Part 33

Jeankin, joka oli tyyntynyt, ajatteli Henrietteä, ja yhtäkkiä hän muisti Delaherchen. Hän nykäsi ystäväänsä.

-- Silmääppäs hetkisen perästä, ehkä tulemme heidän kadulleen!

Kun he kääntyivät Maquan kadulle, huomasivat he jo kaukaa monta päätä, jotka tirkistivät tehtaan suuresta ikkunasta. He tunsivat Delaherchen ja hänen vaimonsa, jotka kyynäspäisillään olivat ikkunassa; heidän takanaan näkyi Delaherchen vanha rouva vakavana. Heillä oli leipiä ja tehtailija viskeli niitä nälistyneille vangeille, jotka ahneina koettivat saada niitä käsiinsä.

Maurice oli heti huomannut, ettei hänen sisarensa ollut siellä. Jean oli levoton, kun näki leipäin lentelevän ilmassa, sillä hän pelkäsi, ettei niistä riitä heille. Hän heilutti kättään ja huusi: antakaa meille! antakaa meille!

Delahercheläiset näkyi ihastuvan ja hämmästyvän. He viittoivat ja antoivat merkkejä, osottaen iloaan. Gilberte tahtoi ihan välttämättömästi itse heittää Jeanille viimeisen leivän ja viskasi sen niin kömpelösti, että purskahti nauramaan.

Maurice, joka ei voinut pysähtyä, kääntäytyi ja kysäsi levottomasti: missä Henriette on? Missä?

Delaherche vastasi jotain, vaan jalkain kopinalta ei siitä saanut selvää. Luultavasti hän arvasi, että Maurice ei kuullut, sillä hän viittoili ja osotti monasti etelään. Joukkue kääntyi jo Ménilin kadulle, tehtaan pääty katosi näkyvistä, ei näkynyt enää muuta kuin nenäliina, jota joku liehutti.

-- Mitä hän sanoi? kysyi Jean.

Maurice katseli levottomasti ympärilleen, vaan turhaan.

-- En tiedä, minä en ymmärtänyt. Olen tulisessa tuskassa, kunnes saan tietoja.

Kulkua kesti; välinpitämättöminä preussiläiset, voittajat, pakottivat vankeja joutuisammin liikkumaan. Ménilportista he menivät, Sedan jäi, ja puolijuoksussa kuin pakenevat riennettiin eteenpäin.

Bazeillesin kautta kulkiessa Jean ja Maurice ajattelivat Weissiä ja kokivat tuhkakasoista etsiä taloa, jota hän niin urhoollisesti oli puolustanut. Nälkäleirissä oli heille kerrottu kylän hävityksestä, tulipaloista ja verilöylystä; mutta niin julmaksi he eivät olleet sitä kuvailleet. Vielä kahdentoista päivän perästä rauniot savusivat. Tuskin kymmentä taloa oli jälellä. Lohdutuksekseen he kohtasivat kärriä, pieniä ja suuria, jotka olivat täynnä baijerilaisten taistelutantereelta kerättyjä päähineitä ja pyssyjä. Oli noita roistoja ja murhapolttajia kuitenkin hyvästi surmattu, ja se kevensi mieltä.

