sambuc sai vihdoin Fouchardilta säkin, vaikkei hän kernaasti mitään hellittänyt. Huonoimman hän kuitenkin valitsi ja selitti päälliseksi, että sekin oli liian hyvä preussiläiselle. Mutta Cabassella ja Ducatilla oli täysi työ, ennenkun saivat Goliathin säkkiin; ruumis oli liian pitkä ja paksu ja jalat roikkuivat ulkona. Sitten hänet kannettiin käsikärriin, jolla he tavallisesti kulettivat leipää.

-- Maasiin me hänet lähetämme, siitä saatte olla varma! selitti Sambuc.

-- Vaan sitokaa kaikella muotoa pari kunnon kiveä koipiin, ettei se piru pinnalle kohoa, raivosi Fouchard.

Ruumissaatto katosi pimeyteen; ei kuulunut muuta kuin käsikärrin narina öisessä hiljaisuudessa.

Sambuc vannoi isänsä pään kautta, että oli sitonut kaksi suurta kivimöhkälettä ruumiin jalkoihin -- mutta yhtäkaikki se kellui vedessä.

Kolme päivää myöhemmin preussiläiset löysivät säkin ruohikosta Pont-Maugisin luota ja joutuivat ihan raivoon, kun avatessaan näkivät siinä miehen, joka oli teurastettu kuin sika. Kauheasti uhkaillen he etsiskelivät ilkityön tekijöitä.

Luultavastikin olivat muutamat kyläläiset lörpöttäneet, koska eräänä iltana vangittiin kylänvanhin ja Fouchard vanhus, joita syytettiin pitäneen yhtä sissien kanssa ja siinähän ne olivat Goliathin murhaajat.

Ja silloin Fouchard käyttäytyi todellakin erinomaisesti, hän oli ihka tyyni ja rauhallinen, sillä hän tiesi, että vaitioleva kaikki voittaa. Levollisena hän lähti, pyytämättä edes pienintäkään selitystä. Tottapahan selviää!

Lähitienoilla kerrottiin ihan yleisesti, että hän oli preussiläisiltä ansainnut kaupoissa suuret summat ja oli säkittäin kätkenyt rahaa piilopaikkoihinsa.

Henriette tuli hyvin levottomaksi, kun sai tapauksesta tiedon. Jean pelkäsi vahingoittavansa isäntäväkeään ja tahtoi välttämättömästi poistua, vaikka hän lääkäristä oli vielä liian heikko. Henriette sai hänet kuitenkin jäämään vielä neljäksitoista päiväksi; hän joutui ihan epätoivoon eroa ajatellessaan.

Kun Fouchard vangittiin, oli Jean piiloutunut taloon ja siten pelastunut, mutta vaara oli siltä yhtä suuri; voisivathan preussiläiset minä hetkenä hyvänsä tarkastaa taloa ja minnekkä hän joutuisi silloin? Enonkin kohtalo Henrietteä huoletti. Hän päätti sen tähden lähteä muutamana aamuna Sedaniin puhuttelemaan Delaherchea, jonka luona kerrottiin muutaman preussiläisen upseerin asuvan -- ehkä hän voisi jotain vaikuttaa.

-- Silvine, hän sanoi lähtiessään, hoida sairastamme hyvästi; anna lihanliemi kello kaksitoista ja lääkkeet kello neljä.

Silvine oli taas entisellään. Hän ja Prosper hoitivat taloa isännän poissa ollessa, ja pikku Kaarlo naureskeli ja keikkui äitin ympärillä niin kuin ennenkin.

-- Olkaa huoleti, rouva, hän ei jää mitään vaille! Minä kyllä hänestä huolen pidän!

VI.

Kauheasti oli taistelu ja kaupungin antautuminen tärisyttänyt Sedanin asukkaita, mieli oli synkkä; päivä toisensa perästä kului, siitä oli kohta neljä kuukautta.

Delahercheläiset elivät entistä myöten.

Mutta yksi huone tuossa suuressa rakennuksessa oli aivan kuin asumaton -- se oli tehtailijan asumakerroksen toisessa päässä, kadunpuoleinen huone, jossa översti Vineuil yhä sairasti. Toisista ikkunoista tunkeutui niitä avatessa elämän melu ja hälinä, -- sairaan ikkunoista eivät kaihtimet koskaan nousseet, ne olivat kuin kuolleet elämälle.

Översti oli valittanut kilon häikäisevän silmiään; -- lieneekö luulotellut, ei tiedetty, mutta hänen mielikseen poltettiin huoneessa lamppua yötä päivää.

Kaksi pitkää kuukautta oli hän virunut vuoteessa, vaikka, kuten rykmentinlääkäri Bouroches tutkittuansa ilmoitti, ainoastaan nilkkaluu oli halki, mutta haava ei ottanut parantuakseen, ja siinä sivussa ilmaantui kaikenmoista muuta.