Part 34

Mauricen ja Henrietten palatessa oli Fouchard tutkimassa hevosta tallissa, jonne Prosper oli sen vienyt. Se oli hyvin uuvuksissa, mutta muuten vahvarakenteinen, ja ukko näytti siitä pitävän. Hymyillen nuorukainen lupasi sen hänelle. Henriette vei Fouchardin vähän syrjemmä ja selitti, ettei Jean suinkaan tahdo mitään ilmaiseksi, ja että hän itse, Henriette, hoitaisi Jeania pienessä kammarissa tallin takana, josta preussiläiset eivät parhaalla tahdollakaan häntä löydä. Tehköön sitten Henriette niinkuin tahtoo, vaikka hänellä puolestaan oli syytä epäillä, tokko se häntä ollenkaan hyödyttää -- ja hän lähti lihoineen.

Yks kaks saivat Henriette, Silvine ja Prosper huoneen kuntoon ja Jean kannettiin tilalle. Hän soperti muutamia sanoja, avasi silmänsä, vaan ei tuntenut ketään.

Maurice tunsi voimansa loppuvan, kun jännittävin hetki oli ohi ja Jean näytti elonmerkkiä. Hän oli juuri juonut lasillisen viiniä ja söi lihapalasta, kun Dalichanp ajoi pihalle ollen sairashuoneeseen menossa. Kooten viimeiset voimansa seurasi Maurice sisartaan ja lääkäriä sairaan ystävänsä luo, saadaksensa varmasti tietää, miten käy.

Lääkäri oli pieni, tanakka mies, suuripäinen, tukka ja parta harmahtava, silmät vilkkaat, suunseutu hyvänsävyinen, kasvoissa ilmeni lujaluonteisuus. Hän oli ruskea kuin uusi vastatervattu vene, sillä hän oli myötäänsä ulkona ja liikkeessä, valmiina auttamaan lähimmäisiään. Kunnon mies kerrassaan, vaikkei mikään erikoinen lääkärikseen, mutta monta hän oli auttanut pitkänä vaikutus-aikanaan.

Tutkittuansa tunnotonta Jeania mutisi hän: pahoin pelkään, että jalka on leikattava.

Se oli surullinen uutinen.

Kuitenkin hän kohta lisäsi: ehkä sitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä, mutta häntä on tuiki huolellisesti hoidettava, ja sittenkin se vie aikaa. Nyt on hällä sielu ja ruumis niin uupunut, että emme voi muuta kuin antaa hänen maata rauhassa. Katsotaan huomiseen.

Hän sitoi haavan ja kääntyi sitten Mauriceen, jonka hän lapsesta oli tuntenut.

-- Ja teille, hyvä ystävä, on parasta mennä maata.

Maurice tuijotti eteensä, hän ei kuullut lääkärin sanoja. Hän oli ylenmäärin väsynyt. Hän ei sietänyt mitään, entinen kuumeen tapainen kiihotus uudistui -- kaikki surut, kaikki kärsimykset aivan sodan alusta risteilivät hänen mielessään. Ystävä tuossa kuolemaisillaan -- hän itse aseetonna, alastonna, mihinkään kykenemättömänä -- siihenkö oli uhraavaisuus vienyt? Kurjuus lopputuloksena -- hurja halu heräsi hänessä -- hän tahtoi kukistaa kohtalon.

-- Ei, ei, kaikki ei siltä ole lopussa, hän huudahti viimein -- ei! Pois täältä! Viikkokausia, kuukausmääriä Jean saa virua vuoteessa. Minä en voi jäädä tänne -- minä lähden täältä paikalla, heti paikalla. Niinhän, tohtori, niinhän? Autattehan minua, että pääsen täältä Pariisiin?

Pelästyneenä Henriette häntä syleili.

-- Mitä sinä puhut? Niin heikkona ja niin paljon kärsittyäsi! Ei ikinä! Minä en päästä sinua luotani. Sinä olet osasi suorittanut. Ja jättäisitkö, hylkäisitkö, minut, joka olen ypö yksin maailmassa? Sinähän olet ainoani.