Douzy oli määrätty aamiaispaikaksi. Ei ollut helpointa sinne pääsy. Vangit, jotka eivät olleet saaneet mitään syödäkseen, uupuivat pian. Ne taas, jotka eilen olivat syöneet kylläkseen, eivät jaksaneet liikkua, pää oli raskas ja polvet vapisivat. Kun pysähdyttiin niitylle kylän vasemmalle puolen, heittäytyivät kurjaset maahan eivätkä jaksaneet syödä. Viiniä ei ollut. Armeliaat naiset, jotka sitä olisivat tuoneet, ajettiin pois. Muuan säikähdyksissään lankesi ja niukautti jalkansa; kyyneleitä ja valituksia, -- preussiläiset ottivat pullot ja joivat viinin suuhunsa. Joka askeleella talonpojat osottivat hellyyttä vangituille sotamiesraukoille, mutta kenraaleille he olivat tylyjä ja ynseitä -- kerrottiin. Muutama päivä sitten olivat Dozylaiset pilkanneet vartijaston kenraaleja, jotka kunniasanansa annettuaan olivat saaneet mennä Pont-à-Mousoniin. Tiet olivat vaaralliset; työmiehet, pakenevat sotamiehet, karkulaiset -- kaikki ne viikate kädessä hyökkäilivät upseereja vastaan ja uhkasivat silpoa heidät kappaleiksi, raukkamaiset pelkurit, jotka olivat myöneet itsensä, sillä huhu tiesi jo petoksesta, joka vielä kahdenkymmenen vuoden perästä oli niillä seuduin niin tuoreessa muistissa, että halveksittiin jokaista, jolla oli ollut nauha olkapäässä.

Maurice ja Jean söivät puolet leivästä ja särpimeksi ryyppäsivät kulauksen konjakkia, jota muuan kunnon talonpoika oli pannut heidän kenttäpulloonsa. Hirmuisen vaikeaa oli liikkeelle lähteminen. Vaikka matka Mouzoniin, yöpaikkaan, ei ollut kovin pitkä, oli se äärettömän rasittava. Valittaen nousivat sotamiehet seisomaan, pieninkin lepo oli kerrassaan jäykistänyt jäsenet. Monen jaloista vuosi verta, ne riisuivat sukkansa ja kenkänsä ja kulkivat paljain jaloin.

Punatauti raivosi yhä. Jo ensimmäisen kilometrin päässä uupui muuan sotilas ja jätettiin tiepuoleen -- kaksi jäi vähän etempänä aidan viereen, josta ne vasta iltamyöhällä eräs vanha vaimo korjasi. He horjuivat kaikki ja kulkivat keppien varossa, joita preussiläiset -- piloillaan ehkä -- olivat antaneet heidän taittaa metsän rinteestä. Kerjäläisjoukolta he näyttivät haavoineen ja läähättäen, kuihtuneita kun olivat. Raa'asti heitä yhä kohdeltiin; ne, jotka toisista erkanivat, jos kohta luonnollisesta syystä, saivat keppiä kokea. Jälessä kulkevan plutonan oli käsketty pistää kuoliaiksi jokainen, joka yritti jääpyä. Kun muuan kersantti kieltäytyi kulkemasta, käski kapteeni kaksi miestä häntä kainaloista laahaamaan, kunnes kurjanen suostui astumaan. Pahimpana kiusanhenkenä oli pieni, kaljupää kapteeni, se joka oli korvapuustia vailla. Hän osasi hyvästi ranskaa ja parjasi sotamiehiä heidän omalla kielellään niin törkeästi, että se kirveli kuin ruoskanisku.

-- Voih, ärisi Maurice hurjistuneena, kunpa saisi tuon heittiön kynsiinsä, niin peittoisi häntä niin, ettei veritilkkaa häneen jäisi!

Hän oli niin vihainen, että hänen voimansa olivat lopussa. Kaikki häntä kiusasi, preussiläisen rummun räikeä pärinä kiihotti hänen hermojaan niin, että mieli ulvoa kuin eläin.

Ennen kuin tuo kauhea matka sinä päivänä päättyisi, olisi hän auttamattomasti kadottanut järkensä. Hirveästi häntä kiusasivat ihmisten sääliväiset katseet jo pikku kylissäkin. Mitä sitten, kun tulevat Saksaan ja kaupunkilaiset keräytyvät heidän ympärilleen pilkkaaman ja ilkkumaan. Hän kuvitteli, mitenkä heidät sullotaan eläinvaunuihin, miten luonnottoman paljon he matkalla saavat kärsiä ja minkälaista on iloton elämä linnoituksissa pimeinä, synkkinä, sateisina talvipäivinä. Ei, ei, parempi kuolla paikalla, parempi maantielläkin heittää henkensä Ranskassa kuin kuukausmääriä kitua vihollisen tervapimeissä vankikomeroissa!

