Part 28

Nyt huomasi hän haavan Henrietten otsassa ja muisti että tämä oli ollut Bazeillesissa ja voisi siis tarkkaan kertoa millaista siellä oli.

-- Se on totta, -- hyvä rouva! Tehän olitte siellä, näitte kaikki. -- Oi, Weiss-raukkaa!

Henrietten kalpeista poskista ja punaisista silmistä voi nähdä, että hän tiesi kaikki. Delaherche ei voinut enään hillitä itseään, vaan kertoi mitä oli kuullut puusepältä.

-- Weiss-raukkaa ... vannaankin ovat he polttaneet hänet... Niin, kaikki porvarit, jotka he tapasivat ase kädessä, ampuivat he ja heittivät rovioon, jota oli valeltu lamppuöljyllä.

Henriette kuunteli kauhulla. -- Jumalani, en saisi siis enään haudata rakasta puolisoani, hänen tuhkansa menisi tuulen mukana.

Maurice oli uudestaan sulkenut hänet syliinsä, kutsui häntä tuhkimuksekseen, hyväili ja pyysi ettei hän olisi suruissaan, hän, joka aina oli niin rohkea. Hetken vaitiolon jälkeen kääntyi Delaherche molempain sotilasten puoleen:

-- Kesken kaikkia, en muistanut sanoa teille että alhaalla vaunuportissa, jossa seitsemännen osaston rahastoa säilytetään, seisoi eräs upseeri, joka jakoi rahaa kansalle etteivät preussiläiset saisi niitä... Voisitte mennä sinne, rahat ovat aina hyvät olemassa ... jos emme nimittäin kuole tänä iltana.

Neuvo oli hyvä. Maurice ja Jean seurasivatkin sitä, saatuaan ensin Henrietten panemaan maata sohvalle. Delaherche meni sänkykamariin, siellä hän tapasi Gilberten, joka makasi rauhallisesti kuin lapsi. Itku ja puhelu, jotka kuuluivat viereisestä huoneesta, eivät häirinneet hänen untaan. Sieltä meni hän äitinsä luo, joka istui översti Vineuilin vuoteen ääressä; hän oli nukahtanut nojatuoliin, mutta sairas makasi vielä samassa asennossa kuin ennenkin kuumottavin poskin ja ummessa silmin.

Nyt avasi hän silmänsä ja kysyi:

-- No, onko kaikki jo päättynyt?

Delaherche närkästyi tästä kysymyksestä, hän olisi kernaimmin ollut vastaamatta. Hän viittoi kädellään ja vastasi vihaisesti:

-- Päättynyt! -- on, aikoja sitten. -- Ei, ei sentään, ehkä he alottavat pian uudestaan... Ei ole päätetty vielä mitään.

Hiljaisella äänellä, vaikka kuitenkin vähän raivoisasti jatkoi översti puhettaan.

-- Jumalani! anna minun kuolla ennenkuin niin käy!... En kuule enään yhtään laukausta, -- miksi ei enään ammuta?... Tuolla ylängöllä, Saint-Mengesin ja Fleigneuxin luona, siellä saamme vallita kaikki tiet, sieltä voimme heittää viholliset Meusevirtaan, jos he vaan tohtivat tulla Sedaniin ja ahdistaa meitä. Kaupunki on jalkaimme juuressa, heidän ja meidän välillämme, sopivana esteenä, joka tekee asemamme vielä vahvemmaksi. -- Eteenpäin! ... seitsemäs osasto alkaa, kahdestoista palatkoon takaisin...

Hänen kätensä haparoivat raitia, hän oli pitävinään kiinni hevosensa ohjaksista, luuli ratsastavansa rykmenttinsä etunenässä. Vähitellen rauhoittui hän, puhe tuli epäselväksi ja silmät painuivat umpeen. Hän vaipui rauhattomaan horrostilaan.

-- Koettakaa levätä vähäsen, oli Delaherche sanonut, tulen takaisin heti kun saan tietää jotakin.

Sitten hän kääntyi katsomaan oliko ehkä herättänyt äitinsä ja huomattuaan tämän vielä nukkuvan, lähti hiljalleen pois.

