Part 32

Jean esitteli yhtä loukkoa kivimurroksissa, jotka olivat ainoastaan parin sadan metrin päässä; sieltä ei valkea näkynyt minnekkään. Mutta perille tultua ilmestyi monta puutetta. Puita oli ensinnäkin saatava ja onneksi löytyikin vanhat kärrynlavat, jotka Lapoulle potkasi kappaleiksi raudoitetulla korollaan. Mutta mistäs vettä? Aurinko oli paistanut koko päivän ja kuivannut sadevesilätäköt. Glairetornin luona oli tosin kaivo, mutta se oli liian kaukana ja siellä sai aina tuntimääriä odottaa ennenkuin pääsi likellekään ja sitten oli vielä onnessa jos sai tungoksessa pisarankaan astiassa pysymään. Pienet kaivot niillä tienoin olivat myös kuivaneet kahtena viimeisenä päivänä, niistä ei saanut kuin likaista pohjakuraa. Ainoa vesipaikka oli Maas, ja sinne ei ollut matkaakaan kuin pari askelta lähitse kulkevasta tiestä.

-- Minä noudan virrasta, esitteli Jean. Mutta toiset nousivat vastaan.

-- Ei, ei ollenkaan! Sama jos joisimme myrkkyä; virtahan on ruumiita täynnä!

Vuolas virta kuljettikin yhtä mittaa muassaan ihmisten ja hevosten ruumiita, jotka turvonneina ja jo viheriän karvaisina kelluivat pinnalla eli pysähtyivät ruohikkoon rannalla levittäen myrkyllistä löyhkää ympärille. Ja melkein joka mies, joka oli uskaltanut juoda virrasta, oli tullut heti kipeäksi vatsastaan ja sydänalastaan.

Mutta mikäpä auttoi! Ja Maurice selitti, ettei huonoinkaan vesi enää keitettynä ole vaarallista.

-- No niinpä minä lähden Lapoullen kanssa noutamaan!

Oli jo ihka pimeä ennenkuin kattila saatiin tulelle. Loubet oli kuorinut punajuurikkaat ja sipultanut pataan, tuumaten että siitä tulee oikein herkkuliemi heille. Ja joka mies koki pitää tulta vireillä, kouhottelivat lakkaamatta ja mättivät laudan kappaleita. Heidän pitkät varjonsa hyppivät ja tanssivat omituisesti luolan himmeillä seinillä.

Mutta he eivät malttaneet kypsyttää keittoaan, vaan nostivat padan tulelta ja repivät kuuman lihan vapisevilla sormillaan kappaleiksi ja jakoivat keskenään, ja joivat liemen. Se inhotti heitä, vaikka olikin niin nälkä ettei nähneet enää. Suolaton keitto, raaka, limaskainen hevosen liha ja imelältä maistuvat juurikkaat panivat pian joka miehen ylenantamaan. Pache oli ensimmäinen, sitten taukosivat Loubet ja Chouteau syömästä haukkuen minkä ennättivät hevoskonia, josta heillä oli ollut niin paljon vaivaa eikä hyvää muuta kuin, että nyt saivat kärsiä. Lapoulle oli ainoa, joka nautti ruuastaan, mutta palattuaan yöllä leirille, poppelien luo, kääntyi Lapoulle niin huonoksi, että oli henki mennä.

Rannalle mennessä veti Maurice Jeanin syrjäpolulle, hän ei tullut enää aikaan toisten kanssa, hän inhosi heitä, ja ehdotteli että viettäisivät sen yön pienessä lehdossa, jossa hän oli ensimmäisen vankeusyönsä maannut. Se tuuma oli mainio, Jean oli oikein tyytyväinen päästyään pitkälleen kuivalle sammaliselle rinteelle tuuhean lepän suojaan. Aurinko oli jo ollut pari tuntia ylhäällä, kun he paljon virkeämpinä levollisesta unestaan heräsivät..