-- Kuuleppas, hän kuiskasi Jeanille, joka kulki hänen vieressään, ole varuillasi kun tulemme metsän rinteeseen -- pujahdamme siinä metsään. Belgian raja on lähellä -- ainahan saamme käsiin jonkun, joka sinne opastaa.

Jeankin oli harmissaan toisinaan samaa miettinyt. Hän oli kuitenkin maltillisempi ja selväjärkisempi.

-- Oletkos hullu? sanoi hän. Ampuvathan ne meidät -- ja siinä olemme sitten.

Maurice väitti, että saattaisivathan he ampua harhaan ja, toisekseen, mitähän se sitten teki, jos he kuolisivat.

-- Olkoon menneeksi, virkkoi Jean, jos onnistuisimme. Mutta minne me sitten joudumme? Entä pukumme? Näethän, että koko seutu on täynnä preussiläisten vartijastoja. Toiset puvut meillä ennen kaikkea _täytyisi_ olla. Ei -- hyvä ystävä -- se on uhkarohkeata enkä minä anna sinun ruveta hulluttelemaan.

Jean tarttui hänen käsivarteensa -- he olivat nojaavinaan toisiinsa -- ja puhui hänelle rauhoittavasti, nuhdellen hellästi.

Joku kuiskasi aivan heidän takanaan. He käänsivät päätään. Chouteau ja Loubet olivat aivan heidän kintereillään; hekin olivat aamusella lähteneet Igesin niemeltä, ja heitä olivat ystävykset koko päivän karttaneet. Chouteau oli luultavastikkin kuullut Mauricen pakenemistuumat, koska hän heti käytti niitä hyväkseen. Hän suhahti heille korvaan: kuulkaapas! Lähdetään. Se on mainiota. Moni on jo ottanut jalat alleen. Ei tästä anneta noitten roistoin meitä koirain tavalla laahata maahansa. Me neljä -- niin, eiköhän lähdetä yhdessä huvittelemaan?

Mauricelle se oli tulta tappuroihin. Mutta Jean käännähti ja sanoi kiusaajalle: jos sinulla on niin kiire, niin ala laputtaa. Mitä sinä oikeastaan aprikoit?

Hän vähän nolostui, kun korpraali katsoi häntä suoraan silmiin, ja tunnusti oikean aikeensa: jos meitä on neljä, näet sen, niin ainahan sitä paremmin ... onnistuisivathan toiset, jos sattuisikkin joku ... jääpymään.

Kieltäen, mutta päättävästi Jean pudisti päätään. Hän epäili sitä miestä, hän sanoi, Chouteau oli viekas. Jean pelkäsi hänen kavalia tuumiaan. Hän sai käyttää kaiken vaikutusvoimansa estääkseen Mauricea suostumasta, sillä kohta olisi ollut mukava paeta. Kuljettiin juuri tiheän metsikön ohi, pieni pensaikko sen vain maantiestä erotti. Muutamalla hyppäyksellä pensasten yli metsään ja -- pelastettu.

Loubet ei ollut suutansa avannut. Hän tuntui vaaniskelevan, hänen tiihakat, viekkaat silmänsä väijyivät sopivaa hetkeä, sillä hän oli saanut päähänsä, ettei lähde Saksan linnoihin homehtumaan. Luultavasti hän luotti nopeuteensa ja viekkauteensa -- ne olivat hänet ennenkin pelastaneet. Yhtäkkiä hän virkahti: tehkää kuin tahdotte ... minä menen!

