Part 35

Tuulen puuska tärisytti vanhaa taloa. Kova talvi oli tulossa. Mitä saavatkaan sotilasraukat kärsiä, joitten ruuatta ja juomatta täytyy pakkasessa taistella!

-- Mauricen kirjehän on elähyttävä, sanoi Jean. Ja olipa hyvä, että vihdoinkin saimme hänestä tietoja. Ei saa olla toivoton.

Vähitellen lokakuun pilviset, synkät päivät kuluivat; kun tuuli laimeni, vetäysi taivas yhä synkempään pilveen. Jeanin haava parani hyvin hitaasti. Lääkäri ei vielä voinut ottaa putkea haavasta, ja sairas, joka oli hyvin heikoksi mennyt, kielsi jyrkästi leikkaamisen, hän ei tahtonut tulla raajarikoksi.

Odotus ja levottomuus teki olon tukalaksi tuossa pienessä huoneessa, jonne tiedot etäisenä kuminana tunkeutuivat kuni tuskallisessa unessa. Inhottava sota, verilöylyt ja tappiot jossakin kaukana, ei varmasti tiedetty missä, ja onnettoman isänmaan valitukset ja kärsimykset kuuluivat sinne hiljaa vain. Ja tuuli karisteli lehdet puista, taivas oli synkänharmaa, kenttä eloton ja kovaa talvea ennusti variksien inhakka rääkyminen.

Tavallisimpia puheaineita oli sairashuone, jossa Henriette oli kaiken ajan, mitä ei Jeanin luona. Kun hän iltasella palasi, kyseli Jean päivän tapahtumia ja Henriette ne tarkasti kertoi, sillä se olikin ainoa, joka huvitti häntä. Jean tunsi siten kaikki sairaat, tiesi, ketkä paranivat, ketkä eivät.

-- Poikaparat! sanoi Henriette aina. Poikaparat!

Sairashuone ei ollut enää taistelujen keskellä, jossa veri virtana vuoti; siinä sai nyt kokea sairaalan kaikki surkeudet, tautia ja kuolemaa, hitaasti elpyviä ja alituisesti kuoleman kanssa kamppailevia. Dalichampilla oli ollut paljon vaivaa saadakseen sänkyjä ja makuuvaatteita, ja sairasten elatus -- leipää, lihaa ja kuivattuja kasviksia -- puhumattakaan siteistä ja kääreistä, teki hänestä ihmettentekijän. Preussiläiset, jotka olivat Sedanin sairashuoneen anastaneet, eivät antaneet hänelle mitään, eivät edes nukutusainetta, jota hänen sitten Belgiasta asti täytyi haalata. Ja kuitenkin -- hän oli yhtä auliisti ottanut hoidettavakseen saksalaisia kuin ranskalaisiakin, ja vieläpä toistakymmentä baijerilaistakin, jotka hän Bazeillesissa oli pelastanut. Vihollisjoukkoin sotilaat, jotka hurjasti olivat toisiaan raadelleet, lepäsivät nyt sovinnossa vieretysten. Kauheus ja suru asustivat Rémillyn vanhan koulutalon saleissa, joissa kummassakin oli viisikymmentä vuodetta!

Vielä kymmenen päivää taistelun jälkeen oli sinne tuotu haavoitettuja, joita jostain nurkasta oli löydetty. Neljä oli jäänyt muutamaan autioon huoneeseen Balaniin ilman lääkärin apua eikä tiedetty, miten ne olivat hengissä pysyneet -- ehkä joku naapuri oli niitä armahtanut -- niiden haavoissa madot ihan vilisivät, ne olivat nyt kuolleet veren myrkytykseen. Sepä se vuoteita tyhjensi. Ovessa löyhähti jo vastaan luumädän tukauttava haju. Putkista tippui pahalle haisevaa visvaa. Usein täytyi leikkaus uusia ja kaivaa haavasta luusiruja, joista ei kukaan ollut tiennyt. Nääntyneinä ja kuihtuneina kurjaset kärsivät kauheita tuskia. Voimattomina muutamat makasivat päiväkaudet selällään, melkein hengittämättä, silmät ummessa, luomet jo mustuneet kuin kuolleella. Toiset eivät silmän täyttä nukkuneet, kieriskelivät levotonna vuoteellaan, kylmä hiki valui ruumista pitkin ja olivat niin ärtyisiä kuin järkensä kadottaneet. Mutta samapa se, olivatko sairaat raivoja vai tyyniä, heidän päivänsä olivat luetut, niin pian kun kuume heihin tarttui, myrkky vei voiton, lensi toisesta toiseen, tempasi heidät vastustamattomasti manalan majoihin.