Alhaalla vaunuportin luona näkivät Maurice ja Jean erään sotilaan istuvan keittiön tuolilla, edessään pieni, maalaamaton pöytä; hänellä ei ollut kynää, ei paperia, eikä kuitteja jakaessaan kansalle kultarahoja. Hän pani kätensä säkkiin ja veti sieltä koko kourallisen rahaa; laskematta pantiin ne hattuihin, joita kersantit ojensivat hänelle kulkiessaan järjestyksessä siitä ohitse. He ottivat ne suurella ilolla vastaan ja panivat sitten taskuihinsa ett'eivät kulkisi kadulla kultineen keskellä päivää. Kukaan ei lausunut sanaakaan, ei kuulunut muuta kuin kullan helisevä ääni kuin se kilahti hattuun, suureksi hämmästykseksi näille, jotka eivät koskaan olleet nähneet noin paljoa rahaa yhdellä kertaa, eivätkä tienneet mitä tekisivät näin suurella rikkaudella kaupungissa, jossa eivät saaneet ostaa leipää eikä viini-litraa.

Kun Jean ja Maurice tulivat esille, veti upseeri kätensä takaisin.

-- Teistä ei ole kumpikaan kersantti... Muilla kuin kersanteilla ei ole oikeutta saada näistä...

Mutta hän maltti mielensä.

-- Samahan se kuitenkin on, ottakaa, korpraali, ottakaa, mutta joutuun... Toinen nyt...

Ja rahat kilahtivat hattuun, jota Jean piti esillä. Hän kummastui suuresti kun laski miten paljon niitä oli, -- melkein kuusisataa francia, -- hän tahtoi että Maurice ottaisi heti puolet niistä, ei voinut tietää mitä seuraavana hetkenä tapahtuisi, ehkä he tulisivat eroitetuksi toisistaan.

Jaettuaan aarteensa puutarhassa sairaalan edustalla, menivät he sisään; oven viereisellä vuoteella makasi heidän komppaniansa rummuttaja Bastian, suuri iloisen näköinen poika; hän oli tullut pahoin haavoitetuksi mennessään ulos iltapäivällä taistelun loputtua. Hän oli juuri kuolemaisillaan.

Aamuilman heikossa valossa sai lasaretin näky Mauricen ja Jeanin melkein jähmettymään. Kolme haavoittunutta oli kuollut yön kuluessa, ilman että kukaan oli huomannut sitä; hoitajat kantoivat pois ruumiita ja tekivät tilaa toisille sairaille. Ne joita oli eilen leikattu, aukasivat silmänsä ja katselivat tylsällä katseellaan isoa huonetta, joka kätki niin paljon kärsimystä ja missä niin usea oli henkensä heittänyt. Sairaanhoitajat näkivät suurta vaivaa koettaessaan pitää vähänkin siivona huonetta veristen leikkauksien jälkeen; eräässä sankossa kellui verinen merisieni, irtireväistyjen aivojen kaltaisena, vaunuvajan luona oli maassa käsi musertuneine sormineen. Ne olivat teurastuksen jäännöksiä, kauheita jätteitä uhreista. Kiihotus ja kiire oli nyt ohitse, jätettyään paikkansa mykälle, väsyneelle epätoivolle. Silloin tällöin kuului jonkun sairaan valitus. Heidän silmänsä sulkeutuivat sisään tunkeutuvan valon tähden; -- ilma oli täynnä kuumeen löyhkää. Kaikki olivat vaipuneet horrostilaan, joka tulisi kestämään kuukausia, siksi kuin osa sairaista kuolisi ja jälelle jääneet lähtisivät pois kainalosauvan nojassa, viettääkseen elämänsä loppuajan raajarikkona.

Bouroche, joka alkoi kulkea ympäri, pysähtyi hetkeksi Bastianin luo olkapäitään kohottaen. Siinä ei ollut enään mitään toimitettavaa. Rummuttaja oli kuitenkin avannut silmänsä ja seurasi katseellaan erästä kersanttia, joka oli tullut sisään hattu täynnä rahoja, katsoakseen tapaisiko siellä ketään miehistöstään. Ja aivan oikein, hän löysi heitä kaksi, antoi heille kummallekin kaksikymmentä francia. Toisia kersanttia tuli vielä lisää ja nytkös kultaa melkein satoi oljille. Bastian oli suurella vaivalla kohonnut istumaan, hän ojensi molemmat kätensä ja sanoi:

-- Minulle! ... antakaa minullekin!