Hän hypähti pensaikkoon ja Chouteau perästä. Kaksi preussiläistä potalsi jälkeen, vaan kukaan ei tullut lähettäneeksi kuulatuiskua. Kaikki kävi kuin tuulessa. Tuskin huomasi, mitä tapahtui. Loubet puikkelehti pensasten välitse, oli jo pääsemäisillään metsään, kömpelö Chouteau taas joutumaisillaan kiinni. Voimiaan ponnistaen viimemainittu saavutti toverinsa, pisti jalkansa eteen, Loubet kompastui, ja sillaikaa kun molemmat preussiläiset tarttuivat häneen, katosi petturi metsään. Vihdoinkin muistettiin pyssyt, ja muutamia laukauksia pamahti. Karkuria ajettiin takaa, vaan tuiki turhaan.

Kiinnisaajat pieksivät maassa viruvaa Loubetia. Vihan vimmassa syöksyi sinne kapteeni ja sanoi siitä kyllä toisille esikuvan valmistavansa. Päällikön sanat yllyttivät sotamiehiä. Potkauksia ja lyöntiä sateli, ja kun vankiparka vihdoinkin nostettiin maasta, oli häneltä toinen käsivarsi poikki ja pää halki. Ennen Mouzoniin tuloa hän jo heitti henkensä kärrissä, johon muuan hyväsydäminen talonpoika oli hänet ottanut.

-- Siinä sen näet, kuiskasi Jean Mauricelle.

Molemmat silmäsivät harmissaan tiheää metsää, jossa tuo kurja kavaltaja riemuitsi vapaudestaan. Samalla he säälien ajattelivat raukkaa, joka oli hänen uhrikseen joutunut. Mies ei tosin ollut suuriarvoinen, vaan iloinen veitikka hän oli, selväjärkinen eikä ollenkaan tuhma. Niin käypi tässä maailmassa -- sukkela vikkelän voittaa.

Maurice ei ottanut siitä oppia, Mouzonissa pälkähti hänen päähänsä taas pakeneminen. He olivat tulleet sinne niin perin väsyneinä, että preussiläisten täytyi heitä auttaa niitä harvoja telttoja kuntoon pannessa, jotka heille käytettäviksi annettiin. Majapaikka, vesiperäinen niitty, oli lähellä kaupunkia. Surkeinta oli, että edellisenä päivänä oli toinen vankijoukkue majaillut samassa paikassa, siinä oli nyt niin siivotonta, se oli oikea lokakasa. Siinä olisi ollut aivan mahdotonta olla, joll'ei ihan likeltä olisi löydetty suuria litteitä kiviä pohjaksi. Iltaa ei voinut muuten päivään verratakkaan, preussiläiset olivat inhimillisempiä, sitten kuin kapteeni oli poistunut; hän istui luultavasti kapakassa. Aluksi sallivat vahtisotilaat lasten heitellä hedelmiä, omenoita ja päärynöitä vangille. Sitten saivat jo kyläläisetkin tulla leiriin, ja kohta oli siellä ihan vilinään kaikellaisia kaupustelijoita, miehiä ja naisia, jotka möivät leipää, viiniä, jopa sikarejakin. Kaikki, joilla rahaa oli, söivät, joivat ja tupakoivat. Hämärissä näytti hälisevä leiri markkinapaikalta.

Maurice ja Jean puhelivat telttansa takana. Yhtäkkiä äänsi edellinen: minä en jaksa enää kestää tätä, minä pakenen, hämärissä. Huomenna olemme kaukana rajalta ... silloin se on jo myöhäistä.

-- Tehdään niin, paetaan jumalan nimessä, kuului viimein Jeanin vastaus. Hänkään ei enää jaksanut vastustaa pakenemishaluaan. -- Tottapahan päivä neuvon tuopi.