Kurjinta oli kuitenkin kuolemaan tuomittuin huoneessa, jossa punatauti, lavantauti ja isorokko raivosivat. He huusivat ja kirkuivat houreissaan ja istuivat vuoteillaan kuin aaveet. Toisten keuhkoissa oli vika ja he rykivät armottomasti. Muutamat herkiämättä ulvoivat ja tyyntyivät vasta sitten kun haavoja kylmällä vedellä valeltiin. Kääreitten muuttohetkeä levottomasti odotettiin, silloin vuoteet tuuletettiin ja ruumis, joka pitkällisestä makaamisesta oli ihan kangistunut jäähtyi ja pääsi vähän liikkeelle. Mutta sitä hetkeä kammoksuttiinkin, sillä ei mennyt päivääkään, jolloin ei lääkäri sidettä avatessaan olisi haavassa huomannut mustanpuhuvia pilkkuja -- kylmänvihoja. Seuraavana päivänä leikkaus -- taas poikkisahattu käden tai jalan tynkä. Joskus meni koko jäsen pala palalta. Silloin oli koko mies täynnä mustia lavantaudin pilkkuja -- raivon huumaamana hänet vietiin kuolemaan tuomittujen huoneeseen, jossa hän henkensä heitti; ruumis oli jo kuollut ennen kuin hengenlähtö alkoi.

Joka ilta sairashuoneesta palattuaan ja Jeanin kysymyksiin vastattuaan lausui Henriette: Poikaparat! Poikaparat!

Yhäti samat tiedot, sama kurjuus tuossa helvetissä. Olkapää oli nuljautettu sijoiltaan, jalka leikattu, käsivarsi sahattu, mutta estäytyisikö siltä visvanvuoto tai luumätä? Taikka oli taaskin joku haudattu, useimmiten ranskalainen, joskus saksalainen. Ei mennyt päivääkään, jolloin ei sairashuoneesta olisi hämärissä pujahtanut neljästä laudasta kyhätty ruumisarkku, jota yksi ainoa sairaalan sotilas seurasi ja usein Henriette itse katsomaan, ettei häntä koiran tavalla maahan pantaisi.

Rémillyn hautausmaahan oli kaksi uutta hautariviä kaivettu ja siinä lepäsivät rinnatusten saksalaiset vasemmalla, ranskalaiset oikealla -- hauta heidät sovitti.

Muutamat haavoitetut Jeania miellyttivät, vaikkei hän ollut heitä nähnytkään. Hän kyseli aina heistä.

-- No, kuinkas "pikku-raukka" tänään jaksaa?

Se tarkoitti pientä ratsumiestä, viidennen linjan rykmentin sotilasta, joka vapaaehtoisena oli sotaväkeen mennyt eikä vielä ollut kahdenkymmenen ikäinen. Häntä sanottiin "pikku-raukaksi", koska hän aina itseään siksi nimitti. Hänen äitinsä oli sen nimen antanut. Hänen tilansa oli todellakin surkea, sillä hän oli kuolemaisillaan keuhkopussintulehdukseen, jonka vasemmassa kylessä oleva haava oli vaikuttanut.

-- Voi poikaparkaa, sanoi Henriette, joka oikein äidillisesti häntä hoiti. Hän ei voi hyvin, hän on koko päivän rykinyt. Sydäntäni vihloo sitä kuullessa.