Nyt oli torstai-päivä. Mutta he eivät tietäneet oikein enää miten elivätkään, olivatpahan vain mielissään että ilma näytti pysyvän poutaisena. Houkuttelemalla sai Jean Mauricen kanssaan rannalle katsomaan, eikö heidän rykmenttinsä jo ala lähteä. Joka päivä lähetettiin nyt Igesiltä vankijoukkoja, 10-12,000 miestä kerrallaan, saksalaisiin linnoituksiin. Edellisenä päivänä he olivat nähneet preussiläisen vartijajoukon edellä ranskalaisia upseeria ja kenraaleja matkalla Pont-à-Moussoniin ja sieltä edelleen rautateitse Saksanmaalle. Kaikki lähtivät mielellään "nälkäleiristä". Jospa heidänkin vuoronsa pian tulisi! Vaan 106:s oli vielä samalla paikalla kanavan varrella, kurjuus ja puute ehkä vain entistäkin suurempi, lähdöstä ei tietoakaan.

Jean arveli, että sinä päivänä ehkä tulee jotain syömistä, sillä baijerilaiset sotamiehet kanavan toisella puolella olivat ruvenneet pitämään kauppaa vankien kanssa. Rahat viskattiin nenäliinassa yli ja se lähetettiin taas samaa tietä takasin sisällä leipäpala eli tupakkaa, joka tuskin oli ehtinyt kuivaakaan vielä. Ne, joilla ei ollut rahoja, heittivät baijerilaisille valkosia hansikkaitaan ja ne näyttivät olevan hyvin haluttua tavaraa. Kaksi tuntia oli lakkaamata lennellyt kääryjä ja hopearahoja kanavan yli. Ja Maurice lähetti heti rannalle tultuaan viiden frangin rahan kaulaliinassaan baijerilaiselle sotamiehelle, mutta liekö mies ollut huolimaton tahi ilkeäsisuinen, leipä, jonka hän lähetti Mauricelle, putosikin veteen. Saksalaiset remahtivat leveään nauruun. Kahdesti sattui Mauricelle sama onnettomuus, baijerilainen otti rahat, mutta leipä joutui virran saaliiksi. Silloin tulivat upseeritkin paikalle tiedustelemaan, mikä ilo siellä oli, ja kielsivät väkeään tekemästä mitään kauppoja sotavankien kanssa. Jeanilla oli täysi työ hillitsemään Mauricea, joka nyrkit suorana haukkui saksalaisia varkaiksi ja roistoiksi ja tahtoi pois kymmentä frangiaan.

Ihanasta auringon paisteesta huolimata oli se päivä kauhea. Kahdesti kuului petollinen soitto, kahdesti riensi Jean makasiinille, josta ruokavaroja sanottiin jaettavan, mutta siellä ei ollut nytkään muuta kuin tungosta. Preussiläiset, jotka kaikessa muussa noudattivat niin erinomaista järjestystä, kohtelivat voitettua armeijaa hävyttömän huonosti. Kenraalien Douayn ja Lebrunin huomautettua hankittiin muutamia lampaita ja pari kuormaa leipää, mutta niitä jakaessa ei noudatettu mitään järjestystä, tuskin ehtivät kuormat sillan yli kun lihat ja leivät jo olivat kadonneet. Sadan metrin päässä olevat väet eivät nähneet niistä vilaustakaan. Senpätähden hoksasikin Jean asettautua aivan sillan viereen kaapatakseen heti osansa.

Kello oli jo silloin neljä; he eivät olleet vielä maistaneet suupalaakaan koko kauniina sunnuntaipäivänä, kun ilokseen yhtäkkiä huomasivat väkijoukossa Delaherchen kori ja leipä kummassakin kainalossa. Muutamat Sedanin kauppiaat olivat suurella vaivalla hankkineet itselleen pääsyluvan Igesille ja Maurice oli jo mielessään ihmetellyt, ettei Henriette lähettänyt mitään tietoa itsestään. Ja nytkin kävi niin että kun he olivat pujottautuneet Delaherchen luo ei hänellä enää ollut kuin toinen leivistä jälellä, toinen oli, hän ei tietänyt itsekään miten, viety häneltä.