Hän tarkasteli myöjiä. Moni toveri oli hankkinut itselleen mekon ja housut -- kerrottiin näet hyväntahtoisten kyläläisten keränneen kasottain vaatteita helpottaaksensa vankien karkaamista. Heti pisti hänen silmäänsä sievä kuustoista-vuotias tyttö -- kaunissilmäinen, vaaleatukkainen, jolla oli kädessä kori ja siinä kolme leipää. Hän ei kaupitellut tavaroitansa niinkuin muut, kuleskeli hitaasti, levottomana omituisesti hymyillen. Päätään kääntämättä hän tarkasteli tyttöä, he katsoivat vastakkain kotveroisen. Tyttö lähestyi arasti, ujostellen.

-- Ostatteko leipää?

Jean ei vastannut, viittasi vain kysyvästi. Kun tyttö nyökäytti päätään, uskalsi hän kuiskata: onko teillä vaatteita?

-- On, leipäin alla.

Ja sitten hän tarjoili tavaroitaan, huusi kovasti: leipää, leipää, ostakaa leipää!

Mutta kun Maurice yritti pistää kaksikymmen-frangisen hänen käteensä, livahti hän tiehensä ja jätti korin sinne. He näkivät hänen vielä kerran kääntyvän, hymyilevän ja kauniilla silmillään heitä hellästi katsovan.

Kun Jean ja Maurice olivat saaneet korin, eivät he tienneet, mitä tehdä. He olivat kaukana teltastaan ja niin pyörällä, etteivät sitä löytäneet. Minne he menisivät vaatteita muuttamaan? Jokainenhan tarkasteli koria, jota Jean neuvotonna kantoi, ja jokainen tiesi päivän selvästi, mitä siinä oli. Viimein he päättivät mennä ensimmäiseen tyhjään telttaan, pistivät sotilaspukunsa leipäin alle koriin ja työnsivät kiirevilkkaan nutun päälleen; housut jalkaan. Sinne jättivät korin.

Mutta kovaksi onneksi oli vain yksi lakki. Sen Jean pani väkisin Mauricen päähän. Itse hän oli avopäin ja kuvitellen vaaraa suuremmaksi kuin se olikaan hän pelkäsi joutuvansa kiinni. Jonkimmoista päähinettä etsiessään juolahti hänelle mieleen ostaa hattu vanhalta ukkorähjältä, joka myöskenteli sikareja.

-- Brysselin sikaria, kolme sousta kappale, kaksi viidellä!

Sedanin taistelun jälkeen tulvaili maahan Belgian tavaroita. Ukko oli ansainnut jo aikalailla, vaan kärtti kuitenkin väki paljon rasvaisesta huopahatunkulustaan, kun arvasi, mihin sitä käytettäisiin. Kymmenen frangia piti siitä Jeanin lievittää, ja sittenkin marmatti ukko aivan varmasti kylmettyvänsä jäädessään avopäin.

Uusi tuuma pisti Jeanin päähän: hän osti ukon koko sikarivaraston, kolme-, neljäkymmentä kappaletta. Hattu silmillä huusi hän pitkään vetäen: Brysselin sikaria, kaksi kolmella sousilla, kaksi kolmella sousilla!

He olivat pelastetut. Hän viittasi Mauricea edelle. Helposti he pääsisivät vartijain ohi, sillä Maurice oli älynnyt maassa sateenvarjon, ottanut sen ja aukaissut, koska vettä tihmoi.

-- Brysselin sikaria, kaksi kolmella sousilla, kaksi kolmella sousilla!

Muutamassa minuutissa oli Jean myönyt koko varastonsa. Naureskellen tunkeilivat sotamiehet hänen ympärillään, olipahan siinä muuan, joka ei nylkenyt lähimmäistään! Huokea hinta houkutteli sinne preussiläisiäkin ja heillekkin hänen täytyi myödä. Hän oli vihdoinkin päässyt vartijoista ja möi viimeiset sikarinsa lihavalle partasuiselle kersantille, joka ei osannut ranskaa sanaakaan.

-- Elä hitossa kule niin kiireesti, kuiskasi Jean Mauricelle. Ottavat vielä kiinni meidät!