-- Entäpä karhunne, Gutmann, jatkoi Jean hieman hymyillen. Tokko lääkäri toivoo hänen parantuvan?

-- Kenties hän voittaa taudin; mutta kauheita tuskia hän kärsii.

Kumpikaan ei voinut puhua Gutmannista vetämättä suutansa hymyyn, vaikka häntä säälivätkin. Kun Henriette ensimmäisenä päivänä tuli sairaalaan, oli hän hämmästyksekseen tuntenut sotilaan samaksi punapartaiseksi, sinisilmäiseksi, leveänenäiseksi baijerilaiseksi, joka Bazeillesissa kantoi hänet pois, kun hänen miehensä ammuttiin kuolijaaksi. Mieskin tunsi hänet, vaikkei hän voinut puhua; niskaan tunkeutunut luoti oli repäissyt häneltä puolet kielestä. Parina päivänä oli Henriette ihan värissyt, kun hänet näki, mutta oli lauhtunut sittemmin, kun huomasi, miten miehen toivoton, ystävällinen katse häntä seurasi. Eiköhän tuo baijerilainen ollutkaan enää sama kummitus, jonka tukka ja parta olivat veriset ja jonka silmät pyörivät päässä hurjasti, sama, jota hän ei mielestään voinut poistaa? Hän oikein pakotti itsensä muistamaan miehen kauheita kasvoja, kun näki tuon onnettoman kärsivällisenä ja hyvänsävyisenä kestävän kauheita tuskia. Se oli tavatonta, koko sairaalassa se herätti sääliä. Oliko hänen nimensä Gutmann, ei tiedetty, mutta ne olivat ainoat tavut, mitkä hän epäselvästi voi lausua. Luultiin häntä naineeksi mieheksi ja että hänellä oli lapsia. Hän ymmärsi muutamia sanoja ranskaa, sillä joskus hän vastasi päätään nyykäyttäen. Nainut? Niin, niin. Lapsia? On, on. Kun hän muutamana päivänä näki jauhoja, liikutti hän kättään niin omituisesti, että arveltiin häntä mylläriksi. Mutta siinä kaikki. Missä hänen myllynsä oli? Missä Baijerin kolkassa vaimo ja lapset nyt itkivät? Kuolisiko hän tuntematonna? Ja vaimo ja lapset ikuisesti häntä siellä odottaisivat?

-- Tänään, kertoi Henriette muutamana iltana, heitti Gutmann mulle lentomuiskuja. Nyt en enää koskaan anna hänelle juomista sitä kertaa ettei hän suutele kättäni ja silmät loistavat kiitollisuudesta. Elkää naurako ... kauheata on olla noin melkein kuin elävänä haudattu.

Lokakuun lopulla Jean alkoi parata. Lääkäri suostui ottamaan pois kummiputken, vaikka hän vielä oli levoton, ja haava näkyi hyvin pian arpeutuvan. Sairas sai jo liikkua, hän käveli tuntikausia edes takaisin huoneessa tai istui ikkunan vieressä ja katseli synkkänä pilvien kulkua. Mutta sitten tuli ikävä, hän puhui paljon siitä, että hankittaisiin hänelle työtä, joten hän taloa hyödyttäisi. Salaisena huolena hänellä oli aineellinen puoli, sillä hän hyvin ymmärsi, että kaksisataa frangia oli hyväksikin kulunut niinä kuutena viikkona. Henriette se varmaankin maksoi Fouchardille, muuten hän ei olisi hyvällä tuulella. Se kiusasi häntä eikä hän rohennut siitä puhua Henrietten kanssa. Oikein hänestä helpolta tuntui, kun sovittiin, että häntä sanottaisiin Fouchardin toiseksi rengiksi, joka Silvinen kanssa teki sisätyöt ja Prosper hoiti maanviljelystä.