-- Voi, hyvänen aika, teitä ihmisparkoja! huudahti tehtailija heidät nähtyään, hämmästyneenä ja melkein hämillään, sillä niin huonoksi hän ei ollut kuitenkaan heidän tilaansa ajatellut.

Jean tarttui hänen viimeseen leipäänsä lupaa kysymättä ja istui heti tien viereen Mauricen kanssa sitä syömään. Tehtailija seisoi vieressä kertoen Sedanin uutisia. Hänen vaimonsa voi hyvin, Jumalan kiitos! Mutta överstin tila huolestutti heitä kaikkia, hän oli niin alakuloinen, niin synkkä, että he eivät ymmärtäneet mitä tehdä. Vanha rouva istui hänen luonaan aamusta iltaan.

-- Entä sisareni? kysyi Maurice.

-- Niin, sisarenne! Se on totta. Hän tuli minun kanssani, hänhän se kantoi leivät. Mutta hänen täytyi jäädä kanavan tuolle puolen. Vahti ei laskenut. Preussiläisethän ovat ankarasti kieltäneet laskemasta naisia niemelle.

Hän kertoi sitten Henriettestä, ja miten hän kaikella tavalla, vaikka turhaan, oli koettanut päästä veljensä luo ja auttaa häntä. Sattumalta oli hän Sedanissa tavannut Günther serkkunsa, preussiläisen kaartin kapteenin. Jäykkänä ja ynseänä oli hän mennyt Henrietten sivu eikä ollut häntä tuntevinaan. Henriettekin oli inhoten kääntänyt päänsä pois, hänestä oli tuntunut kuin olisi hän miehensä murhaajan nähnyt. Mutta tietämättä itsekkään minkätähden, oli hän yhtäkkiä kääntynyt, puhutellut Güntheria ja kertonut hänelle Weissin kuoleman ja kaikki, ankarasti soimaten. Hän oli vain kohauttanut olkapäitään, kun kuuli sukulaisensa kamalasta kuolemasta -- sellaista on sota -- olisihan hän saattanut itsekkin saada surmansa -- kukapa sitä voi auttaa. Sotilaan kasvoissa ei niin hermo värähtänyt. Kun Henriette sitten puhui vankina olevasta veljestään ja pyytämällä pyysi päästä hänen luoksensa, niin hän jyrkästi kieltäytyi auttamasta. Käsky oli peruuttamaton, "saksalaisten tahto" oli hänelle uskonkappale. Hänestä erotessaan huomasi Henriette, että Günther luuli tulleensa Ranskaan tuomariksi, niin suvaitsemattomaksi ja kopeaksi kuin konsanaan sen kansan verivihollinen, jota hän jaloillaan tallaa.

-- No niin, sanoi Delaherche viimein, olkoonpa sekin miten tahansa, te olette nyt kuitenkin saaneet vähän ruokaa. Ikävintä on vain se, ettei minua, pahoin pelkään, lasketa tänne toista kertaa.

Hän tiedusteli, eikö heille olisi mitään asiaa toimitettavana ja otti mielellään perille viedäkseen muutamia lyijykynällä kirjoitettuja kirjeitä, joita toiset sotamiehet hänelle antoivat, sillä monasti oli nähty baijerilaisten ilkkuen sytyttävän piippujaan kirjeillä, joita olivat ottaneet huoltaakseen.

Maurice ja Jean seurasivat häntä sillalle. Delaherche huudahti: tuolla on Henriette ... ettekö näe, hän liehuttaa nenäliinaa!

Vahtisotilasten takaa erotti todellakin toisten joukosta pienen mustapukuisen olennon, joka liehutti jotain valkoista auringonpaisteessa. Kumppanukset punastuivat, kyyneleitä kohosi silmiin ja he vastasivat, vimmatusti käsiään heiluttaen.