Kersantti aikoi mennä hänen ohitsensa niinkuin oli mennyt monen muunkin ohitse, mitäpä antaisikaan hän kuolevalle rahaa? Mutta hetken kuluttua hän kääntyi kuitenkin takaisin ja täytti molemmat ojennetut kädet, jotka jo olivat sangen kylmät.

-- Minullekin!... Minullekin!

Bastian kaatui takaisin vuoteelleen; -- koetti pitää rahoja kädessään, hapuili ympärilleen jäykillä sormillaan. Hän kuoli.

-- Hyvää yötä, ystäväni, kynttiläsi on sammutettu, sanoi eräs naapuri, pieni, musta zouav. On kiusallista kun pitää aina vaan maata tai istua.

Hänen vasen jalkansa oli sidottu. Kuitenkin onnistui hänen kyynärpäillään ja polvillaan ryömiä Bastianin luo, hän kokosi kaikki rahat, aukasi kuolleen kädet ja haki viitan kaikista poimuista; kun hän pääsi takaisin vuoteelleen, huomasi hän että kaikki katselivat mitä hän puuhasi. Hän lausui tyyneesti:

-- Hänellä ei ollut niistä mitään hyötyä. Olisi synti tuhlata noin rahoja...

Maurice ei voinut kestää kaikkea tätä kurjuutta, hän veti Jeania pois. Kun he menivät leikkaushuoneen lävitse, näkivät he siellä Bourochen suuttuneena siitä, ettei saanut enempää kloroformia. Hän oli juuri leikkaamaisillaan erään nuoren sotilas-raukan jalkaa. Maurice ja Jean riensivät pois, etteivät kuulisi sairaan huutoa.

Samassa tuli Delaherche kadulta. Hän viittasi heitä luokseen ja huusi:

-- Joutukaa, joutukaa! Saamme aamiaista, kyökkipiian on onnistunut saada maitoa. Todellakin, ei ole hullumpaa saada jotain lämmintä.

Hän koetti hillitä iloaan, mutta ei voinut. Hän hiljensi ääntänsä ja lisäsi säteilevin silmin:

-- Nyt on se viimeinkin päätetty! Kenraali Wimpffen on määrätty allekirjoittamaan suostumuksen.

Oh, mikä ääretön huojennus se oli hänelle. Hänen tehtaansa oli pelastettu, julmat painajaiset ohitse, -- elämä alkoi taas, vaikka surullinenkin, mutta se oli elämää, elämää viimeinkin! Hän oli tavannut kello yhdeksän aikana pikku Rosen, joka meni tätinsä, leipojan, luo hakemaan leipää. Ja hän oli kertonut Delaherchelle mitä oli tapahtunut aliprefektin luona. Kello kahdeksan aikana oli kenraali Wimpffen saanut uudestaan käskyn kutsua kokoon sotaneuvoston: neljättäkymmentä kenraalia, joille hän oli kertonut menestystensä seuraukset, hyödyttömät vaivansa, voittajien kovat vaatimukset. Hänen kätensä vapisivat, syvä liikutus täytti hänen silmänsä kyynelillä. Hänen vielä puhuessaan tuli eräs översti preussiläisestä yliesikunnasta kenraali Moltken lähettiläänä muistuttamaan heitä, että jos ei päätös ole tehty kello kymmeneksi, alkaa ampuminen uudestaan. Sotaneuvosto ei tiennyt parempaa neuvoa kuin lähettää yksi kenraaleista Bellevueen hyväksymään ehdot, jotka tarjottiin voitetulle joukolle. -- Nyt oli kaikki jo varmaan tapahtunut; koko ranskalainen joukko oli otettu vangiksi aseineen ja varustuksineen.

Rose oli sitäpaitsi puhunut kiihtyneestä mielestä, joka vallitsi koko kaupungissa. Aliprefektin luona hän oli nähnyt monta upseeria, jotka riistivät takistaan pois olkaliput ja itkivät kuin lapset. Meusen sillalla oli koko rykmentti kyrassierejä heittänyt miekkansa veteen; kaartilaiset ottivat pyssynsä ja musersivat tyvet rikki muureja vasten, mutta tykkimiehet tekivät mitä vaan voivat hävittääkseen kanuunat ja kuularuiskut. Toiset hautasivat tai polttivat lippunsa.