Vaikka ajat olivat tukalat, oli toinen renki kuitenkin tarpeen. Koko paikkakunta oli hävityksen partaalla, mutta Fouchard ukon lihakauppa oli niin onnistunut, että hän nyt teurasti kolme, neljä kertaa niin paljon eläimiä kuin ennen. Kerrottiin, että hän elokuun 31 päivästä lähtien oli tehnyt hyviä kauppoja preussiläisten kanssa. Ukolla, joka 30 päivänä pyssy kädessä oli varjellut oveansa seitsemänneltä osastolta, kieltäytynyt myömästä palaakaan ja vakuuttanut, että talo oli typötyhjä, hänellä oli 31 päivänä ollut kaupan kaikenlaista kalua, kun ensimmäinen vihollinen niille main tuli. Uskomattomia säästöjä oli hän kellarista kantanut ja ajanut kotiin suuria eläinlaumoja tuntemattomista kätköistään. Siitä päivästä oli hän saksalaisten sotajoukkoin lihanhankkijoita ja ihmeteltävän taitava saamaan tavaransa hyvään hintaan myödyksi. Paljon kärsivät toiset voittajan röyhkeydestä, mutta hän ei ollut vielä koskaan antanut hyppysellistäkään jauhoja, suun täyttäkään viiniä tai lihaa muuten kuin rahasesta rahasta. Siitä puhuttiin Rémillyssä paljonkin -- hävitöntä se oli, että niin menetteli mies, jonka poika juuri oli sodassa kaatunut, ei edes haudasta välittänyt, vaan antoi Silvinen sitä hoitaa. Mutta hyvät rahat hän ansaitsi, sillaikaa kuin toisilla oli pujottelemista. Ilkeästi hän vain hartioitaan kohautteli ja naurahteli tapansa mukaisesti: isänmaan ystävä, isänmaan ystävä! Olen yhtä hyvä isänmaan ystävä kuin joku toinenkin. Onko se isänmaallista, että syötetään preussiläiset maksutta kypikylläisiksi? Minä heillä kaikki maksatan. Tottapahan tuota tuonnempana nähdään, nähdään se!

Jo toisena päivänä Jean oli liian kauvan liikkeessä. -- Lääkärin epäilyt toteutuivat: haava avautui, jalka turposi ja tulehtui ja hänen täytyi ruveta tilaan. Dalichamp rupesi epäilemään, että siellä mahdollisesti oli luusiru, joka oli siirrähtänyt Jeanin liikkeellä ollessa. Hän tutki ja sai sen onneksi pois. Mutta siitä seurasi kova kuume, joka uudestaan vei Jeanin voimat. Ei hän koskaan ollut ollut niin heikko. Uskollisena hoitajana Henriette asettui taas entiselle paikalleen pieneen huoneeseen, jonka talvi-ilma teki niin kolkoksi ja kylmäksi.

Oltiin marraskuun alussa. Itätuuli oli jo tuonut lunta; kylmää huokui seinästä ja paljaalta lattialta. Koska huoneessa ei ollut uunia, päättivät he ottaa sinne tuliastian, jonka ininä olisi ratoksikin.

Päivät kuluivat yksitoikkoisesti. Ensimmäinen viikko taudin uudistuessa oli varmaankin surullisin Jeanin ja Henrietten yhdessä oloaikana. Eivätkö kärsimiset lopukaan? Palaako vaara alituisesti eikä kurjuudelle loppua tule?

Lakkaamatta hyppäsi ajatus Mauriceen, jolta eivät pitkiin olleet tietoja saaneet. He kuulivat, että muutamat olivat saaneet kyyhkysten tuomia kirjeitä, pieniä lippuja. Varmaankin olivat saksalaiset ampuneet sen kyyhkysen, joka halki avaruuden liiteli heidän luokseen kantaen heidän iloaan, ollen heidän rakkaudensanansaattajansa. Kaikki näytti häviävän ennenaikaiseen talveen.

Sotauutiset olivat heille tullessaan vanhoja. Dalichampin jättämät lehdet ainakin viikon vanhoja. Heidän alakuloisuuteensa oli suureksi osaksi syynä tietojen niukkuus ja arvailemiset; ympäristöllä oli niin hiljaista -- kuolonparahduksia he olivat sieltä kuulevinaan.