Seuraava päivä -- perjantai -- oli Mauricen vaikein. Rauhallinen oli yö ollut metsikössä, ja päivällä he olivat taas saaneet syödäkseen, sillä Jean oli löytänyt Villetten linnasta vanhan ämmän, joka möi leipää kymmenestä frangista naulan. Mutta sinä päivänä he näkivät niin hirveän tapauksen, että se kauvan sen jälkeen heitä vaivasi.

Päivää ennen oli Chouteau huomannut, että Pache ei valittanut, vaan oli niin välinpitämättömän ja tyytyväisen näköinen kuin olisi saanut kylläksensä syödä. Heti iski hänelle päähän, että kyllä sillä mokomalla varmaan on piilopaikka jossakin, koska hän aamusellakin hiipi täältä ja oli vähilleen tunnin poissa ja palasi naurussa suin, juuri kuin olisi makupalan nielaissut. Hän oli varmaan saanut ruokavaroja tavalla millä tahansa. Chouteau kiihotti Loubetia ja Lapoullea, varsinkin jälkimmäistä. Sellainen kirottu ruoja, joka pistää poskeensa itse eikä anna mitään nälkäisille tovereilleen!

-- Tiedättekös, tänä iltana me otamme selon asiasta -- me hiivimme hänen jälkeensä. Hän ei -- piru vie -- syökään yksinään kaikkea, silloin kuin tässä toiset nälkään nääntyvät.

-- Se on oikein, se on oikein, me väijymme häntä, huusi Lapoulle hurjasti. Katsotaanpas sitten!

Hän puristi kätensä nyrkkiin, pelkkä toivo, että saisi syödäkseen, teki hänet raivoisaksi. Hyvän ruokahalunsa tähden hän kärsi enemmän kuin toiset, hänen tuskansa olivat kauheat, hän oli jo ruohojakin syönyt nälkäänsä sammuttaakseen. Hän ei ollut jumalan jyvää maistanut sitten kuin toissapäivänä, sillä hevosen lihasta ja valkojuurikkaista oli hän yöllä saanut hirveän vatsurin. Vaikka hän oli vahva, oli hän niin kömpelö, että hän ruokavaroista taistellessa ei koskaan saanut mitään. Leipänaulasta olisi hän nyt henkensä antanut.

Hämärissä Pache hiipi Glairetornin puitten välitse, ja toiset seurasivat häntä varovasti.

-- Hän ei saa aavistaakkaan, että olemme täällä, sanoi Chouteau. Piiloon paikalla, jos hän kääntyy.

Sadan askeleen päässä Pache nähtävästi luuli olevansa yksin, sillä hän kulki kiireemmin eikä edes vilkaissut taakseen. Helposti he voivat häntä seurata läheiseen kivilouhokseen, josta hän nosti pari suurta kiveä ja niiden alta kätköstä otti leivänpuoliskon. Se oli hänen viimeinen säästönsä.

-- Kirottu konna! kirkui Lapoulle. Sekö sinun salaisuutesi on! Anna se minulle, se on minun osani!

Antaa _heille_ leipänsä! Minkätähden? Hurjistuneena hän oikaisihe, niin pieni ja hintelä kuin olikin, ja puristi leipää vasten rintaansa. Hänelläkin oli nälkä.

-- Suus kiinni! Se on minun!

Kun Lapoulle kohotti nyrkkinsä lyödäkseen häntä, pakeni hän, juoksi minkä jalat kestivät, syöksyi kivilouhokselta tasangolle ja riensi Doncheryyn päin. Toiset seurasivat hengästyksissään, minkä kerkisivät. Mutta hän juoksi nopeammasti, sillä hän oli kepeämpi, ja kauhu ja tuska vei häntä kuin siivillä, hän pelkäsi kadottavansa ainoan omaisuutensa. Hän oli juossut jo melkein kilometrin ja lähestyi joen rannalla olevaa metsikköä, kun kohtasi Jeanin ja Mauricen, jotka olivat menossa yömajaansa. Heidän ohitsensa kiitäessään hän parahti tuskallisesti. Hämmästyneenä pysähtyivät ystävykset pientarelle katsomaan kummallista, hurjaa ajoa. Ja siten he näkivät kaikki.