Turennen torilla seisoi vanha kersantti rajapyykillä, herjasi päälliköitä ja soimasi heitä kuin olisi tullut järjettömäksi. Monessa paikassa seisoi sotilaita aivan kuin halvattuina, kyyneleet silmissä. Mutta olipa niitäkin, jotka iloitsivat, -- heidän kurjuutensa on siis kuitenkin päättynyt, he olivat vankia, heidän ei enään tarvitseisi taistella. He olivatkin kärsineet paljon marssiessaan pitkät matkat syömättä, -- kauvan he olivat turhaan nähneet nälkää ja janoa. Toiset olivat paljoa väkevämmät, mitä hyödytti siis taistella kuin hullut heitä vastaan. Paljoa parempi olisi ollut että heidän päällikkönsä olisivat myyneet heidät tehdäkseen lopun kaikesta tästä! Olisi niin suloista saada leipää ja vuode, mihin saisi käydä maata.

Kun Delaherche meni Mauricen ja Jeanin kanssa ruokasaliin, kutsui äiti häntä.

-- Tule tänne vähäsen, översti saattaa minut levottomaksi.

Översti Vineuil makasi silmät auki ja houraili:

-- Mitä se tekee, vaikka preussiläiset sulkevatkin meiltä tien Mezièresiin ... katsokaa ... tuolla ne astuvat Falizetten metsässä ... toiset taas tuolla Givonnen laaksossa... Rajahan on aivan meidän takanamme ... yhdellä hyppäyksellä pääsemme Belgiaan, -- mutta tappakaamme ensin niin monta kuin mahdollista... Sitä tarkoitin eilenkin...

Nyt kohtasi hänen katseensa Delaherchen. Översti tunsi hänet, -- ajatukset näyttivät selkenevän, kuin olisi hän herännyt houreistaan. Kolmannen kerran kysyi hän:

-- Onko kaikki jo päättynyt?

Tehtailija ei voinut enään pidättää tyytyväisyyttään.

-- On, Jumalan kiitos kaikki on päättynyt täydellisesti. Tällä hetkellä on sopimus jo vahvistettu.

Överstin onnistui vinhalla liikkeellä nousta pystyyn, huolimatta sidotusta jalastaan. Hän tarttui miekkaansa, joka oli jäänyt tuolille sängyn viereen, ja tahtoi musertaa sen. Mutta kädet vapisivat liiaksi -- se luisui alas lattialle.

-- Taivaan tähden! Ottakaa se pois häneltä, hän voi vahingoittaa itseään, huusi Delaherche. Ottakaa joutuun se pois!

Rouva Delaherche otti miekan huostaansa. Mutta nähtyään vanhan ystävänsä toivottoman katseen, ei hän kätkenytkään sitä, niinkuin poika käski, vaan taittoi sen polvensa päällä erinomaisella voimalla, jota ei kukaan olisi luullut hänellä olevan. Översti laskeutui jälleen maata, kyyneleet vierivät hänen poskilleen nähdessään vanhan rouvan lempeän katseen.

Kyökkipiika oli sillä aikaa tuonut kahvin ja maidon ruokasaliin. Henriette ja Gilberte olivat heränneet. Gilberten kasvot olivat kalpeat, silmät kirkkaat: hän syleili ystäväänsä ja surkutteli tätä sydämmensä pohjasta. Maurice istui sisarensa viereen, Jean vastapäätä Delahercheä. Vanha rouva ei millään ehdolla tullut pöydän luo istumaan, vaan muut veivät hänelle kupillisen kahvia sängyn viereen. Vähitellen muuttui mieliala vilkkaammaksi. Kaikki olivat olleet väsyksissä ja nälissään, -- oliko ihme että siis iloittiin, kun sai istua tässä terveenä ja nauttia lämmintä ruokaa, sillä aikaa kuin niin monet tuhannet kuljeksivat vielä ympäri eikä heillä ollut kattoa päänsä päällä. Suuressa, valoisassa ruokasalissa oli levitetty pöydälle kuultavan vaikea pöytäliina, joka lisäsi vielä kahvin makua.