Muutamana aamuna tuli lääkäri aivan menehtymäisillään, hänen kätensä vapisivat. Hän kiskasi belgialaisen sanomalehden taskustaan, viskasi sen vuoteelle ja huudahti; voi hyvät ystävät, Ranska on kuollut, Bazaine on petturi!

Jean, joka puolinukuksissa istui kahden tyynyn varossa heräsi.

-- Petturi...?

-- Niin, hän on jättänyt Metzin ja armeijan saksalaisille. Se oli uusi Sedan ja tällä kertaa siinä meidän kaikkemme -- sydänveremme.

Hän otti lehden ja luki: vankia 150,000, kotkia ja lippuja 153, kenttäkanuunia 541, mitraljöösiä 76, linnakanuunia 800, kivääriä 300,000, kuormavaunuja 2,000, aineksia 85 tykistöön...

Hän jatkoi lukuaan, jossa oli lähemmät ilmoitukset:

Metziin oli voimaton Bazaine sulettu sotajoukkoineen, hän oli laiminlyönyt hyökkäysyritykset, ollut likeisissä keskusteluissa prinssi Fredrik Kaarlen kanssa, hänen tuumansa olivat sekavia, valtiolliset suunnitelmansa mahdottomia, hänen kunnianhimonsa vei häntä yrityksiin, joita hän ei itsekkään ymmärtänyt. Sitten kaikki keskusteluselkkaukset, salaiset lähettiläät, joita hän oli lähettänyt Bismarckin, kuningas Wilhelmin ja keisarinnan luo, joka viimemainittu viimein kieltäytyi rupeamasta mihinkään keskusteluun vihollisen kanssa maan luovuttamisesta. Vihdoin välttämätön loppunäytös, nälänhätä Metzissä, pakollinen antauminen, jolloin päälliköitten ja sotilaitten täytyi tyytyä voittajain koviin ehtoihin -- onnettomuus kukkurillaan. Ranskalla ei ollut enää sotajoukkoa.

-- Piru vieköön! kirosi Jean hammasta purren. Hän ei kaikkea tajunnut -- Bazaine oli hänestäkin tähän asti ollut suuri päällikkö, ainoa pelastaja. -- No mitä ne nyt aikovat? Mitenkä käy Pariisille?

Lääkäri tuli juuri mieltä masentaviin Pariisin uutisiin. Hän huomautti, että sanomalehti oli marraskuun 5 päivältä. Metz oli antautunut lokakuun 27, mutta Pariisiin ennätti tieto vasta 30 päivänä. Salamana se iski Chevillyn, Bagneuxin ja Malmaisonin tappioitten ja Bourgetin menettämisen jälkeen. Kansa oli raivoissaan, kun kansallinen puolustushallitus oli niin heikko ja voimaton. Seuraavana päivänä, lokakuun 31, oli kapinallisia ääniä kuulunut, ääretön ihmisjoukko oli tungeskellut torilla Hôtel de Villen edustalla ja viimein syöksynyt huoneihin ja vanginnut hallituksen jäsenet, jotka kansalliskaarti iltasella oli pelastanut, peläten vallankumous-puolueen voittavan. Ja lopuksi belgialainen lehti pahasti soimasi suurta Pariisia, jossa kansalais-sota hävittäen riehui, sillä aikana kun vihollinen oli kynnyksellä. Niin, yhteiskunta oli mädännyttä, lokaan ja vereen se uppoisi.

-- Se on totta, sanoi Jean ja kalpeni, olkoon rauha maassa, kun vihollinen jo kynnyksellä seisoo.

Henriette, joka ei vielä ollut sanaakaan lausunut eikä mielellään puhunut valtiollisista asioista, huudahti. Hän ajatteli veljeään.

-- Hyvä jumala! Kunhan vain Maurice, joka on niin kiivas, pysyisi niistä erillään!