Onnettomuudekseen Pache kompastui kiveen ja lankesi. Toiset tavoittivat hänet, kiroilivat, ulvoivat, ajon kiihdyttäminä kuin sudet, jotka hyökkäävät saaliinsa niskaan.

-- Anna leipä minulle! kirkui Lapoulle. Taikka pääset hengestäsi.

Hän kohotti taas nyrkkinsä. Chouteau ojensi hänelle silloin veitsen, jota oli käyttänyt hevosta teurastaessaan.

-- Tässä on veitsi.

Mutta Jean syöksyi väliin estämään onnettomuutta. Hänkin oli raivoissaan ja uhkasi saattaa heidät rangaistuksi. Se ärsytti Loubetia, ja irvistellen hän nimitteli Jeania preussiläiseksi; eihän siinä ollut muilla kuin preussiläisillä käskyvalta.

-- Perhana! kiljasi Lapoulle. Annatko leivän minulle?

Vaikka Pache oli valkoinen kuin palttina, puristi hän yhä kovemmin leipää rintaansa vasten, itsepäisesti kuin nälistynyt ainakin piti hän kiinni omastaan.

-- En!

Silloin peto työnsi veitsen hänen kurkkuunsa niin voimakkaasti, että Pache-raukka ei enää ääntä päästänyt. Kädet putosivat hervottomina sivulle, leipä vierähti maahan -- lämmin verivirta sitä kostutti.

Maurice tuli kuin hulluksi, kun näki tuon inhottavan, eläimellisen murhan. Hän pui nyrkkiä noille kolmelle miehelle, ja sanoi heitä murhaajiksi, eläimiksi; hän oli niin kauhistuksissaan, että hän tärisi ja vapisi. Mutta Lapoulle ei näyttänyt häntä kuulevan. Kuolleen vieressä maassa hän istua kuukotti ja nieli veristä leipää; katse oli tylsä ja raivokas; näytti siltä kuin hänen leukansa liikkeet olisivat huumanneet hänet kokonaan, ja kun Chouteau ja Loubet näkivät, miten kauhean näköinen ja ahne hän oli, eivät he uskaltaneet osaansa vaatia.

Tuli yö, kirkas, kaunis yö, taivas tähtiä täynnä. Maurice ja Jean, jotka olivat metsikköönsä palanneet, eivät nähneet muuta kuin Lapoullen, joka kulki edes takasin Maasin rannalla. Chouteau ja Loubet olivat kadonneet; luultavasti he olivat palanneet kanavalle, peläten tekoaan. Mutta Lapoullea näytti sinne meno pelottavan. Kun murhan tuottama kiihotus oli ohi, oli hän kuin torruksissa, silminnähtävästi valtasi hänet sellainen tuska, ettei hän kestänyt alallaan; hän ei uskaltautunut sinne päin, jossa kuollut oli, ja sentähden hän neuvotonna kulki edes takaisin rannalla. Oliko omantunnon tuska herännyt hänen tylsistyneessä mielessään? Vai pelkäsikö hän vain ilmituloa? Hän harhaili sinne tänne niinkuin peto häkissään ja tunsi yht'äkkiä vastustamattoman halun paeta, se muuttui tuskaksi, joka tuotti ruumiillista kipua; hänen täytyi paeta, maksoi mitä maksoi. Hänen täytyi paikalla, ihan paikalla karata tästä vankilasta, jossa hän oli murhan tehnyt. Hän vaipui maahan ja oli kauvan suullaan ruohokossa joen rannalla.

Maurice oli aivan mieletönnä. Hän sanoi Jeanille: minä en _voi_ jäädä tänne enää, kuuletko! Minä tulen mielipuoleksi, se on totta! Ihmeekseni ovat ruumiini voimat kestäneet, sillä minä olen aivan pirteä. Mutta päässä on huonosti -- niin, ihan huonosti. Jos sinä pakotat minun olemaan tässä helvetissä vielä yhden päivän, niin olen mennyt mies. Paetaan, lähdetään paikalla, minä rukoilen sinua!