Sitten alettiin keskustella. Delaherche, joka oli tullut jälleen arvokkaaksi ja rikkaaksi tehtailijaksi, käänsi puheen Napoleon III:nteen, jota hän ei voinut saada pois mielestään, sitten kuin eilen oli nähnyt hänen ratsastavan kuulien keskellä. Hän kääntyi Jeanin puoleen, joka näytti olevan järkevin kaikista.

-- Kuulkaahan, voin sen sanoa, keisari on minua pettänyt ... ei hyödytä ensinkään että hänen suosijansa puolustavat häntä, hänen on suurin syy meidän tappioomme, sen voi selvästi huomata.

Hän on tykkänään unohtanut että hän muutamia kuukausia sitten esiintyi innostuneena keisarin puoltajana, oli tehnyt mitä voi kansan voitoksi. Ei siinä kyllä että hän olisi säälinyt tätä onnetonta ihmistä, -- hän työnsi kaiken syyn keisarin niskoille.

-- Hän on kelvoton, kykenemätön ihminen, -- Sen voi nähdä joka asiasta, -- mutta se ei ole vielä mitään ... hän on haaveksija, ajatuksissa ei ole järkeä: syynä onnettomuuteemme oli se että hän sai niin kauvan hallita ... ei, ei ... eihän ole mitään syytä surkuttelemisiin, ei olla oikeutettuja sanomaan meille että häntä on petetty, että vastapuolue on estänyt häntä kokoamasta miehiään ja tarpeellisia varoja. Hän juuri itse on meitä pettänyt, hänen paheensa ja virheensä ovat syynä meidän kurjuuteemme.

Maurice ei vastannut, mutta hänen oli mahdotonta olla hymyilemättä; Jean, jota tämä valtiollinen keskustelu vähän rasitti, pelkäsi sanovansa tyhmyyksiä ja vastasi sentähden:

-- Kerrotaan kuitenkin että hän on kelpo ihminen.

Mutta nämät muutamat sanat saattivat Delaherchen aivan vimmoihinsa.

-- Kelpo ihminen!... Niin, olen kyllä sen itsekin kuullut! -- Tiedättekö, herra, että tehtaani katto on lävistetty kolmella kranaatilla, eikö se olisi keisarin syy, jos he olisivat polttaneet sen peräti? Voitteko arvata että minä olen kadottanut noin satatuhatta francia tämän kirotun tapauksen tähden!... Ei, ei! Ranska on valloitettu, poltettu, ja hävitetty, teollisuus lakkautettu ja kauppa pysähtynyt pitkäksi ajaksi! Tämä on liikaa. Jos hän todellakin olisi kelpo ihminen, niin on parasta että rukoilemme Jumalaa varjelemaan meitä sellaisesta taitavuudesta!... Hänet peittää lieju ja veri, olkoon siinä!

Hän teki pontevan liikkeen oikealla kädellään, ikäänkuin pitääkseen jotakin kurjaa, hukkuvaa ihmistä veden alla. Sitten hän joi kahvinsa hyvällä mielellä.

Gilberte hymyili vasten tahtoaan Henriettelle, jolle hän tarjosi ruokaa, kuin pienelle lapselle. Kun kahvi oli juotu, jäi seurue ruokasaliin rauhassa levähtämään hetkisen.

Sillä hetkellä oli Napoleon erään köyhän palttinankutojan luona Donchery-kadulla. Kello viidestä aamulla hän oli tahtonut pois Sedanista -- hän ei voinut olla siellä kauvempaa tällaisessa katumuksen ja rauhattomuuden tilassa, hänen täytyi päästä pois itse puhuakseen voittajalle ehtojen helpoittamisesta. Hän toivoi tapaavansa Preussin kuninkaan ja oli sentähden astunut vähäisiin ajovaunuihin, oli ajanut aamusta asti leveätä maantietä, ja tällä ensimmäisellä maanpakomatkallaan hän tunsi selvästi mitä kaikkea oli kadottanut ja kaiken sen suuruuden, josta oli luopuminen; -- ja tällä tiellään oli hän tavannut Bismarckin, joka matkusti vanha kypärä päässään ja paksut, voidellut saappaat jalassa, -- ainoastaan sentähden ettei keisari tuntisi häntä eikä voisi siis puhua hänen kanssaan ennenkuin päätös oli tehty. Kuningas oli vielä Vendressessä, noin neljäntoista kilometrin päässä Sedanista.

