Part 36

Jean tuli hyvin levottomaksi, kun sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Jos saksalaiset virastot rupeavat epäilemään Rémillyläisten ja Dieuletmetsän sissien vetävän yhtä köyttä, niin saattavat ne minä hetkenä hyvänsä tulla huoneita tarkastamaan ja löytävät hänet. Hän oli tulisessa tuskassa, sillä hän ei missään nimessä olisi tahtonut saattaa talonväelle harmia, vielä vähemmän ikävyyksiä Henriettelle. Mutta Henriette pyysi ja rukoili, kunnes Jean vihdoin myöntyi viipymään vielä muutamia päiviä, sillä haava parani niin hitaasti eikä hän muutenkaan ollut niin voimissaan, että olisi kyennyt kulkemaan pohjoiseen tai Loiren armeijaan, joka oli äsken muodostettu.

Joulukuun puoliväliin mennessä he viettivät surullisimmat, ikävimmät päivänsä koko yhdessä-olonsa aikana. Pakkanen oli niin kova, että pieni tulisija ei enää kylliksi lämmittänyt huonetta. Kun he ikkunasta näkivät, miten paksulti lumi peitti maan, ajattelivat he Mauricea, joka oli kuin haudattu jäiseen Pariisiin, eivätkä he mitenkään tietoa hänestä saaneet. Lakkaamatta sama kysymys: mitä hän teki; miksei hän sanaakaan kirjoittanut? Eivät uskaltaneet sanoa, mitä epäilivät: hän oli haavoitettu, oli sairas -- kenties kuollut. Sanomalehtien niukat tiedot eivät suinkaan heitä rauhoittaneet. Monet hyökkäykset olivat onnistuneet -- ne tiedot kuitenkin heti ilmoitettiin vääriksi -- mutta joulukuun 2 päivänä -- tiesi huhu -- oli kenraali Ducrot voittanut Champignyn taistelussa, seuraavana päivänä hänen jo kuitenkin täytyi jättää asemansa ja peräytyä Marnen toiselle puolelle. Paljoa vaarallisempi vihollinen ahdisti nyt Pariisia -- nälänhätä; samoin kuin jo ennemmin raavaseläimet, olivat nyt jo perunatkin tiukassa -- kaasua eivät enää yksityiset saaneet käyttää -- kadut olivat pimeät -- ja niitä valaisivat nyt ristiin rastiin sinkoilevat kranaatit.

Ei kukaan heistä syönyt, ei juonut ajattelematta Mauricea ja tuota kahta miljoonaa raukkaa, jotka olivat elävänä haudatut Pariisiin.

Ylt'ympäri maan, niin hyvin pohjois- kuin keski-Ranskasta tuli yhtä surullisia tietoja.

Pohjoisessa oli 22:n armeijan-osaston, joka oli muodostettu nostoväestä, muutamista rekryyttikomppanioista sekä sotamiehistä ja upseereista jotka olivat pelastaneet nahkansa Sedanissa ja Metzissä, täytynyt luovuttaa Amiens ja peräytyä Arrasiin päin, Rouenkin oli vuorostaan joutunut vihollisten käsiin -- ilman että tuo kourallinen epäjärjestyksessä oleva, harjautumaton joukko tosiperään olisi yrittänytkään sitä puolustaa.

Keski-Ranskassa oli Loire-armeijan voitto Coulmiersissa marraskuun 3 päivänä elvyttänyt toivoa: Orléans valloitettiin viholliselta, baijerilaiset ajettiin pakoon, Etampesin kautta marssittiin Pariisia pelastamaan. Mutta joulukuun 5 päivänä prinssi Fredrik Kaarle valloitti Orléansin uudelleen -- halkaisi Loire-armeijan kahtia, kolme sen osastoa vetäytyi Vierzoniin ja Bourgesiin ja kaksi kenraali Chanzyn johdolla Mansiin peräytyi kunniakkaasti, taisteli kokonaisen viikon. Preussiläiset olivat kaikkialla. Dijonissa, ja Dieppessä, Mansissa ja Vierzonissa. Melkeinpä joka aamu kuuli aina jonkun linnoituksen antautuneen.