Mitä hurjimman pakosuunnitelman hän oli miettinyt. He uisivat Maasin yli, hyökkäisivät vartijain kimppuun, kuristaisivat heidät nuoranpätkällä, joka hänellä oli taskussa, taikka kivittäisivät heidät kuoliaaksi taikka lahjoisivat ja pukeutuisivat heidän pukuihinsa päästäkseen preussiläisten joukkojen läpi.

-- Ole hiljaa! virkkoi Jean epätoivoissaan, minua oikein pelottaa, kun sinä puhut sellaisia tuhmuuksia. Sehän on typerää ja mahdotonta; huomenna nähdään ... ole nyt hiljaa!

Vaikka viha ja inho kuohuivat Jeanin omassakin sydämmessä, oli hän kuitenkin kaiken kauhun ja kurjuuden ohessa jaksanut säilyttää mielenmalttinsa. Maurice oli ihan järiltään, hän tahtoi väkisin heittäytyä jokeen, ja Jean sai panna kaiken voimansa estääksensä häntä siitä, hän torui, pyysi, rukoili kyynelsilmin. Yhtäkkiä hän huudahti: katso, katso tuonne...!

Vesi loiskahti. Lapoulle oli soluttaunut jokeen; valkoisen paidan huomasi helposti tummassa virrassa -- nutun oli hän heittänyt päältään, ettei se liikkumista estäisi. Hän ui hiljaa ja nähtävästi etsi paikkaa päästäkseen maalle toisella rannalla, jossa selvästi erotti vahtisotamiesten liikkumattomat varjot.

Yhtäkkiä välähti pimeässä ilmassa -- Montimontin kallioista vastasi kaiku laukaukseen. Vesi loiskahti kuin rajusti airolla vetäistessä, sitten hiljeni kaikki. Virta vei Lapoullen ruumiin.

Seuraavan päivän koittaessa -- lauvantaina -- Jean vei Mauricen mukanaan sadannenkuudennen leiriin, toivoen, että pääsisivät sieltä lähtemään. Mutta mitään määräystä ei ollut tullut. Näytti siltä kuin vihollinen olisi kerrassaan unohtanut rykmentin. Moni oli lähtenyt pois ja synkin alakuloisuus vallitsi jääneiden mielissä. Viikkokauden kuluessa oli mielipuolten luku päivä päivältä lisäytynyt. Satamasta oli lakannut, vaan auringonpaiste toi toisen kiusan. Sietämätön kuumuus vei sotamiesten viimeisetkin voimat, ja punatauti muuttui jonkunlaiseksi rutoksi. Kaikki nuo yhteen sullotut sairaat turmelivat ilman. Joen ja kanavan rannalle ei ollut menemistä, hukkuneista hevosista ja ihmisistä levisi kamala haju. Kentällä mätänevistä nälkään kuolleista hevosista nousi sellainen löyhkä, että preussiläiset, jotka jo oman joukkonsa kohtaloa pelkäsivät, hankkivat lapioita ja pakottivat vankien hautaamaan ruumiit.

Sinä päivänä muuten nälänhätä loppui. Vankia oli vähemmän, ruokavaroja tulvaili joka taholta, suurinta kurjuutta seurasi yhtäkkiä suurin ylellisyys. Oli leipää, oli lihaa, jopa viiniäkin, sai aamusta iltaan syödä niin paljon kuin suinkin halutti. Joutui ilta, tuli yö, syötiin vielä, syötiin aina seuraavan aamun koittoon. Moni sai surmansa.