Kaikki vaikenivat. Innokkaana isänmaan ystävänä lääkäri virkkoi: samapa se. Jollei olekaan nyt sotamiehiä, niin kyllä niitä kasvaa. Metz on antautunut, sama on Pariisinkin kohtalo, mutta Ranska ei siltä ole mennyttä kalua. Tanakka kestää, sanovat talonpojat.

Mutta siltä näytti, että hän koetti toivoa. Hän puhui uudesta armeijasta, joka oli muodostettu Loiren luona ja jonka ensi kokeet Arthenayssa eivät olleet onnistuneet; mutta kyllä se karaistuisi ja marssisi Pariisin avuksi. Hän oli varsinkin ihastunut Gambettan julistuksiin. Gambetta oli lokakuun 7 päivänä ilmapallossa lähtenyt Pariisista, tullut kaksi päivää sen jälkeen Toursiin, kutsunut aseihin kaikki kansalaiset ja puhunut niin mainiosti ja maltillisesti, että koko maa totteli diktaattoria, joka päämaalikseen asetti maan pelastamisen. Ja eikös sitten ollut kysymyksessä muodostaa sotajoukkoa pohjoisessa, toista idässä? Maalaiset tarttuivat aseihin; he olivat järkähtämättömästi päättäneet saada aukot täytetyiksi, vaikka sitten maasta pitäisi sotilaita pusertaa, päättäneet taistella viimeiseen veripisaraan.

-- Elkäämme olko toivottomat, sanoi Dalichamp noustessaan. Olen monasti tuominnut kuolemaan sairaita, jotka sitten kahdeksan päivän kuluttua ovat ihka terveinä tepastelleet.

Jean hymyili:

-- Parantakaa minut paikalla, hyvä lääkäri, että pääsen sinne taistelemaan.

Jeanin ja Henrietten tekivät tiedot alakuloisiksi. Uusi lumituisku seurasi, ja seuraavana päivänä sairaalasta tullessaan Henriette kertoi että Gutmann oli kuollut. Kova pakkanen lisäsi kuolevain lukua ja tyhjenteli vuoteita. Mykkäraukan kuoleman tuskat olivat kaksi päivää kestäneet. Viime hetkinä oli Henriette istunut hänen vuoteensa vieressä, sairas oli katseellaan sitä pyytänyt. Kyyneleiset silmät puhuivat hänelle, sanoivat sairaan oikean nimen, mainitsivat kaukaisen kylän, jossa vaimo odotti miestään, lapset isäänsä. Ja hän oli tuntematonna kuollut, heittänyt hänelle suutelon ikäänkuin vielä kerran kiittääkseen häntä hellästä hoidosta. Henriette yksin saattoi häntä hautaan, jossa routainen maa, raskas, vieras maa kumisten putosi honka-arkulle.

Seuraavana iltana sanoi Henriette: "Pikku raukka" on kuollut.

Henriette itki.

-- Jospa olisitte kuullut hänen houraavan! Hän huusi minulle: äiti, äiti! ja ojensi kätensä niin hellästi minua kohti, että minun täytyi ottaa hänet syliin... Pikku raukka! Hän oli niin laiha ja kuihtunut, ettei hän painanut enemmän kuin pieni lapsi... Minä tuuditin häntä polvillani, että hän rauhassa kuolisi -- viihdyttelin ... ja hän sanoi minua äitiksi, minua, joka olin vain muutamaa vuotta häntä vanhempi. Hän itki, ja minä myös -- ja itken vieläkin...

Kyyneleet tukahuttivat äänen, hän jatkoi vasta kotvasen kuluttua.

-- Kuollessaan hän kuiskasi monta kertaa: pikku raukka, pikku raukka!... Voivoi! Raukkoja ovat kaikki, kaikki kunnon nuorukaiset, joilta tuo inhottava sota silpoo kädet ja jalat, joitten täytyy sietämättömiä tuskia kärsiä ... jotka nuorena peitetään mustiin multiin.