Syyskuun 28 p:nä menetettiin Strassburg, -- neljäkymmentäkuusi päivää sitä oli piiritetty, kolmekymmentäseitsemän pommitettu, -- muurit murskana, ja talot raunioina, muistopatsaat pirstaleina -- siinä hävityksen jälet.

Laonin linna oli lentänyt ilmaan, Toul antautunut ja niitä seurasivat surusaatossa: Saissons ynnä 128 kanuunaa, Verdun ja 136, Neufbrisach ja 100, La Fère ja 70, Montmédy ja 65. Thionvillesta nousivat liekit; kaksitoista viikkoa hurjasti vastustettuaan avasi Pfalzburg porttinsa. Koko Ranska oli tulessa, kanuunain jyminä ja pauke näytti sen kerrassaan hävittävän.

Muutamana aamuna kun Jean välttämättömästi tahtoi lähteä, tarttui Henriette hänen käteensä ja pakotti hänet jäämään, huudahtaen epätoivoisesti ei, voi ei, ei! Minä rukoilen teitä, elkää jättäkö minua yksin!... Te olette vielä liian heikko, odottakaa muutama päivä... Minä lupaan laskea teidät paikalla, kun lääkäri sanoo teidän olevan siksi voimissanne, jotta jaksatte taistella.

V.

Muutamana kylmänä joulukuun iltana olivat Silvine ja Prosper pienen Kaarlon kanssa talon suuressa keittiössä; Silvine ompeli, Prosper laittoi ruoskaa.

Kello oli seitsemän; he olivat syöneet päivällisen kuuden aikana odottamatta Fouchardia, joka luultavasti oli viivähtänyt Raucourtissa, jossa oli puute lihasta. Henriette oli mennyt sairashuoneeseen; sinä yönä oli hänen valvontavuoronsa. Lähtiessään oli hän muistuttanut Silvineä lisäämään hiiliä Jeanin tulisijaan.

Ulkona oli pilkkopimeä, vaikka maa oli lumivalkoinen. Ei niin ääntä kuulunut lumisesta kylästä. Huoneessa nirahti Prosperin veitsi, kun hän uutteraan näverti ruoskanvarteen kaikellaisia koristuksia. Silloin tällöin vaipui veitsi polvelle ja hän jäi katselemaan keltakutrista lasta, joka unisena nuokkui tuolilla. Lapsi viimein nukkui ja silloin oli vielä hiljaisempaa. Äiti siirti hiljaa kynttilän syrjään, ettei se lapsen silmiä häikäisisi; sitten hän vaipui ajatuksiinsa, mutta ompeli kuitenkin ahkerasti.

Prosper katkaisi äänettömyyden.

-- Kuuleppas Silvine, minulla olisi vähän sanomista sinulle. Odotin siksikun olisimme kahden kesken.

Silvine katsahti levottomana.

-- Kas niin. Anna anteeksi, että puhun asioista, jotka tekevät sinut surulliseksi, vaan parastahan on, että tiedät sen ajoissa. Rémillyssä näin minä kirkon luona tänä aamuna Goliathin yhtä selvästi kuin nyt näen sinut... Se oli varmaan hän, sillä minä katsoin häneen ihan vasten silmiä.

Silvine kalpeni, hänen kätensä vavahtivat ja hän parkasi tuskallisesti: voi hyvä jumala, hyvä jumala!