Mutta he eivät voineet kulkea hitaasti... Ihan väkisellä heidän täytyi pysähtyä tienristeykseen, jossa ihmisryhmiä seisoi kapakan edustalla. Kyläläiset puhelivat aivan levollisesti saksalaisten sotamiesten kanssa, jotka olivat tarkasti kuuntelevinaan ja sanoivat toivovansa sadetta yöksi.

Yhtäkkiä he huomasivat lihavan herran heitä tarkastavan -- joka jäsen vapisi -- mutta kun tuntematon ystävällisesti myhäili, rohkaistuivat he hiljaa kysäsemään: onkohan Belgiaan vievällä tiellä vartijoita?

-- Vartijoita siellä on; vaan menkää ensin tuon metsän läpi ja kääntykää sitten vasemmalle kenttäin poikki.

Metsässä jylhäin puitten keskellä, äänettömässä hiljaisuudessa he vasta käsittivät vapautensa ja syvän mielenliikutuksen valtaamina he syleilivät toisiaan. Maurice nyyhkytti hermostuneesti, ja kirkkaat kyynelkarpalot vierivät pitkin Jeanin poskia. Ohi oli kiihottava jännitys, he olivat ylen onnellisia ajatellessaan, että kohtalo vihdoinkin heitä armahtaisi. He syleilivät toisiansa innokkaasti, niin innokkaasti, että siinä täydellisesti ilmeni se veljesrakkaus, jonka yhteiset kärsimykset olivat herättäneet; -- ja heidän suudelmansa oli suloisin ja sitovin maailmassa, suloisempi kuin kenenkään naisen, se oli ikuisen ystävyyden pysyvin merkki, selvin todistus, että kuuluivat yhteen.

-- Ystävä kulta, sanoi Jean ja äänensä vapisi, hyvä on, että olemme täällä, vaan emme ole perillä vielä. Meidän pitää saada selvä, missä olemme.

Maurice ei ollenkaan rajamaita tuntenut, vaan oli kuitenkin varma, että ei muuta kuin mennä suoraan eteenpäin.

Varovasti he hiipivät metsänrinteeseen. Siellä he muistivat lihavan herran neuvon ja kääntyivät vasemmalle mennäksensä sänkipellon yli. Mutta kun he tulivat tielle, jonka molemmilla puolilla kasvoi poppelimetsää, huomasivat he preussiläisen vartijaston. Vartijan painetti välkkyi ja muutamat sotilaat, jotka istuivat maassa, lopettelivat syöntiään ja puhelivat. Kauhistuksissaan he kääntyivät metsään. Olivatkohan ne nähneet heidät? He olivat kuulevinaan ääniä ja askeleita, melkein kokonaisen tunnin he harhailivat risukossa ja tulivat aina samaan paikkaan, eivät tienneet enää ilmansuuntiakaan; välistä juoksivat kuin haavoitetut eläimet, välistä seisoivat ihan kivettyneinä ja tuskan hiki valui ruumista pitkin -- tammen olivat luulleet preussiläiseksi. Viimein he joutuivat samalle tielle, ainoastaan kymmenen askelen päähän preussiläisestä vartijasta, aivan lähelle sotamiehiä, jotka ratki rauhassa lämmitteleytyivät nuotiolla.

-- Kova onni kuitenkin! murahti Maurice. Metsä on lumottu.

Vihollinen hörösteli. Oksat risahtelivat, kiviä vierähti.

-- Kuka siellä? huusi vartija. Vastaamatta pinttivät Jean ja Maurice pakoon. Sotamiehet tempasivat pyssynsä -- ja luotia sateli metsään.

-- Tuhat tulimaista! kirosi Jean hammasta purren ja oli vähällä kirkaista tuskasta.

Luoti oli sattunut vasempaan pohkeeseen, ja hän vaipui puuta vasten.

-- Sattuiko luoti? kysyi Maurice huolestuneena.

-- Jalkaan sattui... Tässä sitä nyt ollaan.

Hengästyksissään he kuuntelivat, kuuluiko takaa-ajajia.