He itkivät kumpikin ja suutelivat toisiaan kiihkeästi: hehän olivat kaksoset, he rakastivat toisiansa syvemmin, hellemmin kuin sisar ja veli tavallisesti.

Maurice tuli joka hetki yhä levottomammaksi.

-- Minun _täytyy_ lähteä. Minua odotetaan, minä kuolisin tuskaan, jos en pääsisi täältä. Sinä et voi aavistaakkaan, mitenkä sisuksissani kuohuu, kun vain ajattelenkaan lepoa ja rauhaa. Tähän se ei saa loppua, sanon minä, meidän _täytyy_ kostaa. -- Kelle? mitä? -- Sitä en tiedä. Se vain on varmaa, että kaikki kärsimykset ovat kostettavat -- muuten on mahdotonta elää.

Dalichamp oli tarkasti seurannut Mauricea. hän viittasi Henrietteä vaikenemaan kunhan Maurice saa nukkua, niin hän varmasti rauhoittuu. Ja hän nukkui koko päivän, nukkui seuraavan yön, nukkui henkihieverinä parikymmentä tuntia. Kun hän heräsi, oli hänen päätöksensä järkähtämätön. Kuumetta hänessä ei enää ollut. Mutta hän oli alakuloinen ja levoton, sillä lepo oli niin houkutteleva.

Kyynelsilmin täytyi Henrietten suostua hänen lähtöönsä. Lääkäri puolestaan lupasi helpottaa Mauricen pakoa. Raucourtin sairashuoneessa oli muuan sairaanhoitaja kuollut, Maurice pukeutui vainajan pukuun, käsivarteen kiinnitettäisiin punainen risti ja hän menisi Belgian kautta Pariisiin, sillä se tie oli vielä vartioimatta.

Sinä päivänä ei Maurice talosta hievahtanut, odotti uskollisesti iltapimeää. Hän tuskin muuten suutaankaan avasi, kun pyytääkseen Prosperia mukaansa.

-- Eikö enää mielenne tee preussiläisiä pehmittämään?

Prosper, entinen afrikkalainen jääkäri, joka siinä aamiaisekseen leipää ja juustoa pisteli, vastasi veistään heilutellen: ei -- totta vie -- se maksa vaivaa. Olen tarpeekseni siitä saanut. Ja mitä hyötyä siitä ratsuväestä sitten on? Tykkien syötiksi se kelpaa, ei muuksi. Ja se minua monta kertaa kiukustutti, kun ei meistä sen suurempaa hyötyä ollut.

Hän vaikeni, mutta jatkoi sitten kuitenkin, luultavasti sotilashaluaan kukistaakseen: ja paljonpa tuota toisekseen on nyt työtäkin. Tässä on heti kynnöt ja kylvämiset. Hyvähän se on taistellakin, vaan mitenkähän kävisi jollei maata muokattaisi? Näettehän itse, etten pääse töiltä. Eipä siltä, että isäntä tässä on juuri mieleinen -- tokko nähnen jälkeäkään palkastani -- vaan eläimet alkavat jo minuun perehtyä. Ja kun tänä aamuna etäältä näin tuon kirotun Sedanin, tuntui oikein hyvältä olla yksin ja astella auran perässä. --

Hämärissä tuli Dalichamp ajokaluineen. Hän tahtoi itse saattaa Mauricen rajalle. Fouchard, joka oli mielissään, kun pääsi edes yhdestä, kävi aina maantiellä asti katsomassa oliko vahtia näkyvissä. Silvine sillaikaa viimeisteli Mauricen pukua.

Ennen lähtöään lääkäri taas tutki Jeanin jalkaa, vaan ei vieläkään voinut päättää, oliko se leikattava vai ei. Sairas makasi yhä horroksissa, ei tuntenut ketään eikä puhunut. Maurice arveli lähteä jättämättä hänelle jäähyväisiä, mutta kun hän kumartui suudellakseen häntä poskelle, avasi Jean silmänsä, ja hänen huulensa liikkuivat.