Varovasti Prosper sitten kertoi, mitä päivän pitkään oli saanut tietää. Kukaan ei enää epäillyt -- Goliath oli vakoilija; hän oli asettunut sille seudulle asumaan oppiaksensa tarkoin tuntemaan tiet ja varokeinot. Muistettiin miten hän asui Fouchardin luona, miten yhtäkkiä katosi, ja mitä hän oli toiminut Beaumontissa ja Raucourtissa päin. Ja nyt hän oli palannut, oli Sedanin päällikkökunnalle antanut salaisia tietoja, käveli taas kylissä ja näytti siltä kuin nyt olisi hänen tehtävänään ilmiantaa muutamia, verottaa toisia ja pitää huolenaan, että kansa antoi kaikki mitä siltä vaadittiin. Sinä aamuna oli hän ollut kovin röyhkeä Rémillyssä, kun muuan jauholähetys oli myöhästynyt.

-- Nyt sen tiedät, lisäsi Prosper, tiedät, mitä teet, kun hän tulee tänne.

Kauhistuen Silvine hänet keskeytti: luuletko hänen tulevan?

-- No, se nyt on varma. Tietysti hän on utelias; ei ole lasta koskaan nähnyt, ja tietää hyvin kyllä että se on olemassa. Ja olethan _sinä_ täällä, tottakai hän sinua tahtoo tavata ... ja ... ja ethän sinä niin ruma ole.

Silvine viittasi häntä vaikenemaan.

Lapsi oli herännyt ja nosti päätään. Unisilmin hän katseli ympärilleen. Yhtäkkiä lensi hälle päähän, mitä oli kuullut kylän poikain hokevan, ja hyvin vakasena selitti hän:

-- Preussiläiset ovat sikoja!

Äiti sieppasi hänet syliinsä ja likisti häntä vasten rintaansa. Voi, tuota pikku raukkaa! -- hänen ilonsa ja hänen tuskansa, jota hän koko sydämmestään rakasti. Kyyneleet tulvivat silmiin, kun hän lapseensa katsoi, hän kärsi, kärsi syvästi, kun kuuli toisten lasten leikkiessään nimittelevän häntä "preussiläiseksi". Silvine suuteli häntä ikäänkuin työntäisi sanat takaisin.

-- Kuka sinua on opettanut niin pahasti puhumaan? Sellaista ei saa sanoa, kultaseni!

Kaarlo nauroi, että oli tikehtyä ja hoki kuten ainakin itsepäinen lapsi: preussiläiset ovat sikoja!

Mutta kun hän näki äitinsä itkevän, heittäytyi hän hänen kaulaansa ja itki, hänkin. Jumala, jumala! Joko uusi onnettomuus taas häntä kohtaa? Eikö siinä jo ollut kypikyllä, kun oli menettänyt Honorén, elämänsä ainoan toivon? Tuleeko nyt toinen kuin maan alta ja saattaa hänet turmioon?

-- Tuleppas nyt, kultaseni, sanoi hän, niin vien sinut maata. Rakastan minä sinua sittenkin, -- ethän sinä tahallasi mieltäni pahoita.

Prosper jäi yksin. Hän oli ahkerasti näverrellyt ruoskanvartta, ettei muka olisi Silvineä huomaavinaankaan.

Kaarlo oli tavallisesti ennen maata menoaan käynyt sanomassa hyvää yötä Jeanille, hyvälle ystävälleen. Kun Silvine sinä iltana, kynttilä kädessä meni Jeanin huoneeseen, istui sairas vuoteellaan ja tuijotti pimeyteen. Hän ei siis nukkunut? Ei, hän mietiskeli kaikellaista, olihan siihen aikaa hiljaisena talviyönä ja yksinään. Ja sillaikaa kun Silvine pani hiiliä tulisijaan, leikitteli Jean Kaarlon kanssa, joka kieppurehti vuoteella kuin kissan poikanen. Hän tiesi Silvinen kohtalon, häntä säälitti tuo oivallinen, onneton tyttö, joka niin paljon sai kärsiä sen miehen tähden, jota oli rakastanut, ja jolla ei ollut muuta lohdutusta kuin pieni poikaraukka, joka samalla oli äidin suurin suru. Silvine oli työnsä päättänyt. Kun hän otti lapsen vuoteelta, huomasi Jean hänen punaiset silmänsä.