Jok'ikisenä iltana tuli Henriette uuvuksissa ja silmät punaisena sairashuoneesta -- taas oli joku hänen hoidokkaistaan muuttanut manalaan. Suru ja toisten kärsimykset saattoivat tuon pienen, yksinäisen huoneen asukkaat aina lähemmä toisiaan.

Pitkät, pitkät ja surulliset olivat päivät. Mutta ne olivat kuitenkin ihania aikoja, sillä rakkaus niitä sulostutti, hellyys, jota he veljen ja sisaren ystävyydeksi luulivat, yhdisti nuo kaksi sydäntä, jotka koettelemusten ja kärsimysten hetkinä olivat oppineet toisensa tuntemaan. Jeanille oli suureksi hyödyksi ollut tämä aika, ja kun Henriette huomasi miten älykäs ja hyvä Jean oli, unohti hän kerrassaan, että hän oli auran perässä astuskellut, ennenkun otti laukun selkäänsä. He olivat niin yksimieliset, sopivat niin hyvin yhteen, niinkuin Silvine hymyillen tuumaili. Henriette hoiti hänen jalkaansa kuten ennenkin arkailematta. Hän oli vielä surupuvussa; hän ei ajatellutkaan enää löytävänsä onnea maailmassa.

Mutta Jean uneksi paljonkin ollessaan yksinään pitkät iltapäivät. Hän oli Henriettelle sanomattoman kiitollinen, kunnioitti häntä melkein kuin pyhimystä, ajatus, joka rakkauteen vivahtikaan, oli hänestä kuin pyhyyden loukkaamista. Ja kumminkin hän ajatteli, että elämä olisi paratiisi, jos hänellä olisi vaimo, niin hellä, niin herttainen, niin oivallinen kuin Henriette. Hänen onnettomuutensa, ikävät vuodet Rognesissa, vaimon surullinen kuolema -- koko eletty aika herätti hänessä kaipauksen hämärän toivon tulla onnelliseksi kerran vielä.

Hän painoi silmänsä kiinni, ja puolihorroksissa uneksi asuvansa Rémillyssä, omistavansa tarpeeksi suuren maatilan, jossa onnellisena eleli vaatimattoman vaimonsa ja perheensä keskuudessa. Untahan se oli, ei se ilmisissä koskaan toteudu.

Ei hän muuten luullut voivansakaan enää rakastaa, hän oli vain ystävä, joka piti paljon Henriettestä sen tähden, että hän oli Mauricen sisar.

Mutta tuo unelma avioliitosta oli hänelle lohdutuksena, hoivana, se jäi tuollaiseksi mielikuvaksi, joka elämässä ei konsanaan toteudu, mutta -- joka kuitenkin sulostuttaa monta synkkää hetkeä.

Henriette ei edes haaveksinut rakkautta. Tuo kauhea tapaus Bazeillesissa oli tuoreessa muistissa. Jos uusi tunne oli herännyt hänen sydämmessään, niin se oli aivan hänen tietämättään; se oli noussut taimelle, vaan ei sana, ei silmäyskään sitä ilmaissut. Ei hän edes tiennyt omaksi huvikseen istuvansa tuntikausia Jeanin vuoteen vieressä ja lukevansa uutisia, jotka vain surettivat kuulijaa. Hänen kätensä ei ollut koskaan vavahtanut, kun sattui Jeanin kättä hipaisemaan; ei hänelle koskaan ollut juolahtanut mieleen, että kukaan häneen enää rakastuisi. Unhotusta, lohdutusta hän etsi rauhallisesta pikku huoneesta. Kun hän sairastaan siellä hoiti ja vaalieli hiljaisena, toimekkaana, rauhoittui hän ajatellessaan, että veli kohta palajaa, kaikki on silloin hyvästi, lopulta he kuitenkin, kaikki kolme, elävät onnellisina eivätkä eroa milloinkaan. Levollisena ja luottavaisena hän puhuu tulevaisuudesta, hänestä se oli ihan luonnollista, että kävisi niinkuin hän ajatteli -- hän ei sen pitemmältä sitä punninnut, eihän hän tiennyt antaneensa Jeanille sydäntään.