Ampuminen oli tauonnut, -- kuolon hiljaisuus kaikkialla. Preussiläisiä ei näyttänyt haluttavan juoksenteleminen.

Jean valitti, kuin yritti kohottautua. Maurice tuki häntä.

-- Etkö voi astua?

-- Astua? Elä sitä kysykkään!

Jean oli aina niin tyyni, mutta nyt hän ihan vimmastui. Hän puristi kätensä nyrkkiin, hän olisi tahtonut tapella.

-- Tuhat tulimaista! Ammuttaa koipeensa, silloin kuin jalkoja paraiten tarvitaan! Minusta ei ole enää muualle kuin leppälautalle ja myötävirtaan. Pelasta nokkasi sinä, yksin.

Maurice hymyili.

-- Elä nyt hupsi.

Hän kohotti Jeania kädestä; heidänhän pitäisi rientää.

Suurella vaivalla he kulkivat muutaman askeleen, pysähtyivät sitten taas levotonna, sillä metsän rinteessä näkyi pieni talo. Veräjä oli sepposelällään, talo pilkkosen pimeä ja näytti autiolta. Viimein he uskaltautuivat pihalle ja hämmästyksekseen löysivät sieltä satuloidun hevosen. Minkätähden se siellä oli, sitä he eivät saaneet selväksi. Kenties omistaja tulee pian taikka lienee hän tuolla pensaan takana kuoliaaksi ammuttuna. He eivät siitä koskaan tietoa saaneet.

Mutta Mauricelle juolahti jotain mieleen; se oikein elähytti häntä.

-- Kuuleppas! Raja ei ole kaukana, ja täytyyhän meillä kuitenkin olla opas. Mitähän jos menisimmekin Rémillyyn Fouchard enon luo? Minä tunnen pienimmätkin polut, niin että ummessa silminkin sinne osaan. Se oli sukkela tuuma. Minä nostan sinut hevosen selkään, ja Fouchard eno meistä kyllä huolen pitää.

Ensiksi hän tarkasti Jeanin jalkaa. Siinä oli kaksi reikää. Luoti oli kaiketi toisesta tullut pois muserrettuaan sääriluun. Verta ei enää paljon vuotanut. Pohkeen ympärille hän sitoi nenäliinan hyvin lujaan.

-- Pelasta henkesi yksin! Jean sanoi toistamiseen.

-- Ole hiljaa, eläkä hupsi!

Kun Jean oli hyvästi satulassa, tarttui Maurice ohjaksiin, ja niin lähdettiin. Kello oli yhdentoista paikoissa. Maurice arveli kolmessa tunnissa ennättävänsä perille vaikka astutellen kulkisi. Mutta mitenkä he pääsevät Maasin yli? Hän oli aivan toivoton. Mouzonin siltaa varmasti vartioitiin. Viimein hän muisti Villersin lautan ja toivoen, että sallimus heitä vihdoinkin auttaisi, lähti hän umpimähkään joen oikeaa rantaa niittyin ja peltoin poikki mainittua kylää kohti.

Alussa meni kaikki hyvin. Noin neljännestunti täytyi heidän kuitenkin muutaman ratsuväki-vartijaston tautta piilotella erään muurin suojassa. Rupesi satamaan ja Mauricen oli hyvin vaikea pysytellä liejuisella tiellä hevosen rinnalla, joka onneksi oli säveä ja tottelevainen. Villersissä onnistui mainiosti: lautturi oli juuri tuonut baijerilaisen upseerin ja saattoi heidät paikalla toiselle rannalle. Vasta kylän läheisyydessä vastukset alkoivat, siellä he olivat aivan joutumaisillaan vartiomiesten käsiin, joita oli asetettu pitkin Rémillyn tietä. Heidän täytyi uudelleen palata kentälle ja kulkea siellä ristiin rastiin. Usein he saivat pitkiä matkoja kierrellä taikka pujotella pensasten ja risukkojen läpi.