Mitä oli tapahtunut? Mikä hänen mieltänsä taas pahoitti?

Silvine ei sanonut; toiste hän kyllä kertoisi, jos sikseen sattuu. Suuri luoja! Eihän hänellä enää ole mitään iloa maailmassa!

Silvine oli juuri lähtemäisillään Kaarlon kanssa, kun ulkoa kuului ääniä ja askeleita. Jean hämmästyi ja kuunteli.

-- Mitä se? Se ei ole Fouchard, en kuullut kärrin rätinää.

Huoneestaan käsin oli Jean oppinut seuraamaan talon toimia; hän tunsi pienimmänkin liikkeen. Hän kuunteli ja virkkoi yhtäkkiä: ne ovat Dieuletmetsän miehiä, jotka tulevat ruokavaroja hakemaan.

-- Sitten menen paikalla antamaan heille, sanoi Silvine ja meni, jättäen hänet pimeään.

He koputtivat keittiön ovelle. Prosper oli yksin eikä siis mielellään olisi avannut. Kun isäntä ei ollut kotona, pelotti häntä -- vielä siinä hänen vastattavakseen joutuisi kaikki, kukapa ne tuntemattomat takaa. Onneksi Fouchardin kärrin jyrinä jo kuului ja ukko itse sai vastuuttaa vieraat.

-- Vai niin. Tekö kolme siellä olette. Mitäpä teillä kärrissä on?

Sambuc, laiha roikale, sininen liiankin väljä pusero päällä, ei kuunnellut vanhusta toisella korvallaankaan, vaan oli ihan vimmoissaan, kun Prosper, hänen "siveä herra veljensä", joksi hän häntä nimitti, nyt vasta "hyväntahtoisesti" avasi oven.

-- Kuuletko, sinä junkkari! Olemmeko me kerjäläisiä, koska meitä tuollaisessa säässä seisotat ulkona?

Prosper kohautti olkapäitään aivan tyynesti, ei sanonut halaistua sanaa ja vei hevosen talliin.

Fouchard kurkisti heidän kärriinsä: ahah, teillä on siinä kaksi itsekuollutta lammasta. Onpa hyvä, että kylmää, muuten ne eivät -- piru vie -- kovin hyvälle lemahtele.

Cabasse ja Ducat, Sambucin molemmat apulaiset, jotka häntä kaikilla retkillä seurasivat, panivat vastaan.

-- Nehän ovat vain kolmen päivän vanhoja! ehätti toinen, vilkkaasti kuin ainakin provencelainen. Raffinin talossa ne ovat kuolleet, siellä, jossa kaikki eläimet sairastavat.

-- _Procumbit humi bos_, lausui juhlallisesti toinen, entinen asianajaja, joka mielellään pisti latinaa.

Fouchard punalteli päätään ja väitti tavaraa vähän liian pilautuneeksi. Viimein hän meni keittiöön, jonne miehet seurasivat.

-- No, olkoon menneeksi, tyytykööt siihen, mitä saavat ... onneksi ei Raucourtissa ollut lihaa ainoaksikaan kyrsäseksi. Ja nälkä paras ruuan särvin.

Oikeastaan hän olikin mielissään ja huusi Silvinelle, joka tuli panemasta Kaarloa maata: tuoppas lasia, niin juodaan tässä Bismarckin onnettomuudeksi!

Fouchard oli varsin ystävällinen Dieuletmetsän miehille, jotka jo kolme kuukautta olivat maanteillä ammattiaan harjoittaneet; hämärissä he lymypaikoistaan pujahtivat, surmasivat ja ryöstivät preussiläisiä, mitkä käsiinsä saivat taikka veroittivat talonpoikia, kun milloin ei preussiläisiä ollut saatavana. Ne olivat koko seudun kauhuna, varsinkin sentähden kun saksalaiset virastot asukkaille kostivat jokaisen vahtisotilaan kuoleman ja vartijaston ryöstämisen; preussiläiset, näet syyttivät asukkaita noitten konnain suosimisesta, sakottivat heitä, vangitsivat kylänvanhimmat, polttivat talot. Kyllä hehkui kyläläisten mieli antaa ilmi Sambuc joukkoineen, vaan eivät uskaltaneet, sillä mistäpä sen tiesi minkä tien polvessa sitä hengestään pääsisi, jollei yritys onnistuisi.