Mitä tekisi keisari täällä? Minkä katon alla mahtanee hän odottaa kuningasta? Tuolla kaukana hävisi Tuileriesin palatsit synkän pilven taakse. Sedan näytti olevan hänestä vielä satojen peninkulmien päässä. Mitään kuninkaallista linnaa ei näkynyt löytyvän Ranskassa, ei ainoatakaan huonetta, jossa hän saisi katon päänsä päälle tai tuolin istuakseen.

Sitten hän nousi vaunuista palttinankutojan asunnon luona. Huoneessa, jonne hän meni, ei ollut muita huonekaluja kuin maalaamaton pöytä ja kaksi olkituolia. Siellä hän istui tuntikausia ensin Bismarckin kanssa, joka hymyili kuullessaan puhuttavan jalomielisyydestä, ja sitten yksin kaikessa kurjuudessaan, kalpeat kasvot nojautuen ruutuja vastaan; hänen väsynyt katseensa liiteli läheisiin maihin, Meusen yli, joka virtasi niin hiljalleen ja rauhallisesti viljavien niittyjen lävitse.

Seuraavana päivänä oli vielä kauheampaa: ensin olo Bellevuessä, -- pieni, hymyilevä herraskartano, josta oli kaunis näkö-ala virran yli; siellä hän vietti toivottoman yön kuningas Wilhelmin kanssa yhtymisensä jälkeen; -- sen jälkeen kauhea paluumatka; hän vältti Sedania peläten voitettujen vihaa, ajoi laivasillan ylitse, jonka preussiläiset olivat jättäneet Igesille, pitkä paluu kaupungista pohjoiseen, sitten Floingin, Fleigneuxin ja Illyn tiet, -- surkuteltava matka avonaisissa vaunuissa; -- ja viimein tuolla Illyn kummulla, missä verisiä ruumiita makasi tiheässä, valtasi pelko ja vavistus keisarin, joka taas poltti unohtumatonta sikaariaan; joukko kalpeita, verisiä ja väsyneitä vankia, joita vietiin Fleigneuxistä Sedaniin, meni tien syrjään, tehdäkseen tilaa vaunuille; toiset olivat vaiti, toiset toruivat ja puivat nyrkkiään onnettomalle keisarille. Sen jälkeen kauhea kulku itse taistelutantereen poikki, sitten puoli peninkulmaa melkein tuntematonta tietä, ruumiiden ja kaikenlaisten jäännösten yli, edelleen koleata maata korkeine, synkkine metsineen ja vihdoin raja ylhäällä mäen harjanteella, -- kaukana, kaukana, pienen laakson pohjukassa, tien luona, jonka varrella kasvoi kuusia.

Entä yöt sitten! -- Ensimmäisen hän vietti Bouillonissa. "L'hôtel de la Poste'ssa" oli paljon ranskalaisia pakolaisia ja utelijaita katsojia; keisari arveli että olisi parasta näyttää itsensä jossakin ikkunassa, keskellä hälinää ja vihellyksiä. Huoneessa, josta voi nähdä torille ja Semoyhin, olivat huonekalut, niinkuin tavallisesti useimmissa ravintoloissa, peitetyt punasella kankaalla, mahonkipeili ja yksinkertainen kello kamiinin päällä, joka sitä paitsi oli koristettu näkinkengillä ja tekokukkasilla. Oikealla ja vasemmalla puolella ovea oli pieni sänky; toisessa makasi eräs ajutantti, joka oli nukkunut kello yhdeksästä asti, sillä niin väsynyt hän oli. Toisessa makasi keisari, mutta uni pakeni häntä, -- kauvan hän käänteli itseänsä vuoteellaan, nousi viimein ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin, hänellä ei ollut muuta katseltavaa kuin seinällä kaksi piirrosta, joista toinen esitti Rouget de Lisleä, joka lauloi Marseillaisea, toiseen oli kuvattu tuomiopäivä, enkelit soittivat rummuillaan ja harpuillaan herättääkseen kuolleet haudoistansa ja kutsuakseen kaatuneet taistelutantereelta todistamaan Jumalan istuimen eteen.