Jeanissa oli kuume. Melkein tiedotonna hän vaipui hevosen kaulaa vasten ja tarrautui molemmin käsin sen harjaan. Maurice heitti ohjakset käsivarrelleen ja piteli Jeania kiinni jalasta, ettei hän putoisi. Kaksi tuntia melkein kesti harhaileminen; hevonen kompasteli lakkaamatta ja oli monasti pudottaa kannettavansa. Surkea oli nähdä, miten hevonen horjuvin jaloin ja lian vallassa, koki pyrkiä eteenpäin, mies sen selässä tiedotonna, ja toinen puolikuolleena kulki vieressä, -- ainoastaan järkähtämätön ystävyys piti häntä vielä pystyssä. Aamu sarasti, ja viidettä käydessä he vihdoinkin pääsivät Rémillyyn.

Pihalla asuinrakennuksen edessä, joka komeana ylvästeli Haracourtsalmen rannalla, asetteli Fouchard kärriin kahta edellisenä iltana teurastettua lammasta. Kun hän näki sisarensa pojan niin kurjassa tilassa, suuttui hän, ja Mauricen selitykset hän kärsimättömästi katkaisi. Vai niin! Vai pitäisi minun sinun ja sinun ystäväsi takia -- syyttä pakotta -- joutua tekemisiin preussiläisten kanssa? Jumal'auta! silloin voisin yhtä hyvin paikalla mennä hirteen.

Hän ei kuitenkaan rohennut kieltää Mauricea ja Prosperia nostamasta Jeania keittiön suurelle pöydälle. Jean oli yhä tunnotonna. Silvine juoksutti oman tyynynsä sairaan pään alle. Mutta ukko yhä vain marmatti -- pahahan sillä oli siinä olla -- ja miksikä he eivät jo suoraa päätä vieneet häntä sairashuoneeseen, jollainen onneksi kyllä oli Rémillyssä, vanhassa koulutalossa, kirkon luona, entisessä luostarissa -- suuri tilava huone.

-- Sairashuoneeseen! toisti Maurice. Jottako preussiläiset lähettäisivät hänet terveeksi tultua Saksaan! Kaikki sairaathan ovat heidän. Mitä hullutuksia, eno? Minä en ole sitä varten häntä tänne tuonut, että antaisin hänet saksalaisille.

Ukko yritti jo näyttää, mistä viisi hirttä on poikki, mutta silloin tuli mainituksi Henrietten nimi.

-- Mitä? Henriette? kysyi Maurice.

Ja nyt hän vihdoinkin sai kuulla, että hänen sisarensa oli tullut Rémillyyn jo toissapäivänä. Sedanissa, jossa hän oli niin onnellisena elänyt, ei hän miehensä kuoltua enää jaksanut olla. Hän oli tavannut Raucourtin lääkärin, Dalichampin, jonka entuudesta tunsi, ja tohtori oli häntä kehottanut kokonaan antautumaan sairaanhoitajaksi. Se oli nyt enää ainoa toimi, joka hänen suruaan vähänkään lievitti, niin oli hän sanonut. Hän asui maksusta pienessä huoneessa Fouchardin luona, ja vanhus katsoi häntä suopein silmin, koska hänestä hyötyi. Ukko olikin aina tyytyväinen, kun mistä vähänkään ansaitsi.

-- Vai on sisareni täällä! sanoi Maurice. Sitä se Delaherche selvitti, vaikka minä en käsittänyt. No, koska Henriette kerran on täällä, niin on luonnollista, että mekin jäämme.

Niin väsyksissä kuin olikin, meni Maurice paikalla hakemaan Henrietteä sairashuoneesta, jossa hän oli ollut yötä. Mutta eno-ukko yhä vain marisi ja päivitteli, kun ei päässyt lampaanlihaa kaupalle, ennen kuin oli selvittäytynyt tuosta sotilaasta -- paholaisesta.