Mutta kun hän eräänä päivänä oli sairashuoneesen lähtemässä, huomasi hän keittiössä preussiläisen kapteenin ja kaksi upseeria -- hän kauhistui, veri hyytyi suonissa, ja hän tiesi nyt, miten paljon hän Jeanista piti. Ne tiesivät nyt varmaan nuo miehet, että sairas oli siellä, ne tulivat nyt vaatimaan häntä pois, ne vangitsevat hänet ja vievät Saksaan nääntymään linnassa. Hän kuunteli, koko ruumis vapisi, sydän oli pakahtua.

Kapteeni, lihava mies, joka joltamoisenkin sujuvasti puhui ranskaa, nuhteli Fouchardia ankarasti.

-- Tämä menee jo liian pitkälle. Se on julkeutta! Olen itse tullut teille ilmoittamaan, että jos sellaista vielä kerran tapahtuu, niin en jätä sitä rankaisematta.

Ukko töllisteli siinä suu auki eikä ollut ymmärtävinään niin mitään.

-- Mitä tarkoitatte, herra kapteeni...?

-- Elkää ärsyttäkö minua! Te tiedätte hyvin hyvästi, että ne kolme lehmää, jotka meille sunnuntaina möitte, olivat pilautuneita ... nii-in, ihan pilautuneita ... ruttoon kuolleita, koska ne ovat myrkyttäneet sotamiehet -- kaksi on jo heittänyt henkensä.

Fouchard huudahti muka harmissaan: pilautuneita ... minun lehmäni! Sellaista lihaa ... murakkaa, maukasta, parasta, mitä eläissänne olette nähnyt ... lihaa, joka kelpaa vaikka sairaan ravinnoksi!

Hän huusi ja peuhasi ja selvitti, että oli rehellinen mies, joka ennemmin leikkaisi omaa lihaansa kuin möisi huonoa. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut teurastajana eikä vielä kukaan ollut milloinkaan kyennyt moittimaan hänen tavaraansa kelvottomaksi -- eikä häntä voida syyttää pettäneen ketään painossa eikä lihan hyvyydessä.

-- Lehmät olivat terveitä kuin jänikset, herra kapteeni, ja jos teidän sotamiehenne sairastavat vatsatautia, niin on se liiasta syömisestä taikka lienee joku hyväkäs pistänyt pataan myrkkyä...

Suu kävi kuin rokkapata ja samaan suuntaan tulvasi sieltä olettamisia jos jonkinlaisia, niin että kapteeni vihdoin tuskastuneena keskeytti hänet.

-- Tarpeeksi jo tästä! Olen varoittanut, tiedätte tehtävänne. Ja vielä yksi asia: me epäilemme teitä kaikkia, koko kylän asukkaita, että suositte Dieuletmetsän sala-ampujia, jotka taas toissapäivänä ampuivat meiltä vahdin kuoliaaksi. Kuulkaa, olkaa varuillanne! Muuten se ystävyys tulee vielä kalliiksi.

Preussiläisten mentyä kohautteli Fouchard olkapäitään, virnistäen hyvin halveksivasti. Pilautunutta lihaa -- totta kaiketi -- pilautunutta lihaahan hän oli heille myönyt, eiväthän ne häneltä muuta olleet saaneetkaan! Kaikki raadot, jotka talonpojat olivat hänelle tuoneet, itsekuolleet eläimet, joita ojista oli löydetty ... hm, eikö se hyvin kyllä kelvannut mokomille syöttiläille?

Hän iski ilkeästi silmää Henriettelle, joka jo vähän rauhoittui.

-- Ja sittenkin on ihmisiä, jotka ihan vasten silmiä sanovat minulle, etten ole isänmaan ystävä! Tehkööt samalla tavalla, myökööt pilautunutta lihaa ja ottakoot ökämaksun. Ei isänmaan ystävä! Ehkäpä olen lehmänraadoilla tappanut preussiläisiä enemmän kuin moni sotamies pyssyllään!