Fouchard oli mainion keinon keksinyt, hän kävi heidän kanssansa kauppaa. He kuleksivat ristiin rastiin koko ympäristön ja keräsivät hänelle ojista ja navetoista itsestään kuolleita eläimiä. Puolentoista peninkulman alalla ei kuollut ainoatakaan päätä, jota he eivät yön aikana olisi hänelle tuoneet. Ja hän maksoi heille ruokavaroissa, varsinkin leipänä, jota Silvine ihan sitä varten leipoi. Ei hän heistä välittänyt, mutta itsekseen hän sentään heitä ihaili: ne olivat rohkeita nuo miehet, eivät pelänneet jumalaa, eivät paholaista. Ja vaikka hän preussiläisistä suuresti hyötyi, iloitsi hän joka kerran kun kuuli, että taaskin oli muutaman töppöset olleet taivasta kohti.

-- Maljanne! hän sanoi ja he kilistivät lasiaan.

Sitten hän käsiselällään pyyhkäsi suutaan, virkkoi: kuulkaahan! Niistä kahdesta ulaanista, jotka Villecourtin luona päätönnä löydettiin, on ollut aika metakka. Tiedättehän, että Villecourt eilisestä asti palaa? Se on rangaistukseksi, he sanovat, sillä kylässä olette saaneet olla katon alla. Mutta olkaapas nyt varovaisia elkääkä heti tulko tänne. Tuomme leivät sinne...

Sambuc kohotteli olkapäitään ja nauraa hohotti kohti kurkkua.

-- Tottakai -- ottakootpas hiiren hännästä kiinni, preussiläiset!...

Mutta yhtäkkiä hän kiivastuneena täräytti nyrkillä pöytään että lasit helisivät.

-- Ulaanit! Se oli hiivatin hyvä saalis! Mutta -- piru vie -- kymmentä vertaa enemmän sormeni päitä syyhyttää, kun muistan tuon kirotun koiran -- vakoilijan, joka tässä teillä palveli...

-- Goliathinko? kysyi Fouchard.

Silvine, joka jo istui työ kädessä, säpsähti, neula putosi kädestä, hän oli kalman kalpea ja kuunteli.

-- Goliath juuri -- roisto! Kyllä se heittiö tuntee Dieuletmetsän kuin viisi sormea ja saattaa meidät kohta kauniisti kiikkiin. Tänään oli hän Croix de Maltessa kehastellut hankkivansa meidät käpälälautaan kahdeksassa päivässä. Se hirtehinen se näytti baijerilaisille tien ennen Beaumontin tappelun alkua; ettekö usko?

-- Se on niin totta kuin minä tässä! toisti Cabasse.

-- _Per amica silentia lunae_, lisäsi Ducat, jonka latina aina toisinaan nyrjähti.

Mutta Sambuc iski nyrkkiä pöytään.

-- Kirottu lurjus! Jos vain tiedätte missä hän maleksii, niin ilmoittakaa minulle; kyllä minä toimitan hänen kallonsa Maasiin, juomaan veljenmaljaa ulaanien kanssa. Ja -- piru vie -- sanassani pysyn!

Kaikki vaikenivat. Silvinen päätä huimasi. Kalpeana hän katsoa tuijotti miehiin.

-- Siitä emme huoli puhua, sanoi Fouchard varovasti. Maljanne! ... ja hyvää yötä!

He olivat toisen pullon tyhjentäneet.

Prosper, joka tallista palasi, nosti leipäsäkin kärriin. Mutta hän ei edes vastannut, käänsi selkänsä vain, kun hänen veljensä ja ne toiset lähtiessään huusivat: hyvää yötä ... kohta tavataan!