Koko päivän oli Jean pitänyt tarkasti silmällä Mauricea, jonka päähänpistoihin ei ollut luottamista. Hän oli liiaksi juonut ja mietiskeli vain, milloin paraiten saisi läimäyttää saksalaista upseeria korvalle; -- totta kai hänet silloin laitettaisiin pois. Jean oli Glairetornin luona keksinyt kellarin, jossa oli vielä pari makuupaikkaa. Sinne hän vei Mauricen lepäämään ja tyyntymään. Mutta se oli kauhein yö, minkä he eläessään olivat viettäneet. He eivät silmän täyttä maanneet. Kellari oli sotamiehiä täynnä. Samassa nurkassa heidän kanssaan oli kaksi ihan kuolemaisillaan. Niin pian kuin ilta pimeni. kuului lakkaamatonta valitusta, epäselvää kirkunaa, korisemista. Kauheaa ja tuskallista oli olo pilkkopimeässä. Raivoissaan vaativat vangit kuolevia vaikenemaan. He eivät sitä kuulleet. Kuolema teki kamalaa työtään. Ja ulkoa kuului humalaisten toverien rähinä, -- he eivät olleet vielä kylläänsä saaneet.

Maurice kärsi hirveästi. Tuskan hiki valui hänen otsaltaan. Hän oli koettanut paeta päästäkseen tuosta kauheasta kurjuudesta, oli hapuillut ovea, langennut sairaihin ja vaipunut siihen kuolevain viereen. Hän ei enää yrittänyt poistua. Kaikki kauheudet aina Reimsistä lähdöstä Sedanin tappioon hiipivät hänen ohitsensa. Châlonin armeijan kärsimykset kohosivat hänestä korkeimmilleen sinä yönä mustassa kellarissa, jossa kaksi sotilasta kamppaili kuoleman kourissa ja esti toveriensa unta. Nämä toivottomuuden sotilaat, tämä uhripaikalle työnnetty lauma oli joka paikassa verellään maksanut toisten synnit. Ja loassa, kunniatonna se nyt kärsi julminta rangaistusta, jota ei laisinkaan ollut ansainnut. Se oli liikaa, hän raivostui, hän vaati oikeutta, hän oli nääntyä, kun ei voinut kostaa kohtalolle.

Päivän sarastaessa oli toinen sotamies kuollut, toinen vielä korisi.

-- Tule, sanoi Jean, mennään ulos, raitis ilma kuitenkin virkistää.

Aamu oli lämmin ja kaunis, jokivartta pitkin he lähestyivät Igesin kylää. Maurice ei silloin enää jaksanut hillitä itseään. Hän häristi nyrkkiä, kuin näki avaran, auringon valaiseman taistelutanteren, Illyn kentän vastapäätä, Saint-Mengesin vasemmalla ja Garennen metsän oikealla.

-- Ei, ei, en voi, minä en voi tätä enää nähdä! Päätäni huimaa ja sydämmeni pakahtuu. Vie minut täältä pois, pois paikalla ... paikalla!

Oli taas sunnuntai. Sedanista kuului kelloinsoittoa ja etempänä soittivat preussiläiset. Mutta sadaskuudes ei ollut saanut mitään määräystä. Peläten Mauricen yltyvää levottomuutta päätti Jean käyttää keinoa, jota oli miettinyt jo eilespäivästä asti. Maantiellä, preussiläisen vartijaston ulkopuolella valmistautui lähtöön viides rykmentti. Hirveä sekasorto vallitsi riveissä, upseerilla, joka ei osannut hyvästi ranskaa, oli täysi työ esiinhuutaessa. Jean ja Maurice ratkasivat kauluksen ja napit nutuistaan, ettei numerosta heitä älyttäisi, hiipivät joukkoon ja pääsivät sillan yli. Chouteau ja Loubet olivat keksineet saman keinon, sillä ystävykset näkivät heidän vilkuilevan takanaan niinkuin murhaajain ainakin.

Hyvä jumala, miten helpolta, miten kepeältä tuntui! Olipa kuin olisivat kuolleista nousseet. Ilma oli kirkas ja raitis. Se antoi uutta voimaa. Toivo elähytti heitä uudelleen. Seuratkoon mitä hyvänsä, he eivät enää pelänneet, naurussa suin he kulkivat ja iloitsivat siitä, että nälkäleiri kauhuineen oli selän takana.