-- Lähdetkö sinä? hän kysyi hiljaa.

Kaikki hämmästyivät. Jean jatkoi: minä kuulin, mitä te puhelitte, vaikken saattanut hievahtaakaan. Ota rahat. Ne ovat housun taskussa.

Rykmentin kassan rahoista, joita jakamassa hekin olivat osallisina olleet, oli heillä jälellä parinsadan frangin paikoille.

-- Rahat! huudahti Maurice. Paremminhan ne sinä tarvitset kuin minä, jolla on vielä molemmat jalat kunnossa. Kahdellasadalla frangilla pääsen hyvästi Pariisiin ja -- ilmaiseksihan minulta siellä henki nitistetään. Jää hyvästi, rakas ystävä! Kiitos kaikista monista avuistasi! Jollet sinä olisi kanssani ollut, olisin jo aikoja sitten ollut maan mustissa mullissa.

Jean keskeytti hänet: Sinä et ole minulle velkaa. Preussiläisten käsiin olisin joutunut silloin siellä, jos et sinä olisi minua temmannut pois. Ja eilen viimeksi sinä minut heidän kynsistään pelastit. Sinä olet kahdesti maksanut. Nyt olisi minun vuoroni uhrata henkeni. Voi, miten olen levoton, kun et ole luonani sinä.

Hänen äänensä värähteli ja silmät kyyneltyivät.

-- Jää hyvästi, rakas ystävä!

He suutelivat toisiaan ja siinä niin kuin eilesessäkin suudelmassa, metsässä siellä, ilmeni syvä rakkaus, jonka yhteiset vaarat, yhteiset vastukset olivat herättäneet, ja joka oli heidät yhdistänyt lujemmin kuin tavallinen vuosikausia kestävä ystävyys. Unettomat yöt, päivät, jolloin eivät suupalaa saaneet maistaa, lakkaamatta uhkaava kuolema -- kaikki suli hellyyteen. Kun kaksi sydäntä on niin kokonaan sulautunut, niin ne eivät koskaan voi erota. Suudelma metsässä oli täynnä toivoa, -- nyt eronhetken tuskallista kaihoa. Tokko he koskaan enää näkisivät toisiaan? Ja milloin? Surunko, ilonko hetkenä?

Dalichamp istui jo kieseissään ja huusi Mauricea. Rajusti syleili hän Henrietteä, joka kyyneleitä niellen kalmankalpeana häntä katseli.

-- Veljeni minä sinun huostaasi jätän -- hoida häntä hyvästi! Rakasta häntä niinkuin minäkin olen häntä rakastanut.

IV.

Suuri huone, seinät valkaistut -- ennen oli sitä käytetty hedelmäsäiliönä; vieläkin siellä tuntui omenain ja päärynäin haju. Rautasänky, maalaamaton pöytä ja kaksi tuolia, sitä paitsi vanha puukaappi, kaikki maailmankokoisia -- siinä huoneen kalusto. Siellä oli niin rauhallista ja hiljaista; silloin tällöin kuului viereisestä tallista kumeata ääntä, hiljaista kaviolla kuoputtamista ja ynymistä navetasta. Päivä paistoi kirkkaasti etelään päin olevasta ikkunasta, josta näki pienen kummun ja kaistaleen peltoa. Ei yksikään ihminen edes aavistanut, että siellä oli huone ja huoneessa pakolainen.