Seuraavana päivänä kun Fouchard aamiaisen jälkeen oli yksin kotona, tuli Goliath itse ihka elävänä. Hän oli entisenlainen: suuri ja harteikas ja punakka ja yhtä tyytyväisen näköinen kuin ennenkin. Fouchard vähän kuin hämmästyi hänen tulostaan, vaan ei ollut niinä miehinään. Hän tirkisteli vain, kun preussiläinen kursailematta vääntäysi häntä tervehtimään.

-- Hyvää päivää, Fouchard!

Nyt hän vasta oli tuntevinaan hänet.

-- Vai niin, sinäkö se olet? Etpä laihtunut ole sitten viime näkemän. Kylläpä oletkin pulskistunut!

Goliath oli oikein uomi karkeassa sinisessä nutussaan ja samanvärisessä hatussaan. Hän puhui ranskaa ihan sujuvasti, hitaasti, pitkäveteisesti kuin seudun rahvas ylimalkaan.

-- Niin, minähän tässä olen. Tottahan tulin tervehtimään teitä, Fouchard, kun kerran näillä main oleksin.

Ukko oli varuillaan. Mitä ihmettä hän siellä teki? Näinköhän tietäisi Dieuletmetsän miesten illallisen käynnin? Tottapa vielä selviää. Mutta koska toinen oli kohtelias, niin oli parasta mitata samalla mitalla.

-- No, koskapa sinä olit kiltti ja pistäysit minua katsomaan, niin juodaanpa lasillinen vanhain aikain muistoksi.

Itse hän haki pullon ja kaksi lasia. Sydäntä ihan vihloi, kun hän ajatteli viinin paljoutta, joka tuhlautui, vaan minkäs sille mahtaa -- täytyy tarjota, jos mieli kestitä vieraita. Ja samat kilistämiset, aivan samat menot muutenkin kuin illalla.

-- Maljanne, Fouchard!

-- Maljasi, poikani!

Goliath oli kuin kotonaan. Hän tarkasteli ja katseli taloa ikäänkuin entisiä muistoja uudistaakseen. Hän ei kuitenkaan virkkanut mitään entisistä, ei nykyisistä. Puhuttiin pakkasesta ja miten paljon se työtä haittasi -- oli toki satanut lunta, ei ollut enää hyönteisistä ristiä. Sivumennen hän pahoitteli, kun muualla Rémillyssä oli häntä pelätty, halveksittu. Hyvä jumala -- jokainenhan valvoo isänmaansa parasta niin hyvin kuin voi. Mutta nämä ranskalaiset olivat toisinaan niin kummallisia.

Fouchard tarkasteli silmäkulmainsa alta Goliathia, joka rauhallisena ja tyytyväisenä siinä jutteli -- ja siihen päätökseen ukko tuli, ettei tuo hyväntahtoinen sielu pahaa aikonut.

-- Vai yksin te nyt olette kotona, Fouchard?

-- En; enpä niinkään. Silvine on lehmiä ruokkimassa. Etkös tahdo tavata Silvineä?

Goliath rähähti nauramaan.

-- Totta tosiaan... Silvinen tanttahan minä oikeastaan tulinkin tänne.

Fouchard nousi paikalla -- oikein tuntui hänestä hyvältä -- ja huusi kaikin voimin: Silvine! Silvine hoi! Täällä joku tahtoo tavata sinua.

Ja hän meni menojaan tyytyväisenä; kyllä se Silvine estää, ettei Goliath tee mitään ikävyyttä. Kun mies vielä vuosien perästä on noin pikeytynyt, niin ei hän ole vaarallinen vieras.

Silvine ei ollenkaan hämmästynyt, kun keittiöön tullessaan näki siellä Goliathin. Kynnyksellä hän oikaisihe; koko sydämmestään vihasi hän tuota miestä, joka siellä niin muka hyväntahtoisesti hymyili.

Goliath oli hämillään.