III.

Sinä aamuna olivat Jean ja Maurice viimeisen kerran kuulleet ranskalaisen rummun iloista pärinää. He olivat nyt matkalla Saksaan toisten vankien kanssa, preussiläisiä osastoja etu- ja takajoukkona, saksalaisia sotilaita, painetit käsissä, vahtina oikealla ja vasemmalla. Saksalaisen rummun kovaa räminää he kuulivat joka vahtipaikassa.

Maurice ihastui, kun huomasi käännyttävän vasemmalle -- Sedanin kautta siis mentäisiin. Ehkäpä hän vielä kerran näkisi Henrietten. Viiden kilometrin matka erotti Igesin niemen Sedanista. Se oli siksi pitkä, että Maurice huomasi turhaan iloinneensa vapautuksestaan. Uutta tuskaa tuottivat nuo vankikurjat, aseettomat sotilaat, joita kiirehtien hätistettiin eteenpäin kuin pelästynyttä lammaslaumaa. Viikkokauden nälkää kärsittyään olivat he niin laihtuneet, repaleet, likaiset, että luuli poliisin teiltä ja kujilta koonneen heidät epäiltävinä irtolaisina. Torcyn esikaupungissa pysähtyivät ihmiset kaduille ja porteille, katsoen heitä surullisen synkkinä. Maurice ei rohennut päätänsä nostaa.

Jean, joka oli käytännöllisempi ja karaistumpi, mietti tuhmuuttaan, kun ei ollut leipiä ottanut mukaansa. Lähdön hätäkässä eivät he olleet syöneet ja jalat nyt tuskin enää kantoivat. Sama oli laita toistenkin vankien, sillä moni tarjosi katsojille rahaa ja pyysi ja rukousti ostaa jotain syötävää. Muuan sairaannäköinen pitkä roikale heilutti kättään vartijain ylitse ja epätoivoissaan houkutteli syötävää kultarahalla. Jean tähysteli tarkasti ja huomasi etäällä puolitusinaa leipiä muutamassa leipuripuodissa. Ennen muita hän ehätti leipurille viiden frangin rahan ja tahtoi kaksi leipää. Hänen vieressään kulkeva preussiläinen tyrkkäsi hänet riviin, vaan Jean vaati rahansa takaisin. Mutta kapteeni, pieni paljaspäinen julkeanaamainen olento syöksyi sinne. Hän ojensi pyssyn Jeania kohti ja uhkasi ampua jok'ainoan, joka uskaltautuisi rivistä poistua. Kaikki jo kyyristyivät ja katsoivat maahan ja kulkua jatkettiin, kuuliaisen, pelästyneen lammaslauman tasaista kulkua.

-- Sietäisi tulisen korvapuustin, murisi Maurice vihoissaan. Kumpa saisi nyrkillään häneltä hampaat kitaan jysäyttää. Siitä lähtien kiusasi häntä kapteenin korvapuustia kaipaava naama. Marssittiin Sedaniin, mentiin Maasin sillan yli, raakuudet uudistuivat lakkaamatta. Muuatta naista, joka yritti syleillä nuorta kersanttia, -- äiti ne varmaankin oli -- tyrkkäsivät pyssynperällä niin kovasti, että hän kaatui. Turennen torilla kääntyi väkivaltaisuus asukkaihin, jotka heittivät ruokaa vangeille. Suurkadulla lankesi muuan heistä, kun oli ottamaisillaan pulloa, jonka eräs nainen hänelle ojensi, vahtisotilas potki kunnes toinen pääsi jaloilleen. Sedan, joka kahdeksan päivää oli nähnyt surkeaa vankienkuletusta, ei ollut tottunut siihen, jokainen uusi joukkue, jota ruoskalla ajettiin eteenpäin, herätti samaa syvää sääliä, samaa oikeutettua kiukkua.