Henriette järjesti ja määräsi kaikki. Epäluuloja poistaakseen ei hän sallinut muiden kuin lääkärin käydä Jeanin huoneessa. Kutsumatta ei Silvinekään saanut sinne mennä. Aikaiseen aamusella Henriette ja Silvine siivosivat huoneen, joka päivän aikaan oli kuin teljetty. Jos sairas öisin jotain tarvitsi, koputti hän seinään, sillä Henriette nukkui viereisessä huoneessa. Viikkomääriä oli Jean elänyt alituisessa hurakassa, yhtäkkiä oli hänet ikäänkuin temmattu maailmasta eikä hän nähnyt muita kuin hiljaisen, nuoren naisen, joka kuulumattomin askelin huoneessa liikkui häntä vaaliessaan. Henriette oli nyt aivan sen näköinen, jollaisena Jean ensin oli nähnyt hänet Sedanissa! hento vartalo, kasvonpiirteet hienot, suurenlainen suu, tukka kaunis ja vaalea kuin tuleentunut ohrantähkä, silmänluonteessa sama sanomaton hyväntahtoisuus.

Kuume oli ensi päivinä niin kova, että Henriette tuskin hetkeksikään saattoi vuoteen vierestä poistua. Dalichamp tuli joka aamu Jeania katsomaan, hakien muka Henrietteä sairashuoneesen. Luoti oli poissa, vaan se oli musertanut sääriluun. Lääkäri ihmetteli, kun haava ei ottanut parantuakseen, hän pelkäsi, että hänen kenties pitäisi sahata jalka luusirun tautta, jota koettimella ei saanut pois. Jeanillekin hän oli siitä puhunut -- mutta ei, ei! ennemmin kuolla paikalla kuin elää loppuikänsä raajarikkona. Vielä jonkun aikaa aikoi lääkäri katsastaa haavaa, pani siihen kummiputken märänvuodon takia, kasteli liinannukkaa öljypuun öljyssä ja karbolivedessä ja sitoi sillä haavan. Hän ilmoitti kuitenkin että paraneminen käypi hitaasti, jollei erityisiin toimiin ryhdytä. Toisella viikolla kuume sentään väheni ja sairas oli muutenkin parempi, mutta hänen täytyi olla aivan liikahtamatta vuoteessaan.

Jean ja Henriette perehtyivät toisiinsa pian. Tuntuipa kuin he aina olisivat olleet ja tulisivat olemaan yhdessä. Kaikki lomahetkensä vietti Henriette Jeanin luona, syötti ja juotti häntä säännöllisesti, auttoi ja hoiti, miten paraiten taisi. Joskus he puhelivat, vaan useimmiten, varsinkin ensi päivinä, olivat ääneti. Ikävä heillä ei ollut milloinkaan; he kaipasivat hiljaista elämää, tarvitsivat lepoa ja rauhaa kumpikin, niin hyvin sairas Jean muserrettuine jalkoineen kuin surupukuinen Henriette, jonka suru ei vielä ollut hälvennyt.

Ensi alussa Jeania vähän ujostutti, Henriettehän oli niin paljon etevämpi häntä, joka oli vain talonpoika ja sotamies ja tuskin osasi lukea ja kirjoittaa. Mutta hän rauhoittui, kun näki Henrietten kohtelevan häntä vertaisenaan; hän rohkeni keskustella ja oli niinkuin ennenkin älykäs ja teräväjärkinen. Ihmeekseen hän älysi, ettei ollut niinkään pöllömäinen. Olikohan se seurauksena tuosta inhottavasta elämästä, jota hän kaksi kuukautta oli viettänyt? Olivatkohan kaikki ruumiin ja sielun kärsimykset olleet hänen edukseen? Mutta enimmän hän kuitenkin hämmästyi kun huomasi, ettei Henriette juuri ollut häntä oppineempi. Äitinsä oli kuollut aikaiseen, hänen täytyi hoitaa taloutta eikä hänellä ollut aikaa lukea ja tutkia, kuin oli huolta pidettävä isoisästä, isästä ja veljestä eli "kolmesta herrastaan" niinkuin hän tavallisesti heitä nimitti. Sisältäluku, kirjoitus, oikeinkirjoitus ja luvunlasku -- siinäpä ne hänen tietonsa melkein olivatkin.

Pieni ja vaatimaton hän oli, elämän tavalliset, jokapäiväiset toimet häntä miellyttivät. Mutta hänen hyväntahtoisuutensa, auliutensa, hänen tahdonlujuutensa -- ne ne vaikuttivat Jeaniin.