Pikku Kaarlo, joka Silvinen jälestä juosta kipitti, tarttui äitinsä hameeseen ja kurkisteli sen takaa vierasta.

Kiusallista oli vaitiolo.

Goliath katkaisi äänettömyyden.

-- Tämäkös on pienokainen? hän kysyi mielistellen.

-- Tämä, oli Silvinen lyhyt, kuiva vastaus.

Taas äänettömyyttä. Pari kuukautta ennen pojan syntymistä oli hän lähtenyt; hän tiesi hyvin hyvästi olevansa isä, mutta lastansa hän näki ensi kerran. Nyt hän mukamas selvittäisi -- olihan hän kunnon mies ja täysi oikeus hänellä oli toimia niinkuin oli tehnyt.

-- Kyllähän minä käsitän, että sinä olet vihainen minulle, Silvine. Mutta se ei ole oikeutettua... Kun minä läksin -- ja saatoin sulle siten suuren surun, ei se ollut oma syyni; tiedäthän, etten saa toimiani itse määrätä. Esimiehiä täytyy totella. Vaikka he olisivat käskeneet minun taivaltaa sata peninkulmaa, olisi minun täytynyt totella heitä... Kovasti se minuun koski, kun en saanut sinulta jäähyväisiä ottaa ... vaan minkä sille tein. En tiennyt varmasti, tokko palajaisin, mutta sitä kuitenkin toivoin ... ja tässä nyt olen.

Silvine oli kääntänyt päänsä pois ja katseli ikkunasta; hän tarkasteli kinoksia ja näytti päättäneen, ettei kuuntelisi Goliathin puheita. Hänen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä saattoivat preussiläisen hämilleen.

Goliath keskeytti selityksensä: olethan sinä ... somistunut entisestäsi.

Silvine oli todellakin kaunis siinä seisoessaan: suuret, kirkkaat silmät, kaunis, musta takka, joka kehyksenä hänen päätään ympäröi.

-- Kas niin, oleppas nyt kiltti. Tiedäthän sinä, etten sulle pahaa suo. Jollen sinua rakastaisi, en olisi jalallani tähän taloon astunut. Ja kun nyt olen täällä ja kaikki on hyvästi, niin ollaan taas ystävät kuten ennen muinoin ... vai mitä?

Silvine peräytyi pari askelta ja katsoi häntä vakavasti silmiin.

-- Ei ikinä.

-- Miksikä ei? Sinä olet vaimoni -- ja lapsi -- hän on meidän.

Silvine katsoi häneen suoraan, ja päätöksessään järkähtämättömänä sanoi hitaasti: parasta on, että välimme selviytyy. Te tunsitte Honorén?... Minä rakastin häntä, en ole koskaan ketään toista rakastanut. Hän on kuollut. Te surmasitte hänet... Sedanissa... En koskaan tule _teidän_ omaksenne -- en koskaan ... en, en ikinä.

Hän nosti kätensä kuin vannoakseen ja hän oli puhunut niin vihaisella äänellä, että Goliath ihan tyrmistyi eikä uskaltanut enää sinutella häntä.

-- Sen tiedän, sanoi Goliath, että Honoré on kaatunut. Hän oli kelpo poika... Mutta -- herra jumala -- eihän se ole minun syyni, että hän on kuollut; sellaista on sota... Ja siksipä juuri -- kun hän on poissa -- ei ole mitään estettä ... ja muistakaa, Silvine ... en ole väkisin -- te suostuitte itse...