Sedanissa olivat keisarin tavarat kätketyt syreenipensaiden taakse aliprefektin puutarhaan. Ei tietty miten ne olisivat kätkettävät ettei kansa, joka kärsi puutetta ja häpeää, näkisi niitä. Odotettiin siis oikein pimeätä, kuutonta yötä. Hevoset ja vaunut hopeaisine kastrullineen ja paistinpannuineen, hienoine viinineen ja muine varustuksineen kulkivat sitten pimeän tultua Belgiaan, hiljasina ja rauhallisina, niinkuin olisivat vetäneet vankien tavaroita.

(_Toisen osan loppu_.)

KOLMAS OSA.

I.

Taistelu-päivänä käveli Silvine isä Fouchardin pienessä talossa, katsoen Sedaniin päin, joka näkyi olevan keskellä kanuunain savua ja liekkejä. Hän ajatteli koko ajan Honoréta. Seuraavana päivänä lisääntyi hänen levottomuutensa ja tuskansa, kaikilla teillä vilisi vihollisia, mutta he eivät mielellään vastanneet kysymyksiin. Tuskin tiesivät he itsekään mitä oli tapahtunut. Eilispäivän kirkas aurinko oli pilvien peitossa. Rankkasade ikävystytti jo ennestäänkin harmaan laakson ja Rémillyn ylängöt.

Isä Fouchard ei lausunut sanaakaan pojastaan, varmaankaan ei hän paljoa häntä ajatellut, vaan sitävastoin enemmän niitä seurauksia, joita tappelu ja tappio tuottaisivat hänelle itselleen.

Illalla seisoi hän portillaan nähdäkseen mitä tapahtui ulkopuolella. Hän näki silloin miehen kävelevän talon läheisyydessä. Hämmästyksensä oli niin suuri tuntiessaan miehen että hän, huolimatta ympärillä olevista preussiläisistä, huusi sangen kovaa:

-- Kuuleppas! oletko se sinä, Prosper?

Rakuuna viittasi myöntyväisesti ja riensi sitten nopeasti vanhuksen luo.

-- Kyllä, kyllä se olen minä! En tahdo uhrata henkeäni maailman hyväksi!... Kuulkaahan, isä Fouchard, ettekö tarvitse talossanne ahkeraa poikaa?

Vanhus oli varovainen. Hän tarvitsi kyllä työntekijää talossaan, mutta eipä hänen tarvinnut sitä heti sanoa.

-- Ahkeraa poikaa, -- en todellakaan tarvitse sellaista tällä hetkellä... Vaan tuleppas kuitenkin sisään saamaan suunavausta. Et saa noin mennä taloni ohitse.

Keittiössä keitti Silvine liemiruokaa, mutta pikku Kaarlo riippui kiinni hänen helmoissaan, leikkien ja nauraen. Ensin ei Silvine tuntenut Prosperia, vaikka he ennen olivat palvelleet samassa talossa, sitten vasta kun hän asetti pöydälle putelin ja kaksi lasia ja näki vieraan lähemmältä, heräsi hänessä vanhoja muistoja. Hän huudahti, varmaankin tuli hän ajatelleeksi Honoréta.

-- Aa, tehän olitte siellä kanssa, eikö niin?... Näittekö siellä Honorén?

Prosper avasi jo suunsa vastatakseen, sitten epäili hän taas. Kaksi viimeistä päivää oli hän elänyt kuin unessa, hän ei tietänyt mitä oli tapahtunut, -- hän muisti nähneensä Honorén kuolleena makaavan kanuunansa päällä, mutta tällä hetkellä ei hän ollut varma siitä; minkätähden hän surettaisi Silvineä niin epävarmoilla uutisilla?

-- Honoréta! mutisi hän ... sitä en todellakaan tiedä, -- en voi varmaan sanoa...

Silvine katseli häntä tarkkaan, ikäänkuin tahtoen tutkia häntä perin pohjin.

-- Siis ette ole nähneet häntä?

Prosper ravisti päätään.

-- Luuletteko että voi muistaa mitä kaikkea tuolla alhaalla näkee? Siellä näkee niin paljon, niin paljon. En voi kertoa juuri mitään tuosta kirotusta taistelusta... En, en edes missä kaikissa seuduissa olen kulkenut. Siellä tulee aivan pyöräpääksi, sen vakuutan teille.

Juotuaan lasin viiniä, jäi hän istumaan vähäksi aikaa, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja koettaen muistaa jotakin.