Mauricesta he usein puhuivat. Mauricen tähden Henriette Jeania niin uskollisesti hoiti. Mitä enemmän hän oppi tuntemaan tuota teeskentelemätöntä, vakavaa nuorukaista, sitä kiitollisempi hän oli saadessaan hoitaa häntä, Mauricen ystävää ja veljeä, ja kiitollisuus muuttui ystävyydeksi. Ja Jean -- niin, hänen kiitollisuudellaan ei rajoja ollut, hän olisi tahtonut suudella Henrietten kättä, joka kerran kun se hänelle liemikupin ojensi. Päivä päivältä heidän ystävyytensä kasvoi, sama yksinäisyys, samat surut heitä yhdistivät. Ja kun he olivat muistelleet menneitä aikoja ja Henriette kysellyt heidän hirveistä kärsimyksistään Reimsin ja Sedanin välillä, uudistuivat aina samat kysymykset: mitähän Maurice nyt teki? Miksikä hän ei kirjoittanut? Olikohan Pariisista mahdotonta lähettää mitään tietoja? Yhden ainoan kirjeen he olivat saaneet -- sen oli hän kirjoittanut Rouenissa neljäntenä päivänä lähtönsä jälkeen -- ja aivan lyhyesti mainitsi siinä tulleensa äskettäin kaupunkiin pitkiä matkoja kierrettyään ja aikovansa Pariisiin. Viikkokauteen eivät he olleet hänestä mitään kuulleet.

Aamuisin kun Dalichamp oli haavan puhdistanut ja sitonut, jäi hän hetkiseksi sinne puhelemaan. Toisinaan hän tuli iltasellakin ja viipyi silloin kauvemmin, kertoen uusista mullistuksista, jotka horjuttivat Ranskaa perustuksia myöden. Hän oli ainoa, joka heille toi tietoja maailman menosta.

Lääkäri oli harras isänmaan ystävä, johon kipeästi koski jokainen kärsitty tappio. Hän ei puhunutkaan muusta kuin preussiläisistä, jotka Sedanin taistelun jälkeen olivat levinneet yli koko Ranskan kuin aaltoileva meri. Joka päivä tuli uusia surusanomia. Allapäin hän sängyn vieressä istua nuukotti ja väristen kertoi, miten olot päivä päivältä pahenivat. Usein oli hänellä taskut täynnä belgialaisia sanomalehtiä, jotka jätti heille luettavaksi. Viikkojen kuluttua vasta kajahti sairaan huoneeseen tieto onnettomuuksista, ja yhteinen suru, yhteinen huoli yhdisti hoitajan ja sairaan aina lähemmäksi.

Sellaisesta vanhasta sanomalehdestä Henriette kerran luki Jeanille Metzin suuresta taistelusta, jota oli kestänyt kolme päivää. Uutinen oli viiden viikon vanha, mutta hän ei ollut kuullut siitä ja kuunteli sentähden raskaalla mielellä. Huoneessa oli niin hiljaista, Henriette luki hieman laulavalla äänellä niinkuin koulutyttö, lausuen tarkasti joka tavuun -- Jean näki koko surullisen tapahtuman selvästi silmäinsä edessä. Fröschwillerin ja Spichernin taistelujen jälkeen, jolloin ensimmäinen osasto vei viidennen mukanaan turmioon, olivat toiset Metzin ja Bitschin välille asetetut joukot epäröidessään joutuneet viimein samaan tappion mylläkkään ja kokoutuneet leirin yläpuolelle Moselin oikealle rannalle. Siten oli kallista aikaa hukattu, sen sijaan että olisi kiirehditty peräytymään Pariisiin ja vältetty monta surkeutta! Keisari oli jättänyt päällikkyyden marsalkka Bazainelle, jolta nyt voittoja toivottiin. Silloin 14 päivänä syttyi Bornyn tappelu. Samana hetkenä, jolloin sotajoukko oli päättänyt mennä vasemmalle rannalle, hyökkäsi vihollinen; ranskalaisten oli taisteltava kahta saksalaista sotajoukkoa vastaan, Steinmetzin, joka järkähtämättömänä seisoi ihan uhatun varustuksen edessä, ja Fredrik Kaarlen, joka ylempänä oli mennyt joen yli ja marssi nyt joen vasenta rantaa sulkemaan Bazainelta tietä Ranskaan. Kolmen aikaan iltapäivällä taistelu alkoi. Ranskalaiset pysyivät asemassaan, mutta voitosta ei hyötyä ollut, sillä sotajoukon täytyi toimetonna pysyä Moselin molemmilla rannoilla, sillä välin kuin toinen saksalaisten armeijoista ympäröi heidät.