Hän ei lopettanut lausetta, kun näki Silvinen, jonka kasvoissa kuvautui syvin itsensä halveksiminen ja epätoivo. Hän peitti käsillään silmänsä ja huudahti: niin, niin ... voi hyvä jumala!... Sepä se minut hulluksi tekee. Miksi suostuin, kun rakastin toista! En muista mitään, olin niin suruissani, ihan menehtymäisilläni, kun Honoré lähti ja ehkäpä sen tautta, kun te aina puhuitte hänestä ... luulin teidänkin hänestä pitävän... Voi hyvä jumala, miten monta unetonta yötä olen sitä ajatellessani viettänyt ja kuumia kyyneleitä virtanaan vuodattanut! On hirmuista, kun on tehnyt sellaista, jonka tahtoi tekemättömäksi eikä jälestäpäin tiedä, miksi niin menetteli. Hän antoi anteeksi, hän sanoi, että joll'eivät nuo kirotut preussiläiset häntä surmaa, menemme sodan loputtua naimisiin. Ja te luulette, että minä olisin teidän mielitiettynne! En, vaikka pääni pölkylle pantakoon, en sittenkään ... en, en ikinä!

Goliath synkistyi! Ennen oli Silvine ollut niin myöntyvä ja nyt -- nyt hän järkähtämättä pysyi päätöksessään. Niin hyväluontoinen kuin Goliath olikin, oli hän päättänyt saada Silvinen omakseen. Hän oli nyt yksin, hän ei voimaansa käyttänyt, -- sillä hän oli luonnostaan varovainen ja kavala. Roteva mies -- ei kuitenkaan käyttänyt ruumiin voimaa. Hän keksi toisen keinon.

-- No, -- koska ette minusta välitä, otan pojan.

-- Pojan...?

Kaarlo, jonka Silvine oli aivan unohtanut, riippui vielä hänen hameessaan itku kurkussa. Goliath nousi ja läheni lasta.

-- Olethan sinä minun poikani vai mitenkä? Pikkunen preussiläinen? -- Lähdeppäs minun kanssani?

Silvine kietoi kätensä lapsen ympärille ja likisti häntä vasten rintaansa.

-- Lapseni -- preussiläinen! Ei; hän on ranskalainen, hän on Ranskassa syntynyt!

-- Ranskalainen! -- Katsokaapas häntä ja minua! Olemmehan toistemme näköiset kuin kaksi vesipisaraa. Luuletteko häntä itsenne näköiseksi?

Silvine tarkasti tuota vantteraa miestä kuin näkisi hänet ensi kerran -- tukka ja parta vaalea ja kähärä -- punaposkinen -- silmät siniset ja kiiltävät kuin lasi.

Totta se oli, totta. Pienokaisella oli samallainen keltainen tukka, samallaiset pyöreät posket, samallaiset siniset silmät -- saksalaisten tunnusmerkki. Hän tiesi hyvin, että oli mustine hiuksineen aivan toisen näköinen.

-- Minä olen hänen äitinsä ja hän on minun! sanoi Silvine kiihoittuneena. Ranskalainen hän on eikä koskaan opi sanaakaan kirottua saksaanne ... niin, ranskalainen hän on ja kerran vielä hän surmaa teidät kaikki -- kostaa teille niiden kuoleman, jotka meiltä olette riistäneet!

Pikku Kaarlo puristi häntä kaulasta ja parkui: äiti, äiti! Minua pelottaa.

Goliath ei nähtävästi tahtonut nyt mitään ikävyyksiä -- hän poistui lapsen luota ja sanoi päättävästi Silvinelle: paina mieleesi, Silvine, mitä nyt sanon... Minä tiedän kaikki mitä täällä eilen tapahtui. Dieuletmetsän sala-ampujat käyvät teillä kuin kotonaan -- Samhuc tämän talon rengin veli -- roisto, -- saa leipää teiltä. Tiedänpä senkin, että Prosper-renki -- on afrikkalainen jääkäri, karkulainen -- ja on meidän omaisuuttamme. -- On täällä toinenkin sotilas -- sairas, jota salaatte -- ja jonka minä yhdellä ainoalla sanalla voisin lähettää Saksan linnoihin... Minulla on tarkat tiedot -- Silvine...

Kauhistuneena Silvine kuunteli. Pienokainen hänen kaulassaan yhä vaikeroi: äiti, äiti, voivoi! -- vie minut pois -- minua niin pelottaa!