16:na taisteltiin Rézonvillessä. Kaikki osastot olivat nyt vihdoinkin vasemmalla rannalla, kolmas ja neljäs olivat vain myöhästyneet, sillä Etainin ja Mars-la-Toursin teitten risteyksessä oli hirmuinen tungos, sitten kun preussiläisten ratsu- ja tykkiväki, uhkarohkeasti rynnäten, oli jo aamusella sulkenut tiet.

Taistelu oli vitkallista ja määrätöntä. Kello kahteen mennessä oli Bazaine hyvästi voittanut kourallisen sotilaita, jotka hänen tiellään olivat: -- mutta hän kärsi tappion ja syynä siihen oli hänen selittämätön pelkonsa, että tie Metziin häneltä katkaistaisiin. Tuima tappelu levisi yli laaksoin ja kukkulain. Rintamaa ja sivua kohti hyökkäsi vihollinen, ranskalaiset eivät rynnänneet eteenpäin ja antoivat sillaikaa preussiläisille tilaisuutta koota voimansa, siten edistäen vihollisen suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli pakottaa heidät vetäytymään toiselle puolelle jokea.

18 päivänä vihdoin oli viimeinen Saint-Privatin taistelu, jossa hyökkäysrintama oli kolmetoista kilometriä pitkä. 200,000 saksalaista ja 700 kanuunaa hyökkäsi 120,000 ranskalaista ja ainoastaan 500 kanuunaa vastaan. Saksalaiset ryntäsivät Ranskasta, ranskalaiset Saksasta päin; näytti siltä kuin preussiläiset sinkahuttaisivat ranskalaiset pois heidän omasta maastaan. Kello kahdesta asti riehui mitä hurjin tappelu, preussiläinen kaarti ajettiin pakoon ja hajoitettiin. Bazaine oli kauvan voittopuolella, sillä vasen kylki oli vastustamaton, mutta illempana täytyi heikomman oikean sivun hirveän verilöylyn perästä jättää Saint-Privat, ja se vei mukanaan koko sotajoukon. Se oli voitettu, sen täytyi peräytyä Metzin muurien turviin, jossa se nyt oli kuin rautavyön ympäröimänä. Jean keskeytti Henrietteä lakkaamatta: niin, niin! ja me kun odotimme Bazainea aina Reimsistä lähdöstä asti!

Sitten luki Henriette marsalkan kirjelmän 19 päivältä, jossa hän puhuu peräytymisen jatkamisesta, saman kirjelmän, josta oli seurannut Châlonin armeijan eteenpäin marssiminen. Sitten, mutta vasta 27:nä, kun oli saanut tiedon apujoukon tulosta, oli hän kyllä ponnistellut, mutta niin laimeasti vieläkin, että Metzin joukko syyskuun ensimäisenä päivänä -- samana, jolloin Châlonin armeija peräti voitettiin Sedanissa -- voimattomana peräytyi ... ja Ranska sen menetti. Marsalkasta, joka siihen asti oli ollut keskinkertainen päällikkö -- ja joka teitten vapaina ollessa ei ollut pyrkinyt eteenpäin, tulisi voimakkaimpain sotajoukkoin ympäröimänä ja valtiollisten mietteittensä valtaamana salaliittolainen ja petturi.

Mutta niissä sanomalehdissä, joita Dalichampilla oli mukanaan, oli Bazaine yhä suuri mies ja urhoollinen soturi, jolta Ranska pelastustaan toivoi. Jean luetutti Henriettellä kahteen kertaan saman asian, saadaksensa oikein selville, kuinka kolmas saksalainen armeija Preussin kruununprinssin johtamana oli voinut heitä ajaa takaa sillaikaa kun ensimmäinen ja toinen Metziä piirittivät, molemmat yhtä suuret ja tarpeeksi heillä kanuunia, että hyvin olisivat voineet erottaa neljännen armeijan, jota Saksenin kruununprinssi johti. Kun Jean sairasvuoteellaan vihdoin oli saanut kaikki selväksi, koetti hän toivoa parasta.

-- Vai niin! Siksikö niin kävi, ettemme me olleet kylliksi voimakkaat. Mutta tässähän ovat numerot, Bazainella oli 150,000 miestä, 300,000 kivääriä ja enemmän kuin 500 kanuunaa; hän aikoo varmaankin tehdä heille aika kepposen.

Henriette nyökäytti päätään ja oli olevinaan samaa mieltä, ettei Jeania pahoittaisi. Hän ei voinut tarkoin seurata sotajoukkoin kulkua, mutta hänestä tuntui, että onnettomuutta ei käynyt välttäminen. Hänen äänensä oli sointuisa ja tyyni kuten tavallisesti, hän olisi tuntikausia voinut lukea vain häntä huvittaakseen. Mutta toisinaan kun hän luki verilöylyistä, ääni petti ja kyyneleitä kohosi silmiin. Hän muisti miehensä, joka oli ammuttu ja jota baijerilainen upseeri oli muuria vasten potkinut.

-- Jos se teihin niin koskee, sanoi Jean hämmästyneenä, niin elkää lukeko niistä.

Henriette tointui paikalla ja sanoi hiljaisesti ja ystävällisesti: ei, ei. Suokaa anteeksi; minä vakuutan, että se minuakin huvittaa.

Muutamana iltana lokakuun alussa kun ulkona oikein myrskysi, hän palasi sairashuoneesta ja sanoi liikutettuna: kirje Mauricelta. Tohtori sen äsken minulle antoi.

Yhä levottomammiksi he olivat tulleet, kun Mauricesta ei mitään kuulunut, varsinkin sitten, kun toista viikkoa takaperin huhu kertoi, että Pariisi oli kokonaan sulettu. Vapisten he odottivat häneltä tietoja. Minne hän oli Reimsistä joutunut? Nyt se selvisi, sillä kirje, jonka hän Pariisista oli lähettänyt Dalichampille 18 päivänä, siis samana, jolloin viimeinen juna lähti Havreen, oli äärettömästi kierrellyt ja ihmeitten ihme, että se viimeinkin joutui omistajansa käsiin.

-- Voi, sinä rakas ystävä! huudahti Jean riemuissaan. Lukekaa se paikalla, lukekaa!

Tuuli kiihtyi, ikkunat ruskivat aivan kuin niitä olisi ulkoapäin irti kiskottu. Henriette oli pannut lampun sängyn viereen pöydälle ja alotti; hän istui niin lähellä Jeania, että hänen tukkansa melkein nuorukaiseen koski. Niin lämmin ja hyvä oli olla rauhaisassa huoneessa -- ja myrsky raivosi ulkona.

Kirje oli kahdeksan sivua pitkä. Ensin Maurice mainitsi, että hänet heti tultuaan 16 päivänä, oli kirjoitettu linjarykmenttiin, jota tahdottiin lisätä. Palavalla innolla hän sitten kertoi, mitä oli saanut tietää kuukauden kauheista tapahtumista. Weissenburgin ja Fröschwillerin tappiot olivat säikähdyttäneet kerrassaan Pariisin. Kun mielet tyyntyivät, heräsi uusia houreita, toivo kostaa, puhuttiin Bazainen ylipäällikkyydestä, huhuttiin voitosta, yleisestä kapinasta, preussiläisistä, joista ministeritkin puheissaan mainitsivat. Ja yhtäkkiä tuli kamala tieto syyskuun 3 päivänä niinkuin salama kirkkaalta taivaalta: toiveet haihtuivat kuin tuhka tuuleen, pahaa aavistamatta, virkeä ja iloisa kaupunki oli kuin kuollut. Pois keisarius! kaikuivat huudot samana iltana, jolloin Jules Favre lyhyessä, kauheassa yöllisessä kokouksessa vaati kansan nimessä keisariuden hävittämistä. Seuraavana päivänä oli kaikki kukistunut, toisen keisarikunnan olivat sen omat teot murskanneet pirstaleiksi. Koko kaupunki oli liikkeessä, ihmisvirta täytti Konkordian torin, jota pyhäpäivän kirkas aurinko valaisi, joukko tulvasi kohti lakia-laativan kokouksen rautaristikkoja, joita kourallinen sotilaita, kiväärit kädessä, suojeli, särki portit, ryntäsi kokoushuoneeseen, josta Jules Favre, Gambetta ja muut vasemmistolaiset lähtivät Hôtel de Villeen julistamaan Ranskaa tasavallaksi. Sillaikaa avattiin Louvressa pieni, Saint-Germain-l'Auxerroisin torille päin oleva takaovi raolleen ja sieltä pujahti hallitsija-keisarinna mustassa puvussa, yhden ainoan ystävän seuraamana; he vapisivat molemmat, pyrkivät pakoon ja hyppäsivät ajurin kärriin, joka vei heidät pois Tuilerieain linnasta, jossa ihmistulva nyt samoili. Samana päivänä Napoleon III lähti Bouillonin ravintolasta, jossa hän oli viettänyt ensimmäisen yönsä matkalla Wilhelmshöheen maanpakolaisuuteen.

Vakavana Jean keskeytti Henrietten: meillä on siis nyt tasavalta? No, jos se vain auttaa meitä löylyttämään preussiläisiä, niin...

Hän pudisti päätään, talonpoikana ollessa oli häntä tasavallalla peloteltu. Eikä hänestä sota-aikana muutenkaan ollut eripuraisuus mieleen. Mutta muutos siinä kaiketi täytyi tulla, koska keisarikunta oli niin parantumatonta mätää eikä sitä kukaan enää tahtonut.

Henriette luki kirjeen loppuun. Viimeisillä sivuilla oli tietoja saksalaisten lähestymisestä. 13 päivänä, samana siis, jolloin hallituksen ja kansallisen puolustuksen valiokunta muutti Toursiin, oli nähty vihollisen Pariisin itäpuolella saapuvan aina Lagnyyn asti. 14 ja 15 päivänä ne olivat aivan lähellä, Creteilissä ja Joinville-le-Pontissa. Mutta 18 päivän aamuna, jolloin Maurice kirjoitti, ei hän vielä näyttänyt uskovan Pariisin täydellistä piiritystä, häntä elähytti vieläkin kerran toivo, hänestä oli piiritysyritys julkeaa, uhkarohkeaa ja kolmessa viikossa se kylläkin päättyisi, hän luotti apujoukkoihin, joita maaseuduilta lähetettäisiin, puhumattakaan Metzin armeijasta, joka jo Verdunin ja Reimsin kautta oli tulossa. Mutta vahva rautavyö oli kietonut Pariisin ja erottanut sen muusta maailmasta, jättiläisvankila se nyt oli, jossa kaksi miljoonaa elävää olentoa nääntyi -- ei niin sanaa sieltä päässyt muuhun Ranskaan.

-- Voi hyvä jumala; huoahti Henriette masentuneena. Kuinka kauvan tätä kestää? Tokko enää milloinkaan saamme häntä nähdä!